SEKSUAALISEN HYVÄKSIKÄYTÖN MUISTOT
LAPSEN HAASTATTELU HYVÄKSIKÄYTÖN EPÄILYSSÄ
TIETEELLISIÄ ARTIKKELEITA
Käsikirjoitusversio 2.3.1999
Käännös: Anu Suomela
(Englannin kielen käännöksen tarkistanut psyk. maist. Pekka Santtila. Alkuperäistekstit saatavissa Sexpo säätiöstä)
LASTEN SEKSUAALINEN HYVÄKSIKÄYTTÖ JA HYVÄKSIKÄYTÖN MUISTOT
Nicholas P. Spanos:
Heikki Sariola: EPÄILY JÄÄ VOIMAAN
Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on yleisempää kuin muutamia vuosikymmeniä sitten uskottiin. Suuret erot nykyisissä yleisyysluvuissa johtuvat hyväksikäytön määrittelystä. Tieteellinen tutkimus ei tue insestiterapeuttien väitettä siitä, että ihmiset unohtaisivat hyväksikäytön. Pitkäaikaisen hyväksikäytön uhrit muistavat tulleensa hyväksikäytetyiksi, mutta eivät voi muistaa tilanteiden yksityiskohtia, kun niistä kysytään monien vuosien jälkeen. Se, että henkilö olisi tyystin unohtanut tulleensa hyväksikäytetyksi on erittäin harvinaista. Henkilön nykyisillä oireilla ei voida perustella hyväksikäytön tapahtuneen.
LASTEN SEKSUAALISEN HYVÄKSIKÄYTÖN YLEISYYS
Ennen 70-lukua ei juurikaan puhuttu lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja yleisen käsityksen mukaan se oli harvinaista (esim. Weinberg, 1955). 70-luvulta lähtien on sekä yleisön että tutkijoiden kiinnostus keskittynyt tähän aiheeseen ja useimpien ammattilaisten kesken vallitsee tänä päivänä yhteisymmärrys siitä, että hyväksikäyttö on huomattavasti yleisempää kuin aikaisemmin uskottiin (Finkelhor, 1979; Herman, 1993; D. Russell, 1988; Stinson & Hendrick, 1992). Siitä, miten yleistä se lopulta on, ollaan eri mieltä (Kutchinsky, 1992).
Lasten seksuaalisen hyväksikäytön yleisyysluvut arvioidaan tavallisesti hankkimalla retrospektiivisiä kertomuksia aikuisilta heidän seksuaalisista lapsuudenkokemuksistaan (esim. Finkelhor, Hotaling, Lewis& Smith, 1990; D. Russell, 1988; Wyatt, 1985). Tällä tavoin hankitut yleisyysluvut ovat dramaattisella tavalla erilaisia eri tutkimuksissa. Esimerkiksi Popen ja Hudsonin (1992) useita tutkimuksia koskevassa katsauksessa, naisten kokema lapsuuden seksuaalinen hyväksikäyttö vaihteli alhaisesta 27 %:sta niinkin korkealle kuin 62 %:iin, ja eräässä otoksessa, joka käsitti 50 tapaturma-asemalle tullutta perättäistä naispotilasta, saatiin tulokseksi, että 70 %:a potilaista kertoi lapsuuden seksuaalisesta hyväksikäytöstä (Briere & Zaidi 1989).
Oletettavasti on joukko tekijöitä, jotka vaikuttavat lapsuuden seksuaalisen hyväksikäytön yleisyysarvioiden suureen vaihteluun, esimerkiksi populaatioiden luonne ja kysymysten asettelu. Kaikista tärkein näistä tekijöistä on kuitenkin se, miten laajaksi termi seksuaalinen hyväksikäyttö eri tutkimuksissa määritellään (Peters, Wyatt & Finkelhor, 1986; Stinson & Hendrick, 1992). Ei ole mikään ihme, että niissä tutkimuksissa, joissa hyväksikäyttöön on sisällytetty tapahtumia, joissa ei ole koskettelua, esimerkiksi henkilö näki jonkun näyttävän genitaalejaan tai tahtomattaan kuuli itseään koskevan seksuaalisen huomautuksen, on saatu huomattavasti korkeammat yleisyysluvut kuin tutkimuksissa, joissa hyväksikäyttö rajataan pakottamista sisältäväksi seksuaaliseksi kontaktiksi.
Esimerkiksi Peters et al. (1986) siteeraavat tutkimusta, joka perustuu satunnaisotokseen los angelesilaisista naisista. Heiltä kysyttiin, oliko heidät pakotettu seksuaaliseen kontaktiin ennen 16:tta ikävuottaan. Tämän määrittelyn mukaan 6 %:a naisista oli joutunut hyväksikäytetyksi. Toisaalta Wyattin (1985) tutkimuksessa seksuaalisen hyväksikäytön määrittelyyn sisältyi laaja kirjo erilaista käyttäytymistä, jossa oli tai ei ollut fyysistä kontaktia. Tällöin hän havaitsi, että 62 %:a hänen otoksensa los angelesilaisista naisista oli joutunut seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi ennen kuin he olivat täyttäneet 18 vuotta.
Insestiterapeutit esittävät usein todisteita siitä, että seksuaalinen hyväksikäyttö on verrattain yleistä. Esimerkiksi kirjassa ‘Rohkeus parantua’ esitetään, että kolmannes naisista on hyväksikäytön uhreja (Bass & Davis, 1988). Näin annetaan ymmärtää, että myös insesti on luultavasti suhteellisen yleinen ilmiö. Tilanne on kuitenkin se, että tutkimukset, joissa vastaajilta on suoraan kysytty insestistä osoittavat, että insesti on huomattavasti harvinaisempaa kuin moni muu seksuaalisen hyväksikäytön muoto. Esimerkiksi Wyattin tutkimus (1985) arvioi seksuaalisen hyväksikäytön esiintymistiheyden naisten keskuudessa Los Angelesissa olevan 62 % :a, mutta ainoastaan 1,6 %:ssa tapauksista oli kyseessä seksuaalinen kontakti isän kanssa.
Cole ja Putnam (1992) laskivat insestin esiintymistiheydeksi 1,4 %:a perustaen tämän Finkelhorin et al. keräämään aineistoon (1990). Baker ja Duncan (1985) toteavat suuresta brittiläisestä satunnaisotannasta, että vain 0,25 %:a ilmoitti sukupuoliyhdynnästä sukulaisen kanssa, ja D. Russell (1988) sai laajasti tunnetussa tutkimuksessaan (1988) san fransiskolaisista naisista tulokseksi, että vähemmän kuin 5 %:a ilmoitti isän joko yrittäneen tai olleen seksuaalisessa kontaktissa heidän kanssaan. Useissa tutkimuksissa on arvioitu insestin esiintymistä psykiatrisissa otoksissa. Browning ja Boatman (1977) raportoivat, että insestihistoria löytyi 3,8%:lta psykiatrisista lapsipotilaista, ja irlantilaisessa tutkimuksessa Lukianowicz (1972) sai tulokseksi, että 4 %:a naispuolisista psykiatrisista potilaista ilmoitti kokeneensa insestiä.
Jos otammekin näistä luvuista korkeimman luvun ja pidämme sitä parhaana arviona muistetun insestin yleisyydestä (D. Russell, 1988) ja oletamme, kuten jotkut insestiterapeutit tekevät, että puolet kaikista insestin uhreista on sellaisia, joilla ei ole lainkaan muistoja hyväksikäytöstä, niin tapahtuneen tai yritetyn isä-tytär insestin määrä on joka tapauksessa vähemmän kuin 10 %:a. Tämä luku on merkittävästi pienempi kuin arviot, joiden mukaan 25–50%:a naisista olisi insestin uhreja, jollaisia lukuja insestiterapeutit usein esittävät. Kannattaa vielä lisätä, että tämä arvio perustuu tutkimukseen, jossa on korkein esiintymistiheysarvio, ja ettei näytä olevan mitään todisteita tukemaan hypoteesia, jonka mukaan puolet kaikista insestin uhreista unohtaa hyväksikäytön. Tällainen arvio on siis huomattavasti korkeampi kuin mitä olemassa oleva tieto kokonaisuudessaan antaa luvan olettaa.
Yhteenvetona voidaan todeta, että silloin kun seksuaalinen hyväksikäyttö määritellään laajasti, ovat arviot esiintymistiheydestä usein korkeita ja joka tapauksessa insestin esiintymistiheysluvut ovat aina merkittävästi alhaisemmat kuin seksuaalisen hyväksikäytön luvut laajasti määriteltynä. Vaikka jotkut insestiterapeutit uskovat suuren naismäärän olevan insestin uhreja (esim. Blume, 1990; Fredrickson, 1992) väitän, että nämä luvut tulee asettaa kyseenalaiseksi.
Kuten Lindsay ja Read (1994) ovat osoittaneet, käytössä olevan empiirisen tiedon perusteella insestin esiintyvyyden perustaso on alhainen ja tällä on merkittäviä seuraamuksia arvioitaessa insestiterapiassa tehtyjen väärien diagnoosien todennäköisyyttä. Tämän tutkimustiedon valossa on todennäköistä, että enemmistö niistä naisista, jotka terapian alkaessa eivät muista insestiä, eivät ehkä olekaan insestin uhreja. Tästä seuraa, että jos terapia usein johtaa insestin muistamiseen, monet näistä ‘muistoista’ ovat todennäköisesti vääriä.
LAPSUUDEN MUISTOT, HYVÄKSIKÄYTTÖ JA TRAUMAT
Repressio
Freud kehitti repression käsitteen viime vuosisadan lopulla selittämään oletettua traumaattisten kokemusten unohtamista, mikä - kuten Freud uskoi - oli hysteeristen oireiden muodostumisen taustalla. Freud piti repressiota vaihtoehtona Janetin käsitteelle dissosiaatio (Macmillan, 1991). Freud oli alun pitäen sitä mieltä, että repressiossa oli kysymys tietoisesta yrityksestä olla ajattelematta epämiellyttäviä tai pelottavia asioita. Vähitellen hän kuitenkin alkoi pitää prosessia täysin alitajuisena. Tämän oletuksen mukaan ahdistusta herättävät ajatukset tai tapahtumat voitiin unohtaa ilman henkilön tietoista tahtoa. Siten henkilö ei vain olisi epätietoinen ahdistusta herättävistä ajatuksista tai tapahtumista, vaan hän ei myöskään olisi tietoinen siitä, että hän oli pyrkinyt unohtamaan nämä tapahtumat (Macmillan, 1991).
Repression käsite ei kehittynyt vain psykoanalyyttisen ajattelun keskeiseksi käsitteeksi, yhdistyneenä ajatukseen, että aikuisiän ongelmat johtuvat varhaislapsuuden kokemuksista, vaan siitä tuli myös amerikkalaisen populaarikulttuurin olennainen osa (Torrey, 1992). Repression käsite antaa ymmärtää, että tuskalliset tai pelottavat tapahtumat todennäköisesti unohdetaan. Tästä seuraa se, että jos jollakin on psyykkisiä ongelmia, joihin hän ei pysty löytämään mitään syytä, lapsuuden tukahdutetut muistot sopivat ilmeiseksi selitykseksi. 1970-luvulla huomio keskittyi seksuaalisen hyväksikäytön uhreihin, oireisiin ja hoitoon. Tällöin repressiota ja lapsuuden etiologiaa alettiin käyttää selityksinä; repressoidut muistot hyväksikäytöstä olivat syynä siihen onnettomuuteen ja tyytymättömyyteen, jota jotkut naiset kokivat elämässään.
On tehty kolmen tyyppisiä tutkimuksia siitä, mitä varhaisen hyväksikäytön muistoille tapahtuu. Ensimmäisessä tyypissä yksinkertaisesti kysytään hyväksikäyttömuistoista naisilta, jotka ilmoittavat tulleensa lapsina hyväksikäytetyiksi. Toisessa tutkimustyypissä yritetään vahvistaa hyväksikäyttökertomuksia objektiivisilla todisteilla, esimerkiksi oikeuden pöytäkirjoilla, päiväkirjamerkinnöillä tai tekijän tunnustuksella. Kolmannessa tutkimustyypissä arvioidaan uhrin hyväksikäyttökokemusten muistoja tapauksissa, joissa varhainen hyväksikäyttö on dokumentoitu.
Vahvistamattomat retrospektiiviset kertomukset
Briere ja Conte (1989, 1993) pyysivät joitakin psykoterapeutteja tekemään kyselyn sellaisille asiakkailleen, jotka olivat kertoneet joutuneensa ennen 16 ikävuottaan pakotetuksi seksuaaliseen kanssakäymiseen. Lomakkeessa kysyttiin, oliko hyväksikäytön alkamisen jälkeen, heidän 18 syntymäpäiväänsä mennessä koskaan ollut sellaista aikaa, jolloin he eivät muistaneet hyväksikäyttöä. Huomattava osa, 59 %:a 450 potilaasta vastasi ‘kyllä’ tähän kysymykseen. Myöntävä vastaus oli todennäköisempi silloin, kun väitetty hyväksikäyttö sisälsi väkivaltaa, kun se tapahtui verrattain nuorella iällä ja jatkui pitkiä aikoja.
Valitettavasti useat tekijät vaikeuttavat näiden tulosten tulkintaa. Kuten Loftus, Polonsky ja Fullilove (1994) huomauttivat, potilaille asetettu kysymys oli moniselitteinen. Mitä potilaat tarkoittivat ilmaistessaan, että oli aika, jolloin he eivät muistaneet hyväksikäyttöä? Jotkut ehkä tarkoittivat: “Tiesin, että se tapahtui, mutta en halunnut ajatella sitä”, tai “yritin sulkea sen pois mielestäni”. Toisaalta, jotkut ehkä tarkoittivat jotakin sellaista kuin: “Minulla ei ollut minkäänlaista tajua siitä, että minua koskaan oli hyväksikäytetty”. Viimeinen kuvaus vastaa repression käsitettä, kun ensimmäiset vastaukset osoittavat pikemminkin haluttomuutta kuin kyvyttömyyttä muistaa. Briere ja Conte (1989, 1993) eivät kysyneet vastaajilta, mitä heidän ‘kyllä’-vastauksensa tarkoittivat, joten on epäselvää kuinka moni ilmaisi kyvyttömyyttä ja ketkä haluttomuutta muistaa.
Vielä tärkeämpi ongelma Brieren ja Conten (1993) tutkimuksessa on se, että kaikki vastaajat olivat psykoterapiassa seksuaalisen hyväksikäytön takia. Näin ollen he olivat olleet insestiterapeuttien menetelmien kohteena ja heidän palautetut muistonsa saattoivat olla keksittyjä. Tutkimuksessa ei nähtävästi pyritty hankkimaan potilaiden hyväksikäyttömuistoille mitään itsenäistä, varmistavaa todistusaineistoa. Tästä seuraa, että on mahdotonta selvittää kuinka suuri osa näiden potilaiden muistoista oli paikkansapitäviä ja kuinka suuri osa näennäismuistoja, jotka terapia oli saanut aikaan.
Loftus et al. (1994) huomasivat, että 54 %:a erään päihdeklinikan avohoidossa olevista 105 naispotilaan otoksesta ilmoitti, että heitä oli lapsuudessaan hyväksikäytetty. Hyväksikäytöstä kertoneista naisista useimmat (69 %) väittivät muistaneensa sen jatkuvasti, 12 %:a ilmoitti muistaneensa osia siitä, muttei kaikkea ja 19 %:a väitti unohtaneensa hyväksikäytön joksikin ajaksi. Tämä 19 %:n luku, jonka Loftus et al. saivat, on tietenkin paljon alhaisempi kuin Brieren ja Conten esittämä 59 %:a (1989, 1993). Lisäksi toisin kuin Brieren ja Conten tutkimuksissa, Loftus et al. eivät löytäneet mitään yhteyttä hyväksikäytön raportoidun unohtamisen ja sen väkivaltaisuuden väliltä. Loftus et al. huomasivat myös, että ne hyväksikäyttökokemukset, jotka olivat unohtuneet joksikin ajoiksi, olivat vähemmän selkeitä, vähemmän kuvamaisia ja niiden muistettiin olevan vähemmän intensiivisiä kuin niiden hyväksikäyttökokemusten, joista vastaajilla oli jatkuvat muistot.
Kuten Loftus et al. (1994) myönsivät, heidän tutkimuksensa sisälsi useita samoja puutteita, jotka löytyvät myös Brieren ja Conten (1993) tutkimuksesta. Taas kerran jäi epäselväksi, mitä vastaajat tarkoittivat sanoessaan unohtaneensa hyväksikäytön tietyksi ajaksi, itsenäistä varmistusta unohdetulle hyväksikäytölle ei ollut saatavissa, eikä voitu määrittää kuinka suuri osa palautetuista muistoista oli mahdollisesti keksittyjä.
Yritykset vahvistaa hyväksikäyttö retrospektiivisesti
Herman ja Schartzow (1987) keräsivät tietoja 53 naiselta, jotka osallistuivat insestistä selviytyjien terapiaryhmiin. Kaikki nämä potilaat kertoivat, että he joko muistivat insestin tai epäilivät vahvasti sen tapahtuneen, mutta eivät pystyneet muistamaan sitä selkeästi. Herman ja Schartzow luokittelivat 26 %:a näistä naisista vakavista muistihäiriöistä kärsiviksi, joko siksi, että he pystyivät muistamaan hyvin vähän lapsuudestaan, tai he väittivät äskettäin palauttaneensa mieleensä aikaisemmin unohtamiansa hyväksikäyttömuistoja. Näiden terapiaryhmien potilaita pyydettiin etsimään varmistavaa todistusaineistoa hyväksikäytöstä ja 74 %:a heistä väitti näin tehneensäkin. Näistä löydöksistä on kuitenkin tehtävä kaksi tärkeää huomautusta. 74 %:a potilaista ei osoittanut merkkejä vakavista muistihäiriöistä, luku on sama kuin niiden vastaajien määrä, jotka väittivät löytäneensä tapahtumille varmistuksen. Herman ja Schartzow eivät eritelleet, mikä oli hyväksikäytölle todisteita hankkineiden osuus ryhmässä, jossa ei ollut muistihäiriöitä ja ryhmässä, jossa oli vakavia muistihäiriöitä.
Huoli terapian aiheuttamista vääristä muistoista koskee yleensä tapauksia, joissa potilaat alunperin väittävät, että he eivät pysty muistamaan hyväksikäyttöä ja vasta myöhemmin pystyvät palauttamaan sitä koskevia muistoja. Ratkaiseva kysymys on siksi ‘Miten suuri osuus potilaista oli palauttanut hyväksikäyttömuistoja ja hankkinut niille varmennuksen?’ Valitettavasti tässä tutkimuksessa kysymystä ei esitetty, eikä vastausta siis ole.
Toinen, vielä tärkeämpi ongelma Hermanin ja Schartzowin tutkimuksessa (1987) liittyy potilaiden esittämän hyväksikäytön varmentamisen laatuun. Kyseessä olivat pelkästään potilaiden sanalliset ilmoitukset siitä, että he olivat saaneet todisteen. Esimerkiksi, jotkut väittivät, että olivat esittäneet asian hyväksikäyttäjälle ja saaneet tämän tunnustamaan. Eräs potilas väitti löytäneensä päiväkirjan, jossa häntä hyväksikäyttänyt kuollut henkilö kuvasi hyväksikäyttöä. Näyttää kuitenkin siltä, että terapeutit eivät varmentaneet mitään näistä väitteistä. Ilmeisesti terapeutit eivät myöskään koskaan lukeneet kyseistä päiväkirjaa, eivät ottaneet yhteyttä väitettyihin hyväksikäyttäjiin jne. Toisin sanoen, vaikuttaa siltä, että objektiivista, potilaiden sanallisista kertomuksista riippumatonta varmennusta hyväksikäytöstä ei tässä tutkimuksessa saatu.
On tärkeätä pitää mielessä, että Hermanin ja Schartzowin tutkimuksen (1987) potilaat osallistuivat insestistä selviytyjien ryhmiin. Näissä ryhmissä potilaat keskustelevat insestisistä kokemuksistaan, rohkaisevat toisiaan muistelemaan näitä kokemuksia ja vahvistavat toistensa palautettuja ‘muistoja’. Sosiaalipsykologisessa tutkimuksessa on pitkät perinteet tutkimuksella, jossa todetaan, että ryhmässä ihmiset usein kuvailevat virheellisesti kokemuksiaan ja muuttavat käyttäytymistään vastaamaan ryhmänormeja ja ryhmän auktoriteettien ja muiden jäsenten odotuksia (esim. Asch, 1952, 1956; katsauksen antaa R. Brown, 1986).
Tällainen yhdenmukaisuuden paine on todennäköisesti erityisen voimakas pienissä, pitkään kokoontuvissa, tiiviissä terapiaryhmissä, joissa potilaat konstruoivat itselleen selviytyjän identiteetin (Tavris, 1993). Jotkut potilaat, jotka ovat osallistuneet tällaisiin ryhmiin, ovat itse kertoneet, miten voimakas sosiaalinen paine sai heidät tuottamaan muistoja lapsuudenajan seksuaalisesta hyväksikäytöstä, vaikka he tiesivät, etteivät ne olleet totta. He pyrkivät saamaan terapeuttien ja muiden potilaiden hyväksynnän (Whitley, 1992). Samanlainen painostus saattaa johtaa potilaita myös tuottamaan varmistavaa todistusaineistoa, jos sellaista tarvitaan ja ryhmä palkitsee siitä.
Useissa sivupersoonahäiriöisiä (MPD) tai jostakin muusta dissosiatiivisesta häiriöstä kärsiviä aikuisia tai nuoria potilaita koskevissa tutkimuksissa, on yritetty saada varmennusta lapsuuden seksuaaliselle hyväksikäytölle (Coons, 1993; Coons & Milstein, 1986). Niissä varmentava todistusaineisto hyväksikäytöstä oli objektiivista ja riippumatonta potilaiden kertomuksista. Aineisto käsitti lääkäreiden ja sosiaaliviranomaisten asiakirjoja, jotka dokumentoivat seksuaalisen hyväksikäytön pian tapahtuman jälkeen. Nämä tutkimukset eivät valitettavasti esitä mitään todisteita, joista voitaisiin päätellä, että potilaat olisivat koskaan unohtaneet hyväksikäytön.
Kannattaa jälleen kerran painottaa sitä, että mitään vakavaa erimielisyyttä ei vallitse sen suhteen, etteikö aina muistissa ollut hyväksikäyttö olisi tapahtunut. Ristiriidat liittyvät sellaisiin muistoihin, jotka ovat palautuneet mieleen pitkän ajan kuluttua siitä, kun hyväksikäytön väitetään tapahtuneen ja yleensä psykoterapian yhteydessä. Selväksi ei tule, liittyvätkö tutkimuksissa esitetyt todisteet (Coons, 1993; Coons & Milstein, 1986) tähän ongelmanasetteluun.
Dokumentoidun hyväksikäytön muistot
Paras tutkimusstrategia, jolla voidaan arvioida, mitä hyväksikäyttömuistoille tapahtuu, käsittää seuraavat vaiheet: Valitaan joukko ihmisiä, jotka ovat lapsuudessaan kokeneet seksuaalista hyväksikäyttöä tai muita vakavia traumoja, joista on dokumentointi esimerkiksi oikeudenkäyntiasiakirjoja tai sosiaaliviranomaisten merkintöjä. Jonkin ajan kuluttua hyväksikäytön päättymisestä näiltä ihmisiltä kysytään heidän muistikuviaan tästä dokumenteissa todetusta hyväksikäytöstä.
Terr (1988, 1990, 1991) esimerkiksi tutki lapsia, jotka olivat joutuneet kokemaan yhden tai useamman traumaattisen tapahtuman esimerkiksi joutuneet kidnappauksen uhreiksi. Nämä lapset kärsivät monista oireista, jotka todennäköisesti johtuivat kyseisestä traumasta. Ne jotka olivat yli kolmevuotiaita traumaattisen tapahtuman sattuessa, eivät kuitenkaan unohtaneet traumaa. Päin vastoin, heillä oli usein hyvin elävät ja yleisesti ottaen täsmälliset muistot tapahtumista.
Terr (1991) erotteli kahden tyyppisiä traumoja. Traumatyyppi I tarkoittaa, että on vain yksi traumaattinen tapahtuma, esimerkiksi vieraan suorittama raiskaus. Traumatyyppi II:ssa on toistuvia traumaattisia tapahtumia, kuten lukuisia insestisiä tekoja monien vuosien aikana. Terr (1988) oli sitä mieltä, että I-tyypin traumaattiset tapahtumat eivät unohdu, jos ne ovat tapahtuneet 3-vuotiaille tai sitä vanhemmille, vaan päinvastoin ne muistetaan elävästi.
Terr (1991) esitti, että lapsilla, jotka ovat joutuneet kokemaan II-tyypin traumoja, oli muistoja, jotka ‘näyttävät jääneen mieleen läiskinä pikemmin kuin täydellisinä kokonaisuuksina’. Tämä osoittaisi, että varhainen, toistuva hyväksikäyttö muistetaan, mutta muistaminen on epätäydellistä. Terr (1991) esitti myös, että II-tyypin traumoja kokeneilla ilmeni joskus massiivista unohtamista, jossa laajat lapsuuden ajanjaksot tai koko traumaattisten tapahtumien sarja unohtuivat täydellisesti. Valitettavasti Terr (1991) ei ole esittänyt mitään omaa empiiristä todistusaineistoa tällaiselle massiiviselle unohtamiselle. Vuoden 1988 tutkimusselostuksessaan Terr kuvasi viittä lasta, jotka olivat 36 kuukautta tai sitä vanhempia kokiessaan trauman, joka Terrin määrittelyn mukaan oli toistuva ja pitkäkestoinen. Kaikilla näillä lapsilla oli kuitenkin joitakin muistikuvia traumaattisista tapahtumista.
Terrin (1991) väite siitä, että jos ihminen joutuu toistuvien negatiivisten tapahtumien kohteeksi, hän tuottaa sirpaleisia ja epätäydellisiä muistikuvia, vastaa sitä, mitä tänä päivänä tiedetään toistuvista ei-traumaattisia tapahtumien koskevista muistikuvista (Hudson & Nelson, 1986; Linton, 1982). Olettakaamme esimerkiksi, että lapsi käy 4:n ja 8:n ikävuoden välillä lähellä kotia sijaitsevassa ravintolassa osana melko säännöllistä perherituaalia. Aikuisena lapsi todennäköisesti muistaa käyneensä perheensä kanssa säännöllisesti ravintolassa. Hän saattaa myös muistaa joitakin epätavallisia tai poikkeavia tapahtumia varsin selkeästi, kuten vaikkapa tilanteen, jolloin hän sairastui ravintolassa ja hänet piti viedä kesken kaiken kotiin. Kuitenkin suurin osa näillä käynneillä tapahtuneesta on unohtunut ja ne muistikuvat, jotka hänellä on, ovat pirstaleisia. Muistikuvat joistain tietyistä käynneistä sekoittuvat hänen muita käyntejä koskeviin muistikuviinsa. Lyhyesti sanottuna, hän on rakentanut ‘lapsuuden käynnit ravintolassa’ skeeman tai käsikirjoituksen, joka tekee mahdolliseksi rekonstruoida minkälaisia nämä käynnit yleensä olivat. Hän ei kuitenkaan pysty täsmällisesti palauttamaan mieleensä kaikkia, tai edes useita yksilöllisiä käyntejä tai muistamaan suurinta osaa siitä, mitä tapahtui jokaisella erillisellä käynnillä.
Muistikuvien sirpaleinen ja epäyhtenäinen laatu II-tyypin traumoissa saattaa liittyä vähemmän tapahtumien traumaattiseen luonteeseen kuin niiden toistuvuuteen. Jos me esimerkissämme korvaamme ravintolakäynnit isä -tytär -insestillä, voisimme olettaa, että aikuisena uhri on luonut skeeman, joka antaa hänelle mahdollisuuden rekonstruoida, minkälaisia nämä tuskalliset tapahtumat yleensä olivat, mutta monet yksityiskohdat ovat kuitenkin unohtuneet tai sekoittuneet muihin muistikuviin. Muistikuvat insestistä ovat tietenkin yleensä epämiellyttäviä ja siksi niitä yleensä tietoisesti vältetään ja tukahdutetaan pikemmin kuin kerrataan. Muistot ravintolakäynneistä ovat päinvastoin yleensä miellyttäviä tai vähintään neutraaleja ja niitä saatetaan kerrata ainakin silloin tällöin. Tästä syystä voitaisiin olettaa toistuvan hyväksikäytön muistikuvien olevan vieläkin epätäydellisempiä kuin tavanomaisempien tapahtumien muistikuvien.
Olettakaamme, että ravintolaesimerkkimme naiselle tulee jostain syystä tärkeäksi muistaa nämä käynnit ja hän yrittää toistuvasti muistella niitä. Näissä olosuhteissa hän saattaa hyvinkin palauttaa mieleensä joitakin unohdettuja muistikuvia. Jotkut näistä uusista muistikuvista voivat olla täsmällisiä ja jotkut eivät. Ilman riippumatonta varmennusta esimerkiksi videonauhoituksia ravintolakäynneistä, olisi mahdotonta osoittaa niiden paikkansapitävyyttä. Sama voi hyvinkin päteä hypoteettiseen insestin uhriimme. Keskittymällä hyväksikäyttöön ja yrittämällä muistaa enemmän, hän saattaa hyvinkin onnistua tuottamaan uusia muistikuvia. Vaikka jotkut näistä muistikuvista saattavat olla täsmällisiä, toiset eivät ehkä ole ja muistikuvien erottaminen toisistaan on todennäköisesti mahdotonta varmentavien todisteiden puuttuessa.
Femina, Yeager ja Lewis (1990) haastattelivat 69 aikuista, jotka olivat lapsuudessaan joutuneet vakavan hyväksikäytön kohteiksi, mikä oli dokumentoitu sosiaaliviranomaisten ym. asiakirjoissa. Näistä vastaajista kahdeksantoista (26 %) kielsi tai vähätteli asiakirjoihin dokumentoitua hyväksikäyttöä. Tutkijat yrittivät ottaa uudelleen yhteyttä näihin henkilöihin selvittääkseen, miksi asiakirjojen ja myöhempien haastattelutietojen välillä oli niin suuria eroja. Niille vastaajille, joihin saatiin yhteys, tehtiin toinen haastattelu, jossa pyrittiin luomaan parempi suhde haastateltavaan.
Kaikki uudelleen haastatellut vastaajat, jotka olivat kieltäneet tai vähätelleet hyväksikäyttöä ensimmäisessä haastattelussa, myönsivät nyt, että he muistivat hyväksikäytön. Nämä vastaajat selittivät alunperin kieltäytyneensä kertomasta hämmennyksen ja häpeän takia, suojellakseen hyväksikäyttäjää jne. Esimerkiksi eräs nainen, joka lapsena oli joutunut isänsä seksuaalisesti hyväksikäyttämäksi ja jonka äiti oli melkein hukuttanut hänet, kertoi kieltäneensä hyväksikäytön ensimmäisessä haastattelussa siksi, että hän ‘halusi unohtaa, halusi pitää asian henkilökohtaisena, ja että hän itkee, kun ajattelee sitä’. Feminan et al (1990) tutkimuksen kaikki vastaajat luultavasti kärsivät Terrin (1991) luokittelujärjestelmän mukaan II-tyypin traumoista. Joka tapauksessa kukaan näistä vastaajista ei osoittanut sellaista täydellistä unohtamista, jota jotkut insestiterapeutit väittävät tapahtuvan.
Williams (1993) haastatteli 129 naista, joiden lapsuuden ajan seksuaalinen hyväksikäyttö oli dokumentoitu. Hyväksikäyttö oli tapahtunut varhaislapsuuden ja 12 ikävuoden välillä. Haastattelut tehtiin 17 vuotta myöhemmin, jotta voitaisiin selvittää, muistivatko vastaajat dokumentoidun hyväksikäyttötapahtuman. 38 % naisista ei muistanut. Mitä nuorempi henkilö oli hyväksikäytön tapahtuessa, sitä todennäköisempää oli, ettei hän lapsuuden amnesian vuoksi muistanut sitä aikuisena. Toisaalta suurta osaa Williamsin tutkimuksessa esiin tulleesta unohtamisesta ei voida selittää lapsuuden amnesialla. Esimerkiksi 31 %:a naisista, jotka olivat 7–10-vuotiaita hyväksikäytön aikana ja 26 %:a naisista, jotka olivat 11–12-vuotiaita, ei pystynyt aikuisena muistamaan tapahtumaa. Nämä iät ovat huomattavasti korkeampia kuin lapsuuden amnesiaikä.
On tärkeätä havaita, että Williamsin tutkimuksessa (1993) vastaajia pyydettiin muistamaan tietty hyväksikäyttötapahtuma, joka oli dokumentoitu asiakirjoihin. Useimmat naiset tässä tutkimuksessa kertoivat muista seksuaalisen hyväksikäytön tapahtumista, kuin kohteena olevasta tapauksesta, josta heidän nimenomaan piti kertoa. Tämä piti paikkansa niin niiden naisten suhteen, jotka eivät pystyneet muistamaan kyseistä tapahtumaa, kuin myös niiden suhteen, jotka pystyivät muistamaan tapahtuman. Itse asiassa vain 12 %:a tämän tutkimuksen naisista väitti, ettei muistanut ainuttakaan seksuaalisen hyväksikäytön tapausta. Olisi mielenkiintoista tietää, missä iässä dokumentoitu seksuaalinen hyväksikäyttö tapahtui niille 12 %:lle, jotka eivät muistaneet mitään hyväksikäyttötapausta, mutta tätä tietoa ei tutkimuksesta löydy.
Yhteenvetona voidaan sanoa, että useimmat Williamsin tutkimuksen (1993) naisista kärsivät siitä mitä Terr (1991) kutsuu II-tyypin traumaksi, eli toistuvasta lapsuuden seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Valtaosa näistä naisista muisti tulleensa seksuaalisesti hyväksikäytetyksi lapsuudessaan, vaikka huomattavan suuri vähemmistö ei pystynyt muistamaan sitä tiettyä tapahtumaa, joka oli dokumentoituna heidän asiakirjoihinsa. Kun tarkastellaan Williamsin (1993), Feminan et al. (1990) ja Terrin (1988, 1990) tutkimuksia kokonaisuutena, ne viittaavat siihen, että valtaosassa tapauksista naiset, joita oli seksuaalisesti hyväksikäytetty 3 ja 4 vuoden iän jälkeen muistivat, että näin oli. Silloin kun hyväksikäyttö oli jatkuvaa tai pitkäaikaista, naiset saattoivat usein unohtaa yksittäisiä tapahtumia ja lukuisia yksityiskohtia. Se, että he olivat kokonaan unohtaneet tulleensa hyväksikäytetyksi, näyttää olevan harvinaista.
Kuten Spence (1993) huomauttaa, keskustelu lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja siihen liittyvistä muistoista on ongelmallista sen moraalisen paniikin takia, jonka tämä aihe usein herättää. Tämä paniikki näyttää usein projisoituvan lapseen. Koska olemme raivoissamme siitä ajatuksesta, että joku hyväilee lasta seksuaalisesti, oletamme yleisesti, että lapsi kokee samaa vihaa ja inhoa. Tästä johtuen oletamme, että hyväksikäytetty lapsi joko säilyttää muistissaan elävän, traumaattisen muistikuvan hyväksikäytöstä tai vaihtoehtoisesti, että hän on niin hyväksikäytön musertama, että hän tukahduttaa kaikki nämä muistot.
Tosiasia on kuitenkin, että meillä on hyvin vähän tietoa siitä, miten pienet lapset ymmärtävät tällaisen toiminnan ja tämä ymmärrys epäilemättä muuttuu, kun he kasvavat ja oppivat omaksumaan ympäristönsä moraaliset arvot. Vaikka jotkut tapahtumat voivat olla traumaattisia, voivat jotkut tapahtumat, jotka saavat aikuiset moraalisen raivon valtaan, olla lasten mielestä ei-traumaattisia tai helposti unohtuvia. Tästä seuraa, että jotkut lapsuuden hyväksikäyttötapahtumat unohtuvat samasta syystä kuin muutkin lapsuuden tapahtumat. Lapsen näkökulmasta katsottuna ainakin joissakin hyväksikäyttötapahtumissa saattaa olla vähän erityisen huomionarvoista tai muistiin painuvaa materiaalia.
SEKSUAALISEN HYVÄKSIKÄYTÖN OIREET
Insestiterapeutit (Bass & Davis, 1988; Blume, 1990, Fredrickson, 1992) väittävät usein, että insesti ja muut seksuaalisen hyväksikäytön muodot tuottavat laajan kirjon psykologisia oireita. Näiden oireiden olemassaolosta väitetään voitavan tarkasti päätellä lapsuuden ajan hyväksikäyttö silloinkin, kun potilaat eivät sitä muista, ja jopa silloin, kun he eksplisiittisesti kiistävät minkäänlaista hyväksikäyttöä tapahtuneen. On tärkeätä ymmärtää, että nämä kirjoittajat eivät pitäydy siinä, että seksuaalinen hyväksikäyttö usein aiheuttaa psyykkisiä ongelmia, johon kannanottoon useimmat tutkijat yhtyvät. Insestiterapeutit menevät paljon pidemmälle. He väittävät tai tarjoavat selityksenä sitä, että erityiset oireet tai oireyhtymät, jotka tulevat esiin aikuisiässä, ovat vahvoja indikaattoreita lapsuudessa tapahtuneesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Tästä johtuu, että itseopiskelu- ja oma-apukirjoissa, jotka käsittelevät ‘tukahdutettuja muistoja’, on usein pitkiä luetteloita oireista, joista kirjoittajien mukaan voidaan päätellä hyväksikäytön tapahtuneen. Nämä luettelot ovat usein erittäin laajoja ja sisältävät hyvinkin monenlaatuista käyttäytymistä. Tavallisimmat oireet ovat huono itsetunto, ihmissuhdeongelmat, seksuaaliset ongelmat, masennus, ahdistus, fobiat, somaattiset oireet, painajaisunet ja paniikkihäiriöt (Blume, 1990; Fredrickson, 1992).
Esimerkiksi ryhmä, joka kutsuu itseään nimellä ‘Nimettömät insestistä selviytyjät’ (Survivors of Icest Anonymous) on valmistanut 20-kohtaisen kyselykaavakkeen. Siinä todetaan: “Jos olet vastannut “kyllä’ kolmeen (3) tai useampaan näistä kysymyksistä, Nimettömät insestistä selviytyjät voi auttaa.” (Cavigan, 1992, s. 247). Kysymykset käsittelevät esimerkiksi seuraavanlaisia, tavallisia ongelmia ja huolia:
Onko sinulla itsetunnon ja omanarvontunnon ongelmia?
Tunnetko olevasi joko passiivinen tai aggressiivinen?
Onko sinulla vaikeuksia toimia määrätietoisesti?
Tunnetko, että sinun täytyy kontrolloida tunteitasi?
Tunnetko helposti pelkoa auktoriteettihahmoja kohtaan?
Oletko koskaan ollut kevytkenkäinen?
Etsitkö seksistä oikeaa rakkautta, hellyyttä ja hyväksymistä?
Onko sinulla ongelmia alkoholin, huumeiden tai ruoan suhteen?
Kärsitkö migreenistä tai selkävaivoista?
Jo tämä suppea otos kysymyksistä tekee selväksi, että olisi varmaan erittäin vaikeata löytää ketään, joka ei vastaisi ainakin kolme kertaa ‘kyllä’ tällaisiin kysymyksiin. Lyhyesti sanottuna, insestiterapeuttien käyttämät oireluettelot heittävät erittäin laajan verkon ja luovat sen käsityksen, että melkein mikä tahansa merkki psyykkisistä vaikeuksista, on oire piilossa olevasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Fredrickson (1992) meni jopa niin pitkälle, että hänen mukaansa hammaslääkäripelko voi ilmentää lapsuudenaikaisen oraaliseksin tukahdutettuja muistoja.
On tärkeätä tehdä ero sen välillä, väitetäänkö hyväksikäytön voivan aiheuttaa myöhempiä oireita, vai väitetäänkö joidenkin oireiden olevan hyväksikäytön diagnostinen kriteeri. Seuraava esimerkki selventää tätä eroa. Kohonnut ruumiinlämpö on umpisuolentulehduksen oire. Kohonnut ruumiinlämpö itsessään ei kuitenkaan ole umpisuolentulehduksen diagnostinen kriteeri, koska se on oire monesta muustakin häiriöistä, joista useat ovat huomattavasti yleisempiä kuin umpisuolentulehdus esimerkiksi tavallinen vilustuminen. Lääkäri, joka poistaisi potilaalta umpisuolen pelkästään kohonneeseen ruumiinlämmön perusteella joutuisi oikeudelliseen vastuuseen.
On otettava huomioon, että toisiinsa liittyvien oireiden joukon on oltava tietyn häiriön ainoa mahdollinen diagnoosi. Esimerkiksi ihmisillä, jotka kärsivät jostakin syövän muodosta, voi olla kohonnut ruumiinlämpö, heillä voi olla yleistä pahanolon tunnetta ja lihassärkyjä. Sitä, että nämä oireet esiintyvät samanaikaisesti ja säännöllisesti syöpäpotilailla, ei kuitenkaan voida käyttää diagnosoimaan syöpää, koska samat oireet ovat tavallista lukemattomissa muissakin häiriöissä, jotka ovat huomattavasti yleisempiä kuin syöpä, esim. vilustuminen. Sama pätee sellaisten oireiden samanaikaiseen esiintymiseen kuin masennus, alhainen itsetunto ja ihmissuhdeongelmat. Masentuneilla ihmisillä on usein myös alhainen itsetunto ja ongelmia nykyisissä ihmissuhteissaan. Vaikka ihmisellä olisi kaikki nämä tunnusmerkit se ei kuitenkaan tarkoita, että ne yhdessä osoittaisivat ihmisen joutuneen seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi. Tällainen samanaikaisuus voi johtua lukemattomasta määrästä mitä tahansa muita ongelmia kuin lapsuudessa tapahtunut hyväksikäyttö, esimerkkinä ongelmat työssä, rahahuolet, tyytymättömyys siihen, mitä on elämässään saanut aikaan tai kroonisesti sairaasta lapsesta huolehtiminen.
Useissa tutkimuksissa (Beitchman, Zucker, Hood, DaCosta & Akman, 1991; Beitchman et al., 1992; Kendall-Tackett, Williams & Finkelhor, 1993) on päädytty siihen, että ihmisillä, jotka ovat lapsuudessaan joutuneet seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi, on enemmän erilaisia vaikeuksia ja psykopatologiaa kuin niillä, joita ei ole hyväksikäytetty. Tämän lisäksi niillä, jotka ovat kokeneet suhteellisesti vakavampaa lapsuudenajan hyväksikäyttöä, on vakavampaa psykopatologian kuin niillä, jotka olivat kokeneet vähemmän vakavaa hyväksikäyttöä (esim. Elliott & Briere, 1992). Näiden löydösten tulkinta on kuitenkin monista syistä johtuen monimutkaista.
Huolimatta psykopatologian keskiarvoeroista hyväksikäytettyjen ja ei-hyväksikäytettyjen välillä, henkilöillä, joita on lapsena hyväksikäytetty, on suurta vaihtelua myöhemmin ilmenevien psyykkisten vaikeuksien laajuudessa ja tyypissä. Itse asiassa Kendall-Tackett et al. (1993) raportoivat, että noin kolmasosa lapsuuden hyväksikäytön uhreista oli aikuisina oireettomia. Jopa silloin kun hyväksikäyttö oli vakavaa, joillakin uhreilla oli vain vähän psyykkisiä vaikeuksia. Esim. Lukianowicz (1972) raportoi, että 23 %:lla isä-tytär -insestin uhreista ei ollut mitään negatiivisia seuraamuksia kokemuksistaan.
Lisäksi todistusaineisto ei tue sitä hypoteesia, että hyväksikäyttöön liittyisi joitakin määrättyjä oireita tai oireyhtymiä. Vaikka monet hyväksikäytetyt henkilöt kertovat kärsivänsä alhaisesta itsetunnosta ja masennuksesta, monet muut hyväksikäytön kokeneet henkilöt eivät oireile tällä tavoin. Monet ei-hyväksikäytetyt henkilöt kertovat myös kärsivänsä alhaisesta itsetunnosta ja masennuksesta ja itse asiassa suuri enemmistö ihmisistä, jotka kertovat näistä oireista eivät kerro joutuneensa vakavan lapsuuden seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi.
Henkilöt, jotka ovat kokeneet lapsuudessaan seksuaalista hyväksikäyttöä eroavat usein ei-hyväksikäytetyistä hyvinkin monilla muilla tavoilla kuin nimenomaan seksuaalisen hyväksikäytön historian suhteen (Alexander & Lupfer, 1987; Harter, Alexander & Neimeyer, 1988). Esimerkiksi insestin uhrit tulevat usein perheistä, jotka olivat moniongelmaisia monessa muussakin mielessä, kuin juuri insestisen käyttäytymisen suhteen. Kun hyväksikäytettyjä ja ei-hyväksikäytettyjä henkilöitä on verrattu psykopatologian tai muiden muuttujien suhteen, on usein jäänyt epäselväksi, mistä näiden ryhmien väliset erot psyykkisessä oireilussa johtuvat. Johtuvatko ne itse hyväksikäyttökokemuksista vai lukuisista muista demografisista ja varhaishistorian muuttujista, joiden suhteen ryhmät eroavat (Nash, Hulsey, Sexton, Harralson & Lambert, 1993a, 1993b).
Esimerkiksi Nash et al. (1993a) tutki hyväksikäyttöhistorian ja monien psykopatologisten indikaattoreiden välistä suhdetta ja samalla kontrolloi tilastollisesti vastaajien varhaisen kotiympäristön moniongelmaisuutta. Kuten aikaisemmissa tutkimuksissakin, hyväksikäytetyillä oli yleisemmin psykopatologiaa kuin ei-hyväksikäytetyillä. Kuitenkin hyväksikäytön ja psykopatologian välinen suhde hävisi kun perheen moniongelmaisuus kontrolloitiin. Toisin sanoen, ne henkilöt, jotka kasvoivat vahvasti moniongelmaisissa perheissä, olivatpa he hyväksikäytettyjä tai eivät, kärsivät vakavammasta psykopatologiasta.
Sellaisissa tutkimuksissa kuten Nash et al. (1993a), joissa sekä hyväksikäyttöhistoria että lapsuuden perheen muut ongelmat on arvioitu haastateltavan retrospektiivisen kertomuksen perusteella, on omat tulkintaongelmansa (kts. kirjeenvaihtoa Briere & Elliottin, 1993, ja Nash et. al., 1993b). Käytettävissä oleva todistusaineisto tekee kuitenkin hyvin selväksi, että hyväksikäytön päätteleminen erilaisista oireista, vaikeuksista tai psykopatologiasta, ei ole empiirisesti oikeutettua ja lisäksi tällainen johtaa huomattavaan hyväksikäytön ylidiagnostisointiin.
Vaikka insesti ja muu vakava lapsuuden seksuaalinen hyväksikäyttö on yleisempää kuin aikaisemmin uskottiin, ne eivät ole läheskään niin yleisiä kuin monet insestiterapeutit väittävät. Lisäksi paras mahdollinen saatavissa oleva todistusaineisto osoittaa, että henkilöt, jotka joutuivat seksuaalisesti hyväksikäytetyksi kolmannen tai neljännen ikävuoden jälkeen, muistavat tämän tosiasian melkein aina. Jos hyväksikäyttö on pitkäaikainen ja toistuva, ihmisillä on taipumus unohtaa yksittäisiä tapahtumia, sekoittaa muistissaan yhteen erilaisia tapauksia ja muistoissaan vääristää tapahtumia eri tavoin. Päin vastoin kuin insestiterapeutit väittävät, on kuitenkin epätodennäköistä, että he täydellisesti unohtavat sen tosiasian, että heitä on hyväksikäytetty.
Saatavissa oleva todistusaineisto osoittaa, että ei ole olemassa mitään erityistä psyykkistä oiretta tai oireyhtymää, josta voitaisiin luotettavasti päätellä hyväksikäytön tapahtuneen. Sellaiset oireet kuin masennus ja huono itsetunto eivät ilmene kaikilla lapsuuden seksuaalisen hyväksikäytön historian omaavalla ja valtaosa naisista, jotka kertovat tällaisista oireista, ei ole kärsinyt vakavasta lapsuuden seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Lyhyesti sanottuna, ei ole olemassa todistusaineistoa, joka tukisi yhtään enempää nykyisiä ‘viettelyteorioita’, jotka perustuvat repression käsitteeseen, kuin todisteita, jotka tukisivat alkuperäistä ‘viettelyteoriaa’, jonka Freud itse varsin pian hylkäsi.
Kaikella tällä on tärkeä merkitys niille naisille, jotka menevät terapiaan, kun tuntevat itsensä masentuneiksi ja tyytymättömiksi itseensä, mutta joilla ei ole mitään muistoja lapsuuden seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Valtaosassa tapauksista naiset, jotka väittävät, ettei heitä ole hyväksikäytetty, ovat todennäköisesti oikeassa. Se suuttumus, jota jotkut osoittavat, kun terapeutti ehdottaa heille hyväksikäyttöä mahdollisena selityksenä, ei todennäköisesti ole seurausta hyväksikäytön kieltämisestä tai massiivisesta repressiosta. On paljon todennäköisempää, että se on osoitus siitä tosiasiasta, että terapeutin ehdotus on perusteeton. Aivan kuten Freudin aikaiset potilaat, monet nykyiset potilaat, joita insestiterapeutit hoitavat, alkavat uskoa tulleensa lapsina seksuaalisesti hyväksikäytetyiksi, vaikka he aluksi kielsivät sen. Hypnoottisia muistonpalautusmenetelmiä on käytetty sekä potilaisiin, joiden lopulta diagnosoidaan kärsivän MPD:stä että moniin muihinkin, joille tätä diagnoosia ei ole annettu.
Lähteet:
Alexander, P.C. & Lupfer, S.L. (1987). Family characteristics and long-term consequences associated with sexual abuse. Archives of Sexual Behaviour, 16 (3), 235–245.
Asch, S.E. (1952). Social Psychology. Englewood Cliffs, NJ: Prentice Hall.
Asch, S.E, (1956). Studies of independence and conformity: A minority of one against a unanimous majority. Psychological monographs, 70, (9, Whole No. 416).
Baker, A.W. & Duncan, S.P. (1985). Child sexual abuse: A study of prevalence in Great Britain. Child Abuse and Neglect, 9.
Bass, E. & Davis, L. (1988). The courage to heal: A guide for women survivors of child sexual abuse. New York: Harper & Row.
Beitchman, J.H., Zucker, K.J., Hood, J.E., daCosta, G. A. & Akman, D. (1991). A review of the short-term effects of child sexual abuse. Child Abuse & Neglect, 15.
Beitchman, J.H., Zucker, K.J., Hood, J.E., daCosta G.A., Akman, D. & Cassavia, E. (1992). A review of the long-term effects of child sexual abuse. Child Abuse & Neglect, 16, 101–118.
Blume, E.S. (1990). Secret survivors: Uncovering incest and its after effects in women. New York: Ballantine.
Briere, J. & Conte, J. (1989, August).Amnesia for abuse in adult molested as children. Paper presented at the annual convention of the American Psychological Association, New Orleans, LA.
Briere, J. & Conte, J. (1993). Self-reported amnesia for abuse in adults molested as children. Journal of Traumatic Stress, 6.
Brown, R. (1986). Social Psychology. New York: Free Press.
Browning, D. & Boatman, B. (1977). Incest: Children at risk. American Journal of Psychiatry, 134.
Cole, P.M. & Putnam, F.W. (1992). Effects of incest on self and social functioning: A developmental and psychopathological perspective. Journal of Consulting and Clinical Psychology, 60.
Coons, P.M. (1993). Conformation of childhood abuse and adolescent cases of multiple personality and dissociative disorder NOS. Manuscript, Laure D Carter Memorial Hospital, Indianapolis, IN.
Coons, P.M. & Milstein, V. (1986). Psychosexual disturbances in multiple personality: Characteristic, etiology, and treatment. Journal of Clinical Psychiatry, 47.
Elliot, D.M. & Briere, J. (1992). Sexual abuse trauma among professional women: Validating the Trauma Symptoms Checklist, 40. Child Abuse and Neglect, 16.
Femina, D.D., Yeager, C.A. & Lewis, D.O. (1990). Child abuse: Adolescent records vs adult recall. Child Abuse and Neglect, 14.
Finkelhor, D., Hotaling, G., Lewis, I.A & Smith, C. (1990). Sexual abuse in the national survey of adult men and women: Prevalence, characteristic and risk factors. Child Abuse and Neglect, 14.
Finkelhor, D. (1979). Sexually victimized children. New York: Free Press.
Fredricson, R. (1992). Repressed memories. New York: Fireside/Parkside.
Gavigan, M. (1992). False memories of child sexual abuse: A Personal account. Issues in Child Abuse Accusations, 4.
Harter, S., Alexander, P.C. & Neimeyer, R.A. (1988). Long-term effects of incestuous child abuse in college women: Social adjustment, social cognition, and family characteristics. Journal of Consulting and Clinical Psychology, 56, 5–8.
Herman, J. (1993). Recognition and treatment of incestuous families. International Journal of Family Therapy, 5.
Herman, J.L. & Schatzow, E. (1987). Recovery and verification of memories of childhood sexual trauma. Psychoanalytic Psychology, 4.
Kendall-Tackett, K.A., Williams, L.M. & Finkelhor, D. (1993). Impact of sexual abuse on children: A review and synthesis of recent empirical studies. Psychological Bulletin, 113, 164–180.
Kutchinsky, B. (1992). The sexual abuse panic. Nordisk Sexologi, 10.
Lindsay, D.S. & Read, J.D. (1994). Psychotherapy and memories of childhood sexual abuse: A cognitive perspective. Applied Cognitive Psychology, 8, 281–338.
Loftus, E.F., Polonsky, S. & Fullilove, M.T. (1994). Memories of childhood sexual abuse: Remembering and repressing. Psychology of Women Quarterly, 18.
Lukianowicz, N. (1972). Incest. British Journal of Psychiatry, 120.
Macmillan, M. (1991). Freud evaluated. The completed arc. New York: Elsevier.
Nash, M.R., Hulsey, T.L., Sexton, M.C., Harralson, T.L. & Lambert, W. (1993 b). Reply to comment by Briere and Elliot. Journal of Consulting and Clinical Psychology, 61.
Nash, M.R., Hulsey, T.L., Sexton, M.C., Harralson, T.L. & Lambert, W. (1993 a). Long-term sequelae of childhood sexual abuse: Perceived family environment, psychopathology and dissociation. Journal of Consulting and Clinical Psychology, 61.
Peters, S.D., Wyatt, G.E. & Finkelhor, D. (1986). Prevalence. In Finkelhor, D., Araji, S., Baron, L., Browne, A., Peters, S.D & Wyatt. A source book on child sexual abuse. Beverly Hills, CA: Sage.
Pope, H. G. & Hudson, J. I. (1992). Is childhood sexual abuse a risk factor for bulimia nervosa? American Journal of Psychiatry, 149, 455–463.
Russell, D. (1988). The incidence and prevalence of interfamilial and exterfamilial sexual abuse of female children. In Walker L.E.A. Handbook of sexual abuse of children: Assessment and treatment issues. New York: Springer.
Spence, D.P. (1993, August). Narrative truth and putative child abuse. Paper presented at the annual convention of the American Psychological Association, Toronto, Canada.
Stinson, M.H. & Hendrick, S.S. (1992). Reporting childhood sexual abuse in university counselling centre clients. Journal of Counselling Psychology, 39.
Tarvis, C. (1993, January). Beware the incest-survivor machine. New York Times Review of Books, 1.
Terr, L. (1988). What happens to early memories of trauma? A study of twenty children under age fife at the time of documented traumatic events. Journal of the American Academy of Child and Adolescent Psychiatry, 27.
Terr, L. (1990). Too scared to cry. New York: Harper & Row.
Terr, L.C. (1991).Childhood traumas: An outline and overview. American Journal of Psychiatry, 148.
Torrey, E.F. (1992). Freudian Fraud: The malignant effect of Freud’s theory on American thought and culture. New York: Harper Collins.
Weinberg, S.K. (1955). Incest behaviour. New York: Citadel.
Whitley, G. (1992, January). Abuse of trust. D. Magazine, 36–39.
Williams, L.M. (1993, October). Recall of childhood trauma: A Prospective study of women’s memories of child sexual abuse. Paper presented at the annual meeting of the American Society of Criminology, Phoenix, AZ.
Wyatt, G.E. (1985). The sexual abuse of Afro-American and white American women in childhood. Child Abuse and neglect, 9.
William O’Donohue & Matthew Fanetti:
Assessing the Occurrence of Child Sexual Abuse: an Information Processing, Hypothesis Testing Approach
© Aggression and Violent Behaviour Vol. 1. No 3., 1996
Käännös: Sexpo säätiön työryhmä
Seuraavat osat:
SEKSUAALINEN HYVÄKSIKÄYTTÖ KÄÄNNÖKSIÄ 3/5
SEKSUAALINEN HYVÄKSIKÄYTTÖ KÄÄNNÖKSIÄ 4/5
SEKSUAALINEN HYVÄKSIKÄYTTÖ KÄÄNNÖKSIÄ 5/5
Edellinen osa:
SEKSUAALINEN HYVÄKSIKÄYTTÖ KÄÄNNÖKSIÄ 1/5
LAPSEN HAASTATTELU HYVÄKSIKÄYTÖN EPÄILYSSÄ
TIETEELLISIÄ ARTIKKELEITA
Käsikirjoitusversio 2.3.1999
Käännös: Anu Suomela
(Englannin kielen käännöksen tarkistanut psyk. maist. Pekka Santtila. Alkuperäistekstit saatavissa Sexpo säätiöstä)
LASTEN SEKSUAALINEN HYVÄKSIKÄYTTÖ JA HYVÄKSIKÄYTÖN MUISTOT
Nicholas P. Spanos:
- LASTEN SEKSUAALINEN HYVÄKSIKÄYTTÖ JA HYVÄKSIKÄYTTÖMUISTOJEN KOHTALO 45
- Lasten seksuaalisen hyväksikäytön yleisyys 46
- Lapsuuden muistot, seksuaalinen hyväksikäyttö ja traumat 47
- Seksuaalisen hyväksikäytön oireet 52
- Lähdeviitteet 55
Heikki Sariola: EPÄILY JÄÄ VOIMAAN
Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on yleisempää kuin muutamia vuosikymmeniä sitten uskottiin. Suuret erot nykyisissä yleisyysluvuissa johtuvat hyväksikäytön määrittelystä. Tieteellinen tutkimus ei tue insestiterapeuttien väitettä siitä, että ihmiset unohtaisivat hyväksikäytön. Pitkäaikaisen hyväksikäytön uhrit muistavat tulleensa hyväksikäytetyiksi, mutta eivät voi muistaa tilanteiden yksityiskohtia, kun niistä kysytään monien vuosien jälkeen. Se, että henkilö olisi tyystin unohtanut tulleensa hyväksikäytetyksi on erittäin harvinaista. Henkilön nykyisillä oireilla ei voida perustella hyväksikäytön tapahtuneen.
LASTEN SEKSUAALISEN HYVÄKSIKÄYTÖN YLEISYYS
Ennen 70-lukua ei juurikaan puhuttu lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja yleisen käsityksen mukaan se oli harvinaista (esim. Weinberg, 1955). 70-luvulta lähtien on sekä yleisön että tutkijoiden kiinnostus keskittynyt tähän aiheeseen ja useimpien ammattilaisten kesken vallitsee tänä päivänä yhteisymmärrys siitä, että hyväksikäyttö on huomattavasti yleisempää kuin aikaisemmin uskottiin (Finkelhor, 1979; Herman, 1993; D. Russell, 1988; Stinson & Hendrick, 1992). Siitä, miten yleistä se lopulta on, ollaan eri mieltä (Kutchinsky, 1992).
Lasten seksuaalisen hyväksikäytön yleisyysluvut arvioidaan tavallisesti hankkimalla retrospektiivisiä kertomuksia aikuisilta heidän seksuaalisista lapsuudenkokemuksistaan (esim. Finkelhor, Hotaling, Lewis& Smith, 1990; D. Russell, 1988; Wyatt, 1985). Tällä tavoin hankitut yleisyysluvut ovat dramaattisella tavalla erilaisia eri tutkimuksissa. Esimerkiksi Popen ja Hudsonin (1992) useita tutkimuksia koskevassa katsauksessa, naisten kokema lapsuuden seksuaalinen hyväksikäyttö vaihteli alhaisesta 27 %:sta niinkin korkealle kuin 62 %:iin, ja eräässä otoksessa, joka käsitti 50 tapaturma-asemalle tullutta perättäistä naispotilasta, saatiin tulokseksi, että 70 %:a potilaista kertoi lapsuuden seksuaalisesta hyväksikäytöstä (Briere & Zaidi 1989).
Oletettavasti on joukko tekijöitä, jotka vaikuttavat lapsuuden seksuaalisen hyväksikäytön yleisyysarvioiden suureen vaihteluun, esimerkiksi populaatioiden luonne ja kysymysten asettelu. Kaikista tärkein näistä tekijöistä on kuitenkin se, miten laajaksi termi seksuaalinen hyväksikäyttö eri tutkimuksissa määritellään (Peters, Wyatt & Finkelhor, 1986; Stinson & Hendrick, 1992). Ei ole mikään ihme, että niissä tutkimuksissa, joissa hyväksikäyttöön on sisällytetty tapahtumia, joissa ei ole koskettelua, esimerkiksi henkilö näki jonkun näyttävän genitaalejaan tai tahtomattaan kuuli itseään koskevan seksuaalisen huomautuksen, on saatu huomattavasti korkeammat yleisyysluvut kuin tutkimuksissa, joissa hyväksikäyttö rajataan pakottamista sisältäväksi seksuaaliseksi kontaktiksi.
Esimerkiksi Peters et al. (1986) siteeraavat tutkimusta, joka perustuu satunnaisotokseen los angelesilaisista naisista. Heiltä kysyttiin, oliko heidät pakotettu seksuaaliseen kontaktiin ennen 16:tta ikävuottaan. Tämän määrittelyn mukaan 6 %:a naisista oli joutunut hyväksikäytetyksi. Toisaalta Wyattin (1985) tutkimuksessa seksuaalisen hyväksikäytön määrittelyyn sisältyi laaja kirjo erilaista käyttäytymistä, jossa oli tai ei ollut fyysistä kontaktia. Tällöin hän havaitsi, että 62 %:a hänen otoksensa los angelesilaisista naisista oli joutunut seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi ennen kuin he olivat täyttäneet 18 vuotta.
Insestiterapeutit esittävät usein todisteita siitä, että seksuaalinen hyväksikäyttö on verrattain yleistä. Esimerkiksi kirjassa ‘Rohkeus parantua’ esitetään, että kolmannes naisista on hyväksikäytön uhreja (Bass & Davis, 1988). Näin annetaan ymmärtää, että myös insesti on luultavasti suhteellisen yleinen ilmiö. Tilanne on kuitenkin se, että tutkimukset, joissa vastaajilta on suoraan kysytty insestistä osoittavat, että insesti on huomattavasti harvinaisempaa kuin moni muu seksuaalisen hyväksikäytön muoto. Esimerkiksi Wyattin tutkimus (1985) arvioi seksuaalisen hyväksikäytön esiintymistiheyden naisten keskuudessa Los Angelesissa olevan 62 % :a, mutta ainoastaan 1,6 %:ssa tapauksista oli kyseessä seksuaalinen kontakti isän kanssa.
Cole ja Putnam (1992) laskivat insestin esiintymistiheydeksi 1,4 %:a perustaen tämän Finkelhorin et al. keräämään aineistoon (1990). Baker ja Duncan (1985) toteavat suuresta brittiläisestä satunnaisotannasta, että vain 0,25 %:a ilmoitti sukupuoliyhdynnästä sukulaisen kanssa, ja D. Russell (1988) sai laajasti tunnetussa tutkimuksessaan (1988) san fransiskolaisista naisista tulokseksi, että vähemmän kuin 5 %:a ilmoitti isän joko yrittäneen tai olleen seksuaalisessa kontaktissa heidän kanssaan. Useissa tutkimuksissa on arvioitu insestin esiintymistä psykiatrisissa otoksissa. Browning ja Boatman (1977) raportoivat, että insestihistoria löytyi 3,8%:lta psykiatrisista lapsipotilaista, ja irlantilaisessa tutkimuksessa Lukianowicz (1972) sai tulokseksi, että 4 %:a naispuolisista psykiatrisista potilaista ilmoitti kokeneensa insestiä.
Jos otammekin näistä luvuista korkeimman luvun ja pidämme sitä parhaana arviona muistetun insestin yleisyydestä (D. Russell, 1988) ja oletamme, kuten jotkut insestiterapeutit tekevät, että puolet kaikista insestin uhreista on sellaisia, joilla ei ole lainkaan muistoja hyväksikäytöstä, niin tapahtuneen tai yritetyn isä-tytär insestin määrä on joka tapauksessa vähemmän kuin 10 %:a. Tämä luku on merkittävästi pienempi kuin arviot, joiden mukaan 25–50%:a naisista olisi insestin uhreja, jollaisia lukuja insestiterapeutit usein esittävät. Kannattaa vielä lisätä, että tämä arvio perustuu tutkimukseen, jossa on korkein esiintymistiheysarvio, ja ettei näytä olevan mitään todisteita tukemaan hypoteesia, jonka mukaan puolet kaikista insestin uhreista unohtaa hyväksikäytön. Tällainen arvio on siis huomattavasti korkeampi kuin mitä olemassa oleva tieto kokonaisuudessaan antaa luvan olettaa.
Yhteenvetona voidaan todeta, että silloin kun seksuaalinen hyväksikäyttö määritellään laajasti, ovat arviot esiintymistiheydestä usein korkeita ja joka tapauksessa insestin esiintymistiheysluvut ovat aina merkittävästi alhaisemmat kuin seksuaalisen hyväksikäytön luvut laajasti määriteltynä. Vaikka jotkut insestiterapeutit uskovat suuren naismäärän olevan insestin uhreja (esim. Blume, 1990; Fredrickson, 1992) väitän, että nämä luvut tulee asettaa kyseenalaiseksi.
Kuten Lindsay ja Read (1994) ovat osoittaneet, käytössä olevan empiirisen tiedon perusteella insestin esiintyvyyden perustaso on alhainen ja tällä on merkittäviä seuraamuksia arvioitaessa insestiterapiassa tehtyjen väärien diagnoosien todennäköisyyttä. Tämän tutkimustiedon valossa on todennäköistä, että enemmistö niistä naisista, jotka terapian alkaessa eivät muista insestiä, eivät ehkä olekaan insestin uhreja. Tästä seuraa, että jos terapia usein johtaa insestin muistamiseen, monet näistä ‘muistoista’ ovat todennäköisesti vääriä.
LAPSUUDEN MUISTOT, HYVÄKSIKÄYTTÖ JA TRAUMAT
Repressio
Freud kehitti repression käsitteen viime vuosisadan lopulla selittämään oletettua traumaattisten kokemusten unohtamista, mikä - kuten Freud uskoi - oli hysteeristen oireiden muodostumisen taustalla. Freud piti repressiota vaihtoehtona Janetin käsitteelle dissosiaatio (Macmillan, 1991). Freud oli alun pitäen sitä mieltä, että repressiossa oli kysymys tietoisesta yrityksestä olla ajattelematta epämiellyttäviä tai pelottavia asioita. Vähitellen hän kuitenkin alkoi pitää prosessia täysin alitajuisena. Tämän oletuksen mukaan ahdistusta herättävät ajatukset tai tapahtumat voitiin unohtaa ilman henkilön tietoista tahtoa. Siten henkilö ei vain olisi epätietoinen ahdistusta herättävistä ajatuksista tai tapahtumista, vaan hän ei myöskään olisi tietoinen siitä, että hän oli pyrkinyt unohtamaan nämä tapahtumat (Macmillan, 1991).
Repression käsite ei kehittynyt vain psykoanalyyttisen ajattelun keskeiseksi käsitteeksi, yhdistyneenä ajatukseen, että aikuisiän ongelmat johtuvat varhaislapsuuden kokemuksista, vaan siitä tuli myös amerikkalaisen populaarikulttuurin olennainen osa (Torrey, 1992). Repression käsite antaa ymmärtää, että tuskalliset tai pelottavat tapahtumat todennäköisesti unohdetaan. Tästä seuraa se, että jos jollakin on psyykkisiä ongelmia, joihin hän ei pysty löytämään mitään syytä, lapsuuden tukahdutetut muistot sopivat ilmeiseksi selitykseksi. 1970-luvulla huomio keskittyi seksuaalisen hyväksikäytön uhreihin, oireisiin ja hoitoon. Tällöin repressiota ja lapsuuden etiologiaa alettiin käyttää selityksinä; repressoidut muistot hyväksikäytöstä olivat syynä siihen onnettomuuteen ja tyytymättömyyteen, jota jotkut naiset kokivat elämässään.
On tehty kolmen tyyppisiä tutkimuksia siitä, mitä varhaisen hyväksikäytön muistoille tapahtuu. Ensimmäisessä tyypissä yksinkertaisesti kysytään hyväksikäyttömuistoista naisilta, jotka ilmoittavat tulleensa lapsina hyväksikäytetyiksi. Toisessa tutkimustyypissä yritetään vahvistaa hyväksikäyttökertomuksia objektiivisilla todisteilla, esimerkiksi oikeuden pöytäkirjoilla, päiväkirjamerkinnöillä tai tekijän tunnustuksella. Kolmannessa tutkimustyypissä arvioidaan uhrin hyväksikäyttökokemusten muistoja tapauksissa, joissa varhainen hyväksikäyttö on dokumentoitu.
Vahvistamattomat retrospektiiviset kertomukset
Briere ja Conte (1989, 1993) pyysivät joitakin psykoterapeutteja tekemään kyselyn sellaisille asiakkailleen, jotka olivat kertoneet joutuneensa ennen 16 ikävuottaan pakotetuksi seksuaaliseen kanssakäymiseen. Lomakkeessa kysyttiin, oliko hyväksikäytön alkamisen jälkeen, heidän 18 syntymäpäiväänsä mennessä koskaan ollut sellaista aikaa, jolloin he eivät muistaneet hyväksikäyttöä. Huomattava osa, 59 %:a 450 potilaasta vastasi ‘kyllä’ tähän kysymykseen. Myöntävä vastaus oli todennäköisempi silloin, kun väitetty hyväksikäyttö sisälsi väkivaltaa, kun se tapahtui verrattain nuorella iällä ja jatkui pitkiä aikoja.
Valitettavasti useat tekijät vaikeuttavat näiden tulosten tulkintaa. Kuten Loftus, Polonsky ja Fullilove (1994) huomauttivat, potilaille asetettu kysymys oli moniselitteinen. Mitä potilaat tarkoittivat ilmaistessaan, että oli aika, jolloin he eivät muistaneet hyväksikäyttöä? Jotkut ehkä tarkoittivat: “Tiesin, että se tapahtui, mutta en halunnut ajatella sitä”, tai “yritin sulkea sen pois mielestäni”. Toisaalta, jotkut ehkä tarkoittivat jotakin sellaista kuin: “Minulla ei ollut minkäänlaista tajua siitä, että minua koskaan oli hyväksikäytetty”. Viimeinen kuvaus vastaa repression käsitettä, kun ensimmäiset vastaukset osoittavat pikemminkin haluttomuutta kuin kyvyttömyyttä muistaa. Briere ja Conte (1989, 1993) eivät kysyneet vastaajilta, mitä heidän ‘kyllä’-vastauksensa tarkoittivat, joten on epäselvää kuinka moni ilmaisi kyvyttömyyttä ja ketkä haluttomuutta muistaa.
Vielä tärkeämpi ongelma Brieren ja Conten (1993) tutkimuksessa on se, että kaikki vastaajat olivat psykoterapiassa seksuaalisen hyväksikäytön takia. Näin ollen he olivat olleet insestiterapeuttien menetelmien kohteena ja heidän palautetut muistonsa saattoivat olla keksittyjä. Tutkimuksessa ei nähtävästi pyritty hankkimaan potilaiden hyväksikäyttömuistoille mitään itsenäistä, varmistavaa todistusaineistoa. Tästä seuraa, että on mahdotonta selvittää kuinka suuri osa näiden potilaiden muistoista oli paikkansapitäviä ja kuinka suuri osa näennäismuistoja, jotka terapia oli saanut aikaan.
Loftus et al. (1994) huomasivat, että 54 %:a erään päihdeklinikan avohoidossa olevista 105 naispotilaan otoksesta ilmoitti, että heitä oli lapsuudessaan hyväksikäytetty. Hyväksikäytöstä kertoneista naisista useimmat (69 %) väittivät muistaneensa sen jatkuvasti, 12 %:a ilmoitti muistaneensa osia siitä, muttei kaikkea ja 19 %:a väitti unohtaneensa hyväksikäytön joksikin ajaksi. Tämä 19 %:n luku, jonka Loftus et al. saivat, on tietenkin paljon alhaisempi kuin Brieren ja Conten esittämä 59 %:a (1989, 1993). Lisäksi toisin kuin Brieren ja Conten tutkimuksissa, Loftus et al. eivät löytäneet mitään yhteyttä hyväksikäytön raportoidun unohtamisen ja sen väkivaltaisuuden väliltä. Loftus et al. huomasivat myös, että ne hyväksikäyttökokemukset, jotka olivat unohtuneet joksikin ajoiksi, olivat vähemmän selkeitä, vähemmän kuvamaisia ja niiden muistettiin olevan vähemmän intensiivisiä kuin niiden hyväksikäyttökokemusten, joista vastaajilla oli jatkuvat muistot.
Kuten Loftus et al. (1994) myönsivät, heidän tutkimuksensa sisälsi useita samoja puutteita, jotka löytyvät myös Brieren ja Conten (1993) tutkimuksesta. Taas kerran jäi epäselväksi, mitä vastaajat tarkoittivat sanoessaan unohtaneensa hyväksikäytön tietyksi ajaksi, itsenäistä varmistusta unohdetulle hyväksikäytölle ei ollut saatavissa, eikä voitu määrittää kuinka suuri osa palautetuista muistoista oli mahdollisesti keksittyjä.
Yritykset vahvistaa hyväksikäyttö retrospektiivisesti
Herman ja Schartzow (1987) keräsivät tietoja 53 naiselta, jotka osallistuivat insestistä selviytyjien terapiaryhmiin. Kaikki nämä potilaat kertoivat, että he joko muistivat insestin tai epäilivät vahvasti sen tapahtuneen, mutta eivät pystyneet muistamaan sitä selkeästi. Herman ja Schartzow luokittelivat 26 %:a näistä naisista vakavista muistihäiriöistä kärsiviksi, joko siksi, että he pystyivät muistamaan hyvin vähän lapsuudestaan, tai he väittivät äskettäin palauttaneensa mieleensä aikaisemmin unohtamiansa hyväksikäyttömuistoja. Näiden terapiaryhmien potilaita pyydettiin etsimään varmistavaa todistusaineistoa hyväksikäytöstä ja 74 %:a heistä väitti näin tehneensäkin. Näistä löydöksistä on kuitenkin tehtävä kaksi tärkeää huomautusta. 74 %:a potilaista ei osoittanut merkkejä vakavista muistihäiriöistä, luku on sama kuin niiden vastaajien määrä, jotka väittivät löytäneensä tapahtumille varmistuksen. Herman ja Schartzow eivät eritelleet, mikä oli hyväksikäytölle todisteita hankkineiden osuus ryhmässä, jossa ei ollut muistihäiriöitä ja ryhmässä, jossa oli vakavia muistihäiriöitä.
Huoli terapian aiheuttamista vääristä muistoista koskee yleensä tapauksia, joissa potilaat alunperin väittävät, että he eivät pysty muistamaan hyväksikäyttöä ja vasta myöhemmin pystyvät palauttamaan sitä koskevia muistoja. Ratkaiseva kysymys on siksi ‘Miten suuri osuus potilaista oli palauttanut hyväksikäyttömuistoja ja hankkinut niille varmennuksen?’ Valitettavasti tässä tutkimuksessa kysymystä ei esitetty, eikä vastausta siis ole.
Toinen, vielä tärkeämpi ongelma Hermanin ja Schartzowin tutkimuksessa (1987) liittyy potilaiden esittämän hyväksikäytön varmentamisen laatuun. Kyseessä olivat pelkästään potilaiden sanalliset ilmoitukset siitä, että he olivat saaneet todisteen. Esimerkiksi, jotkut väittivät, että olivat esittäneet asian hyväksikäyttäjälle ja saaneet tämän tunnustamaan. Eräs potilas väitti löytäneensä päiväkirjan, jossa häntä hyväksikäyttänyt kuollut henkilö kuvasi hyväksikäyttöä. Näyttää kuitenkin siltä, että terapeutit eivät varmentaneet mitään näistä väitteistä. Ilmeisesti terapeutit eivät myöskään koskaan lukeneet kyseistä päiväkirjaa, eivät ottaneet yhteyttä väitettyihin hyväksikäyttäjiin jne. Toisin sanoen, vaikuttaa siltä, että objektiivista, potilaiden sanallisista kertomuksista riippumatonta varmennusta hyväksikäytöstä ei tässä tutkimuksessa saatu.
On tärkeätä pitää mielessä, että Hermanin ja Schartzowin tutkimuksen (1987) potilaat osallistuivat insestistä selviytyjien ryhmiin. Näissä ryhmissä potilaat keskustelevat insestisistä kokemuksistaan, rohkaisevat toisiaan muistelemaan näitä kokemuksia ja vahvistavat toistensa palautettuja ‘muistoja’. Sosiaalipsykologisessa tutkimuksessa on pitkät perinteet tutkimuksella, jossa todetaan, että ryhmässä ihmiset usein kuvailevat virheellisesti kokemuksiaan ja muuttavat käyttäytymistään vastaamaan ryhmänormeja ja ryhmän auktoriteettien ja muiden jäsenten odotuksia (esim. Asch, 1952, 1956; katsauksen antaa R. Brown, 1986).
Tällainen yhdenmukaisuuden paine on todennäköisesti erityisen voimakas pienissä, pitkään kokoontuvissa, tiiviissä terapiaryhmissä, joissa potilaat konstruoivat itselleen selviytyjän identiteetin (Tavris, 1993). Jotkut potilaat, jotka ovat osallistuneet tällaisiin ryhmiin, ovat itse kertoneet, miten voimakas sosiaalinen paine sai heidät tuottamaan muistoja lapsuudenajan seksuaalisesta hyväksikäytöstä, vaikka he tiesivät, etteivät ne olleet totta. He pyrkivät saamaan terapeuttien ja muiden potilaiden hyväksynnän (Whitley, 1992). Samanlainen painostus saattaa johtaa potilaita myös tuottamaan varmistavaa todistusaineistoa, jos sellaista tarvitaan ja ryhmä palkitsee siitä.
Useissa sivupersoonahäiriöisiä (MPD) tai jostakin muusta dissosiatiivisesta häiriöstä kärsiviä aikuisia tai nuoria potilaita koskevissa tutkimuksissa, on yritetty saada varmennusta lapsuuden seksuaaliselle hyväksikäytölle (Coons, 1993; Coons & Milstein, 1986). Niissä varmentava todistusaineisto hyväksikäytöstä oli objektiivista ja riippumatonta potilaiden kertomuksista. Aineisto käsitti lääkäreiden ja sosiaaliviranomaisten asiakirjoja, jotka dokumentoivat seksuaalisen hyväksikäytön pian tapahtuman jälkeen. Nämä tutkimukset eivät valitettavasti esitä mitään todisteita, joista voitaisiin päätellä, että potilaat olisivat koskaan unohtaneet hyväksikäytön.
Kannattaa jälleen kerran painottaa sitä, että mitään vakavaa erimielisyyttä ei vallitse sen suhteen, etteikö aina muistissa ollut hyväksikäyttö olisi tapahtunut. Ristiriidat liittyvät sellaisiin muistoihin, jotka ovat palautuneet mieleen pitkän ajan kuluttua siitä, kun hyväksikäytön väitetään tapahtuneen ja yleensä psykoterapian yhteydessä. Selväksi ei tule, liittyvätkö tutkimuksissa esitetyt todisteet (Coons, 1993; Coons & Milstein, 1986) tähän ongelmanasetteluun.
Dokumentoidun hyväksikäytön muistot
Paras tutkimusstrategia, jolla voidaan arvioida, mitä hyväksikäyttömuistoille tapahtuu, käsittää seuraavat vaiheet: Valitaan joukko ihmisiä, jotka ovat lapsuudessaan kokeneet seksuaalista hyväksikäyttöä tai muita vakavia traumoja, joista on dokumentointi esimerkiksi oikeudenkäyntiasiakirjoja tai sosiaaliviranomaisten merkintöjä. Jonkin ajan kuluttua hyväksikäytön päättymisestä näiltä ihmisiltä kysytään heidän muistikuviaan tästä dokumenteissa todetusta hyväksikäytöstä.
Terr (1988, 1990, 1991) esimerkiksi tutki lapsia, jotka olivat joutuneet kokemaan yhden tai useamman traumaattisen tapahtuman esimerkiksi joutuneet kidnappauksen uhreiksi. Nämä lapset kärsivät monista oireista, jotka todennäköisesti johtuivat kyseisestä traumasta. Ne jotka olivat yli kolmevuotiaita traumaattisen tapahtuman sattuessa, eivät kuitenkaan unohtaneet traumaa. Päin vastoin, heillä oli usein hyvin elävät ja yleisesti ottaen täsmälliset muistot tapahtumista.
Terr (1991) erotteli kahden tyyppisiä traumoja. Traumatyyppi I tarkoittaa, että on vain yksi traumaattinen tapahtuma, esimerkiksi vieraan suorittama raiskaus. Traumatyyppi II:ssa on toistuvia traumaattisia tapahtumia, kuten lukuisia insestisiä tekoja monien vuosien aikana. Terr (1988) oli sitä mieltä, että I-tyypin traumaattiset tapahtumat eivät unohdu, jos ne ovat tapahtuneet 3-vuotiaille tai sitä vanhemmille, vaan päinvastoin ne muistetaan elävästi.
Terr (1991) esitti, että lapsilla, jotka ovat joutuneet kokemaan II-tyypin traumoja, oli muistoja, jotka ‘näyttävät jääneen mieleen läiskinä pikemmin kuin täydellisinä kokonaisuuksina’. Tämä osoittaisi, että varhainen, toistuva hyväksikäyttö muistetaan, mutta muistaminen on epätäydellistä. Terr (1991) esitti myös, että II-tyypin traumoja kokeneilla ilmeni joskus massiivista unohtamista, jossa laajat lapsuuden ajanjaksot tai koko traumaattisten tapahtumien sarja unohtuivat täydellisesti. Valitettavasti Terr (1991) ei ole esittänyt mitään omaa empiiristä todistusaineistoa tällaiselle massiiviselle unohtamiselle. Vuoden 1988 tutkimusselostuksessaan Terr kuvasi viittä lasta, jotka olivat 36 kuukautta tai sitä vanhempia kokiessaan trauman, joka Terrin määrittelyn mukaan oli toistuva ja pitkäkestoinen. Kaikilla näillä lapsilla oli kuitenkin joitakin muistikuvia traumaattisista tapahtumista.
Terrin (1991) väite siitä, että jos ihminen joutuu toistuvien negatiivisten tapahtumien kohteeksi, hän tuottaa sirpaleisia ja epätäydellisiä muistikuvia, vastaa sitä, mitä tänä päivänä tiedetään toistuvista ei-traumaattisia tapahtumien koskevista muistikuvista (Hudson & Nelson, 1986; Linton, 1982). Olettakaamme esimerkiksi, että lapsi käy 4:n ja 8:n ikävuoden välillä lähellä kotia sijaitsevassa ravintolassa osana melko säännöllistä perherituaalia. Aikuisena lapsi todennäköisesti muistaa käyneensä perheensä kanssa säännöllisesti ravintolassa. Hän saattaa myös muistaa joitakin epätavallisia tai poikkeavia tapahtumia varsin selkeästi, kuten vaikkapa tilanteen, jolloin hän sairastui ravintolassa ja hänet piti viedä kesken kaiken kotiin. Kuitenkin suurin osa näillä käynneillä tapahtuneesta on unohtunut ja ne muistikuvat, jotka hänellä on, ovat pirstaleisia. Muistikuvat joistain tietyistä käynneistä sekoittuvat hänen muita käyntejä koskeviin muistikuviinsa. Lyhyesti sanottuna, hän on rakentanut ‘lapsuuden käynnit ravintolassa’ skeeman tai käsikirjoituksen, joka tekee mahdolliseksi rekonstruoida minkälaisia nämä käynnit yleensä olivat. Hän ei kuitenkaan pysty täsmällisesti palauttamaan mieleensä kaikkia, tai edes useita yksilöllisiä käyntejä tai muistamaan suurinta osaa siitä, mitä tapahtui jokaisella erillisellä käynnillä.
Muistikuvien sirpaleinen ja epäyhtenäinen laatu II-tyypin traumoissa saattaa liittyä vähemmän tapahtumien traumaattiseen luonteeseen kuin niiden toistuvuuteen. Jos me esimerkissämme korvaamme ravintolakäynnit isä -tytär -insestillä, voisimme olettaa, että aikuisena uhri on luonut skeeman, joka antaa hänelle mahdollisuuden rekonstruoida, minkälaisia nämä tuskalliset tapahtumat yleensä olivat, mutta monet yksityiskohdat ovat kuitenkin unohtuneet tai sekoittuneet muihin muistikuviin. Muistikuvat insestistä ovat tietenkin yleensä epämiellyttäviä ja siksi niitä yleensä tietoisesti vältetään ja tukahdutetaan pikemmin kuin kerrataan. Muistot ravintolakäynneistä ovat päinvastoin yleensä miellyttäviä tai vähintään neutraaleja ja niitä saatetaan kerrata ainakin silloin tällöin. Tästä syystä voitaisiin olettaa toistuvan hyväksikäytön muistikuvien olevan vieläkin epätäydellisempiä kuin tavanomaisempien tapahtumien muistikuvien.
Olettakaamme, että ravintolaesimerkkimme naiselle tulee jostain syystä tärkeäksi muistaa nämä käynnit ja hän yrittää toistuvasti muistella niitä. Näissä olosuhteissa hän saattaa hyvinkin palauttaa mieleensä joitakin unohdettuja muistikuvia. Jotkut näistä uusista muistikuvista voivat olla täsmällisiä ja jotkut eivät. Ilman riippumatonta varmennusta esimerkiksi videonauhoituksia ravintolakäynneistä, olisi mahdotonta osoittaa niiden paikkansapitävyyttä. Sama voi hyvinkin päteä hypoteettiseen insestin uhriimme. Keskittymällä hyväksikäyttöön ja yrittämällä muistaa enemmän, hän saattaa hyvinkin onnistua tuottamaan uusia muistikuvia. Vaikka jotkut näistä muistikuvista saattavat olla täsmällisiä, toiset eivät ehkä ole ja muistikuvien erottaminen toisistaan on todennäköisesti mahdotonta varmentavien todisteiden puuttuessa.
Femina, Yeager ja Lewis (1990) haastattelivat 69 aikuista, jotka olivat lapsuudessaan joutuneet vakavan hyväksikäytön kohteiksi, mikä oli dokumentoitu sosiaaliviranomaisten ym. asiakirjoissa. Näistä vastaajista kahdeksantoista (26 %) kielsi tai vähätteli asiakirjoihin dokumentoitua hyväksikäyttöä. Tutkijat yrittivät ottaa uudelleen yhteyttä näihin henkilöihin selvittääkseen, miksi asiakirjojen ja myöhempien haastattelutietojen välillä oli niin suuria eroja. Niille vastaajille, joihin saatiin yhteys, tehtiin toinen haastattelu, jossa pyrittiin luomaan parempi suhde haastateltavaan.
Kaikki uudelleen haastatellut vastaajat, jotka olivat kieltäneet tai vähätelleet hyväksikäyttöä ensimmäisessä haastattelussa, myönsivät nyt, että he muistivat hyväksikäytön. Nämä vastaajat selittivät alunperin kieltäytyneensä kertomasta hämmennyksen ja häpeän takia, suojellakseen hyväksikäyttäjää jne. Esimerkiksi eräs nainen, joka lapsena oli joutunut isänsä seksuaalisesti hyväksikäyttämäksi ja jonka äiti oli melkein hukuttanut hänet, kertoi kieltäneensä hyväksikäytön ensimmäisessä haastattelussa siksi, että hän ‘halusi unohtaa, halusi pitää asian henkilökohtaisena, ja että hän itkee, kun ajattelee sitä’. Feminan et al (1990) tutkimuksen kaikki vastaajat luultavasti kärsivät Terrin (1991) luokittelujärjestelmän mukaan II-tyypin traumoista. Joka tapauksessa kukaan näistä vastaajista ei osoittanut sellaista täydellistä unohtamista, jota jotkut insestiterapeutit väittävät tapahtuvan.
Williams (1993) haastatteli 129 naista, joiden lapsuuden ajan seksuaalinen hyväksikäyttö oli dokumentoitu. Hyväksikäyttö oli tapahtunut varhaislapsuuden ja 12 ikävuoden välillä. Haastattelut tehtiin 17 vuotta myöhemmin, jotta voitaisiin selvittää, muistivatko vastaajat dokumentoidun hyväksikäyttötapahtuman. 38 % naisista ei muistanut. Mitä nuorempi henkilö oli hyväksikäytön tapahtuessa, sitä todennäköisempää oli, ettei hän lapsuuden amnesian vuoksi muistanut sitä aikuisena. Toisaalta suurta osaa Williamsin tutkimuksessa esiin tulleesta unohtamisesta ei voida selittää lapsuuden amnesialla. Esimerkiksi 31 %:a naisista, jotka olivat 7–10-vuotiaita hyväksikäytön aikana ja 26 %:a naisista, jotka olivat 11–12-vuotiaita, ei pystynyt aikuisena muistamaan tapahtumaa. Nämä iät ovat huomattavasti korkeampia kuin lapsuuden amnesiaikä.
On tärkeätä havaita, että Williamsin tutkimuksessa (1993) vastaajia pyydettiin muistamaan tietty hyväksikäyttötapahtuma, joka oli dokumentoitu asiakirjoihin. Useimmat naiset tässä tutkimuksessa kertoivat muista seksuaalisen hyväksikäytön tapahtumista, kuin kohteena olevasta tapauksesta, josta heidän nimenomaan piti kertoa. Tämä piti paikkansa niin niiden naisten suhteen, jotka eivät pystyneet muistamaan kyseistä tapahtumaa, kuin myös niiden suhteen, jotka pystyivät muistamaan tapahtuman. Itse asiassa vain 12 %:a tämän tutkimuksen naisista väitti, ettei muistanut ainuttakaan seksuaalisen hyväksikäytön tapausta. Olisi mielenkiintoista tietää, missä iässä dokumentoitu seksuaalinen hyväksikäyttö tapahtui niille 12 %:lle, jotka eivät muistaneet mitään hyväksikäyttötapausta, mutta tätä tietoa ei tutkimuksesta löydy.
Yhteenvetona voidaan sanoa, että useimmat Williamsin tutkimuksen (1993) naisista kärsivät siitä mitä Terr (1991) kutsuu II-tyypin traumaksi, eli toistuvasta lapsuuden seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Valtaosa näistä naisista muisti tulleensa seksuaalisesti hyväksikäytetyksi lapsuudessaan, vaikka huomattavan suuri vähemmistö ei pystynyt muistamaan sitä tiettyä tapahtumaa, joka oli dokumentoituna heidän asiakirjoihinsa. Kun tarkastellaan Williamsin (1993), Feminan et al. (1990) ja Terrin (1988, 1990) tutkimuksia kokonaisuutena, ne viittaavat siihen, että valtaosassa tapauksista naiset, joita oli seksuaalisesti hyväksikäytetty 3 ja 4 vuoden iän jälkeen muistivat, että näin oli. Silloin kun hyväksikäyttö oli jatkuvaa tai pitkäaikaista, naiset saattoivat usein unohtaa yksittäisiä tapahtumia ja lukuisia yksityiskohtia. Se, että he olivat kokonaan unohtaneet tulleensa hyväksikäytetyksi, näyttää olevan harvinaista.
Kuten Spence (1993) huomauttaa, keskustelu lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja siihen liittyvistä muistoista on ongelmallista sen moraalisen paniikin takia, jonka tämä aihe usein herättää. Tämä paniikki näyttää usein projisoituvan lapseen. Koska olemme raivoissamme siitä ajatuksesta, että joku hyväilee lasta seksuaalisesti, oletamme yleisesti, että lapsi kokee samaa vihaa ja inhoa. Tästä johtuen oletamme, että hyväksikäytetty lapsi joko säilyttää muistissaan elävän, traumaattisen muistikuvan hyväksikäytöstä tai vaihtoehtoisesti, että hän on niin hyväksikäytön musertama, että hän tukahduttaa kaikki nämä muistot.
Tosiasia on kuitenkin, että meillä on hyvin vähän tietoa siitä, miten pienet lapset ymmärtävät tällaisen toiminnan ja tämä ymmärrys epäilemättä muuttuu, kun he kasvavat ja oppivat omaksumaan ympäristönsä moraaliset arvot. Vaikka jotkut tapahtumat voivat olla traumaattisia, voivat jotkut tapahtumat, jotka saavat aikuiset moraalisen raivon valtaan, olla lasten mielestä ei-traumaattisia tai helposti unohtuvia. Tästä seuraa, että jotkut lapsuuden hyväksikäyttötapahtumat unohtuvat samasta syystä kuin muutkin lapsuuden tapahtumat. Lapsen näkökulmasta katsottuna ainakin joissakin hyväksikäyttötapahtumissa saattaa olla vähän erityisen huomionarvoista tai muistiin painuvaa materiaalia.
SEKSUAALISEN HYVÄKSIKÄYTÖN OIREET
Insestiterapeutit (Bass & Davis, 1988; Blume, 1990, Fredrickson, 1992) väittävät usein, että insesti ja muut seksuaalisen hyväksikäytön muodot tuottavat laajan kirjon psykologisia oireita. Näiden oireiden olemassaolosta väitetään voitavan tarkasti päätellä lapsuuden ajan hyväksikäyttö silloinkin, kun potilaat eivät sitä muista, ja jopa silloin, kun he eksplisiittisesti kiistävät minkäänlaista hyväksikäyttöä tapahtuneen. On tärkeätä ymmärtää, että nämä kirjoittajat eivät pitäydy siinä, että seksuaalinen hyväksikäyttö usein aiheuttaa psyykkisiä ongelmia, johon kannanottoon useimmat tutkijat yhtyvät. Insestiterapeutit menevät paljon pidemmälle. He väittävät tai tarjoavat selityksenä sitä, että erityiset oireet tai oireyhtymät, jotka tulevat esiin aikuisiässä, ovat vahvoja indikaattoreita lapsuudessa tapahtuneesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Tästä johtuu, että itseopiskelu- ja oma-apukirjoissa, jotka käsittelevät ‘tukahdutettuja muistoja’, on usein pitkiä luetteloita oireista, joista kirjoittajien mukaan voidaan päätellä hyväksikäytön tapahtuneen. Nämä luettelot ovat usein erittäin laajoja ja sisältävät hyvinkin monenlaatuista käyttäytymistä. Tavallisimmat oireet ovat huono itsetunto, ihmissuhdeongelmat, seksuaaliset ongelmat, masennus, ahdistus, fobiat, somaattiset oireet, painajaisunet ja paniikkihäiriöt (Blume, 1990; Fredrickson, 1992).
Esimerkiksi ryhmä, joka kutsuu itseään nimellä ‘Nimettömät insestistä selviytyjät’ (Survivors of Icest Anonymous) on valmistanut 20-kohtaisen kyselykaavakkeen. Siinä todetaan: “Jos olet vastannut “kyllä’ kolmeen (3) tai useampaan näistä kysymyksistä, Nimettömät insestistä selviytyjät voi auttaa.” (Cavigan, 1992, s. 247). Kysymykset käsittelevät esimerkiksi seuraavanlaisia, tavallisia ongelmia ja huolia:
Onko sinulla itsetunnon ja omanarvontunnon ongelmia?
Tunnetko olevasi joko passiivinen tai aggressiivinen?
Onko sinulla vaikeuksia toimia määrätietoisesti?
Tunnetko, että sinun täytyy kontrolloida tunteitasi?
Tunnetko helposti pelkoa auktoriteettihahmoja kohtaan?
Oletko koskaan ollut kevytkenkäinen?
Etsitkö seksistä oikeaa rakkautta, hellyyttä ja hyväksymistä?
Onko sinulla ongelmia alkoholin, huumeiden tai ruoan suhteen?
Kärsitkö migreenistä tai selkävaivoista?
Jo tämä suppea otos kysymyksistä tekee selväksi, että olisi varmaan erittäin vaikeata löytää ketään, joka ei vastaisi ainakin kolme kertaa ‘kyllä’ tällaisiin kysymyksiin. Lyhyesti sanottuna, insestiterapeuttien käyttämät oireluettelot heittävät erittäin laajan verkon ja luovat sen käsityksen, että melkein mikä tahansa merkki psyykkisistä vaikeuksista, on oire piilossa olevasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Fredrickson (1992) meni jopa niin pitkälle, että hänen mukaansa hammaslääkäripelko voi ilmentää lapsuudenaikaisen oraaliseksin tukahdutettuja muistoja.
On tärkeätä tehdä ero sen välillä, väitetäänkö hyväksikäytön voivan aiheuttaa myöhempiä oireita, vai väitetäänkö joidenkin oireiden olevan hyväksikäytön diagnostinen kriteeri. Seuraava esimerkki selventää tätä eroa. Kohonnut ruumiinlämpö on umpisuolentulehduksen oire. Kohonnut ruumiinlämpö itsessään ei kuitenkaan ole umpisuolentulehduksen diagnostinen kriteeri, koska se on oire monesta muustakin häiriöistä, joista useat ovat huomattavasti yleisempiä kuin umpisuolentulehdus esimerkiksi tavallinen vilustuminen. Lääkäri, joka poistaisi potilaalta umpisuolen pelkästään kohonneeseen ruumiinlämmön perusteella joutuisi oikeudelliseen vastuuseen.
On otettava huomioon, että toisiinsa liittyvien oireiden joukon on oltava tietyn häiriön ainoa mahdollinen diagnoosi. Esimerkiksi ihmisillä, jotka kärsivät jostakin syövän muodosta, voi olla kohonnut ruumiinlämpö, heillä voi olla yleistä pahanolon tunnetta ja lihassärkyjä. Sitä, että nämä oireet esiintyvät samanaikaisesti ja säännöllisesti syöpäpotilailla, ei kuitenkaan voida käyttää diagnosoimaan syöpää, koska samat oireet ovat tavallista lukemattomissa muissakin häiriöissä, jotka ovat huomattavasti yleisempiä kuin syöpä, esim. vilustuminen. Sama pätee sellaisten oireiden samanaikaiseen esiintymiseen kuin masennus, alhainen itsetunto ja ihmissuhdeongelmat. Masentuneilla ihmisillä on usein myös alhainen itsetunto ja ongelmia nykyisissä ihmissuhteissaan. Vaikka ihmisellä olisi kaikki nämä tunnusmerkit se ei kuitenkaan tarkoita, että ne yhdessä osoittaisivat ihmisen joutuneen seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi. Tällainen samanaikaisuus voi johtua lukemattomasta määrästä mitä tahansa muita ongelmia kuin lapsuudessa tapahtunut hyväksikäyttö, esimerkkinä ongelmat työssä, rahahuolet, tyytymättömyys siihen, mitä on elämässään saanut aikaan tai kroonisesti sairaasta lapsesta huolehtiminen.
Useissa tutkimuksissa (Beitchman, Zucker, Hood, DaCosta & Akman, 1991; Beitchman et al., 1992; Kendall-Tackett, Williams & Finkelhor, 1993) on päädytty siihen, että ihmisillä, jotka ovat lapsuudessaan joutuneet seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi, on enemmän erilaisia vaikeuksia ja psykopatologiaa kuin niillä, joita ei ole hyväksikäytetty. Tämän lisäksi niillä, jotka ovat kokeneet suhteellisesti vakavampaa lapsuudenajan hyväksikäyttöä, on vakavampaa psykopatologian kuin niillä, jotka olivat kokeneet vähemmän vakavaa hyväksikäyttöä (esim. Elliott & Briere, 1992). Näiden löydösten tulkinta on kuitenkin monista syistä johtuen monimutkaista.
Huolimatta psykopatologian keskiarvoeroista hyväksikäytettyjen ja ei-hyväksikäytettyjen välillä, henkilöillä, joita on lapsena hyväksikäytetty, on suurta vaihtelua myöhemmin ilmenevien psyykkisten vaikeuksien laajuudessa ja tyypissä. Itse asiassa Kendall-Tackett et al. (1993) raportoivat, että noin kolmasosa lapsuuden hyväksikäytön uhreista oli aikuisina oireettomia. Jopa silloin kun hyväksikäyttö oli vakavaa, joillakin uhreilla oli vain vähän psyykkisiä vaikeuksia. Esim. Lukianowicz (1972) raportoi, että 23 %:lla isä-tytär -insestin uhreista ei ollut mitään negatiivisia seuraamuksia kokemuksistaan.
Lisäksi todistusaineisto ei tue sitä hypoteesia, että hyväksikäyttöön liittyisi joitakin määrättyjä oireita tai oireyhtymiä. Vaikka monet hyväksikäytetyt henkilöt kertovat kärsivänsä alhaisesta itsetunnosta ja masennuksesta, monet muut hyväksikäytön kokeneet henkilöt eivät oireile tällä tavoin. Monet ei-hyväksikäytetyt henkilöt kertovat myös kärsivänsä alhaisesta itsetunnosta ja masennuksesta ja itse asiassa suuri enemmistö ihmisistä, jotka kertovat näistä oireista eivät kerro joutuneensa vakavan lapsuuden seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi.
Henkilöt, jotka ovat kokeneet lapsuudessaan seksuaalista hyväksikäyttöä eroavat usein ei-hyväksikäytetyistä hyvinkin monilla muilla tavoilla kuin nimenomaan seksuaalisen hyväksikäytön historian suhteen (Alexander & Lupfer, 1987; Harter, Alexander & Neimeyer, 1988). Esimerkiksi insestin uhrit tulevat usein perheistä, jotka olivat moniongelmaisia monessa muussakin mielessä, kuin juuri insestisen käyttäytymisen suhteen. Kun hyväksikäytettyjä ja ei-hyväksikäytettyjä henkilöitä on verrattu psykopatologian tai muiden muuttujien suhteen, on usein jäänyt epäselväksi, mistä näiden ryhmien väliset erot psyykkisessä oireilussa johtuvat. Johtuvatko ne itse hyväksikäyttökokemuksista vai lukuisista muista demografisista ja varhaishistorian muuttujista, joiden suhteen ryhmät eroavat (Nash, Hulsey, Sexton, Harralson & Lambert, 1993a, 1993b).
Esimerkiksi Nash et al. (1993a) tutki hyväksikäyttöhistorian ja monien psykopatologisten indikaattoreiden välistä suhdetta ja samalla kontrolloi tilastollisesti vastaajien varhaisen kotiympäristön moniongelmaisuutta. Kuten aikaisemmissa tutkimuksissakin, hyväksikäytetyillä oli yleisemmin psykopatologiaa kuin ei-hyväksikäytetyillä. Kuitenkin hyväksikäytön ja psykopatologian välinen suhde hävisi kun perheen moniongelmaisuus kontrolloitiin. Toisin sanoen, ne henkilöt, jotka kasvoivat vahvasti moniongelmaisissa perheissä, olivatpa he hyväksikäytettyjä tai eivät, kärsivät vakavammasta psykopatologiasta.
Sellaisissa tutkimuksissa kuten Nash et al. (1993a), joissa sekä hyväksikäyttöhistoria että lapsuuden perheen muut ongelmat on arvioitu haastateltavan retrospektiivisen kertomuksen perusteella, on omat tulkintaongelmansa (kts. kirjeenvaihtoa Briere & Elliottin, 1993, ja Nash et. al., 1993b). Käytettävissä oleva todistusaineisto tekee kuitenkin hyvin selväksi, että hyväksikäytön päätteleminen erilaisista oireista, vaikeuksista tai psykopatologiasta, ei ole empiirisesti oikeutettua ja lisäksi tällainen johtaa huomattavaan hyväksikäytön ylidiagnostisointiin.
Vaikka insesti ja muu vakava lapsuuden seksuaalinen hyväksikäyttö on yleisempää kuin aikaisemmin uskottiin, ne eivät ole läheskään niin yleisiä kuin monet insestiterapeutit väittävät. Lisäksi paras mahdollinen saatavissa oleva todistusaineisto osoittaa, että henkilöt, jotka joutuivat seksuaalisesti hyväksikäytetyksi kolmannen tai neljännen ikävuoden jälkeen, muistavat tämän tosiasian melkein aina. Jos hyväksikäyttö on pitkäaikainen ja toistuva, ihmisillä on taipumus unohtaa yksittäisiä tapahtumia, sekoittaa muistissaan yhteen erilaisia tapauksia ja muistoissaan vääristää tapahtumia eri tavoin. Päin vastoin kuin insestiterapeutit väittävät, on kuitenkin epätodennäköistä, että he täydellisesti unohtavat sen tosiasian, että heitä on hyväksikäytetty.
Saatavissa oleva todistusaineisto osoittaa, että ei ole olemassa mitään erityistä psyykkistä oiretta tai oireyhtymää, josta voitaisiin luotettavasti päätellä hyväksikäytön tapahtuneen. Sellaiset oireet kuin masennus ja huono itsetunto eivät ilmene kaikilla lapsuuden seksuaalisen hyväksikäytön historian omaavalla ja valtaosa naisista, jotka kertovat tällaisista oireista, ei ole kärsinyt vakavasta lapsuuden seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Lyhyesti sanottuna, ei ole olemassa todistusaineistoa, joka tukisi yhtään enempää nykyisiä ‘viettelyteorioita’, jotka perustuvat repression käsitteeseen, kuin todisteita, jotka tukisivat alkuperäistä ‘viettelyteoriaa’, jonka Freud itse varsin pian hylkäsi.
Kaikella tällä on tärkeä merkitys niille naisille, jotka menevät terapiaan, kun tuntevat itsensä masentuneiksi ja tyytymättömiksi itseensä, mutta joilla ei ole mitään muistoja lapsuuden seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Valtaosassa tapauksista naiset, jotka väittävät, ettei heitä ole hyväksikäytetty, ovat todennäköisesti oikeassa. Se suuttumus, jota jotkut osoittavat, kun terapeutti ehdottaa heille hyväksikäyttöä mahdollisena selityksenä, ei todennäköisesti ole seurausta hyväksikäytön kieltämisestä tai massiivisesta repressiosta. On paljon todennäköisempää, että se on osoitus siitä tosiasiasta, että terapeutin ehdotus on perusteeton. Aivan kuten Freudin aikaiset potilaat, monet nykyiset potilaat, joita insestiterapeutit hoitavat, alkavat uskoa tulleensa lapsina seksuaalisesti hyväksikäytetyiksi, vaikka he aluksi kielsivät sen. Hypnoottisia muistonpalautusmenetelmiä on käytetty sekä potilaisiin, joiden lopulta diagnosoidaan kärsivän MPD:stä että moniin muihinkin, joille tätä diagnoosia ei ole annettu.
Lähteet:
Alexander, P.C. & Lupfer, S.L. (1987). Family characteristics and long-term consequences associated with sexual abuse. Archives of Sexual Behaviour, 16 (3), 235–245.
Asch, S.E. (1952). Social Psychology. Englewood Cliffs, NJ: Prentice Hall.
Asch, S.E, (1956). Studies of independence and conformity: A minority of one against a unanimous majority. Psychological monographs, 70, (9, Whole No. 416).
Baker, A.W. & Duncan, S.P. (1985). Child sexual abuse: A study of prevalence in Great Britain. Child Abuse and Neglect, 9.
Bass, E. & Davis, L. (1988). The courage to heal: A guide for women survivors of child sexual abuse. New York: Harper & Row.
Beitchman, J.H., Zucker, K.J., Hood, J.E., daCosta, G. A. & Akman, D. (1991). A review of the short-term effects of child sexual abuse. Child Abuse & Neglect, 15.
Beitchman, J.H., Zucker, K.J., Hood, J.E., daCosta G.A., Akman, D. & Cassavia, E. (1992). A review of the long-term effects of child sexual abuse. Child Abuse & Neglect, 16, 101–118.
Blume, E.S. (1990). Secret survivors: Uncovering incest and its after effects in women. New York: Ballantine.
Briere, J. & Conte, J. (1989, August).Amnesia for abuse in adult molested as children. Paper presented at the annual convention of the American Psychological Association, New Orleans, LA.
Briere, J. & Conte, J. (1993). Self-reported amnesia for abuse in adults molested as children. Journal of Traumatic Stress, 6.
Brown, R. (1986). Social Psychology. New York: Free Press.
Browning, D. & Boatman, B. (1977). Incest: Children at risk. American Journal of Psychiatry, 134.
Cole, P.M. & Putnam, F.W. (1992). Effects of incest on self and social functioning: A developmental and psychopathological perspective. Journal of Consulting and Clinical Psychology, 60.
Coons, P.M. (1993). Conformation of childhood abuse and adolescent cases of multiple personality and dissociative disorder NOS. Manuscript, Laure D Carter Memorial Hospital, Indianapolis, IN.
Coons, P.M. & Milstein, V. (1986). Psychosexual disturbances in multiple personality: Characteristic, etiology, and treatment. Journal of Clinical Psychiatry, 47.
Elliot, D.M. & Briere, J. (1992). Sexual abuse trauma among professional women: Validating the Trauma Symptoms Checklist, 40. Child Abuse and Neglect, 16.
Femina, D.D., Yeager, C.A. & Lewis, D.O. (1990). Child abuse: Adolescent records vs adult recall. Child Abuse and Neglect, 14.
Finkelhor, D., Hotaling, G., Lewis, I.A & Smith, C. (1990). Sexual abuse in the national survey of adult men and women: Prevalence, characteristic and risk factors. Child Abuse and Neglect, 14.
Finkelhor, D. (1979). Sexually victimized children. New York: Free Press.
Fredricson, R. (1992). Repressed memories. New York: Fireside/Parkside.
Gavigan, M. (1992). False memories of child sexual abuse: A Personal account. Issues in Child Abuse Accusations, 4.
Harter, S., Alexander, P.C. & Neimeyer, R.A. (1988). Long-term effects of incestuous child abuse in college women: Social adjustment, social cognition, and family characteristics. Journal of Consulting and Clinical Psychology, 56, 5–8.
Herman, J. (1993). Recognition and treatment of incestuous families. International Journal of Family Therapy, 5.
Herman, J.L. & Schatzow, E. (1987). Recovery and verification of memories of childhood sexual trauma. Psychoanalytic Psychology, 4.
Kendall-Tackett, K.A., Williams, L.M. & Finkelhor, D. (1993). Impact of sexual abuse on children: A review and synthesis of recent empirical studies. Psychological Bulletin, 113, 164–180.
Kutchinsky, B. (1992). The sexual abuse panic. Nordisk Sexologi, 10.
Lindsay, D.S. & Read, J.D. (1994). Psychotherapy and memories of childhood sexual abuse: A cognitive perspective. Applied Cognitive Psychology, 8, 281–338.
Loftus, E.F., Polonsky, S. & Fullilove, M.T. (1994). Memories of childhood sexual abuse: Remembering and repressing. Psychology of Women Quarterly, 18.
Lukianowicz, N. (1972). Incest. British Journal of Psychiatry, 120.
Macmillan, M. (1991). Freud evaluated. The completed arc. New York: Elsevier.
Nash, M.R., Hulsey, T.L., Sexton, M.C., Harralson, T.L. & Lambert, W. (1993 b). Reply to comment by Briere and Elliot. Journal of Consulting and Clinical Psychology, 61.
Nash, M.R., Hulsey, T.L., Sexton, M.C., Harralson, T.L. & Lambert, W. (1993 a). Long-term sequelae of childhood sexual abuse: Perceived family environment, psychopathology and dissociation. Journal of Consulting and Clinical Psychology, 61.
Peters, S.D., Wyatt, G.E. & Finkelhor, D. (1986). Prevalence. In Finkelhor, D., Araji, S., Baron, L., Browne, A., Peters, S.D & Wyatt. A source book on child sexual abuse. Beverly Hills, CA: Sage.
Pope, H. G. & Hudson, J. I. (1992). Is childhood sexual abuse a risk factor for bulimia nervosa? American Journal of Psychiatry, 149, 455–463.
Russell, D. (1988). The incidence and prevalence of interfamilial and exterfamilial sexual abuse of female children. In Walker L.E.A. Handbook of sexual abuse of children: Assessment and treatment issues. New York: Springer.
Spence, D.P. (1993, August). Narrative truth and putative child abuse. Paper presented at the annual convention of the American Psychological Association, Toronto, Canada.
Stinson, M.H. & Hendrick, S.S. (1992). Reporting childhood sexual abuse in university counselling centre clients. Journal of Counselling Psychology, 39.
Tarvis, C. (1993, January). Beware the incest-survivor machine. New York Times Review of Books, 1.
Terr, L. (1988). What happens to early memories of trauma? A study of twenty children under age fife at the time of documented traumatic events. Journal of the American Academy of Child and Adolescent Psychiatry, 27.
Terr, L. (1990). Too scared to cry. New York: Harper & Row.
Terr, L.C. (1991).Childhood traumas: An outline and overview. American Journal of Psychiatry, 148.
Torrey, E.F. (1992). Freudian Fraud: The malignant effect of Freud’s theory on American thought and culture. New York: Harper Collins.
Weinberg, S.K. (1955). Incest behaviour. New York: Citadel.
Whitley, G. (1992, January). Abuse of trust. D. Magazine, 36–39.
Williams, L.M. (1993, October). Recall of childhood trauma: A Prospective study of women’s memories of child sexual abuse. Paper presented at the annual meeting of the American Society of Criminology, Phoenix, AZ.
Wyatt, G.E. (1985). The sexual abuse of Afro-American and white American women in childhood. Child Abuse and neglect, 9.
William O’Donohue & Matthew Fanetti:
Assessing the Occurrence of Child Sexual Abuse: an Information Processing, Hypothesis Testing Approach
© Aggression and Violent Behaviour Vol. 1. No 3., 1996
Käännös: Sexpo säätiön työryhmä
Seuraavat osat:
SEKSUAALINEN HYVÄKSIKÄYTTÖ KÄÄNNÖKSIÄ 3/5
SEKSUAALINEN HYVÄKSIKÄYTTÖ KÄÄNNÖKSIÄ 4/5
SEKSUAALINEN HYVÄKSIKÄYTTÖ KÄÄNNÖKSIÄ 5/5
Edellinen osa:
SEKSUAALINEN HYVÄKSIKÄYTTÖ KÄÄNNÖKSIÄ 1/5