Insestin selvittämisessä tarvitaan oikeuslaitosta
Yliopisto-lehdessä 4/95 insestiä käsittelevässä Lea Parkkosen jutussa esitettiin useita seikkoja, joiden syvempi pohdinta on tarpeen. Fredrik Almqvistin näkemyksenä tuotiin esiin, ettei ensisijaista ole saada syytettyä telkien taa ja lasta huostaan, vaan koko perhettä pyritään auttamaan. Hän totesi myös, että insestin tulkinnassa ei kyse ole ammattitaidon vaan resurssien puutteesta.Niko-tapauksen julkisesta puinnista Parkkonen toteaa mm.: "Viranomaisten menettelytapoja kritisoitiin ankarasti, vaikka itse syytteen todentaminen tai kumoaminen jäikin vähemmälle huomiolle."
On totta, etteivät tiedotusvälineet osoittaneet suurtakaan kiinnostusta Helsingin hovioikeuden päätökseen, vaikka siinä ilmaistiin ne tyypilliset virheet, joita insestin selvittelyssä tehdään.
Päätös sisälsi tiivistettynä mm. seuraavan: "Erityisesti huomioon ottaen, että asiantuntijat olivat erimielisiä tutkimuksessa käytetyistä menetelmistä, ettei perheneuvolassa ja sairaalassa tehdyistä tutkimuksista voitu päätellä isän syyllistyneen syytteessä kerrottuun menettelyyn.
"Tutkimus ei kohdistunut koko perheeseen vaan pelkästään lapseen. Häntä tutkittaessa oli esitetty johdattelevia ja osittain painostavia kysymyksiä, ja lapsen vastauksia oli ymmärretty väärin."
"Lapsen lausahduksista ja leikeistä ei voida päätellä, milloin hän kertoi mielikuvitusmaailman tapahtumista ja milloin taas todellisuudesta. Hän on tosin kertonut isän tietävän pyllyleikeistä, mutta hän ei ole kertonut leikkineensä niitä isän kanssa, eikä hänen puheistaan voida päätellä näin tapahtuneenkaan."
"Riittävästi huomiota ei kiinnitetty siihen, että tutkimustilanne poikkesi tavanomaisesta kanssakäymisestä lapsen ja vieraan aikuisen välillä. Kysymyksessä oli ollut noin viisi kuukautta kestänyt yhtäjaksoinen tutkimus, ja lapsi oli usean kuukauden ajan eristettynä vanhemmistaan saaden tavata heitä vain valvotuissa olosuhteissa. Jo nämäkin seikat olivat saattaneet vaikuttaa haitallisesti lapsen käyttäytymiseen tutkimustilanteessa."
Ammattitaito ei siis suinkaan ole niin korkealla tasolla, kuin Almqvist uskoo, myöskään kansalaisten oikeusturvaa ei ole riittävästi pohdittu julkisuudessa. Pohdiskelua vaatii erityisesti Almqvistin käsitys siitä, että tarkoitus on auttaa insestiperhettä, eikä järjestää pahantekijää telkien taa ja lasta huostaan.
Miksi lapsen hyväksikäyttöön tulisi suhtautua eri tavoin kuin muihin laissa rikoksiksi määriteltyihin tekoihin, kuten Almqvist esittää? Suomen laki ei toistaiseksi tunne sitä vaihtoehtoa, että tuomittu voisi vankilan sijaan hakeutua hoitoon, ja insestihän on rikos, tosin harvinainen.
Kolme 10 000:sta (0,03 prosenttia) alle 18-vuotiaista kertoo olleensa sukupuoliyhdynnässä vanhempansa kanssa. 0,5 prosenttia tytöistä kertoi olleensa muunlaisen insestin kohteena isän tai isäpuolen taholta (Sariola 1990).
Rikosten tutkinta kuuluu oikeusviranomaisille, poliisille, syyttäjälle ja tuomioistuinlaitokselle. Vain tätä kautta voidaan kaikille asianosaisille, myös lapselle, taata länsimaisen oikeusperiaatteen mukainen oikeussuoja. Sen takaaminen on perheen auttamista.
Perheen oikeusturvan kannalta on mahdoton tilanne se, että esitetään epäily vakavasta rikoksesta, jonka perusteella lapsi otetaan huostaan, mutta asiaa ei tutki oikeusviranomainen, vaan selvittely jätetään lastensuojeluviranomaisten, lääkärin tai psykologin tehtäväksi. Hoidollista ja tutkinnallista puolta ei tule sotkea toisiinsa, niin kuin nykyään tehdään.
Ainoa oikeussuojakeino, joka perheelle tällöin jää, on yrittää tehdä itsestään rikosilmoitus, ja saada sitä kautta asia tutkituksi. Tällainen asetelma on Euroopan Ihmisoikeussopimuksen vastainen.
Hoitotyön ammattilaisia toki tarvitaan asian tutkinnassa, ja on ihanteellinen tilanne, jos rikoksen tapahduttua pyritään auttamaan koko perhettä. Näinhän tulisi menetellä kaikkien sellaisten rikollisten suhteen, joiden toiminnan taustalla ovat psyykkiset ongelmat.
On kuitenkin epäterapeuttista ja loukkaavaa "hoitaa" perhettä insestin vuoksi, jos ei ole edes varmuutta, onko sellainen tapahtunut.
Syksyllä 1993 pääjohtaja Vappu Taipale totesi MTV3:n uutisissa, että kahden edellisen vuoden aikana lastensuojeluviranomaiset olivat selvittäneet 1500 insestitapausta. Todennäköistä on, että tämän hysteerisen boomin seurauksena Suomeen jäi satoja lastensuojelun insestiksi leimaamia, rikki lyötyjä perheitä, joilla ei ole mitään mahdollisuutta todistaa syyttömyyttään, tai saada huostaanotettuja lapsiaan kotiin.
Yllättävää on, että oikeusoppineet kuten Hannu-Tapani Klami ovat puolustaneet lastensuojelun oikeutta pitää lasta huostassa, vaikkei näyttöä insestistä olekaan (Defensor 11_12/1993). Perheen kannalta tämä tarkoittaa sitä, että annetaan julmin mahdollinen rangaistus, lapsen menettäminen. Mitään keinoa syyttömyyden osoittamiseen ei ole.
Niko-tapauksessa lastensuojelu vaati vapauttavan tuomion jälkeenkin perheeltä insestitunnustusta ehtona lasten kotiuttamiselle. Meillä siis näyttää olevan kaksi tuomioistuinta, toinen länsimaisella oikeusperiaatteilla ja toinen inkvisitiolaitoksena toimiva.
Anu Suomela
toiminnanjohtaja
Perheen Suojelun Keskusliitto
PESUE ry
Yliopisto-lehdessä 4/95 insestiä käsittelevässä Lea Parkkosen jutussa esitettiin useita seikkoja, joiden syvempi pohdinta on tarpeen. Fredrik Almqvistin näkemyksenä tuotiin esiin, ettei ensisijaista ole saada syytettyä telkien taa ja lasta huostaan, vaan koko perhettä pyritään auttamaan. Hän totesi myös, että insestin tulkinnassa ei kyse ole ammattitaidon vaan resurssien puutteesta.Niko-tapauksen julkisesta puinnista Parkkonen toteaa mm.: "Viranomaisten menettelytapoja kritisoitiin ankarasti, vaikka itse syytteen todentaminen tai kumoaminen jäikin vähemmälle huomiolle."
On totta, etteivät tiedotusvälineet osoittaneet suurtakaan kiinnostusta Helsingin hovioikeuden päätökseen, vaikka siinä ilmaistiin ne tyypilliset virheet, joita insestin selvittelyssä tehdään.
Päätös sisälsi tiivistettynä mm. seuraavan: "Erityisesti huomioon ottaen, että asiantuntijat olivat erimielisiä tutkimuksessa käytetyistä menetelmistä, ettei perheneuvolassa ja sairaalassa tehdyistä tutkimuksista voitu päätellä isän syyllistyneen syytteessä kerrottuun menettelyyn.
"Tutkimus ei kohdistunut koko perheeseen vaan pelkästään lapseen. Häntä tutkittaessa oli esitetty johdattelevia ja osittain painostavia kysymyksiä, ja lapsen vastauksia oli ymmärretty väärin."
"Lapsen lausahduksista ja leikeistä ei voida päätellä, milloin hän kertoi mielikuvitusmaailman tapahtumista ja milloin taas todellisuudesta. Hän on tosin kertonut isän tietävän pyllyleikeistä, mutta hän ei ole kertonut leikkineensä niitä isän kanssa, eikä hänen puheistaan voida päätellä näin tapahtuneenkaan."
"Riittävästi huomiota ei kiinnitetty siihen, että tutkimustilanne poikkesi tavanomaisesta kanssakäymisestä lapsen ja vieraan aikuisen välillä. Kysymyksessä oli ollut noin viisi kuukautta kestänyt yhtäjaksoinen tutkimus, ja lapsi oli usean kuukauden ajan eristettynä vanhemmistaan saaden tavata heitä vain valvotuissa olosuhteissa. Jo nämäkin seikat olivat saattaneet vaikuttaa haitallisesti lapsen käyttäytymiseen tutkimustilanteessa."
Ammattitaito ei siis suinkaan ole niin korkealla tasolla, kuin Almqvist uskoo, myöskään kansalaisten oikeusturvaa ei ole riittävästi pohdittu julkisuudessa. Pohdiskelua vaatii erityisesti Almqvistin käsitys siitä, että tarkoitus on auttaa insestiperhettä, eikä järjestää pahantekijää telkien taa ja lasta huostaan.
Miksi lapsen hyväksikäyttöön tulisi suhtautua eri tavoin kuin muihin laissa rikoksiksi määriteltyihin tekoihin, kuten Almqvist esittää? Suomen laki ei toistaiseksi tunne sitä vaihtoehtoa, että tuomittu voisi vankilan sijaan hakeutua hoitoon, ja insestihän on rikos, tosin harvinainen.
Kolme 10 000:sta (0,03 prosenttia) alle 18-vuotiaista kertoo olleensa sukupuoliyhdynnässä vanhempansa kanssa. 0,5 prosenttia tytöistä kertoi olleensa muunlaisen insestin kohteena isän tai isäpuolen taholta (Sariola 1990).
Rikosten tutkinta kuuluu oikeusviranomaisille, poliisille, syyttäjälle ja tuomioistuinlaitokselle. Vain tätä kautta voidaan kaikille asianosaisille, myös lapselle, taata länsimaisen oikeusperiaatteen mukainen oikeussuoja. Sen takaaminen on perheen auttamista.
Perheen oikeusturvan kannalta on mahdoton tilanne se, että esitetään epäily vakavasta rikoksesta, jonka perusteella lapsi otetaan huostaan, mutta asiaa ei tutki oikeusviranomainen, vaan selvittely jätetään lastensuojeluviranomaisten, lääkärin tai psykologin tehtäväksi. Hoidollista ja tutkinnallista puolta ei tule sotkea toisiinsa, niin kuin nykyään tehdään.
Ainoa oikeussuojakeino, joka perheelle tällöin jää, on yrittää tehdä itsestään rikosilmoitus, ja saada sitä kautta asia tutkituksi. Tällainen asetelma on Euroopan Ihmisoikeussopimuksen vastainen.
Hoitotyön ammattilaisia toki tarvitaan asian tutkinnassa, ja on ihanteellinen tilanne, jos rikoksen tapahduttua pyritään auttamaan koko perhettä. Näinhän tulisi menetellä kaikkien sellaisten rikollisten suhteen, joiden toiminnan taustalla ovat psyykkiset ongelmat.
On kuitenkin epäterapeuttista ja loukkaavaa "hoitaa" perhettä insestin vuoksi, jos ei ole edes varmuutta, onko sellainen tapahtunut.
Syksyllä 1993 pääjohtaja Vappu Taipale totesi MTV3:n uutisissa, että kahden edellisen vuoden aikana lastensuojeluviranomaiset olivat selvittäneet 1500 insestitapausta. Todennäköistä on, että tämän hysteerisen boomin seurauksena Suomeen jäi satoja lastensuojelun insestiksi leimaamia, rikki lyötyjä perheitä, joilla ei ole mitään mahdollisuutta todistaa syyttömyyttään, tai saada huostaanotettuja lapsiaan kotiin.
Yllättävää on, että oikeusoppineet kuten Hannu-Tapani Klami ovat puolustaneet lastensuojelun oikeutta pitää lasta huostassa, vaikkei näyttöä insestistä olekaan (Defensor 11_12/1993). Perheen kannalta tämä tarkoittaa sitä, että annetaan julmin mahdollinen rangaistus, lapsen menettäminen. Mitään keinoa syyttömyyden osoittamiseen ei ole.
Niko-tapauksessa lastensuojelu vaati vapauttavan tuomion jälkeenkin perheeltä insestitunnustusta ehtona lasten kotiuttamiselle. Meillä siis näyttää olevan kaksi tuomioistuinta, toinen länsimaisella oikeusperiaatteilla ja toinen inkvisitiolaitoksena toimiva.
Anu Suomela
toiminnanjohtaja
Perheen Suojelun Keskusliitto
PESUE ry