SEKSUAALISEN HYVÄKSIKÄYTÖN MUISTOT
LAPSEN HAASTATTELU HYVÄKSIKÄYTÖN EPÄILYSSÄ
TIETEELLISIÄ ARTIKKELEITA
Käsikirjoitusversio 2.3.1999
Käännös: Anu Suomela
(Englannin kielen käännöksen tarkistanut psyk. maist. Pekka Santtila. Alkuperäistekstit saatavissa Sexpo säätiöstä)
NUORTEN LASTEN TAPAHTUMAKUVAUSTEN LUOTETTAVUUS JA TOTUUDENMUKAISUUS
Tutkimuksesta toimintamalleihin ja käytäntöön
Maggie Bruck, McGill University
Stephen J. Ceci ja Helene Hembrook, Cornell University
Maggie Bruck, Stephen J. Ceci ja Helene Hembrook:
NUORTEN LASTEN TAPAHTUMAKUVAUSTEN LUOTETTAVUUS
Tässä artikkelissa käymme läpi joitakin kysymyksiä, huolenaiheita ja tutkimuksia, jotka liittyvät pienten lasten haastatteluun. Artikkelissa keskitytään suggestioherkkyyden tutkimukseen ja siihen, miten erilaiset haastattelumenetelmät vaikuttavat pienten lasten kertomusten luotettavuuteen ja uskottavuuteen. Keskustelemme myös siitä, mitä tämä tutkimus tulee merkitsemään tulevaan tutkimukseen ja teoriaan.
LASTEN HYVÄKSIKÄYTÖN OIKEUSKÄSITTELY ON MUUTTUNUT
80-luvulle tultaessa tapahtui suuria muutoksia yhtäältä yhteiskunnan herkkyydessä reagoida ja toisaalta yleisessä tiedon tasossa sen suhteen, millaisesta väkivallasta ja hyväksikäytöstä lapset joutuivat kärsimään. Lisääntyvä tietoisuus lasten seksuaalisen hyväksikäytön laajuudesta kannusti osavaltiota toisen jälkeen muuttamaan rikosprosessiaan siten, että syyttäjien oli mahdollista käsitellä tehokkaammin uhreja ja syytettyjä. Tämä johti merkittäviin muutoksiin oikeusjärjestelmässä sekä Yhdysvalloissa että muissakin länsimaissa (kts. Bottoms & Goodman, 1996; Davies, Lloyd-Bostock, McMurran & Wilson, 1995).
Näistä muutoksista tärkein oli se, että määräyksiä, jotka olivat usein estäneet lapsia todistamasta rikos- ja siviiliprosesseissa höllennettiin. Ensimmäistä kertaa lapset saattoivat oikeudessa esittää muulla tavoin varmentamattomia todistajanlausuntoja seksuaalisesta hyväksikäytöstä - rikos, jolla sen luonteen vuoksi ei useimmiten ole muita todistajia kuin hyväksikäyttäjä ja uhri. Toinen merkittävä muutos koski lapsitodistajien kelpoisuusvaatimusten poistamista. Lisäksi syntyi monien muidenkin lain muutosten ja lakiehdotusten suma, jolla oli kauaskantoisia seurauksia oikeusjärjestelmään ja joissakin tapauksissa myös syytettyjen perustuslailliseen oikeusturvaan.
Joissakin tapauksissa lapsilla on lupa antaa valaehtoisia ja ei-valaehtoisia todistajanlausuntoja syytetyn katseelta suojaavan irtoseinän takana tai eri huoneesta videojärjestelmän avulla (Maryland v. Craig, 1990). Joissakin osavaltioissa on laajennettu muiden henkilöiden lapsen kertomaa koskevien tietojen hyväksymistä todistusaineistoksi (esim. Idaho v Wright, 1990; White v. Illinois, 1992; näiden tapausten selostus ja muista muutoksista, kts. Goodman et al., 1992; McCough, 1994).
Lapsien esiintyminen oikeudessa on nostanut esiin valtavan määrän kysymyksiä liittyen sekä lainkäyttöön että mielenterveys- ja sosiaalityöhön sekä yhteiskuntatieteisiin. Nämä kysymykset ovat nousseet esiin, kun media kiinnostui muutamista tapauksista, jotka asettavat kyseenalaiseksi sekä ne suojaverkot, joilla hyväksikäytettyjä lapsia voidaan suojella että nykyiset menetelmät, joita käytetään, kun kerätään ja arvioidaan pienten lasten todistajanlausuntoja ennen oikeudenkäyntiä ja oikeudenkäynnin aikana.
Esimerkkinä ensimmäisestä on Lisa Steinbergin tapaus. Hänet pahoinpiteli kuoliaaksi hyväksikäyttäjä, joka aikaisemmin oli ollut tutkimuksissa epäiltynä lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Toisaalta esimerkkinä Kern Countyn lapset Kaliforniasta. He esittivät hirvittäviä syytöksiä seksuaalisesta hyväksikäytöstä, jouduttuaan poliisin ja sosiaalityöntekijöiden kuulustelemiksi useiden tuntien, jopa päivien ajaksi (kts. Nathan & Snedeker, 1995). Nämä kaksi tilannetta heijastavat kahta vakavaa ongelmaa: toisaalta todellisen hyväksikäytön liian vähäistä ilmoittamista ja toisaalta sellaisen hyväksikäytön liian innokasta ilmoittamista, jota ei ole tapahtunut.
Jotta näitä kahta ongelmaa voitaisiin käsitellä tehokkaasti, meidän täytyy selkeästi ymmärtää, mitä heikkoja ja vahvoja puolia on lasten kyvyssä muistaa ja selostaa kokemiaan tapahtumia. Tässä artikkelissa keskitymme lasten kertomuksiin ja muistamiseen liittyviin heikkouksiin, vaikka käsittelemmekin samalla yllä mainittuja ongelmia. Erityisen kiinnostava on lasten kertomusten tarkkuus ja se, missä määrin johdattelevat, suggestiiviset haastattelumenetelmät vaikuttavat heihin joko positiivisesti tai negatiivisesti. Käymme ensin läpi tämän alueen kirjallisuutta, jonka jälkeen keskustelemme joistakin lasten muistikuville ominaisista vahvuuksista ja heikkouksista.
Lopuksi käsittelemme niitä haasteita, joita tämä kirjallisuus asettaa käyttäytymistieteilijöille ja käytännön toimintamallien suunnittelijoille, jotta nämä kehittäisivät menetelmiä, joilla lasten kertomusten täsmällisyys voitaisiin maksimoida ja samalla minimoida syytetyn oikeuksien heikentäminen.
LASTEN SEKSUAALISEN HYVÄKSIKÄYTÖN LAAJUUS
Aivan viime aikoihin asti ilmoitettujen ja vahvistettujen seksuaalisen hyväksikäytön tapausten määrä on vuosittain noussut. Tämä lisäys hyväksikäytön laajuuden arvioissa kuvastaa osaksi yhteiskunnan lisääntynyttä herkkyyttä ongelmien tunnustamiseen, mikä käy selkeästi ilmi virstapylväänä olevasta Mondalen asetuksesta vuodelta 1974. Sillä määrättiin pakolliseksi ilmoittaa lasten pahoinpitelyistä tai seksuaalisen hyväksikäytön epäilyistä. American Human Association (1988) arvioi seksuaalisen hyväksikäytön ilmoitusten lisäyksen vuosien 1976 ja 1986 välisenä aikana olleen 2000 %:a. Eräässä tuoreemmassa katsauksessa esitettiin, että vuosien 1986 ja 1993 välillä lisäys seksuaalisesti hyväksikäytettyjen lasten määrässä oli varovaisesti arvioiden 83 %:a (Sedlak & Broadhurst, 1996). Tämä kehitys saattaa nyt, ensimmäistä kertaa moniin vuosikymmeniin, olla kääntymässä toiseen suuntaan. Vuonna 1994 tuli ilmi 141.628 varmennettua alle 18-vuotiaiden lasten seksuaalisen hyväksikäytön tapausta. Vuonna 1995 tämä luku oli alhaisempi: 126.095 (U.S. Department of Health and Human Services, National Center on Child Abuse and Neglect). Myös Wang ja Daro selostivat äskettäin (1996), että varmennettujen tapausten määrä oli alentunut. Tästä vähentymisestä huolimatta seksuaalisesti hyväksikäytettyjen lasten määrä on kuitenkin valtava.
Tärkeä kysymys näiden lukujen suhteen on se, missä määrin ne edustavat ali-ilmoittamista (underreporting) tai yli-ilmoittamista (overreporting). Toisaalta esitetään, että esiintymisluvut ovat aliarvioivia, koska ne sisältävät vain ilmoitetut tapaukset, kun on lukuisia tapauksia, joita ei koskaan ilmoiteta. Esimerkiksi Kalichman (1993) arvioi, että vain 40 %:a pahoinpitelytapauksista ilmoitetaan. Yli-ilmoittelua koskeva huoli lähtee väärin varmennetuiksi luokiteltujen tapausten määrästä. Jotkut näistä tapauksista voivat olla väärien syytösten tulosta, kun taas jotkut voivat yksinkertaisesti johtua vääristä epäilyistä. Arviot väärin varmennettujen tapausten määrästä vaihtelevat 5–35 %:n välillä (kts. Ceci & Bruck, 1995; Poole & Lindsay, painossa). Joskus väärin luokitellut tapaukset havaitaan ja asia korjataan. Toisinaan ne kuitenkin päätyvät oikeussaleihin, joissa lapset esittävät perättömiä syytöksiä opettajia, lastenvahteja tai vanhempiaan vastaan.
Huoli lasten seksuaalisen hyväksikäytön ali- ja yli-ilmoittamisesta on ollut yllykkeenä joukolle tutkimuksia, jotka koskevat lasten autobiografisesta muistia, lasten suggestioherkkyyttä ja aikuisten arvioita lapsitodistajien uskottavuudesta. Jotkut ovat sitä mieltä, että kiinnostus lasten suggestioherkkyyteen ja kertomusten luotettavuuteen on askel taaksepäin, käsityksiin, jotka vallitsivat vuosisadan alkupuolella. Tällöin vallitsi käsitys, jonka mukaan lapset olivat vaarallisen herkkiä valmennukselle ja johdattelulle, eikä heitä siksi tullut hyväksyä oikeussaliin todistajiksi (kt. Ceci & Bruck, 1993).
Alempana esiteltävän uuden tutkimuksen tarkoitus tai vaikutus ei kuitenkaan ole ollut vähätellä tai mitätöidä lasten esittämiä seksuaalisen hyväksikäytön syytöksiä, vaan ainoastaan luoda ympäristö, jossa syytökset voitaisiin arvioida realistisesti. Tieteelliseltä kannalta katsoen tämä viimeaikainen tutkimus on laajentanut tietoa lasten kognitiivisen ja sosiaalisen kehityksen vahvoista ja heikoista puolista. Se on johdattanut huomion pois niistä tiukoista käsityksistä, joiden mukaan (a) lapset ovat erittäin suggestioalttiita sieniä, kyvyttömiä muistamaan ja täsmällisesti kertomaan tapahtumista tai (b) lapsilla on samat kognitiiviset rakenteet ja mekanismit kuin aikuisilla, ja he ovat yhtä vastustuskykyisiä suggestioille ja ovat yhtä kyvykkäitä muistamaan ja kertomaan tapahtumista kuin aikuiset. Käytännössä tämä uudempi tutkimus on alkanut jonkin verran vaikuttaa oikeusjärjestelmään, mikä näkyy alioikeuksien ja vetoomusoikeuksien tekemissä päätöksissä (esim. Valtio v. Michaels, 1994; USA v. Rouse, 1996).
LASTEN SEKSUAALISEN HYVÄKSIKÄYTÖN DIAGNOSOINTI
Vaikka lapset toimivat todistajina monenlaisissa rikos- ja siviiliprosesseissa, lasten suggestioherkkyyttä koskeva tutkimus on vaikuttanut eniten tapauksiin, jossa epäillään seksuaalista hyväksikäyttöä. Tämä johtuu lähinnä siitä, että tieteellisesti vahvistettuja kriteereitä seksuaalisen hyväksikäytön diagnosoimiseen ei ole. Useimmissa tapauksissa ei lisäksi ole mitään lääketieteellisiä löydöksiä, jotka olisivat riittävän diagnostisia hyväksikäytön varmistaakseen (kts. Bays & Chadwick, 1993). Tavallisesti ei löydetä lääketieteellisiä todisteita, joko siksi, että kertomuksen ja tapahtuman välillä on kulunut niin paljon aikaa, tai siksi, että hyväksikäytössä ei ole tapahtunut penetraatiota, hyväilyt, exhibitionismi ja oraaliseksi ovat yleisimmät rikoksen muodot.
Tilastollisesti harvinaisissa tapauksissa, joissa havaitaan epänormaaleja piirteitä genitaali- tai anaalialueella, on ongelmana se, että samankaltaisia piirteitä voidaan joskus havaita ei-hyväksikäytetyillä lapsilla (Berenson, Heger & Andrews, 1991). Pätevän lääketieteellisen näytön puuttuminen on jo sinänsä erittäin ongelmallista, tämän lisäksi ei ole myöskään olemassa mitään yksittäistä psykologisten oireiden yhdistelmää, jonka avulla hyväksikäyttö voitaisiin diagnosoida (Kendall-Tackett, Williams & Finkelhor, 1993). Vaikka todennettuihin hyväksikäyttötapauksiin liittyy joukko oireita, näiden oireiden on todettu olevan joko yleisiä lapsuuden ongelmia, esimerkiksi. regressiivinen wc-käyttäytyminen, tai yölliset pelkotilat, tai muissa lapsuuden psyykkisissä ongelmissa yleisesti esiintyviä käyttäytymisongelmia. Tästä seuraa, että lapsuuden seksuaalista hyväksikäyttöä diagnosoitaessa on tukeuduttava lapsen sanalliseen kertomukseen.
On käynyt selväksi, että arvioitaessa lapsen todistajanlausuntoa, on ensiarvoisen tärkeää ymmärtää, miten lapsen kertomus on kehittynyt. Monissa seksuaalisen hyväksikäytön tapauksissa esiintyy sellainen erittäin huolestuttava kehityskulku, jossa lapsi alunperin vaikenee, hän ei kerro spontaanisti tai kehottamatta mitään hyväksikäytöstä. Syytökset tulevat esiin lähinnä aikuisen alettua epäillä jotakin tapahtuneen, jolloin he ovat alkaneet kysellä lapselta. Ensin lapsi kieltää mitään tapahtuneen, mutta toistuvien kyselyjen, haastattelujen tai terapian jälkeen hän saattaa lopulta tehdä paljastuksen. Joskus lapsi voi perua paljastuksensa ja esittääkseen syytökset myöhemmin uudelleen. Tälle kehityskululle on olemassa kaksi eri tulkintaa.
Ensimmäisen tulkinnan mukaan eteneminen vaikenemisesta, kieltämisen ja paljastamisen jälkeen syytösten perumiseen ja uudelleen esittämiseen, on yleistä ja siitä saatettaisiin jopa päätellä hyväksikäytön tapahtuneen. Jotkut ammattilaiset väittävät, että lasten on erittäin vaikeaa paljastaa hyväksikäyttö ja että he peruvat usein puheensa pelon, häpeän ja joskus jopa syyllisyyden tunteiden vuoksi (katsauksen suhteen kts. Bradley & Wood, 1996). Seksuaalisen hyväksikäytön paljastamisesta on esitetty joitakin yksityiskohtaisia malleja esimerkiksi Summitin (1983) ‘Lapsuuden seksuaaliseen hyväksikäyttöön sopeutumisen oireyhtymä’ (Child Sexual Abuse Accomodation Syndrome) sisältää seuraavat vaiheet: salaisuus, avuttomuus, tilanteen vankina oleminen, paljastaminen ja peruminen. On kuitenkin tärkeää huomata, että näitä malleja ei ole rakennettu tieteellisten tutkimusten pohjalle vaan ne perustuvat kliiniseen intuitioon.
Muutamissa tutkimuksissa on kuitenkin saatu tukea käsitykselle, että seksuaalisesti hyväksikäytetyt lapset eivät useinkaan ole valmiita paljastamaan hyväksikäyttöä siitä kysyttäessä, eivätkä tee näin johdonmukaisesti tilanteesta toiseen. Näistä tutkimuksista viitataan useimmin Sorensenin ja Snow’n (1991) tutkimukseen, jossa valittiin 116 lasta 630:stä seksuaalisen hyväksikäytön vuoksi terapiassa käyvästä lapsesta. Valtaosa lapsista oli paljastanut hyväksikäytön sattumalta ja 75 %:a oli jossakin vaiheessa kieltänyt hyväksikäytön tapahtuneen. Osa lapsista (22 %) perui aikaisemman paljastuksensa. Toisessa tutkimuksessa Gonzalez, Waterman, Kelly, McCord ja Oliveri (1993) totesivat, että 27%:a päiväkodissa tapahtuneen seksuaalisen ja ritualistisen hyväksikäytön vuoksi terapiassa olevista lapsista perui paljastuksensa.
Näiden tulosten tulkitsemiseen liittyy valitettavasti joukko metodologisia ongelmia. Näistä ensisijainen on se mahdollisuus, että osa näissä tutkimuksissa mukana olleista lapsista ei ole seksuaalisen hyväksikäytön uhreja ja että heidän paljastuksensa ovat haastattelu- ja terapiaprosessin tulosta (kts. Ceci & Bruck, 1995). Tämä on erityisen keskeinen ongelma Gonzalezin ym. (1993) tutkimuksessa, jossa tutkittiin McMartinin esikoulun tapauksen lapsitodistajien tapaa paljastaa seksuaalinen hyväksikäyttö. Tässä tapauksessa tehtyjä väitteitä ritualistisesta hyväksikäytöstä ei koskaan pystytty varmentamaan, eikä niitä pidetty oikeudessa uskottavina.
On olemassa muita tutkimuksia, jotka antavat erilaisen näkökulman paljastamisprosessiin. Esimerkiksi Jonesin ja McGraw’n (1987) tutkimuksessa vain kahdeksan prosenttia 309 lastensuojeluviranomaisten tutkimasta ja varmentamasta seksuaalisesti hyväksikäytetystä lapsesta perui kertomuksensa. Viimeisimmässä seksuaalisen hyväksikäytön paljastamista koskeneessa tutkimuksessa Bradley ja Wood (1996) tutkivat 234 varmennettua tapausta. Näistä lapsista viisi prosenttia kielsi hyväksikäytön ja kolme prosenttia perui aikaisemmin tekemänsä paljastuksen. Vaikka pieni osa lapsista näyttääkin paljastavan hyväksikäytön vastahakoisesti ja vielä pienempi osuus peruu aikaisemman paljastuksensa, niin ylivoimainen enemmistö pitää kysyttäessä kiinni väitteistään, eikä missään vaiheessa kiistä niitä.
Seksuaalisen hyväksikäytön paljastamisesta esitettyjä malleja koskeva empiirinen todistusaineisto on hataraa, mutta mallit saattavat silti edelleen vaikuttaa asian kanssa työtä tekeviin ammattilaisiin. Esimerkkinä tästä on selvitys, jonka teimme 26 korkeasti koulutetun lastensuojelun ammattilaisen mielipiteistä ja uskomuksista. Nämä henkilöt eivät pelkästään todenneet, että kertomuksen peruminen on osa normaalia perumisprosessia, vaan ilmoittivat tutkimustiedon tukevan vahvasti tätä uskomusta. Tämä voi tarkoittaa, että lastensuojelun työntekijät uskovat, että hyväksikäytettyjä lapsia tulee painostaa, sillä muuten he eivät ikinä paljasta hyväksikäyttöä. Se voi myös tarkoittaa, että kieltämistä tai perumista ei pidä hevillä hyväksyä, koska todella hyväksikäytetyt lapset toimivat yleensä juuri näin (Conerly, 1986; MacFarlane & Krebs, 1986).
Toinen tulkinta paljastamisesta, jossa lapsi ei ensin kerro, kieltää sitten mitään tapahtuneen, mutta paljastaa lopulta hyväksikäytön (jota seuraa joskus peruminen) on, että joidenkin lasten paljastukset ovat seurausta johdattelevista haastattelumenetelmistä, jotka voivat joissakin tilanteissa saada aikaan virheellisiä kertomuksia.
JOHDATTELEVAT HAASTATTELUT
Ennen 1980-lukua useimmissa johdattelua koskevissa tutkimuksissa kysyttiin lapsilta harhaanjohtava eli väärän oletuksen sisältävä kysymys jostakin heidän kokemastaan tai näkemästään tilanteesta, esimerkiksi tarinasta tai koululuokassa lavastetusta tilanteesta. Näissä tutkimuksissa havaittiin johdonmukaisesti, että nuoremmat lapset olivat johdateltavampia kuin vanhemmat lapset (kts. katsausta Ceci & Bruck, 1993). Näillä tutkimuksilla on kuitenkin vain vähän merkitystä arvioitaessa lasten luotettavuutta ja johdateltavuutta, kun kyseessä ovat lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä tai muusta mahdollisesti ahdistavasta tapahtumasta esittämät syytökset.
Ensinnäkin, näihin tutkimuksiin osallistuneiden lasten ikäjakauma on ongelmallinen. Tämän vuosisadan ensimmäisten 80 vuoden aikana tehtiin vain yksi tutkimus (Lipmann & Wendriner, 1906), jossa oli mukana alle kouluikäisiä lapsia, joka on se nimenomainen lapsiryhmä, joka aiheuttaa eniten huolta tämän päivän oikeusistuimissa. Tämä sen vuoksi, että suhteeton määrä seksuaalisesti hyväksikäytetyistä lapsista on alle kouluikäisiä ja suhteettomassa määrässä oikeustapauksia on alle kouluikäisiä todistajia (kts. Ceci & Bruck, 1995). Toiseksi, lapsilta kysyttiin näissä tutkimuksissa neutraaleista tapahtumista, joilla ei ollut paljoakaan henkilökohtaista merkitystä. Lipmann ja Wendriner (1906) esimerkiksi huomasivat, että alle kouluikäiset lapset muuttuivat sitä johdateltavammiksi, mitä vahvemmin harhaanjohtavia esitetyt kysymykset olivat. Kun 4–6-vuotiailta kysyttiin olemattomasta kaapista vain 6 % vastasi myöntävästi kysyttäessä “Oliko huoneessa kaappi?”, kysyttäessä “Olihan huoneessa kaappi?” virheellisten myöntävien vastausten osuus kasvoi 25 %:iin. Suurin määrä vääriä vastauksia eli 56 % saatiin kysyttäessä “Oliko huoneessa olevan kaapin ovi auki?”. Tämä esimerkkinä oleva tutkimus nostaa vielä esiin näissä kokeellisissa tutkimuksissa lapsille esitettyihin kysymyksiin liittyvän ongelman: Niillä ei näytä olevan paljoakaan yhtäläisyyksiä aitojen tapausten haastatteluolosuhteiden kanssa.
Aidoissa tutkimustilanteissa lapsia ei yleensä haastatella edellä kuvatuissa, neutraaleissa olosuhteissa, suhteellisen mukavista tapahtumista. Tämän vuoksi käyttäytymistieteilijöille kävi selväksi, että tutkimusasetelmia ja käsitteitä tuli muuttaa ratkaisevasti, jotta oikeusistuimille voitaisiin antaa relevanttia tietoa siitä, voiko lapsen todistajanlausunto olla käytettyjen haastattelumenetelmien tulosta. Tämän alueen tutkimuksissa on tapahtunut kolme merkittävää muutosta.
Ensinnäkin, useissa näissä uusissa tutkimuksissa on ollut mukana alle kouluikäisiä lapsia. Toiseksi, tutkimusasetelmissa on pyritty saamaan tietoa lasten johdateltavuudesta tilanteissa, jotka ovat henkilökohtaisesti merkittäviä, joihin liittyy koskettelua tai vihjauksia seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Kolmanneksi, johdattelevien menetelmien käsitettä on laajennettu koskemaan ei vain perinteisiä harhaanjohtavia kysymyksiä tai virhetietojen istuttamista, vaan laajempaa joukkoa erilaisia haastattelumenetelmiä, joita kuvataan tarkemmin alempana. Näissä uudemmissa tutkimuksissa on toistuvana teemana ollut yritys kysellä lapsilta heidän kokemistaan keskeisistä tapahtumista, eikä pelkästään perifeerisistä yksityiskohdista kuten vaikkapa roolihenkilön kenkien väristä. Lopullisena haasteena on ollut esittää tutkimuseettisesti puolustettavalla tavalla kysymyksiä siitä, onko näihin tilanteisiin liittynyt jotakin seksuaalista.
Muutamat tutkijat ovat pystyneet vastaamaan tähän haasteeseen kekseliäästi. Esimerkiksi Saywitz, Goodman, Nicholas ja Moan (1991) esittivät 5–7-vuotiaille tytöille kysymyksiä lääkärintarkastuksen yksityiskohdista. Osalle lapsista tarkastukseen sisältyi myös sukupuolielinten tarkastus. Lapsille esitettiin avoimia, suoria ja harhaanjohtavia kysymyksiä koskettelusta. Lisäksi heitä pyydettiin näyttämään anatomisesti yksityiskohtaisilla nukeilla, mitä oli tapahtunut. Sarjassa Ornsteinin ja hänen kollegoidensa (Ornstein, Baker-Ward, Myers, Principe & Gordon, 1995) tutkimuksia, 3–7-vuotiaille lapsille esitettiin kysymyksiä vuosittaisesta lastenlääkärikäynnistä. Näissä tutkimuksissa arvioitiin, missä määrin muistikuvat haalistuivat eri pituisten ajanjaksojen kuluessa ja missä määrin lapset sisällyttivät olemattomia tapahtumia kertomuksiinsa.
Tulokset Saywitzin ym (1991) ja Ornsteinin ym (1995) tutkimuksista antavat tietoa siitä, kuinka tarkasti lapset kertovat joko heti tapahtumien jälkeen tai jopa kolmen kuukauden päästä mieleenpainuvista tapahtumista, joihin voi sisältyä koskettelua. Tulokset kuvastavat myös lasten tarkkuutta vastauksissa neutraalin ja ennakkoluulottoman haastattelijan esittämiin avoimiin, suoriin ja harhaanjohtaviin kysymyksiin. Näissä olosuhteissa lapset olivat suhteellisen, mutta eivät täysin, tarkkoja useiden kosketusta sisältäneiden mieleenpainuvien tapahtumien suhteen. Tutkimuksissa on myös nähtävissä tyypillinen, monissa muissakin tutkimuksissa todettu tulos, jonka mukaan lapset tuottavat enemmän tietoa vastauksena yksityiskohtaisiin kuin avoimiin kysymyksiin.
Esimerkiksi Saywitzin ym (1991) tutkimuksessa harvat lapset mainitsivat sukupuolielinten tarkastuksen kysyttäessä “Kerro minulle kaikki, mitä tapahtui”, mutta monet tekivät niin käytettäessä yksityiskohtaisempia kysymyksiä. On kuitenkin huomattava, että vaikka lapset yleensä tuottavatkin enemmän tietoa käytettäessä yksityiskohtaisia kysymyksiä, niin yleisesti ottaen vastausten tarkkuus on parempi käytettäessä avoimia kysymyksiä. Lisäksi, yksityiskohtaisiin ja harhaanjohtaviin kysymyksiin annettujen vastausten tarkkuus lisääntyy iän myötä - alle kouluikäiset tekevät eniten virheitä - ja vähenee tapahtuman ja haastattelun välillä kuluneen ajan myötä. Jotkut tutkimukset viittaavat siihen, että tarkkuus ei vähene pelkästään unohtamisen ja vastaamatta jättämisen vuoksi, vaan myös sen vuoksi, että lapset väittävät virheellisesti kokeneensa olemattomia tapahtumia. Ornsteinin ym (1995) tutkimuksessa lapset – erityisesti pienemmät – kertoivat tapahtumista, joita ei ollut ikinä tapahtunut. Osa niistä olisi voinut tapahtua lääkärin vastaanotolla, mutta osa oli sellaisia, joita ei tapahtuisi lääkärin vastaanotolla ja jotka ainakin jotkut aikuiset käsittäisivät hyväksikäytöksi, esimerkiksi. “Nuoliko lääkäri polveasi?”, “Istuiko hoitaja päälläsi?”
Vaikka nämä tulokset auttavatkin ymmärtämään erilaisten kysymysten vaikutuksia lasten kertomusten muistamiseen ja unohtamiseen, niin niiden merkitys voi olla rajallinen arvioitaessa lasten todistajanlausuntojen tarkkuutta silloin, kun ne on saatu johdattelevammissa olosuhteissa, joita esiintyy joissakin rikostutkinnoissa. Toisin kuin monissa todellisissa rikostutkinnoissa, näihin tutkimuksiin osallistuneita lapsia ei haastateltu toistuvasti väitetyistä hyväksikäyttötapauksista, samoja kysymyksiä ei toistettu samassa tai eri haastatteluissa, osallistujia ei myöskään pyritty saamaan vastaamaan tietyllä tavalla käyttämällä uhkauksia tai taivuttelua. Näiden tutkimusten haastattelijat olivat kannustavia ja neutraaleja toisin kuin ahdistuneet vanhemmat, terapeutit ja viranomaiset, jotka joskus haastattelevat lapsitodistajia toistuvasti pitkän ajanjakson kuluessa.
Koska yllä mainitun kaltaisista tieteellisistä tutkimuksista puuttuu näitä tärkeitä elementtejä, niin niistä on vaikeata tehdä yleistyksiä oikeudellisia tilanteita silmällä pitäen. Tämä huoli on saanut toisen ryhmän uusia tutkijoita tutkimaan tarkemmin lasten ja aikuisten välisten keskustelujen ja haastattelujen rakennetta ja selvittämään erilaisten haastattelumenetelmien vaikutuksia lasten kertomusten tarkkuuteen. Kuten tulemme osoittamaan, tämä kehitys on ollut erityisen tärkeä sellaisten tilanteiden ymmärtämiseksi, joissa väitetyn seksuaalisen hyväksikäytön paljastumista on edeltänyt salaisuuden ja kieltämisen vaihe. Seuraavassa käymme läpi joitakin johdattelevia tekijöitä, joita esiintyy aikuisten haastatellessa lapsia.
HAASTATTELIJAN ENNAKKO-OLETUKSET
Erityisen tärkeä haastattelujen piirre on se, missä määrin haastattelijalla voidaan havaita olevan ennakko-oletuksia. Ennakko-oletuksilla tarkoitetaan tilannetta, jossa haastattelijalla on etukäteen käsitys tiettyjen tapahtumien tapahtumisesta tai ei-tapahtumisesta, ja jossa tämä käsitys muokkaa haastattelua niin, että haastateltavan vastaukset mukautuvat olettamaan. Yksi ennakko-oletusten tunnusmerkki on haastattelijan suorasukainen yritys kerätä pelkästään oletusta tukevaa todistusaineistoa ja välttää sitä vastaan puhuvan tai ristiriitaisen aineiston esiin ottamista. Kerätessään pelkästään oletuksiaan tukevaa todistusaineistoa haastattelijat voivat jättää keräämättä mitään aineistoa, joka ehkä saattaisi osoittaa oletukset vääriksi.
Haastattelijat, joilla on ennakko-oletus, eivät esitä kysymyksiä, jotka saattaisivat tuottaa syytöksille vaihtoehtoisia selityksiä, esimerkiksi: “Sanoivatko äitisi ja isäsi, että tämä tapahtui vai näitkö sen tapahtuvan?” Tällaiset haastattelijat eivät myöskään kysy lapselta oletuksiensa kanssa ristiriidassa olevista tapahtumista esimerkiksi “Kuka muu kosketti alapäätäsi opettajan lisäksi? Koskiko äitisi myös?” He eivät myöskään kyseenalaista lapsen kertomuksen totuudenmukaisuutta silloin, kun se on yhdenmukainen oletusten kanssa, esimerkiksi “On tärkeätä, että kerrot minulle vain sen, minkä itse näit, etkä sitä mitä joku toinen on sinulle kertonut”, tai “Tapahtuiko tuo todella?” Lapsen kertomat ristiriitaiset tai oudot asiat sivuutetaan tai tulkitaan haastattelijan alkuperäisen oletuksen mukaisiksi. Lyhyesti sanottuna, ennakko-oletus on nähtävissä aina, kun haastattelija uskoo tietävänsä vastaukset ennen kuin lapsi sanoo ne ja silloin, kun haastattelija kokee tehtäväkseen todistusaineiston keräämisen syytettyä vastaan.
Haastattelijan ennakko-oletus vaikuttaa haastattelun koko rakenteeseen ja se tulee esiin useina erilaisina johdattelevina tekijöinä. Haastattelijat, joilla on ennakko-oletus, voivat esimerkiksi jättää esittämättä avoimia kysymyksiä kuten “Mitä tapahtui?” ja ryhtyvät sen sijaan nopeasti esittämään hyvin yksityiskohtaisia kysymyksiä saadakseen vahvistuksen epäilyilleen. Näistä kysymyksistä monia toistetaan ja monet ovat johdattelevia siten, että kysymyksessä esitetään haluttu vastaus. Silloin kun haastattelijat eivät saa epäilyjensä kanssa yhdenmukaista tietoa, he saattavat haastatella lasta toistuvasti, kunnes he saavat sellaista tietoa vahvista hienovaraisesti uskomustensa kanssa yhdenmukaisia vastauksia. Tämän vuoksi lapsitodistajia haastatellaan usein pitkiä aikoja ja useita kertoja eri yhteyksissä samoja epäiltyjä tapahtumia koskien (kts. katsaus Ceci, Bruck & Rosenthal, 1995).
Stereotypioiden tuottaminen on toinen strategia, jota joskus esiintyy ennakko-oletusten värittämissä lasten haastatteluissa. Tätä strategiaa käyttävät haastattelijat antavat lapselle tietoa jostakin epäillyn piirteestä. Lapselle saatetaan esimerkiksi kertoa, että jostakin rikoksesta epäilty henkilö ‘on paha’ tai ‘tekee pahoja asioita’. Yhdessä esimerkkitapauksessa alle kouluikäinen lapsi kertoi haastattelijalleen olevansa iloinen siitä, että syytetty oli vankilassa, koska tämä oli paha. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän ajatteli syytetyn olevan paha, hän vastasi: “Äiti kertoi minulle.
Haastattelijan ennakko-oletus kuvastuu myös haastattelun ilmapiiristä. Joskus haastattelijat rohkaisevat lapsia voimakkaasti haastattelun aikana saadakseen heidän olonsa turvalliseksi ja luodakseen erityisen kannustavan ilmapiirin. Tällaiset rohkaisut voivat kuitenkin nopeasti johtaa puolueettoman ilmapiirin häviämiseen, mikäli haastattelija valikoiden vahvistaa - esimerkiksi voimakkailla pään nyökkäyksillä, hymyllä tai ilmaisuilla kuten “Tosi hieno juttu!” - sellaisia lapsen vastauksia, jotka ovat yhdenmukaisia haastattelijan uskomusten tai oletusten kanssa tai mikäli haastattelija jättää huomiotta sellaiset vastaukset, jotka eivät anna tukea hänen uskomuksilleen.
Jotkut haastattelijat - jotka tuntevat, että heillä on velvollisuus saada lapsi nopeasti paljastamaan hyväksikäyttö - voivat käyttää jopa uhkauksia ja lahjontaa. Joissakin tapauksissa lapsille on esimerkiksi kerrottu, että he pääsevät takaisin vanhempiensa luokse kerrottuaan kuinka vanhemmat ovat hyväksikäyttäneet heitä. Saadakseen lapset täydellisesti tottelemaan, haastattelijat pyrkivät usein samaan lapset mukaan yhteistyöhön kertomalla, että he ovat mukana tärkeässä rikostutkinnassa. Esimerkiksi eräässä tapauksessa lapsille annettiin muovisia poliisin rintamerkkejä ja he pääsivät käymään poliisiasemalle. Lapsille saatetaan myös kertoa, että heidän ystävänsä ovat auttaneet tai kertoneet jo ja että heidänkin pitäisi kertoa. Seuraava kuvaava esimerkki haastattelutavasta on Kelly Michaelsin tapauksesta (muista esimerkeistä, kts. Ceci & Bruck, 1995):
“Tiedätkö, että olen keskustellut useiden kavereittesi kanssa? Olen puhunut Kitin kanssa ja olen puhunut Martin kanssa… Olemme puhuneet sellaisista asioista, jotka eivät ole kovin mukavia ja jotka ovat tapahtuneet koulussa Kellyn kanssa… Sinä voit auttaa meitä antamalla jotain tietoa niistä ystävistäsi, joille tehtiin pahaa, eikö niin?”
Ennakko-oletukset käyvät ilmi myös joidenkin, pelkästään ammattilaisten haastatteluissaan käyttämissä menetelmissä. Yksi näistä on anatomisesti yksityiskohtaisten nukkien käyttö seksuaalisen hyväksikäytön tutkimuksissa. Näiden apuvälineiden on tarkoitus auttaa lapsia kertomaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä, jos heidän kielellinen osaamisensa on rajoittunutta, jos he tuntevat häpeää ja hämmennystä ja jos heidän muistikuvansa hyväksikäytöstä ovat heikkoja. Joissakin tapauksissa, joissa hyväksikäyttöä epäiltiin ennen kuin lapset olivat esittäneet mitään syytöksiä, haastattelijat antoivat anatomisesti yksityiskohtaiset nuket lapsille ja pyysivät heitä näyttämään, miten heitä oli käytetty seksuaalisesti hyväksi.
Toinen ammattilaisten käyttämä menetelmä on ohjattu mielikuva- tai muistityöskentely. Haastattelijat pyytävät joskus lapsia ensin yrittämään muistaa, tai teeskennellä muistavansa tietyn tapahtuman ja luomaan siitä mielikuva ja ajattelemaan sen yksityiskohtia. Joissakin tapauksissa haastattelijat pyysivät lapsia teeskentelemään haastattelijoiden uskomusten kanssa yhdenmukaisia tapahtumia, joita lapsitodistajat eivät olleet kertoneet.
Tämä kuvaus haastattelujen rakenteesta perustuu analyyseihin haastattelutranskriptioista, joita olemme saaneet käyttöömme tuomareilta, asianajajilta, vanhemmilta sekä lääketieteen ja mielenterveystyön ammattilaisilta, jotka ovat olleet huolissaan haastatteluiden kulusta ja niiden mahdollisesta vaikutuksesta lasten kertomusten luotettavuuteen. Tämän vuoksi kuvauksemme ei ehkä edusta kaikkia tai edes useimpia lasten haastatteluja terapeuttisissa ja oikeudellisissa yhteyksissä. Epäilemättä on olemassa useita haastatteluja, jotka eivät sisällä yhtäkään kuvauksemme piirteistä. On kuitenkin jonkin verran todisteita siitä, että useat haastattelut itse asiassa sisältävät kuvaamiamme menetelmiä (Bull & Cherryman, 1995; Hulse, 1994; Lamb et al., 1996; Warren, Woodall, Hunt & Perry, 1996; Yuille, Marxen & Menard, 1993). Näissä tutkimuksissa haastattelijat käyttivät pääasiassa yksityiskohtaisia tai johdattelevia kysymyksiä ja toivat haastatteluun mukaan useita kertoja tietoja, joita lapset eivät olleet vapaaehtoisesti tuottaneet, sekä toistivat tätä tietoa usein saman haastattelun aikana.
Esittämillämme kuvauksilla on tietyt rajoituksensa, mutta on kuitenkin tärkeätä todeta, että tämän alueen tutkimus ulottuu pidemmälle kuin vain luetteloimaan haastattelijan ennakko-oletuksia. Seuraavan, empiirisen vaiheen tarkoitus on arvioida, kuinka nämä erilaiset vaikutukset muokkaavat lasten kertomuksia sekä yksinään että yhdessä. Tämä tapa kuvata ja tarkastella ennakko-oletuksia sisältäviä haastatteluja laajentaa merkittävästi johdateltavuuden käsitettä. Tämän vuosisadan ensimmäisten 80 vuoden aikana suurin osa johdateltavuutta koskevasta tutkimuksesta keskittyi yhden johdattelevan kysymyksen tai tapahtuman jälkeen esitetyn väärän tiedon vaikutuksiin myöhempien kertomusten täsmällisyyteen. Nykyisin johdattelevien menetelmien tutkimus käsittää haastattelujen ja kysymysten toistamisen, uhkausten ja palkkioiden käyttämisen sekä muiden paljastamista helpottavien menetelmien vaikutukset. Johdattelevien haastattelujen käsitetään nykyään olevan monimutkainen yhdistelmä uhkauksia, suostuttelua ja ennakko-oletuksia, jotka voivat ilmetä harhaanjohtavina kysymyksinä, mutta tämä ei ole välttämätöntä.
Jotkut tuoreet tutkimukset ovat tarkastelleet joidenkin yllä kuvattujen ennakko-oletuksia kuvastavien menetelmien vaikutuksia (katsaus Ceci & Bruck, 1995). Näissä tutkimuksissa lapset osallistuvat tyypillisesti johonkin tapahtumaan ja heitä haastatellaan siitä myöhemmin käyttäen yhtä tai useampia yllä kuvatuista johdatteleviksi väitetyistä menetelmistä. Näiden uudempien tutkimusten tulokset osoittavat, että juuri kuvatut johdattelevat haastattelumenetelmät voivat vaarantaa lasten kertomusten tarkkuuden. Yhdessä käytettyinä nämä menetelmät voivat olla erityisen vahingollisia lasten kertomusten tarkkuudelle. Joissakin näistä tutkimuksista lapset keksivät kokonaisia tapahtumia, joita ei ole koskaan tapahtunut. Joskus heidät saatiin sekoittamaan johdattelut todellisiin tapahtumiin siinä määrin, että he väittivät myöhemmin johdattelun aikaansaamien tapahtumien todella tapahtuneen. On tärkeää huomata, että nämä johdattelevat menetelmät eivät vaikuta pelkästään perifeeristen, merkityksettömien yksityiskohtien muistamiseen, vaan ne voivat johtaa vääriin väitteisiin, koskien monia erilaisia henkilökohtaisesti merkityksellisiä tapahtumia. Aikuiset haastattelijat voisivat tulkita jotkin erityisesti fyysistä koskettamista koskevat väitteet luonteeltaan seksuaalisiksi. Koska lapset ovat näissä tutkimuksissa esittäneet vääriä väitteitä epämiellyttävistä tapahtumista, niin vanhat vastaväitteet joiden mukaan lapsia voidaan johdatella vain merkityksettömiä ja neutraaleja yksityiskohtia koskien eivät päde näiden tutkimusten kohdalla (Melton, 1992; Melton & Thompson, 1987).
Kahdessa tutkimuksessa esimerkiksi selvitettiin kolmivuotiaiden (Bruck, Ceci, Francoeur & Renick, 1995) ja nelivuotiaiden (Bruck, Ceci & Francoeur, 1995) lasten muistikuvia juuri tapahtuneesta lääkärintarkastuksesta, jossa puolelle lapsista tehtiin sukupuolielinten tarkastus ja puolelle ei. Tutkimuksen jälkeen lapsille annettiin anatomisesti yksityiskohtainen nukke ja heitä pyydettiin sen avulla näyttämään, mihin lääkäri oli koskettanut heitä. Lisäksi heille annettiin apuvälineitä, kuten puulasta ja stetoskooppi, ja heitä pyydettiin näyttämään, miten lääkäri oli käyttänyt niitä. Lapsille, joille ei ollut tehty sukupuolielinten tarkistusta, esitettiin harhaanjohtavia kysymyksiä. Samat kysymykset eivät olleet harhaanjohtavia, kun ne esitettiin lapsille, joille oli tehty sukupuolielinten tarkastus, esimerkiksi “Näytä minulle nukella, kuinka lääkäri kosketti penistäsi?”
Tulokset olivat melkein samanlaisia sekä kolmi- että nelivuotiaiden ryhmissä. Merkittävä osa lapsista näytti koskettelun väärin. Huomattava osa lapsista, joille oli tehty sukupuolielinten tarkastus, ei näyttänyt koskettelua oikein, vaikka se oli tosiasiassa tapahtunut. Jotkut näistä lapsista eivät näyttäneet mitään koskettelua, mutta tyttöjen virheistä suurin osa oli koskettelun liioittelua, he esimerkiksi pistivät sormia sukupuolielimeen ja anukseen, vaikka näin ei ollut tapahtunut. Samaan aikaan merkittävä osa lapsista, joille ei ollut tehty sukupuolielinten tarkastusta, näytti nukella tällaista koskettelua, vaikka sitä ei ollut todellisuudessa tapahtunut. Jälkimmäisessä tilanteessa lasten näyttämä koskettelu olisi voinut olla varsin tuskallista. Useat varsinkin tytöistä näyttivät väärin, että lastenlääkäri työnsi sormensa tai apuvälineitä heidän sukupuolielimiinsä tai peräaukkoonsa.
Samanlaisia ongelmia näyttää olevan anatomisesti yksityiskohtaisten nukkien käytössä jopa niinkin vanhoilla kuin 6-vuotiailla lapsilla. Steward ja Steward (1996) haastattelivat 3–6-vuotiaita lapsia kolmesti lääkärissä käynnin jälkeen. Lasten väärät kertomukset anaalisesta koskettelusta lisääntyivät jokaisen haastattelun jälkeen, lopullisessa kuusi kuukautta alkuperäisen lääkärissä käynnin jälkeen suoritetussa haastattelussa yli kolmasosa lapsista teki tällaisia virheitä (kts. myös Rawlsin, 1996, tutkimus koskien virheitä käytettäessä kuvaa kehon ääriviivoista).
Muut tutkimukset osoittavat kuinka tiettyjen johdattelevien kyselymenetelmien yhtäaikainen käyttö voi tuottaa vääriä kertomuksia myös tunteista eikä pelkästään koskettelusta. Yhdessä tutkimuksessa esimerkiksi haastateltiin useita kertoja 6-vuotiaita johdattelevasti noin 12 kuukautta aikaisemmin tapahtuneen lääkärintarkastuksen keskeisistä yksityiskohdista (Bruck, Ceci, Francoeur & Barr, 1995). Tämän lääkärintarkastuksen aikana lapsille oli annettu rokotus, joka aiheutti useille ahdistusta ja oli lisäksi aiheutti useimmille kipua muutaman päivän ajan. Jatkuvan väärän tiedon esittämisen tuloksena monet lapset kertoivat lopulta, että naispuolinen tutkimusavustaja olisi itse asiassa antanut sekä rokotuksen että suun kautta annettavan lääkkeen vaikka tämän oli tehnyt mieslääkäri. Tämän tutkimuksen tulokset nostavat esiin joitain muitakin niistä vahingollisista vaikutuksista, joita väärän tiedon esittäminen haastattelusta toiseen saattaa aiheuttaa. Jotkut lapset eivät pelkästään sisällyttäneet ehdotettua väärää tietoa kertomuksiinsa, vaan esittivät myös vääriä väitteitä, joita heille ei ollut ehdotettu (esim. kertoivat virheellisesti, että naispuolinen tutkimusavustaja oli tarkastanut heidän korvansa ja nenänsä). Nämä väitteet olivat esitetyn väärän tiedon kanssa sopusoinnussa olevia päätelmiä – jos naispuolinen tutkimusavustaja antoi rokotuksen, niin hän oli varmasti lääkäri ja siksi hän teki muitakin asioita, joita lääkärit yleensä tekevät.
Lisäksi kun verrattiin keskenään verrokkiryhmän lapsia, joille ei ollut esitetty johdattelevia väitteitä siitä kuinka kipeää rokotus teki tai kuinka paljon he itkivät, niihin lapsiin, joille esitettiin johdattelevia väitteitä siitä, että he olivat olleet rohkeita ja pelottomia, niin jälkimmäiset lapset aliarvioivat selkeästi kipuaan ja itkemistään. Pienet lapset voivat siis käyttää johdattelevia väitteitä erittäin luovasti hyväkseen rekonstruoidessaan tapahtumia ja vääristellessään toisinaan todellisuutta epämiellyttävän koskettelun suhteen.
Näiden lääkärissäkäyntien yhteydessä tehtyjen tutkimusten avulla ei ole mahdollista selvittää, onko helpompaa vaikuttaa lasten kertomuksiin miellyttävistä vai epämiellyttävistä tapahtumista. Kahden muun tutkimuksen tulokset käsittelevät juuri tätä ongelmaa. Toisessa näistä (Ceci, Loftus, Leichtman & Bruck, 1994) alle kouluikäisten lasten vanhemmat kertoivat tutkijoille neljästä heidän lapselleen todella tapahtuneesta tapahtumasta. Yhden tapahtumista tuli olla miellyttävä, esimerkiksi syntymäpäivät, yhden epämiellyttävä, esimerkiksi lemmikin kuolema. Kahden tuli olla neutraaleja esimerkiksi sinisen villapaidan pitäminen koulupäivinä. Vanhemmat varmistivat myös, että neljä tutkimusryhmän keksimää ‘väärää’ tapahtumaa ei ollut tapahtunut heidän lapselleen. Yksi näistä oli miellyttävä väärä tapahtuma, kuumailmapallolla matkustaminen, yksi oli epämiellyttävä väärä tapahtuma, polkupyörällä kaatuminen ja tikkien ompelu. Kaksi oli vääriä neutraaleja tapahtumia, linja-auton odottaminen ja ystävän näkeminen odottamassa linja-autoa. Alle kouluikäisiä osanottajia pyydettiin luomaan mielikuvatekniikoita käyttäen mielessään kuvia näistä todellisista ja vääristä tapahtumista ja kertomaan tutkijoille, olivatko he todella kokeneet nämä kuvittelemansa tapahtumat. Lapsia pyydettiin tekemään näin viikoittain 11 viikon ajan. Lapset myönsivät lähes kaikkien todellisten tapahtumien tapahtuneen, mikä osoittaa todellisten tapahtumien erittäin tarkkaa muistamista. Ajan myötä lapset myönsivät kokeneensa yhä useampia vääristä tapahtumista. He kertoivat kokeneensa miellyttävän väärän tapahtuman eli kuumailmapallolla matkustamisen useammin kuin epämiellyttävän väärän tapahtuman eli polkupyöräonnettomuuden. Tulokset osoittavat, että voi olla helpompi vaikuttaa lasten kertomuksiin miellyttävistä kuin epämiellyttävistä tapahtumista, mutta niihinkään vaikuttaminen ei ole mahdotonta, sitä tapahtui verraten usein.
Äskettäin valmistuneessa tutkimuksessamme (Bruck, Ceci & Hembrook, 1997) vertailimme, miten lapset myönsivät tapahtuneeksi todellisia ja vääriä tapahtumia, joilla oli joko positiivisia tai negatiivisia seurauksia. Alle kouluikäisiä lapsia pyydettiin kertomaan kahdesta tositapahtumasta ja kahdesta tapahtumasta, joita ei ollut tapahtunut. He olivat itse osallisena yhdessä tositapahtumassa, joka järjestettiin esikoulussa. Siinä he auttoivat koulussa käynyttä vierailijaa, joka liukastui ja satutti nilkkansa. Tämä luokiteltiin todeksi tapahtumaksi, jolla oli positiivinen seuraamus, sillä lapset auttoivat vierailijaa ja saivat positiivisen verbaalisen palautteen.
Toinen tosi tapaus vaihteli sisällöltään eri lapsilla, sillä sellaiseksi valittiin lähiaikana tapahtunut tilanne, jossa joko opettaja tai vanhempi oli rangaissut lasta. Se luokiteltiin todeksi negatiiviseksi tapahtumaksi. Väärä positiivinen tapahtuma oli kertomus, jossa lapset auttoivat naishenkilöä löytämään puistoon karanneen apinan. Väärässä negatiivisessa kertomuksessa lapset olivat nähneet, miten mies varasti ruokaa päiväkodista. Toisin kuin muut tilanteet, väärä negatiivinen sisälsi siis rikoksen, joten sellaisen tapahtuman varmentamisella saattaisi olla vakavia seuraamuksia.
Lapsia haastateltiin viidesti kaikista näistä neljästä tapahtumasta. Ensimmäisessä haastattelussa kysyttiin, oliko tapahtuma tapahtunut ja jos lapsi vastasi myöntävästi, häntä pyydettiin kertomaan mahdollisimman paljon yksityiskohtia. Seuraavissa kolmessa haastattelussa käytettiin samanaikaisesti johdattelevia haastattelumenetelmiä, joiden on todettu lisäävän lasten väärien tapahtumien myöntämistä. Näitä olivat ikätovereilla painostaminen, eli “Megan ja Shonda olivat siellä ja he kertoivat, että sinäkin olit”, mielikuvatekniikka, eli “Yritä ajatella, mitä on saattanut tapahtua!”, (virheellisen) tiedon kertaaminen sekä vastausten valikoiva vahvistaminen. Sama haastattelija suoritti ensimmäiset neljä haastattelua. Viidennessä haastattelussa uusi haastattelija kysyi jokaiselta lapselta jokaisesta tapahtumasta käyttämättä johdattelevia menetelmiä.
Lapset myönsivät positiivisen tapahtuman tapahtuneen kaikissa viidessä haastattelussa. He olivat aluksi haluttomia puhumaan todesta negatiivisesta tapahtumasta ja monet kielsivät, että heitä olisi rangaistu. Johdattelevia haastatteluja toistamalla lapset saatiin myöntämään, että heitä oli rangaistu. Lapset paljastivat väärät tapahtumat samalla tavalla. Aluksi he kielsivät väärät tapahtumat, mutta toistuvien johdattelevien haastattelujen myötä he alkoivat myöntää näiden tapahtumien tapahtuneen. Kolmannessa haastattelussa useimmat lapset myönsivät sekä tosien että väärien tapahtumien tapahtuneen. Sama tulos säilyi haastattelujen loppuun asti.
Yhteenvetona voidaan todeta, että useat haastattelumenetelmät voivat saada pienet lapset esittämään vääriä väitteitä monista erilaisista tapahtumista. Joskus nämä väärät kertomukset liittyvät heidän omaan kehoonsa ja joskus ne ovat vääriä syytöksiä rikoksista, joita ei ole tapahtunut. Usein on esitetty, että johdateltavuustutkimuksessa käytettyjä haastatteluolosuhteita esiintyy harvoin ammattilaisten tekemissä lasten haastatteluissa. Olemme edellä esittäneet joitakin seikkoja tämän väitteen kumoamiseksi. Vaikka olisimmekin väärässä ja vain pieni osa ammattilaisista käyttäisi näitä menetelmiä, niin tieteellisten tutkimusten tulokset pitävät silti paikkansa: Monien tällaisten haastattelumenetelmien käyttäminen on vaarallista.
Emme ole käyneet läpi yhtä haastatteluihin liittyvää seikkaa, nimittäin ei-ammattilaisten kuten vanhempien käyttämiä johdattelevia menetelmiä. Poole ja Lindsay (1996, painossa) ovat tehneet sarjan tutkimuksia, joissa he ovat osoittaneet, kuinka heikkokin vanhempien käyttämä, toistuva johdattelu kirjan lukemisen yhteydessä voi aiheuttaa 3–8-vuotiaille lapsille merkittäviä muistin vääristymiä. Johdattelevien haastattelujen kielteisiä vaikutuksia koskevat tulokset eivät siis rajoitu vain lasten ja ammattilaisten vuorovaikutukseen.
Viimeisimmän apina ja varas -kertomuksia koskevan tutkimuksemme (Bruck et al., 1997) tulokset antavat monimuotoisen kuvan lasten paljastuksista ja tarjoavat ammattilaisille pähkinän purtavaksi. Tulokset tuovat esiin erityisesti sekä ne hyödyt että haitat, joita johdattelevilla menetelmillä on pienten lasten kertomusten tarkkuuteen. Johdattelevia haastatteluja toistamalla saatiin lapset, jotka eivät halunneet puhua todella tapahtuneista negatiivisista tapahtumista, myöntämään näiden aikaisemmin kieltämiensä tapahtumien tapahtuneen. Aivan samojen menetelmien avulla lapset saatiin kuitenkin myöntämään tapahtumia, joita ei ollut koskaan tapahtunut.
Nämä tulokset tukevat hypoteesia, jonka mukaan salaisuutta ja kieltämistä seuraava paljastus voi johtua johdattelevien menetelmien käyttämisestä riippumatta siitä, onko tapahtuma todella tapahtunut vai ei. Ehdotamme myöhemmin, miten voitaisiin tasapainottaa toisaalta aitojen hyväksikäyttötapausten tunnistamatta jäämisen ja toisaalta väärien syytösten luomisen riskit.
PIENTEN LASTEN KERTOMUSTEN USKOTTAVUUS
Keskusteltaessa lasten kyvystä tuottaa tarkkoja tapahtumakuvauksia lähdetään usein joko kertomuksen uskottavuudesta tai lapsen muistin luotettavuudesta. Termit eivät tarkoita samaa, eivätkä ne välttämättä esiinny samanaikaisesti. Luotettavuus tarkoittaa yksinkertaisesti kertomuksen tarkkuutta. Uskottavuus sen sijaan viittaa todistajalausunnon havaittuun uskottavuuteen. Uskottavuuden arviointi on yksilön tekemä subjektiivinen arvio, eikä se siis välttämättä perustu lapsen muistin luotettavuuteen tai kertomuksen johdonmukaisuuteen, vaan sen näennäiseen vakuuttavuuteen. Luotettavuus ja uskottavuus voivat olla toisilleen vastakkaisia: Erittäin luotettavat ja todet tapahtumakuvaukset saatetaan arvioida vähemmän uskottaviksi ja päinvastoin, virheellisiä kertomuksia pidetään joskus hyvin uskottavina.
Tällä tilanteella voi olla merkitystä aikaisemmin läpikäymiemme tutkimustulosten tulkintaan. Voidaan väittää, että vaikka lasten kertomusten tarkkuuteen voidaan vaikuttaa negatiivisesti erilaisilla johdattelevilla menetelmillä, niin tämä ei välttämättä tarkoita, että ulkopuoliset henkilöt pitäisivät kertomuksia uskottavina. Mielenkiintoinen kysymys on, kykeneekö valamiehistön jäsen, lapsen kehityksen tutkija, lapsiterapeutti, kokenut sosiaalityöntekijä tai oikeuden puheenjohtaja erottamaan lasten tarkat kertomukset johdattelevilla haastattelutekniikoilla tuotetuista kertomuksista. Tämän hetkinen todistusaineisto osoittaa, että koulutetut ammattilaiset eivät kykene luotettavasti erottelemaan näitä kahta kertomusryhmää toisistaan, jos lapsia on pitkän ajan kuluessa haastateltu toistuvasti käyttäen johdattelevia menetelmiä.
Yllä olevaa väitettä tukevat muun muassa Sam Stone -tutkimuksen tulokset (kts. Leichtman & Ceci, 1995 yksityiskohtien suhteen). Tässä tutkimuksessa 3–6-vuotiaita lapsia haastateltiin erilaisilla johdattelevilla tavoilla Sam Stone -nimisestä tuntemattomasta henkilöstä. Tutkija kertoi joillekin lapsille, että Sam Stone on ystävä, mutta erittäin kömpelö. Seuraavien viikkojen aikana lapsille kerrottiin useita kertomuksia Sam Stonen kömpelyydestä. Tätä menetelmää kutsutaan stereotypioiden muodostamiseksi. Kaikki tutkimukseen osallistuneet lapset tapasivat lopulta Sam Stonen. Hän vieraili luokkahuoneessa ja hänet esiteltiin lapsille satutunnilla. Seuraavana päivänä opettaja näytti lapsille tuhritun nallen ja revityn kirjan. Sam ei ollut kohdellut kaltoin kumpaakaan esinettä. Seuraavan muutaman kuukauden ajan joillekin lapsille esitettiin joka toinen viikko virheellisiä tietoja Sam Stonen vierailusta. Heille esitettiin virheellisiä johdattelevia kysymyksiä, esim. “Kun Sam repi kirjan, tekikö hän sen tahallaan vai vahingossa?” Lopulta 12 viikon kuluttua uusi haastattelija haastatteli kaikkia lapsia siitä, mitä todella oli tapahtunut Sam Stonen vierailun aikana.
Tutkimuksessa saatiin useita tärkeitä tuloksia. Ensinnäkin, eniten virheellisiä kuvauksia siitä, mitä tapahtui Sam Stonen vieraillessa luokkahuoneessa, antoivat lapset, joita oli toistuvasti haastateltu käyttäen stereotypioiden muodostamisen ja virheellisten johdattelevien kysymysten yhdistelmää. Toiseksi, ikäryhmien välillä oli merkittäviä eroja: Verrattuna 5–6-vuotiaisiin 3–4-vuotiaat lapset esittivät enemmän vääriä väitteitä siitä, että Sam oli repinyt kirjan ja tuhrinut nallen ja että he olivat nähneet niin tapahtuvan. He myös pitivät kiinni kertomuksistaan vaikka haastattelija kyseenalaisti ne.
Kolmanneksi, jotkut lapset eivät pelkästään myöntäneet Samin pahoja tekoja. Nämä lapset sisällyttivät perättömiä havaintoja ja nonverbaalisia eleitä rikastuttaakseen vääriä kertomuksiaan. Lapset käyttivät esimerkiksi käsiään näyttääkseen, kuinka Sam oli muka heittänyt kirjan ilmaan, he kertoivat nähneensä Samin leikkikentällä tai matkalla kauppaan ostamaan suklaajäätelöä tai kylpyhuoneessa kastelemassa nallea ennen sen tuhrimista liidulla.
Viimeinen ja uskottavuuden arvioinnin kannalta tärkein tulos saatiin, kun asiantuntijoille, mielenterveystyöntekijöille, tutkimusta tekeville psykologeille, tuomareille, sosiaalityöntekijöille ja syyttäjille, näytettiin lasten videoituja kertomuksia ja heitä pyydettiin arvioimaan lasten uskottavuutta. He osoittautuivat erittäin epätarkoiksi. He arvioivat erittäin uskottaviksi ja luotettaviksi johdattelevin menetelmin tuotetut lasten kertomukset, kun taas lapsia joiden kertomukset olivat tarkkoja pidettiin ein vähemmän uskottavina ja luotettavina. (Ceci, Crotteau-Huffman, Smith & Loftus, 1994; Ceci, Loftus & al., 1994. Samanlaisia löydöksiä Finlayson & Coocher, 1991; Horner, Geyer, Kalter, 1993 a, 1993b, ammattilaisten arviot siitä olivatko lapset seksuaalisesti hyväksikäytettyjä).
Ilmeisesti ammattilaisten on vaikea erottaa tarkkoja kertomuksia epätarkoista kertomuksista, jotka ovat toistuvien johdattelevien haastattelujen tulosta, koska monet lapsista ovat itse ruvenneet uskomaan siihen, mitä he kertovat aikuisille. Tätä tilannetta voi kutsua vääräksi uskomukseksi erotuksena valheille. Lapset eivät siis tiedä, että heidän kertomuksensa eivät pidä paikkaansa, minkä vuoksi esiin ei tule merkkejä huijauksesta, kiirehtimisestä yms. Lapset antavat vaikutelman siitä, että he haluavat kertoa totuuden, heidän kertomuksensa näyttävät pysyviltä, yksityiskohtaisilta ja yhtenäisiltä. Jos lapset uskovat kertomaansa on hyvin vaikeaa erottaa virheitä.
Tuoreessa tutkimuksessamme (Bruck et al., 1997) olemme menneet pidemmälle etsiessämme mahdollisia merkkejä kertomusten tarkkuudesta tai virheellisyydestä. Hypoteesimme oli, että tarkemmin tarkasteltaessa kertomuksissa voisi olla kielellisiä piirteitä, jotka erottelisivat todet kertomukset johdattelevin menetelmin aikaansaaduista vääristä kertomuksista. Oletimme esimerkiksi, että lasten kertomusten hienojakoisemmat piirteet, kuten lapsen tuottamien yksityiskohtien määrä, spontaanien lisäysten määrä, kertomuksen yhtenäisyys tai sen yksityiskohtaisuus, erottelisivat todet ja väärät kertomukset toisistaan. Lisäksi tutkimme lasten kertomusten kehitystä saadaksemme selville, muuttuvatko väärät ja oikeat kertomukset samankaltaisemmiksi haastatteluja toistettaessa. Tutkimme myös missä määrin kertomukset pysyivät samankaltaisina tai muuttuivat lasten kertoessa niitä uudelleen. Arvelimme, että lapset ehkä todennäköisemmin toistavat samat yksityiskohdat eivätkä kerro ristiriitaisia asioita kerratessaan tosia kertomuksiaan, verrattuna vääriin kertomuksiin.
Valitsemamme kielelliset piirteet ovat peräisin useammalta tutkimusalueelta. Joukko tutkimuksia on osoittanut, että lasten spontaanit tai avoimia kysymyksiä (“Kerro minulle, mitä tapahtui.”) esittämällä aikaansaadut kertomukset, ovat tarkempia kuin yksityiskohtaisia kysymyksiä esittämällä aikaansaadut kertomukset. (Näitä tutkimustuloksia on raportoitu jatkuvasti vuosisadan alusta lähtien. Stern, 1910, jota on referoitu Ceci & Bruck, 1995 ja Peterson & Bell, 1996). Oletimme siis, että tositapahtumien kuvaukset sisältäisivät enemmän spontaaneja toteamuksia kuin väärien tapahtumien kuvaukset. Toiseksi valitsimme useita kertomuksen yhtenäisyyden osoittajia, esimerkiksi vuoropuhelut, monimutkaiset ajan ilmaukset ja yksityiskohtaisuus, koska nämä ovat ominaisia hyville kertomuksille ja ilmenevät erityisesti lasten omia kokemuksia koskevissa kertomuksissa (Fivush, Haden & Adams, 1995). Odotimme, että kertomuksen yhtenäisyyttä osoittavia tekijöitä esiintyisi vähemmän lasten väärissä kertomuksissa. Kolmanneksi tutkimme kertomuksen pysyvyyttä ja muuttumista haastattelujen kuluessa. Tämä siksi, että kertomuksen sisällön säilyminen yhdenmukaisena on usein yksi tärkeimmistä kriteereistä, joilla ammattilaiset arvioivat lapsen kertomuksen luotettavuutta seksuaalisen hyväksikäytön epäilyissä (Conte, Sorenson, Fogarty & Rosa, 1991). Simuloiduissa oikeudenkäyntitutkimuksissa Lasten kertomuksen muuttuminen alentaa sen luotettavuutta (Leippe, Romanczyk & Manion, 1991).
Tutkiaksemme mahdollisuutta erotella todet ja väärät kertomukset toisistaan käytimme kertomuksia, joita lapset tuottivat ylempänä kuvatussa apina ja varas -tutkimuksessa. Otimme tutkimukseen mukaan kertomuksia, joissa lapsi yksiselitteisesti kertoi olleensa mukana joko todessa tai väärässä tilanteessa. Lapset tuottivat vain vähän tai ei ollenkaan yksityiskohtia ensimmäisessä haastattelussa lukuun ottamatta tositapahtumaa, jolla oli positiivisia seurauksia. Toisessa haastattelussa lasten tuottaman informaation määrässä (yksityiskohtien lukumäärässä) ei ilmennyt merkittäviä eroja vääriä ja tosia tapahtumia koskevissa kertomuksissa. Tämä tulos pysyi samana viimeiseen haastatteluun asti.
Useimmat yksityiskohdat syntyivät spontaanisti jo toisessa haastattelussa Spontaanien lisäysten määrä oli sama väärissä ja tosissa kertomuksissa: lapset tuottivat vähiten lausumia kertomuksissa, jotka koskivat negatiivista tositapahtumaa. Tähän on kaksi mahdollista selitystä. Lapset tuottivat minimimäärän tietoa, koska he tunsivat olonsa hankalaksi ja olivat häpeissään. Toisaalta on mahdollista, että rankaisutilanteet olivat yksinkertaisempia kuin muut tilanteet, esimerkiksi lapsi oli lähetetty pois luokasta puhumisen vuoksi, minkä vuoksi niihin liittyi vähemmän yksityiskohtia.
Toistuvia haastatteluja motivoidaan etenkin nuorten lasten kohdalla sillä, että lapset saavat näin tilaisuuden muistaa merkittäviä yksityiskohtia, joita he eivät alunperin kertoneet ensimmäisessä haastattelussa. Tuloksemme osoittivat, että toistuvat haastattelut johtivat uusien yksityiskohtien tuottamiseen, mutta että vääriin kertomuksiin tuotettiin enemmän uusia yksityiskohtia kuin tosiin kertomuksiin. On siis itse asiassa mahdollista, että uusien yksityiskohtien suuri määrä viittaa epäluotettavaan kertomukseen varsinkin jos uudet lisäykset syntyvät pidemmän ajan kuluttua. Esimerkiksi Salomon ja Pipe (1997) järjestivät lapsille lavastetun lääkärintarkastuksen ja haastattelivat heitä sekä välittömästi että vuoden kuluttua. He havaitsivat, että lasten vuoden kuluttua muistamat uudet yksityiskohdat olivat suurelta osin epäluotettavia. Tämän tärkeän ilmiön tutkimiseksi tarvitaan lisää tutkimuksia, jotta voitaisiin varmuudella sanoa minkä tyyppisiä ja kuinka paljon yksityiskohtien lisäyksiä vääriin kertomuksiin sisältyy.
Kertomuksen yhtenäisyyden piirteiden (esim. yksinkertaiset ajan ilmaukset, monimutkaiset ajan ilmaukset, vuoropuhelut) ja yksityiskohtaisuuden (adjektiivit ja adverbit) tarkastelu tuotti samankaltaisia tuloksia. Ensimmäisen haastattelun jälkeen kertomusten välillä ilmeni vain harvoja eroja, lapset käyttivät esimerkiksi vuoropuhelua yhtä usein tosissa kuin väärissä kertomuksissa. Kun eroja ilmeni, väärät kertomukset olivat yhtenäisempiä kuin todet kertomukset. Ajan myötä kertomukset muuttuivat yksityiskohtaisemmiksi: lapset käyttivät enemmän tunneilmauksia, adjektiiveja ja adverbeja. Näin kävi kuitenkin pääasiassa väärille kertomuksille, minkä vuoksi väärät kertomukset sisälsivät kolmannessa haastattelussa enemmän yksityiskohtia kuin todet kertomukset.
Seuraavaksi selvitimme lasten kertomusten pysyvyyttä ja niissä tapahtuvia muutoksia. Pysyvyys tarkoittaa, että lapsi mainitsee saman yksityiskohdan useammassa kuin yhdessä haastattelussa. Pysyvyydessä oli eroja tosien ja väärien kertomusten välillä siten, että tosissa kertomuksissa oli enemmän pysyviä yksityiskohtia. Muutosten analysointi ei tuottanut samaa tulosta. Muutoksena pidettiin sitä, että lapsi tuotti yksityiskohdan A jossakin haastattelussa ja ei-A:n toisessa haastattelussa. Eli lapsi voi esimerkiksi yhdessä haastattelussa sanoa olleensa vanhempiensa kanssa ja myöhemmässä haastattelussa sanoa olleensa yksin. Muutosten määrä oli yleensä alhainen. Tärkeää on se, että muutosten osuus kertomuksen yksityiskohdista oli sama tosissa ja väärissä kertomuksissa.
Lopuksi analysoimme tosissa positiivisissa kertomuksissa esiintyvien virheellisten yksityiskohtien määrän. Emme huomioineet vähäpätöisiä virheellisiä yksityiskohtia (kuten tutkimusavustajan ulkonäköä koskevia virheitä) vaan pelkästään sellaisia virheitä, joilla oli tapahtuman tulkinnan kannalta olennainen merkitys. Jotkut lapset esimerkiksi sisällyttivät seuraavanlaisia virheellisiä yksityiskohtia kertomuksiinsa ensimmäisen haastattelun jälkeen: “Soitin hätänumeroon”, “Hän kaatui monta kertaa”, “Mies tuli auttamaan häntä”. Löydöksemme on, että toistuvien haastattelujen aikana lapset lisäsivät kertomuksiinsa enemmän virheellisiä yksityiskohtia. Vaikka virheellisten yksityiskohtien määrä verrattuna tosiin yksityiskohtiin oli kokonaisuutena tarkastellen suhteellisen alhainen, niillä olisi ollut merkittäviä seuraamuksia, jos ne olisivat olleet tosia.
Tämän tutkimuksen tulokset osoittavat, että ei-johdattelevia menetelmiä käyttäen suoritettu ensimmäinen haastattelu mahdollisti selkeimmän erottelun tosien ja väärien kertomusten välillä. Tämä siksi, että tällöin lapset normaalisti kiistivät väärän kertomuksen ja tästä syystä ne sisälsivät vain joitakin yksityiskohtia ensimmäisellä haastattelukerralla. Kun haastatteluja toistettiin väärät kertomukset alkoivat hyvin nopeasti muistuttaa tosia kertomuksia yksityiskohtien määrässä, lisäysten spontaanisuudessa, uusien yksityiskohtien määrässä, kertomuksen muutoksissa eri haastattelujen välillä sekä yksityiskohtien rikkaudessa ja kertomuksen yhtenäisyydessä.
Vain kertomuksen säilyminen samanlaisena läpi haastattelujen erottelee todet kertomukset vääristä kertomuksista. Tässäkin varoituksen sana on paikallaan: On todennäköistä, että pysyvyyden merkitys vähenee, jos lapsia haastatellaan toistuvasti. Lisäksi kun lapset kertovat vääriä kertomuksia toistuvien johdattelevien haastattelujen tuloksena, ne saavat uusia piirteitä, jotka saavat ne näyttämään uskottavammilta kuin todet kertomukset. Useiden haastattelujen jälkeen väärät kertomukset sisälsivät nimenomaan enemmän kuvailevaa materiaalia kuin todet kertomukset.
Nämä tulokset osoittavat lisäksi, että analysoitaessa tarkasti sekä epämiellyttäviä että miellyttäviä tapahtumia koskevia vääriä kertomuksia niiden välillä ei ollut havaittavissa eroja. Jotkut voisivat väittää, että lapset myönsivät suuren määrän vääriä negatiivisia tapahtumia tapahtuneen, koska lapset eivät suoraan osallistuneet toimintaan näissä väärissä tapahtumissa. Tuloksemme eivät kuitenkaan välttämättä tue tätä hypoteesia. Vaikka lapsille ehdotettiin vain, että he olisivat saattaneet nähdä varkaan, monet vääriä kertomuksia antaneista kertoivat olleensa mukana tilanteessa. He raportoivat ajaneensa varasta takaa, lyöneensä häntä, joutuneensa varkaan takaa ajamiksi tai muuta vastaavaa. Näin ollen näyttää siltä, että jos lapsia haastatellaan käyttäen johdattelevien menetelmien yhdistelmää, monet myöntävät väärien tapahtumien tapahtuneen ja luovat monimutkaisia kuvauksia vääristä negatiivisista tapahtumista.
YHTEENVETO JOHDATELTAVUUSTUTKIMUKSISTA JA TULEVAN TUTKIMUKSEN SUUNTAUSTA
Olemme keskittyneet olosuhteisiin, jotka vähentävät lasten kertomusten luotettavuutta. On kuitenkin tärkeää muistaa, että tietyissä olosuhteissa lapset kykenevät tuottamaan tarkkaa, yksityiskohtaista ja käyttökelpoista tietoa. Esimerkiksi monissa omissa tutkimuksissamme verrokkiryhmien lapset, joita haastateltiin ei-johdattelevilla menetelmillä muistivat usein tapahtumat virheettömästi (Bruck, Ceci & Fancouer, 1995; Ceci, Loftus, et.al., 1994; Leichtman & Ceci, 1995). Tämä osoittaa, että johdattelevien menetelmien välttäminen antaa hyvinkin pienille alle kouluikäisille lapsille mahdollisuuden tuottaa erittäin täsmällisiä kertomuksia, vaikka niissä onkin vain harvoja yksityiskohtia. Useat lasten omien hyvinkin erilaisten kokemusten muistamista koskevat tutkimukset osoittavat myös, että heidän muistikuvansa ovat toisinaan erittäin tarkkoja ja toisinaan hyvin yksityiskohtaisia (Barker-Ward, Gordon, Ornstein, Laurus & Clubb, 1993; Parker, Barick, Lundy, Fivus & Levitt, in press; Peterson & Bell, 1996). Näille tutkimuksille on ominaista haastattelijan neutraalisuus, harhaanjohtavien kysymysten vähäinen käyttäminen (useimmiten johdattelua on käytetty vain yhdellä haastattelukerralla) ja se, että tilanteessa ei ole välitetty lapselle mitään syytä antaa väärää kertomusta.
Lasten muistin vahvuuksia painottavat tutkimukset ovat tärkeitä, koska ne tuovat esiin olosuhteet, joissa lapsia tulisi haastatella luotettavan kertomuksen saamiseksi. Kun lasta haastattelee neutraali haastattelija, jolla ei ole ennakkokäsitystä, kun haastattelujen ja johdattelevien kysymysten lukumäärä pidetään mahdollisimman alhaisena, kun tilanteeseen ei liity pelottelua, lahjontaa tai muiden lasten kertomuksilla painostamista, on huomattavasti pienempi riski lasten kertomusten vääristymiselle. Haluttaessa tietoa pieniltä lapsilta tulee pyrkiä näihin olosuhteisiin.
Emme ole erityisesti painottaneet lasten iän vaikutusta johdateltavuuteen. Monissa tässä artikkelissa läpikäydyissä tutkimuksissa ei ole tutkittu lasten kehitystä vaan on keskitytty pelkästään alle kouluikäisiin lapsiin. Muissa tutkimuksissa ikäryhmiä on vertailtu ja ne osoittavat yksiselitteisesti, että alle kouluikäiset ovat kaikkein johdateltavin ryhmä. Tämä johtopäätös perustuu aikaisempaan kirjallisuuskatsaukseen (Ceci & Bruck, 1993), jonka mukaan 14 tutkimuksessa 16 mukana olleesta tutkimuksesta, joissa vertailtiin alle kouluikäisiä lapsia vanhempiin lapsiin tai aikuisiin, alle kouluikäiset lapset olivat kaikkein johdateltavin ryhmä. Tämän jälkeen vastaavia tutkimuksia on julkaistu säännöllisesti ja nämä uudet tutkimukset tukevat samaa johtopäätöstä: keskimäärin neljässä tutkimuksessa viidestä löydetään merkittäviä ikäeroja johdateltavuudessa.
Näistä selvistä ikäeroista huolimatta on kuitenkin tärkeää tuoda esiin, että on ennenaikaista ja mahdollisesti myös väärin väittää, että vain alle kouluikäiset lapset ovat johdateltavissa tai ettei olisi syytä olla huolestunut johdattelevin menetelmin haastateltujen vanhempien lasten luotettavuudesta. Tällaiseen väitteeseen liittyy kaksi ongelmaa: Ensinnäkin kehityspsykologiset tutkimukset saattavat aliarvioida vanhempien lasten johdateltavuutta. Toisin sanoen, kun samassa tutkimuksessa on mukana sekä alle kouluikäisiä että vanhempia lapsia, niin tehtävä on yleensä suunniteltu alle kouluikäisille soveltuvaksi. Näin ollen tehtävä voi olla liian helppo vanhemmille lapsille, mikä voi johtaa siihen että kaikki vanhemmat lapset selviävät siitä ongelmitta. On vaikea luoda yhtä kiinnostavia ja vaikeita koetilanteita, joilla on sama merkitys molemmille ryhmille.
Toinen ongelma on se, että löytyy mittavasti tutkimustietoa, jonka mukaan lapset saavuttavat kyvyn vastustaa vääristävää johdattelua samalla tavalla kuin aikuiset vasta varhaisnuoruudessaan. On joitakin vanhempia lapsia koskevia tutkimuksia (ks. Ceci & Bruck, 1993, 1995), joissa johdattelulla on usein osoitettu olevan vahva merkitys. Joissakin tutkimuksissa tuloksena on esimerkiksi ollut, että 8-, 9- ja jopa 10-vuotiaat ovat merkittävästi johdateltavampia kuin aikuiset (Ackil & Zaragotsa, 1995; Warner & Lasne, 1995). Näiden tutkimusten voidaan väittää olevan vähemmän relevantteja oikeustapauksia ajatellen, koska niissä arvioitiin lasten muistikuvia neutraaleista tapahtumista, joihin he eivät itse osallistuneet. Samanlaisia tuloksia on kuitenkin saatu haastateltaessa lapsia johdattelevasti koskien tilanteita, joihin he olivat itse osallistuneet.
Esimerkiksi yhdessä tutkimuksessa 7–10 vuotiaita lapsia haastateltiin neljä vuotta vanhasta tapahtumasta tutkijoiden luomassa syyttävässä ilmapiirissä, mikä johti lapset antaman tapahtumista virheellisiä tietoja (Goodman, Wilson, Hazan & Reed, 1989). Toisessa tutkimuksessa merkittävä osa 8-vuotiaista kertoi, että jotakin ‘inhottavaa’ oli pistetty heidän suuhunsa, kun nämä virheelliset tapahtumat oli sisällytetty vanhempien heille lukemiin tarinoihin (Poole & Lindsay, 1996).
Myös aikuisten muistia voidaan heikentää käyttämällä johdattelevia haastattelumenetelmiä, joskin vähemmässä määrin hyvin pieniin lapsiin verrattuna. Loftus ja Pickrell (1995) istuttivat 25%:iin tutkittavista virheellisiä muistoja siitä, että nämä olivat eksyneet ostoskeskuksessa. Toisissa tutkimuksissa Hyman kollegoineen istutti 38%:lle aikuisista virheellisen lapsuuden muiston, jonka mukaan he olivat kaataneet boolimaljan häissä (Hyman & Pentland, 1996), ja 20%:lle muiston, jonka mukaan he olivat lapsena olleet korvatulehduksen vuoksi sairaalassa (Hyman, Husband & Billings, 1995). Malinoski ja Lynn (1995, 1996) osoittivat, että on helppoa saada tavalliset yliopisto-opiskelijat muistamaan asioita ajalta ennen ensimmäistä ikävuotta. On mielenkiintoista, että virheellisten muistojen onnistunut istuttaminen aikuisiin näyttää riippuvan tekijöistä, joiden on todettu olevan johdattelevia lapsia haastateltaessa. Olennaisia tekijöitä ovat mm. virheellisen tiedon kertaaminen, kehotukset luoda mielikuvia ja johdattelijan (haastattelijan) arvovaltaisuus.
Tämän lyhyen esityksen perusteella on riittävät perusteet väittää, etteivät alle kouluikäiset ole ainoa ikäryhmä, johon voidaan vaikuttaa johdattelevia haastattelumenetelmiä käyttämällä. On tärkeää laajentaa tutkimusta kehittämällä uusia tutkimusasetelmia, joiden avulla voidaan tutkia, missä määrin vanhemmat lapset ja nuoret ovat johdateltavissa ja mitkä tekijät rajaavat ja vaikuttavat näiden ikäryhmien johdateltavuuteen. Tämä alue on jäänyt tutkimuksen ulkopuolelle samalla tavoin kuin alle kouluikäisten tutkimus jäi syrjään tämän vuosisadan ensimmäisen puolikkaan aikana.
Ei pitäisi olla yllättävää, että lapset saadaan antamaan virheellisiä kertomuksia, vaikka tämä tulos onkin monien mielestä masentava ja kielteinen. Jotkut ovat yrittäneet vähätellä tätä tulosta viittaamalla lasten muistin ja muistista hakemisen vahvuuksiin, on kuitenkin yhtä selvää, että lasten kertomuksiin vaikuttavat selkeät kehitystasosta johtuvat erot. Lasten kyvyssä painaa asioita tarkasti muistiin, varastoida niitä ja palauttaa niitä mieleen on selkeitä kehitystasosta johtuvia eroja (Brainerd & Ornstein, 1991). Kehitystasosta johtuvia eroja on myös lasten unohtamisessa, mielessä säilyttämisessä ja uudelleen oppimisessa (Brainerd, Reyna, Howe & Kingma, 1990). Pienet lapset ovat erityisen herkkiä sekoittamaan eri muistikuvien lähteet toisiinsa (Ackil & Zaragoza, 1995; Parker, 1995; Poole & Lindsay, 1996). Kaikkien näiden tekijöiden oletetaan olevan yhteydessä johdateltavuuteen.
Lasten kehitystasosta johtuvia eroja on myös ei-kognitiivisissa tekijöissä, kuten sosiaalisessa yhdenmukaisuudessa, halussa miellyttää auktoriteettihahmoja ja vastata kysyttäessä. Yleensä pienet lapset uskovat aikuisia ja hyväksyvät heidän antamansa tiedot luotettavina (Ackerman, 1983; Sonnenschein & Whitehurst, 1980). Näin ollen aikuinen haastattelija voi johdatella pieniä lapsia helpommin kuin saman ikäinen haastattelija (Ceci, Ross & Toglia, 1987). Lapsiin vaikuttaa myös todennäköisemmin aikuinen haastattelija, jolla on arvovaltaa lapsen suhteen (Tobey & Goodman, 1992).
Ikäeroja lasten johdateltavuudessa on pyritty ymmärtämään käyttämällä yllä läpikäytyjä viitekehyksiä. Huolimatta useista viitekehyksistä, on vain vähän empiirisiä tutkimuksia, jotka antaisivat tukea oletetuille vaikutussuhteille. Emme väitä, etteikö tällaista tutkimusta olisi lainkaan tehty. Jotkut tutkijat ovat esimerkiksi pyrkineet arvioimaan missä määrin johdateltavuus johtuu sosiaalisista ja missä määrin kognitiivisista tekijöistä (Ceci et al., 1987; Zaragoza, Dahlgren & Muench, 1992). Näiden tutkimusten tulokset ovat ristiriitaisia ja kysymys jomman kumman tekijän ensisijaisuudesta on yhä ratkaisematta. Kuten olemme väittäneet aikaisemmassa tutkimuksessamme (Ceci & Bruck, 1993) niin tämänhetkinen johtopäätös tutkimustuloksista on, että vaikka sosiaaliset tekijät (esim. halu miellyttää auktoriteettia) ovat varsin merkittäviä, niin ne eivät täysin selitä kaikkia johdattelun vaikutuksia. Ne vaikuttavat todennäköisesti yhdessä kognitiivisten tekijöiden kanssa (muistijäljen vahvuus, tietorakenteet) lisäten johdateltavuutta tietyissä tilanteissa. Jos lapsi esimerkiksi pitää auktoriteettihahmoa erityisen vahvana, niin tämän virheelliseen sanomaan saatetaan kiinnittää enemmän huomiota, jolloin myöhempi kertomus sisältää enemmän tämän sanoman osasia. Toisaalta on mahdollista, että sosiaalisten tekijöiden vaikutus pohjautuu kognitiivisiin tekijöihin. Jos muistikuvat ovat heikkoja tai niitä ei lainkaan ole, lapset saattavat olla herkempiä ja halukkaampia antamaan periksi johdattelulle, koska ei ole olemassa johdattelun kanssa kilpailevaa muistijälkeä.
Uskomme, että ensi vuosikymmenellä tutkijat panostavat erityisesti johdateltavuuden mekanismien teoreettisten mallien kehittämiseen ja testaamiseen. Ilmiöstä itsestään johtuen tällaiset mallit tulevat välttämättä olemaan monimutkaisia sisältäen useita eri dimensioita. Ne tulevat sisältämään useita kognitiivisia tekijöitä (muistijäljen vahvuus, muistissa olevien representaatioiden luonne, erilaisten muististahaku -strategioiden käyttö), sosiaalisia tekijöitä (haastattelijan asema, yhdenmukaisuuden paine) sekä myös biologisia tekijöitä (fysiologinen reaktiivisuus). Uskomme lisäksi, että parhaat mallit ottavat huomioon yksilölliset erot johdateltavuudessa. Tämän vuoksi niihin voi sisältyä persoonallisuustekijöitä (e.g. tottelevaisuus, “field independence”, itsetunto), tehtävään liittyviä tekijöitä (perustuuko tehtävä suurelta osin muistista palauttamiseen, havaintokertojen lukumäärä) ja jopa demografisia tekijöitä.
TULOSTEN MERKITYS KÄYTÄNNÖN TOIMINNAN SUUNTAAMISELLE
Tämän tutkimusalueen keskeisen viestin voi tiivistää viiteen sanaan: koulutusta, koulutusta ja lisää koulutusta. Tässä artikkelissa läpikäydyt tulokset on toistettu useissa eri tutkimuslaboratorioissa ja monet käyttäytymistieteilijät hyväksyvät ne. Onkin mielenkiintoista, että tästä huolimatta tieto ei ole tavoittanut niitä ryhmiä, joille siitä olisi eniten hyötyä: lapsia haastattelevia, arvioivia ja hoitavia ammattilaisia. On hämmästyttävää, miten vähän lasten kanssa työtätekevät henkilöt saavat koulutusta lasten haastattelemiseen. Annetuissa ohjeissa kiinnitetään harvoin huomiota varovaisuuteen ja kuinka voidaan välttää lapsen kertomuksen muokkaamista. Ei riitä, että ammattilaisia koulutetaan vaan koulutusohjelmien tulee sisältää viimeisimmät ja olennaisimmat tutkimustiedot. Viimeisen viiden vuoden aikana olemme luennoineet lastensuojelutyöntekijöille, poliiseille, terapeuteille ja monille muille lapsia haastattelevien ammattiryhmien edustajille On aina hämmästyttävää kuulla näiltä kokeneilta ja korkeassa asemassa olevilta työntekijöiltä jokaisen esityksen jälkeen että tämä oli ensimmäinen kerta, kun he ovat koskaan kuulleet tällaisesta tutkimuksesta.
Esimerkiksi kesällä 1996 Cornellin yliopistoon tuli kahden viikon koulutukseen 26 lastensuojelutyöntekijää ympäri maailman. Suurimmalla osalla oli ylempi korkeakoulututkinto ja enemmän kuin puolet työskenteli kouluttajina, koulutusohjelmien kehittäjinä, työnohjaajina tai johtavina työntekijöinä. Kaikilla, paitsi yhdellä oli vähintään viiden vuoden kokemus tältä alueelta. Ennen koulutuksen alkua arvioimme osallistujien lasten haastattelua ja lasten kehitystä koskevia tietoja ja käytäntöjä kyselylomakkeen avulla.
Vaikka osallistujat kertoivat osallistuneensa keskimäärin 75 tuntia haastattelutekniikoita ja/tai lapsen kehitystä koskevaan koulutukseen, niin melkein kolmannes kertoi, ettei heillä ollut mitään tietoja lapsen haastattelutekniikkojen tai lasten kehityksen tieteellisestä tutkimuksesta. Loput, jotka kertoivat tuntevansa aluetta jonkin verran, vastasivat yleisesti ottaen erittäin harvoin oikein esitettyihin kysymyksiin. Useimmat esimerkiksi olivat samaa mieltä seuraavan väittämän kanssa “Haastattelijan, joka uskoo hyväksikäytön tapahtuneen, tulee haastatella uudelleen lasta, joka aluksi kieltää tapahtuman”. Vain kahdeksan osallistujista kertoi tuntevansa tämän alueen tutkimusta ja heidän vastuksistaan vain 25%:a oli oikein.
Vastaukset valikoivaa vahvistamista koskeviin kysymyksiin olivat huomattavasti useimmin oikein, 90%:a vastaajista totesi, että seuraava väite on ongelmallinen ‘Haastattelussa on tärkeää tukea lasta, jonka uskotaan olevan hyväksikäytön uhri, esimerkiksi sanomalla ‘älä pelkää kertoa minulle, mitä hän teki sinulle’, tai ‘on hyvä kertoa, tunnet olosi paremmaksi, kun olet kertonut’. Kuitenkin vain 10% kertoi tietävänsä, mitä tieteellistä tietoa tästä asiasta on. Samalla tavalla yli puolella osallistujista ei tuntenut tieteellisiä tutkimustuloksia ikäeroista lasten johdateltavuudessa ja anatomisten nukkien käytöstä. Niistäkin, jotka kertoivat tuntevansa tieteellistä tutkimusta vain 60%:a vastasi oikein, että nuoremmat lapset ovat johdateltavampia ja että lasten leikistä anatomisilla nukeilla ei voida diagnosoida seksuaalista hyväksikäyttöä. Lopuksi, arviot johdateltavuudessa esiintyvistä eroista (alle kouluikäiset ovat johdateltavampia kuin vanhemmat lapset sekä keskeisiä että perifeerisiä yksityiskohtia koskien) olivat oikein vain 30%:lla, vaikka juuri tästä seikasta väitettiin tieteellistä tutkimusta tunnettavan kaikkein eniten.
Tieteelliseen tutkimuksen saaminen käytännön työntekijöiden ulottuville on vasta aivan ensimmäinen askel. Vaikka tieteellistä tietoa olisi saatavilla, pitkään hallinneet uskomukset ja ennakko-oletukset vaikuttavat sekä henkilöt väittävät tietävänsä että siihen, miten he käytännössä toimivat. On erittäin vaikeaa kääntää tutkimustuloksia toimiviksi koulutusohjelmiksi ja tällaiset ohjelmat ovatkin usein epäonnistuneet (Doris, Mazur & Thomas, 1995). Käytettävissä olevat tutkimustulokset osoittavat, ettei hyviä haastattelutaitoja voida opettaa tehokkaasti lyhyessä ajassa (esim. 10-päivän seminaarissa) ja että haastattelijat palaavat usein jonkin ajan kuluttua vanhoihin, toimimattomiin (ja mahdollisesti vaarallisiin) vaikkakin mukavampiin totuttuihin tapoihinsa (Memon, Bull & Smith, 1995). Oletettavasti tarvittaisiin huomattavasti enemmän aikaa opetettujen taitojen harjoittelemiseen ja niistä saatavaan palautteeseen - tämä on kuitenkin ylellisyyttä, jollaiseen useimmilla selvityksiä tekevillä toimistoilla ei ole mahdollisuutta. Tavoitteen saavuttaminen on vaikeaa, mutta kunnes ammattilaiset tutustuvat alan tutkimukseen ja omaksuvat tehokkaita koulutusohjelmia, joudumme luultavasti todistamaan jatkuvasti tapauksia, joissa käsitellään lapsen kertomuksen luotettavuutta ja lapsen haastattelijoiden ammattitaitoa.
Toinen keskeinen johtopäätös lasten kertomusten luotettavuutta koskevasta tutkimuksesta on tarve kehittää tieteellisesti päteviä haastattelumenetelmiä. Täydellisen haastattelun tulee täyttää monia kriteerejä. Ensinnäkin haastattelun täytyy perustua tekniikkoihin, joiden on osoitettu olevan hyödyllisiä täydellisen ja tarkan lausunnon saamiseksi lapsilta. Esimerkiksi Saywitz & Snyder (1996) ovat kehittäneet tekniikan, joilla lapsilta saadaan kattavampia spontaaneja kertomuksia opettamalla heitä tällaisen kertomuksen antamiseen ennen varsinaista haastattelua. Sternberg et.al. (1996) ovat kehittäneet tavan luoda yhteistyösuhde lapsen kanssa, joka samalla lisää lapsien antaman spontaanin tiedon määrää. Carte, Buttoms ja Levine (1996) ovat kehitelleet lasta tukevaa haastattelutekniikkaa, jonka seurauksena lapset pystyvät paremmin vastustamaan heille esitettyä virheellistä tietoa. Samanaikaisesti täydellisessä haastattelussa ei saa käyttää tekniikoita, jotka on todettu haitallisiksi (anatomisten nukkien käyttö, ohjatun kuvittelun käyttö). Monia näistä mahdollisesti haitallisia menetelmiä on kuvattu tässä artikkelissa.
Lisäksi täydellisessä haastattelussa tulee yhdistää ja valita erilaisia menetelmiä loogisesti ja lapsen iän mukaisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka useat eri tutkimukset osoittavatkin tietyt menetelmät hyödyllisiksi, tulee varmistua niiden käyttökelpoisuudesta, jos ne liitetään toiseen menettelytapaan. Lisäksi, joidenkin metodologien mukaan täydellisen protokollan tulisi sisältää minimaalinen määrä erilaisia tekniikoita, jotka ovat välttämättömiä tarvittava informaation saamiseksi. Tätä nimitetään joskus lisäarvoksi (incremental validity) (ks Wolfner, Faust & Davis, 1993). Tämän periaatteen mukaan haastattelumenetelmä tulee testata sen varmistamiseksi, että kukin siihen lisättävä elementti merkittävästi lisää saatavan informaation määrää. Jos jokin elementti verrattuna toiseen ei lisää saatavan informaation määrää vaan jopa vähentää sitä, niin tätä elementtiä ei pidä ottaa osaksi haastattelumenetelmää. Vaikka näyttäisi siltä, että kyseinen elementin sisällyttäminen on harmitonta, niin se ei helpota menettelyn käytännön soveltamista. Joskus on tärkeää pystyä suorittamaan haastattelu mahdollisimman nopeasti, minkä vuoksi tieteellisesti pätevän protokollan tulee sisältää tarkasti paras mahdollinen erilaisten menetelmien yhdistelmä, ei enempää eikä vähempää. Tämä menettelytapa on keskeinen menetelmän tieteellisen validiteetin varmentamiseksi ja sen vuoksi, että lasten haastattelut ovat usein erittäin merkityksellisiä.
Tällä hetkellä on olemassa joukko kehittyneisyydeltään ja tieteelliseltä pätevyydeltään erilaisia haastatteluprotokollia (ks. Poole & Lamb, painossa). Näihin sisältyy kognitiivinen haastattelu (Fisher & Geiselman, 1992), vaiheittainen haastattelu (Yille, Hunter, Joffe & Zaparniuk, 1993), strukturoitu haastattelu (Memon, Cronin, Eaves & Bull, 1993) ja National Institute of Child Health and Human Deveopment-protokolla (Lamb, Sternberg, Esplin, Hershkowitz & Orbach, 1997). Kaikki nämä on kehitetty tieteellisistä lähtökohdista lähtien ja testattu monissa erilaisissa tilanteissa. Oletettavasti nämä haastattelumenetelmät johtavat systemaattisempiin ja parempiin pienten lasten haastatteluihin.
JOHTOPÄÄTÖKSET
Tämän artikkelin alussa keskusteltiin pienten lasten haastattelujen kertomusten luotettavuudesta, keskittyen lasten seksuaalisen hyväksikäytön tarkkaan diagnostisointiin liittyviin ongelmiin. Erityisen huolestuttava on tilanne, jossa lapsi aluksi kieltää hyväksikäytön, mutta myöhemmin paljastaa sen. Vaikka jotkut ammattilaiset väittävätkin, että tämä on yleistä seksuaalisen hyväksikäytön uhreilla, niin tässä artikkelissa läpikäyty tutkimus tuo esiin vaihtoehtoisen hypoteesin, joka tulisi ottaa tapauskohtaisesti huomioon. Ammattilaisten tulisi olla varuillaan johdattelevien haastattelumenetelmien aiheuttamien vääristymien suhteen. Käsityksemme on, että ei ole kyse vain hyväksikäyttöön liittyvistä tilanteista, vaan kaikista tilanteista, joissa lapsi vastaa alustaviin kysymyksiin kieltävästi, mutta esittää vakavia syytöksiä vasta johdattelevien kysymysten jälkeen.
Vaikka olemmekin osoittaneet, että johdattelevien haastattelujen seurauksena syntyvät lasten virheelliset syytökset johtuvat jossain määrin lapsille ominaisista kognitiivisista ja sosiaalisista piirteistä, on kuitenkin niin, että ulkoisilla johdatteleville haastatteluille tyypillisillä tekijöillä on keskeinen merkitys lasten väärien syytösten synnyssä. Tämän vuoksi emme pidä pieniä lapsia kykenemättöminä toimimaan todistajina. Pikemminkin on niin, että asianmukaisesti haastateltaessa pienikin lapsi voi tuottaa oikeudellisesti merkittävää todistusaineistoa. Mielestämme ulkoisilla tekijöillä on huomattavasti enemmän merkitystä väärissä syytöksissä kuin sisäisillä psykologisilla tekijöillä, minkä vuoksi mielestämme on erittäin tärkeä kehittää asianmukaisia haastattelumenetelmiä ja ammattilaisille tarkoitettuja koulutusohjelmia.
Lähteet
Ackerman, B. (1983). Speaker bias in children's evaluation of the external consistency of statements. Journal of Experimental Child Psychology, 35. 111–127.
Ackil. J. K. & Zaragoza, M. S. (1995). Developmental differences in eyewitness suggestibility and memory for source. Journal of Experimental Child Psychology, 60, 57–83.
American Humane Association (1988). Highlights of official child neglect and abuse reporting, 1986. Denver, CO: Author.
Baker-Ward, L., Gordon, B., Ornstein, P. A., Larus, D. & Clubb, P. (1993). Young children's long-term retention of a pediatric examination. Child Development, 64, 1519–1533.
Bays, J. & Chadwick, C. (1993). Medical diagnosis of the sexually abused child. Child Abuse & Neglect, 17, 91–110.
Berenson, A., Heger, A. & Andrews, S. (1991). Appearance of the hymen in newborns. Pediatrics, 87, 458–465.
Bottoms, B. & Goodman, G. (Eds). (1996). International perspectives on child abuse and children's testimony. Thousand Oaks, CA: Sage.
Bottoms, B., Shaver, P. & Goodman, G. (1996). An analysis of ritualistic and religion-related child abuse allegations. Law & Human Behaviour, 20, 1–34.
Bradley, A. & Wood, J. (1996). How do children tell? The disclosure process in child sexual abuse. Child Abuse & Neglect, 20, 881–891.
Brainerd, C. J. & Ornstein, P. A. (1991). Children's memory for witnessed events: The developmental backdrop. In J. L. Doris (Ed.), The suggestibility of children's recollections (pp. 10–20). Washington, DC: American Psychological Association.
Brainerd, C., Reyna, V. F., Howe. M. L. & Kingma, J. (1990). The development of forgetting and reminiscence. Monographs of the Society for Research in Child Development, 55 (3–4, Serial No. 222), 1, 93.
Bruck, M., Ceci, S. J. & Francoeur, E. (1995, March). Anatomically detailed dolls do not facilitate preschoolers' reports of touching. Paper presented at the annual meeting of the Society for Research in Child Development, Indianapolis, IN:
Bruck, M., Ceci, S. J., Francoeur, E. & Barr, R. J. (1995). "I hardly cried when I got my shot!": Influencing children's reports about a visit to their pediatrician. Child Development, 66, 193–208.
Bruck, M., Ceci, S. J., Francoeur, E. & Renick, A. (1995). Anatomically detailed dolls do not facilitate preschoolers' reports of a pediatric examination involving genital touching. Journal of Experimental Psychology: Applied, 1, 95–109.
Bruck, M., Ceci, S. J. & Hembrooke, H. (1997). Children's reports of pleasant and unpleasant events. In D. Read and S. Lindsay (Eds.), Recollections of trauma: Scientific research and clinical practice (pp. 199–219). New York: Plenum Press.
Bull, R. & Cherryman, J. (1995). Helping to identify skills gaps in specialist investigative interviewing: Enhancement of professional skills. UK: Home Office Police Department.
Carter, C. A., Bottoms, B. L. & Levine, M. (1996). Linguistic and socioemotional influences on the accuracy of children's reports. Law & Human Behaviour, 20, 335–358.
Ceci, S. J. & Bruck, M. (1993). The suggestibility of the child witness: A historical review and synthesis. Psychological Bulletin, 113, 403–439.
Ceci, S. J. & Bruck, M. (1995). Jeopardy in the courtroom: A scientific analysis of children's testimony. Washington, DC: American Psychological Association.
Ceci, S. J., Bruck, M. & Rosenthal, R. (1995). Children' s allegations of sexual abuse: Forensic and scientific issues: A reply to commentators. Psychology, Public Policy, and Law, 1, 494–520.
Ceci, S. J., Crotteau-Huffman, M., Smith, E. & Loftus, E. W. (1994). Repeatedly thinking about non-events. Consciousness & Cognition, 3, 388–407.
Ceci, S. J., Loftus, E. W., Leichtman, M. & Bruck, M. (1994). The role of source missattributions in the creation of false beliefs among preschoolers. International Journal of Clinical and Experimental Hypnosis, 62, 304–320.
Ceci, S. J., Ross, D. & Toglia, M. (1987). Age differences in suggestibility: Psycholegal implications. Journal of Experimental Psychology: General, 117, 38–49.
Conerly, S. (1986). Assessment of suspected child abuse. In K. MacFarlane, J. Waterman, S. Conerly, L. Damon, M. Durfee & S. Long (Eds.), Sexual abuse of young children: Evaluation and treatment (pp. 30–51). New York: Guilford Press.
Conte, J. R., Sorenson, E., Fogarty, L. & Rosa, J. D. (1991). Evaluating children's reports of sexual abuse: Results from a survey of professionals. American Journal of Orthopsychiatry, 78, 428–437.
Davies, G., Lloyd-Bostock, S., McMurran, M. & Wilson, C. (Eds.). (1995). Psychology, law, and criminal justice: International developments in research and practice. Berlin, Germany: Walter de Gruyter.
Doris, J., Mazur, R. & Thomas, M. (1995). Training in child protective services: A commentary on the amicus brief of Bruck and Ceci (1993/1995). Psychology, Public Policy, and Law, 1, 479–493.
Finlayson, L. M. & Koocher, G. P. (1991). Prof'essional judgment and child abuse reporting in sexual abuse cases. Professional Psychology: Research and Practice, 22, 464–472.
Fisher, R. P. & Geiselman, R. E. (1992). Memory-enhancing techniques for investigative interviewing: The cognitive interview. Springfield, IL: Charles C Thomas.
Fivush, R., Haden, C. & Adam, S. (1995). Structure and coherence of preschoolers' personal narratives over time: Implications for childhood amnesia. Journal of Experimental Child Psychology, 60, 32–56.
Gonzalez, L., Waterman, J., Kelly, R., McCord, J. & Oliveri, M. (1993). Children's patterns of disclosures and recantations of sexual and ritualistic abuse allegations in psychotherapy. Child Abuse & Neglect, 17, 281–289.
Goodman, G. S., Taub, E. P., Jones, D. P., England, P., Port, L., Rudy, L. & Prado, L. (1992). Testifying in criminal court. Monographs of' the Society for Research in Child Development, 57 (5, Serial No. 229) 1–142.
Goodman, G. S., Wilson, M. E., Hazan, C. & Reed, R. S. (1989, April ). Children's testimony nearly four years after an event. Paper presented at the annual meeting of the Eastern Psychological Association, Boston, MA.
Horner, T. M., Guyer, M. J. & Kalter, N. M. (1993a). The biases of child sexual abuse experts: Believing is seeing. Bulletin of the American Academy of Psychiatry and Law, 21, 281–292.
Horner, T. M., Guyer, M. J. & Kalter, N. M. (1993b). Clinical expertise and the assessment of child sexual abuse. Journal of' the American Academy of Child and Adolescent Psychiatry, 32, 925–931.
Hulse, D. A. (l994). Linguistic complexity in child abuse interviews. Unpublished master's thesis, University of Tennessee at Chattanooga.
Hyman, I., Husband, T. & Billings, F. (1995). False memories of childhood experiences. Applied Cognitive Psychology, 9, 181–197.
Hyman, I. & Pentland, J. (1996). The role of mental imagery in the creation of false childhood memories. Journal of Memory & Language, 35, 101–117.
Idaho v. Wright, 497 U.S. 805 (1990).
Jones, D. & McGraw, J. M. (1987). Reliable and fictitious accounts of sexual abuse in children. Journal of' Interpersonal Violence, 2, 27–45.
Kalichman, S. C. (1993). Mandated reporting of suspected child abuse: Ethics, law, and policy. Washington, DC: American Psychological Association.
Kendall-Tackett, K. A., Williams, L. M. & Finkelhor, D. (1993). Impact of sexual abuse on children: A review and synthesis of recent empirical studies. Psychological Bulletin, 113, 164–180.
La Fontaine, J. S. (1994). The extent and nature of organised and ritual abuse. Research findings. Department of Health. London: HMSO.
Lamb, M. E., Hershkowitz, I., Sternberg, K. J., Esplin, P. W., Hovav, M., Manor, T. & Yudilevitch, L. (1996). Effects of investigative utterance types on Israeli children's responses. International Journal of Behavioural Development, 19, 627–637.
Lamb, M. E., Sternberg, K. J., Esplin, P. W., Hershkowitz, I. & Orbach, Y. (1997). Assessing the credibility of children's allegations of sexual abuse: A survey of recent research. Learning & Individual Differences, 9, 175–194.
Leichtman, M. D. & Ceci, S. J. (1995). The effects of stereotypes and suggestions on preschoolers' reports. Developmental Psychology, 31, 568–578.
Leippe, M., Romanczyk, A. & Manion, A. P. (1991). Eyewitness memory for a touching experience: Accuracy and communication style differences between child and adult witnesses. Journal of Applied Psychology, 76, 367–379.
Lipmann, O. & Wendriner, E. (1906). Aussage experimente im Kindergarten. Beitr. zur Psycologie der Aussage (Stern), 2, 418–423.
Loftus, E. F. & Pickrell, J. (1995). The formation of false memories. Psychiatric Annals, 25, 720–725.
MacFarlane, K. & Krebs, S. (1986). Techniques for interviewing and evidence gathering. In K. MacFarlane, J. Waterman, S. Conerly, L. Damon, M. Durfee & S. Long (Eds.), Sexual abuse of young children: Evaluation and treatment (pp. 67–100). New York: Guilford Press.
Malinoski, P. & Lynn, S. J. (1995, August). The pliability of early memory reports. Paper presented at the 103rd Annual Convention of the American Psychological Association, New York, NY.
Malinoski. P. & Lynn, S. J. (1996, November). The temporal stability of early memory reports. Paper presented at the annual convention of the Society for Clinical and Experimental Hypnosis, Tampa, FL.
Maryland v. Craig, 110 S. Ct. 3157 (1990).
McGough, L. (1994). Fragile voices: The child witness in American courts. New Haven, CT: Yale University Press.
Melton, G. (1992). Children as partners for justice: Next steps for developmental. Monographs of the Society for Research in Child Development, 57 (5, Serial No. 229), 153–159.
Melton, G. & Thompson, R. (1987). Getting out of a rut: Detours to less travelled paths in child-witness research. In S. J. Ceci, M. P. Toglia & D. F. Ross (Eds.), Children’s eyewitness memory (pp. 209–229). New York: Springer-Verlag.
Memon, A., Bull, R. & Smith, M. (1995). Improving the quality of the police interview: Can training in the use of cognitive techniques help? Policy and Society, 5, 53–68.
Memon, A., Cronin, O., Eaves, R. & Bull, R. (1993). The cognitive interview and child witnesses. Issues in Criminological & Legal Psychology, 20, 3–9.
Nathan, D. & Snedeker, M. (1995). Satan’s silence: Ritual abuse and the making of a modern American witch hunt. New York: Basic Books.
Ornstein, P. A., Baker-Ward, L., Myers, J., Principe, G. F & Gordon, B. N. (1995). Young children's long-term retention of medical experiences: Implications for testimony. In F. E. Weinert & W. Schneider (Eds.), Memory performance and competencies: Issues in growth and development (pp. 349–371). Hillsdale, NJ: Erlbaum.
Parker, J. (1995). Age differences in source monitoring of performed and imagined actions on immediate and delayed tests. Journal of Experimental Child Psychology, 60, 84–101.
Parker, J., Bahrick, L., Lundy, B., Fivush, R. & Levitt, M. (in press).Effects of stress on children's memory for a natural disaster. In C. P. Thompson, D. J. Herrmann, J. D. Read, D. Bruce, D. G. Payne & M. P. Toglia (Eds.), Eyewitness memory: Theoretical and applied perspectives. Mahwah, NJ: Erlbaum.
Peterson, C. & Bell, M. (1996). Children's memory for traumatic injury. Child Development, 67, 3045–3070.
Poole, D. A. & Lamb, M. E. (in press). Investigative interviews of children: A guide for helping professionals. Washington, DC: American Psychological Association.
Poole, D. A. & Lindsay, D. S. (1996, June). Effects of' parental suggestions, interviewing techniques, and age on young children's event reports. Paper presented at the NATO Advanced Study Institute, Recollections of trauma: Scientific research and clinical practice, Port de Bourgenay, France.
Poole, D. A. & Lindsay, D. S. (in press). Assessing the accuracy of young children's reports: Lessons from the investigation of child sexual abuse. Journal of Applied and Preventive Psychology.
Rawls, J. (1996). How question form and body-parts diagrams can affect the content of young children's disclosures. Paper presented at the NATO Advanced Study Institute, Recollections of trauma: Scientific research and clinical practice, Port de Bourgenay, France.
Salmon, K. & Pipe, M. E. (1997). Providing props to facilitate young children's event recall: The impact of a one year delay. Journal of Experimental Child Psychology, 65, 261–292.
Saywitz, K., Goodman, G., Nicholas, G. & Moan, S. (1991). Children's memory of a physical examination involving genital touch: Implications for reports of child sexual abuse. Journal of Consulting and Clinical Psychology, 59, 682–691.
Saywitz, K. J. & Snyder, L. (1996). Narrative elaboration: Test of a new procedure for interviewing children. Journal of Consulting and Clinical Psychology, 64, 1347–1357.
Sedlak, A. & Broadhurst, D. (1996). Executive summary of the Third National Incidence Study of Child Abuse and Neglect. Washington, DC: U.S. Department of Health and Human Services.
Sonnenschein, S. & Whitehurst, G. (1980). The development of communication: When a bad model makes a good teacher. Journal Of Experimental Child Psychology, 3, 371–390.
Sorensen, T. & Snow, B. (1991). How children tell: The process of disclosure of child sexual abuse. Child Welfare, 70, 3–15.
State v. Michaels, 136 N.J. 299, 642 A.2d 1372 (N.J., 1994).
Sternberg, K. J., Lamb, M. E., Hershkowitz, I., Yudilevitch, L., Orback, Y., Esplin, P. & Horav, M. (1996). Effects of introductory style on children's abilities to describe experiences of sexual abuse. International Journal of Behavioural Development, 19, 627–637.
Steward, M. S. & Steward, D. S., with Farquahar, L., Myers, J. E. B., Reinart, M., Welker, J., Joye, N., Driskll, J. & Morgan, J. (1996). Interviewing young children about body touch and handling. Monographs of the Society for Research in Child Development, 61 (4–5, Serial No. 248).
Summit, R. (1983). The child sexual abuse accommodation syndrome. Child Abuse & Neglect, 7, 177–193 .
Tobey, A. & Goodman G. S. (1992). Children's eyewitness memory: Effects of participation and forensic context. Child Abuse & Neglect, 16, 779–796.
United States v. Rouse, F.3d 360 (8th Cir. 1996).
U.S. Department of Health and Human Services, National Centre on Child Abuse and Neglect. (1996). Child maltreatment 1994: Reports from the states to the National Centre on Child Abuse and Neglect. Washington, DC: U.S. Government Printing Office.
U.S. Departrnent of Health and Human Services, National Centre on Child Abuse and Neglect. ( 1997). Child maltreatment 1995: Reports from the states to the National Centre on Child Abuse and Neglect. Washington DC: U.S. Government Printing Office.
Wang, C. T. & Daro, D. (1996). Current trends in child abuse reporting and fatalities: The results of the 1996 Annual Fifty State Survey. Chicago: National Committee to Prevent Child Abuse.
Warren, A. R. & Lane, P. (1995). The effects of timing and type of questioning on eyewitness accuracy and suggestibility. In M. Zargoza (Ed.), Memory and testimony in the child witness (pp. 44–60). Thousand Oaks, CA: Sage.
Warren, A. R., Woodall, C. E., Hunt, J. S. & Perry, N. W. (1996). ''It sounds good in theory, but ....", Do investigative interviewers follow guidelines based on memory research? Child Maltreatment, 1, 231–245.
White v. Illinois, 502 U.S., 112 S. Ct. 736 (1992).
Wolfner, G., Faust, D. & Dawes, R. (1993). The use of anatomical dolls in sexual abuse evaluations: The state of the science. Applied and Preventative Psychology, 2, l–11.
Yuille, J. C., Hunter R., Joffe, R. & Zaparniuk, J. (1993). Interviewing children in sexual abuse cases. In G. S. Goodman & B. Bottoms (Eds.), Child victims, child witnesses (pp. 95–116). New York: Guilford Press.
Yuille, J., Marxsen, D. & Menard, K. (1993). Interviewing and assessing children in sexual abuse investigations: A field study. Unpublished report for the Ministry of Social Services, Victoria, British Columbia, Canada.
Zaragoza, M., Dahlgren, D. & Muench, J. (1992). The role of memory impairment in children”s suggestibility. In M. L. Howe, C. J. Brainerd & V. F. Reyna (Eds.), Development of long-term retention (pp. 184–216). New York: Springer-Verlag.
Sena Garven, James M. Wood, Roy S. Malpass and John S. Shaw, III:
More Than Suggestion: The Effect of Interviewing Tecniques From the McMartin Preschool Case
© Journal of Applied Psychology, 1998 Vol 83, No 3.
Käännös APA:n luvalla Sexpo säätiön työryhmä
Seuraava osa:
SEKSUAALINEN HYVÄKSIKÄYTTÖ KÄÄNNÖKSIÄ 5/5
Aikaisemmat osat:
SEKSUAALINEN HYVÄKSIKÄYTTÖ KÄÄNNÖKSIÄ 1/5
SEKSUAALINEN HYVÄKSIKÄYTTÖ KÄÄNNÖKSIÄ 2/5
SEKSUAALINEN HYVÄKSIKÄYTTÖ KÄÄNNÖKSIÄ 3/5
LAPSEN HAASTATTELU HYVÄKSIKÄYTÖN EPÄILYSSÄ
TIETEELLISIÄ ARTIKKELEITA
Käsikirjoitusversio 2.3.1999
Käännös: Anu Suomela
(Englannin kielen käännöksen tarkistanut psyk. maist. Pekka Santtila. Alkuperäistekstit saatavissa Sexpo säätiöstä)
NUORTEN LASTEN TAPAHTUMAKUVAUSTEN LUOTETTAVUUS JA TOTUUDENMUKAISUUS
Tutkimuksesta toimintamalleihin ja käytäntöön
Maggie Bruck, McGill University
Stephen J. Ceci ja Helene Hembrook, Cornell University
Maggie Bruck, Stephen J. Ceci ja Helene Hembrook:
NUORTEN LASTEN TAPAHTUMAKUVAUSTEN LUOTETTAVUUS
- JA TOTUUDENMUKAISUUS 71
- Miten laajaa lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on? 72
- Lasten seksuaalisen hyväksikäytön diagnosointi 73
- Johdattelevat haastattelut 75
- Ennakko-oletukset ja johdattelevat haastattelumenetelmät 77
- Pienten lasten kertomusten uskottavuus 82
- Yhteenveto johdattelevuustutkimuksista
- ja tulevan tutkimuksen suuntausta 85
- Tulosten merkitys käytännön toiminnan suuntaamiselle 87
- Johtopäätökset 89
- Lähdeviitteet 90
Tässä artikkelissa käymme läpi joitakin kysymyksiä, huolenaiheita ja tutkimuksia, jotka liittyvät pienten lasten haastatteluun. Artikkelissa keskitytään suggestioherkkyyden tutkimukseen ja siihen, miten erilaiset haastattelumenetelmät vaikuttavat pienten lasten kertomusten luotettavuuteen ja uskottavuuteen. Keskustelemme myös siitä, mitä tämä tutkimus tulee merkitsemään tulevaan tutkimukseen ja teoriaan.
LASTEN HYVÄKSIKÄYTÖN OIKEUSKÄSITTELY ON MUUTTUNUT
80-luvulle tultaessa tapahtui suuria muutoksia yhtäältä yhteiskunnan herkkyydessä reagoida ja toisaalta yleisessä tiedon tasossa sen suhteen, millaisesta väkivallasta ja hyväksikäytöstä lapset joutuivat kärsimään. Lisääntyvä tietoisuus lasten seksuaalisen hyväksikäytön laajuudesta kannusti osavaltiota toisen jälkeen muuttamaan rikosprosessiaan siten, että syyttäjien oli mahdollista käsitellä tehokkaammin uhreja ja syytettyjä. Tämä johti merkittäviin muutoksiin oikeusjärjestelmässä sekä Yhdysvalloissa että muissakin länsimaissa (kts. Bottoms & Goodman, 1996; Davies, Lloyd-Bostock, McMurran & Wilson, 1995).
Näistä muutoksista tärkein oli se, että määräyksiä, jotka olivat usein estäneet lapsia todistamasta rikos- ja siviiliprosesseissa höllennettiin. Ensimmäistä kertaa lapset saattoivat oikeudessa esittää muulla tavoin varmentamattomia todistajanlausuntoja seksuaalisesta hyväksikäytöstä - rikos, jolla sen luonteen vuoksi ei useimmiten ole muita todistajia kuin hyväksikäyttäjä ja uhri. Toinen merkittävä muutos koski lapsitodistajien kelpoisuusvaatimusten poistamista. Lisäksi syntyi monien muidenkin lain muutosten ja lakiehdotusten suma, jolla oli kauaskantoisia seurauksia oikeusjärjestelmään ja joissakin tapauksissa myös syytettyjen perustuslailliseen oikeusturvaan.
Joissakin tapauksissa lapsilla on lupa antaa valaehtoisia ja ei-valaehtoisia todistajanlausuntoja syytetyn katseelta suojaavan irtoseinän takana tai eri huoneesta videojärjestelmän avulla (Maryland v. Craig, 1990). Joissakin osavaltioissa on laajennettu muiden henkilöiden lapsen kertomaa koskevien tietojen hyväksymistä todistusaineistoksi (esim. Idaho v Wright, 1990; White v. Illinois, 1992; näiden tapausten selostus ja muista muutoksista, kts. Goodman et al., 1992; McCough, 1994).
Lapsien esiintyminen oikeudessa on nostanut esiin valtavan määrän kysymyksiä liittyen sekä lainkäyttöön että mielenterveys- ja sosiaalityöhön sekä yhteiskuntatieteisiin. Nämä kysymykset ovat nousseet esiin, kun media kiinnostui muutamista tapauksista, jotka asettavat kyseenalaiseksi sekä ne suojaverkot, joilla hyväksikäytettyjä lapsia voidaan suojella että nykyiset menetelmät, joita käytetään, kun kerätään ja arvioidaan pienten lasten todistajanlausuntoja ennen oikeudenkäyntiä ja oikeudenkäynnin aikana.
Esimerkkinä ensimmäisestä on Lisa Steinbergin tapaus. Hänet pahoinpiteli kuoliaaksi hyväksikäyttäjä, joka aikaisemmin oli ollut tutkimuksissa epäiltynä lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Toisaalta esimerkkinä Kern Countyn lapset Kaliforniasta. He esittivät hirvittäviä syytöksiä seksuaalisesta hyväksikäytöstä, jouduttuaan poliisin ja sosiaalityöntekijöiden kuulustelemiksi useiden tuntien, jopa päivien ajaksi (kts. Nathan & Snedeker, 1995). Nämä kaksi tilannetta heijastavat kahta vakavaa ongelmaa: toisaalta todellisen hyväksikäytön liian vähäistä ilmoittamista ja toisaalta sellaisen hyväksikäytön liian innokasta ilmoittamista, jota ei ole tapahtunut.
Jotta näitä kahta ongelmaa voitaisiin käsitellä tehokkaasti, meidän täytyy selkeästi ymmärtää, mitä heikkoja ja vahvoja puolia on lasten kyvyssä muistaa ja selostaa kokemiaan tapahtumia. Tässä artikkelissa keskitymme lasten kertomuksiin ja muistamiseen liittyviin heikkouksiin, vaikka käsittelemmekin samalla yllä mainittuja ongelmia. Erityisen kiinnostava on lasten kertomusten tarkkuus ja se, missä määrin johdattelevat, suggestiiviset haastattelumenetelmät vaikuttavat heihin joko positiivisesti tai negatiivisesti. Käymme ensin läpi tämän alueen kirjallisuutta, jonka jälkeen keskustelemme joistakin lasten muistikuville ominaisista vahvuuksista ja heikkouksista.
Lopuksi käsittelemme niitä haasteita, joita tämä kirjallisuus asettaa käyttäytymistieteilijöille ja käytännön toimintamallien suunnittelijoille, jotta nämä kehittäisivät menetelmiä, joilla lasten kertomusten täsmällisyys voitaisiin maksimoida ja samalla minimoida syytetyn oikeuksien heikentäminen.
LASTEN SEKSUAALISEN HYVÄKSIKÄYTÖN LAAJUUS
Aivan viime aikoihin asti ilmoitettujen ja vahvistettujen seksuaalisen hyväksikäytön tapausten määrä on vuosittain noussut. Tämä lisäys hyväksikäytön laajuuden arvioissa kuvastaa osaksi yhteiskunnan lisääntynyttä herkkyyttä ongelmien tunnustamiseen, mikä käy selkeästi ilmi virstapylväänä olevasta Mondalen asetuksesta vuodelta 1974. Sillä määrättiin pakolliseksi ilmoittaa lasten pahoinpitelyistä tai seksuaalisen hyväksikäytön epäilyistä. American Human Association (1988) arvioi seksuaalisen hyväksikäytön ilmoitusten lisäyksen vuosien 1976 ja 1986 välisenä aikana olleen 2000 %:a. Eräässä tuoreemmassa katsauksessa esitettiin, että vuosien 1986 ja 1993 välillä lisäys seksuaalisesti hyväksikäytettyjen lasten määrässä oli varovaisesti arvioiden 83 %:a (Sedlak & Broadhurst, 1996). Tämä kehitys saattaa nyt, ensimmäistä kertaa moniin vuosikymmeniin, olla kääntymässä toiseen suuntaan. Vuonna 1994 tuli ilmi 141.628 varmennettua alle 18-vuotiaiden lasten seksuaalisen hyväksikäytön tapausta. Vuonna 1995 tämä luku oli alhaisempi: 126.095 (U.S. Department of Health and Human Services, National Center on Child Abuse and Neglect). Myös Wang ja Daro selostivat äskettäin (1996), että varmennettujen tapausten määrä oli alentunut. Tästä vähentymisestä huolimatta seksuaalisesti hyväksikäytettyjen lasten määrä on kuitenkin valtava.
Tärkeä kysymys näiden lukujen suhteen on se, missä määrin ne edustavat ali-ilmoittamista (underreporting) tai yli-ilmoittamista (overreporting). Toisaalta esitetään, että esiintymisluvut ovat aliarvioivia, koska ne sisältävät vain ilmoitetut tapaukset, kun on lukuisia tapauksia, joita ei koskaan ilmoiteta. Esimerkiksi Kalichman (1993) arvioi, että vain 40 %:a pahoinpitelytapauksista ilmoitetaan. Yli-ilmoittelua koskeva huoli lähtee väärin varmennetuiksi luokiteltujen tapausten määrästä. Jotkut näistä tapauksista voivat olla väärien syytösten tulosta, kun taas jotkut voivat yksinkertaisesti johtua vääristä epäilyistä. Arviot väärin varmennettujen tapausten määrästä vaihtelevat 5–35 %:n välillä (kts. Ceci & Bruck, 1995; Poole & Lindsay, painossa). Joskus väärin luokitellut tapaukset havaitaan ja asia korjataan. Toisinaan ne kuitenkin päätyvät oikeussaleihin, joissa lapset esittävät perättömiä syytöksiä opettajia, lastenvahteja tai vanhempiaan vastaan.
Huoli lasten seksuaalisen hyväksikäytön ali- ja yli-ilmoittamisesta on ollut yllykkeenä joukolle tutkimuksia, jotka koskevat lasten autobiografisesta muistia, lasten suggestioherkkyyttä ja aikuisten arvioita lapsitodistajien uskottavuudesta. Jotkut ovat sitä mieltä, että kiinnostus lasten suggestioherkkyyteen ja kertomusten luotettavuuteen on askel taaksepäin, käsityksiin, jotka vallitsivat vuosisadan alkupuolella. Tällöin vallitsi käsitys, jonka mukaan lapset olivat vaarallisen herkkiä valmennukselle ja johdattelulle, eikä heitä siksi tullut hyväksyä oikeussaliin todistajiksi (kt. Ceci & Bruck, 1993).
Alempana esiteltävän uuden tutkimuksen tarkoitus tai vaikutus ei kuitenkaan ole ollut vähätellä tai mitätöidä lasten esittämiä seksuaalisen hyväksikäytön syytöksiä, vaan ainoastaan luoda ympäristö, jossa syytökset voitaisiin arvioida realistisesti. Tieteelliseltä kannalta katsoen tämä viimeaikainen tutkimus on laajentanut tietoa lasten kognitiivisen ja sosiaalisen kehityksen vahvoista ja heikoista puolista. Se on johdattanut huomion pois niistä tiukoista käsityksistä, joiden mukaan (a) lapset ovat erittäin suggestioalttiita sieniä, kyvyttömiä muistamaan ja täsmällisesti kertomaan tapahtumista tai (b) lapsilla on samat kognitiiviset rakenteet ja mekanismit kuin aikuisilla, ja he ovat yhtä vastustuskykyisiä suggestioille ja ovat yhtä kyvykkäitä muistamaan ja kertomaan tapahtumista kuin aikuiset. Käytännössä tämä uudempi tutkimus on alkanut jonkin verran vaikuttaa oikeusjärjestelmään, mikä näkyy alioikeuksien ja vetoomusoikeuksien tekemissä päätöksissä (esim. Valtio v. Michaels, 1994; USA v. Rouse, 1996).
LASTEN SEKSUAALISEN HYVÄKSIKÄYTÖN DIAGNOSOINTI
Vaikka lapset toimivat todistajina monenlaisissa rikos- ja siviiliprosesseissa, lasten suggestioherkkyyttä koskeva tutkimus on vaikuttanut eniten tapauksiin, jossa epäillään seksuaalista hyväksikäyttöä. Tämä johtuu lähinnä siitä, että tieteellisesti vahvistettuja kriteereitä seksuaalisen hyväksikäytön diagnosoimiseen ei ole. Useimmissa tapauksissa ei lisäksi ole mitään lääketieteellisiä löydöksiä, jotka olisivat riittävän diagnostisia hyväksikäytön varmistaakseen (kts. Bays & Chadwick, 1993). Tavallisesti ei löydetä lääketieteellisiä todisteita, joko siksi, että kertomuksen ja tapahtuman välillä on kulunut niin paljon aikaa, tai siksi, että hyväksikäytössä ei ole tapahtunut penetraatiota, hyväilyt, exhibitionismi ja oraaliseksi ovat yleisimmät rikoksen muodot.
Tilastollisesti harvinaisissa tapauksissa, joissa havaitaan epänormaaleja piirteitä genitaali- tai anaalialueella, on ongelmana se, että samankaltaisia piirteitä voidaan joskus havaita ei-hyväksikäytetyillä lapsilla (Berenson, Heger & Andrews, 1991). Pätevän lääketieteellisen näytön puuttuminen on jo sinänsä erittäin ongelmallista, tämän lisäksi ei ole myöskään olemassa mitään yksittäistä psykologisten oireiden yhdistelmää, jonka avulla hyväksikäyttö voitaisiin diagnosoida (Kendall-Tackett, Williams & Finkelhor, 1993). Vaikka todennettuihin hyväksikäyttötapauksiin liittyy joukko oireita, näiden oireiden on todettu olevan joko yleisiä lapsuuden ongelmia, esimerkiksi. regressiivinen wc-käyttäytyminen, tai yölliset pelkotilat, tai muissa lapsuuden psyykkisissä ongelmissa yleisesti esiintyviä käyttäytymisongelmia. Tästä seuraa, että lapsuuden seksuaalista hyväksikäyttöä diagnosoitaessa on tukeuduttava lapsen sanalliseen kertomukseen.
On käynyt selväksi, että arvioitaessa lapsen todistajanlausuntoa, on ensiarvoisen tärkeää ymmärtää, miten lapsen kertomus on kehittynyt. Monissa seksuaalisen hyväksikäytön tapauksissa esiintyy sellainen erittäin huolestuttava kehityskulku, jossa lapsi alunperin vaikenee, hän ei kerro spontaanisti tai kehottamatta mitään hyväksikäytöstä. Syytökset tulevat esiin lähinnä aikuisen alettua epäillä jotakin tapahtuneen, jolloin he ovat alkaneet kysellä lapselta. Ensin lapsi kieltää mitään tapahtuneen, mutta toistuvien kyselyjen, haastattelujen tai terapian jälkeen hän saattaa lopulta tehdä paljastuksen. Joskus lapsi voi perua paljastuksensa ja esittääkseen syytökset myöhemmin uudelleen. Tälle kehityskululle on olemassa kaksi eri tulkintaa.
Ensimmäisen tulkinnan mukaan eteneminen vaikenemisesta, kieltämisen ja paljastamisen jälkeen syytösten perumiseen ja uudelleen esittämiseen, on yleistä ja siitä saatettaisiin jopa päätellä hyväksikäytön tapahtuneen. Jotkut ammattilaiset väittävät, että lasten on erittäin vaikeaa paljastaa hyväksikäyttö ja että he peruvat usein puheensa pelon, häpeän ja joskus jopa syyllisyyden tunteiden vuoksi (katsauksen suhteen kts. Bradley & Wood, 1996). Seksuaalisen hyväksikäytön paljastamisesta on esitetty joitakin yksityiskohtaisia malleja esimerkiksi Summitin (1983) ‘Lapsuuden seksuaaliseen hyväksikäyttöön sopeutumisen oireyhtymä’ (Child Sexual Abuse Accomodation Syndrome) sisältää seuraavat vaiheet: salaisuus, avuttomuus, tilanteen vankina oleminen, paljastaminen ja peruminen. On kuitenkin tärkeää huomata, että näitä malleja ei ole rakennettu tieteellisten tutkimusten pohjalle vaan ne perustuvat kliiniseen intuitioon.
Muutamissa tutkimuksissa on kuitenkin saatu tukea käsitykselle, että seksuaalisesti hyväksikäytetyt lapset eivät useinkaan ole valmiita paljastamaan hyväksikäyttöä siitä kysyttäessä, eivätkä tee näin johdonmukaisesti tilanteesta toiseen. Näistä tutkimuksista viitataan useimmin Sorensenin ja Snow’n (1991) tutkimukseen, jossa valittiin 116 lasta 630:stä seksuaalisen hyväksikäytön vuoksi terapiassa käyvästä lapsesta. Valtaosa lapsista oli paljastanut hyväksikäytön sattumalta ja 75 %:a oli jossakin vaiheessa kieltänyt hyväksikäytön tapahtuneen. Osa lapsista (22 %) perui aikaisemman paljastuksensa. Toisessa tutkimuksessa Gonzalez, Waterman, Kelly, McCord ja Oliveri (1993) totesivat, että 27%:a päiväkodissa tapahtuneen seksuaalisen ja ritualistisen hyväksikäytön vuoksi terapiassa olevista lapsista perui paljastuksensa.
Näiden tulosten tulkitsemiseen liittyy valitettavasti joukko metodologisia ongelmia. Näistä ensisijainen on se mahdollisuus, että osa näissä tutkimuksissa mukana olleista lapsista ei ole seksuaalisen hyväksikäytön uhreja ja että heidän paljastuksensa ovat haastattelu- ja terapiaprosessin tulosta (kts. Ceci & Bruck, 1995). Tämä on erityisen keskeinen ongelma Gonzalezin ym. (1993) tutkimuksessa, jossa tutkittiin McMartinin esikoulun tapauksen lapsitodistajien tapaa paljastaa seksuaalinen hyväksikäyttö. Tässä tapauksessa tehtyjä väitteitä ritualistisesta hyväksikäytöstä ei koskaan pystytty varmentamaan, eikä niitä pidetty oikeudessa uskottavina.
On olemassa muita tutkimuksia, jotka antavat erilaisen näkökulman paljastamisprosessiin. Esimerkiksi Jonesin ja McGraw’n (1987) tutkimuksessa vain kahdeksan prosenttia 309 lastensuojeluviranomaisten tutkimasta ja varmentamasta seksuaalisesti hyväksikäytetystä lapsesta perui kertomuksensa. Viimeisimmässä seksuaalisen hyväksikäytön paljastamista koskeneessa tutkimuksessa Bradley ja Wood (1996) tutkivat 234 varmennettua tapausta. Näistä lapsista viisi prosenttia kielsi hyväksikäytön ja kolme prosenttia perui aikaisemmin tekemänsä paljastuksen. Vaikka pieni osa lapsista näyttääkin paljastavan hyväksikäytön vastahakoisesti ja vielä pienempi osuus peruu aikaisemman paljastuksensa, niin ylivoimainen enemmistö pitää kysyttäessä kiinni väitteistään, eikä missään vaiheessa kiistä niitä.
Seksuaalisen hyväksikäytön paljastamisesta esitettyjä malleja koskeva empiirinen todistusaineisto on hataraa, mutta mallit saattavat silti edelleen vaikuttaa asian kanssa työtä tekeviin ammattilaisiin. Esimerkkinä tästä on selvitys, jonka teimme 26 korkeasti koulutetun lastensuojelun ammattilaisen mielipiteistä ja uskomuksista. Nämä henkilöt eivät pelkästään todenneet, että kertomuksen peruminen on osa normaalia perumisprosessia, vaan ilmoittivat tutkimustiedon tukevan vahvasti tätä uskomusta. Tämä voi tarkoittaa, että lastensuojelun työntekijät uskovat, että hyväksikäytettyjä lapsia tulee painostaa, sillä muuten he eivät ikinä paljasta hyväksikäyttöä. Se voi myös tarkoittaa, että kieltämistä tai perumista ei pidä hevillä hyväksyä, koska todella hyväksikäytetyt lapset toimivat yleensä juuri näin (Conerly, 1986; MacFarlane & Krebs, 1986).
Toinen tulkinta paljastamisesta, jossa lapsi ei ensin kerro, kieltää sitten mitään tapahtuneen, mutta paljastaa lopulta hyväksikäytön (jota seuraa joskus peruminen) on, että joidenkin lasten paljastukset ovat seurausta johdattelevista haastattelumenetelmistä, jotka voivat joissakin tilanteissa saada aikaan virheellisiä kertomuksia.
JOHDATTELEVAT HAASTATTELUT
Ennen 1980-lukua useimmissa johdattelua koskevissa tutkimuksissa kysyttiin lapsilta harhaanjohtava eli väärän oletuksen sisältävä kysymys jostakin heidän kokemastaan tai näkemästään tilanteesta, esimerkiksi tarinasta tai koululuokassa lavastetusta tilanteesta. Näissä tutkimuksissa havaittiin johdonmukaisesti, että nuoremmat lapset olivat johdateltavampia kuin vanhemmat lapset (kts. katsausta Ceci & Bruck, 1993). Näillä tutkimuksilla on kuitenkin vain vähän merkitystä arvioitaessa lasten luotettavuutta ja johdateltavuutta, kun kyseessä ovat lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä tai muusta mahdollisesti ahdistavasta tapahtumasta esittämät syytökset.
Ensinnäkin, näihin tutkimuksiin osallistuneiden lasten ikäjakauma on ongelmallinen. Tämän vuosisadan ensimmäisten 80 vuoden aikana tehtiin vain yksi tutkimus (Lipmann & Wendriner, 1906), jossa oli mukana alle kouluikäisiä lapsia, joka on se nimenomainen lapsiryhmä, joka aiheuttaa eniten huolta tämän päivän oikeusistuimissa. Tämä sen vuoksi, että suhteeton määrä seksuaalisesti hyväksikäytetyistä lapsista on alle kouluikäisiä ja suhteettomassa määrässä oikeustapauksia on alle kouluikäisiä todistajia (kts. Ceci & Bruck, 1995). Toiseksi, lapsilta kysyttiin näissä tutkimuksissa neutraaleista tapahtumista, joilla ei ollut paljoakaan henkilökohtaista merkitystä. Lipmann ja Wendriner (1906) esimerkiksi huomasivat, että alle kouluikäiset lapset muuttuivat sitä johdateltavammiksi, mitä vahvemmin harhaanjohtavia esitetyt kysymykset olivat. Kun 4–6-vuotiailta kysyttiin olemattomasta kaapista vain 6 % vastasi myöntävästi kysyttäessä “Oliko huoneessa kaappi?”, kysyttäessä “Olihan huoneessa kaappi?” virheellisten myöntävien vastausten osuus kasvoi 25 %:iin. Suurin määrä vääriä vastauksia eli 56 % saatiin kysyttäessä “Oliko huoneessa olevan kaapin ovi auki?”. Tämä esimerkkinä oleva tutkimus nostaa vielä esiin näissä kokeellisissa tutkimuksissa lapsille esitettyihin kysymyksiin liittyvän ongelman: Niillä ei näytä olevan paljoakaan yhtäläisyyksiä aitojen tapausten haastatteluolosuhteiden kanssa.
Aidoissa tutkimustilanteissa lapsia ei yleensä haastatella edellä kuvatuissa, neutraaleissa olosuhteissa, suhteellisen mukavista tapahtumista. Tämän vuoksi käyttäytymistieteilijöille kävi selväksi, että tutkimusasetelmia ja käsitteitä tuli muuttaa ratkaisevasti, jotta oikeusistuimille voitaisiin antaa relevanttia tietoa siitä, voiko lapsen todistajanlausunto olla käytettyjen haastattelumenetelmien tulosta. Tämän alueen tutkimuksissa on tapahtunut kolme merkittävää muutosta.
Ensinnäkin, useissa näissä uusissa tutkimuksissa on ollut mukana alle kouluikäisiä lapsia. Toiseksi, tutkimusasetelmissa on pyritty saamaan tietoa lasten johdateltavuudesta tilanteissa, jotka ovat henkilökohtaisesti merkittäviä, joihin liittyy koskettelua tai vihjauksia seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Kolmanneksi, johdattelevien menetelmien käsitettä on laajennettu koskemaan ei vain perinteisiä harhaanjohtavia kysymyksiä tai virhetietojen istuttamista, vaan laajempaa joukkoa erilaisia haastattelumenetelmiä, joita kuvataan tarkemmin alempana. Näissä uudemmissa tutkimuksissa on toistuvana teemana ollut yritys kysellä lapsilta heidän kokemistaan keskeisistä tapahtumista, eikä pelkästään perifeerisistä yksityiskohdista kuten vaikkapa roolihenkilön kenkien väristä. Lopullisena haasteena on ollut esittää tutkimuseettisesti puolustettavalla tavalla kysymyksiä siitä, onko näihin tilanteisiin liittynyt jotakin seksuaalista.
Muutamat tutkijat ovat pystyneet vastaamaan tähän haasteeseen kekseliäästi. Esimerkiksi Saywitz, Goodman, Nicholas ja Moan (1991) esittivät 5–7-vuotiaille tytöille kysymyksiä lääkärintarkastuksen yksityiskohdista. Osalle lapsista tarkastukseen sisältyi myös sukupuolielinten tarkastus. Lapsille esitettiin avoimia, suoria ja harhaanjohtavia kysymyksiä koskettelusta. Lisäksi heitä pyydettiin näyttämään anatomisesti yksityiskohtaisilla nukeilla, mitä oli tapahtunut. Sarjassa Ornsteinin ja hänen kollegoidensa (Ornstein, Baker-Ward, Myers, Principe & Gordon, 1995) tutkimuksia, 3–7-vuotiaille lapsille esitettiin kysymyksiä vuosittaisesta lastenlääkärikäynnistä. Näissä tutkimuksissa arvioitiin, missä määrin muistikuvat haalistuivat eri pituisten ajanjaksojen kuluessa ja missä määrin lapset sisällyttivät olemattomia tapahtumia kertomuksiinsa.
Tulokset Saywitzin ym (1991) ja Ornsteinin ym (1995) tutkimuksista antavat tietoa siitä, kuinka tarkasti lapset kertovat joko heti tapahtumien jälkeen tai jopa kolmen kuukauden päästä mieleenpainuvista tapahtumista, joihin voi sisältyä koskettelua. Tulokset kuvastavat myös lasten tarkkuutta vastauksissa neutraalin ja ennakkoluulottoman haastattelijan esittämiin avoimiin, suoriin ja harhaanjohtaviin kysymyksiin. Näissä olosuhteissa lapset olivat suhteellisen, mutta eivät täysin, tarkkoja useiden kosketusta sisältäneiden mieleenpainuvien tapahtumien suhteen. Tutkimuksissa on myös nähtävissä tyypillinen, monissa muissakin tutkimuksissa todettu tulos, jonka mukaan lapset tuottavat enemmän tietoa vastauksena yksityiskohtaisiin kuin avoimiin kysymyksiin.
Esimerkiksi Saywitzin ym (1991) tutkimuksessa harvat lapset mainitsivat sukupuolielinten tarkastuksen kysyttäessä “Kerro minulle kaikki, mitä tapahtui”, mutta monet tekivät niin käytettäessä yksityiskohtaisempia kysymyksiä. On kuitenkin huomattava, että vaikka lapset yleensä tuottavatkin enemmän tietoa käytettäessä yksityiskohtaisia kysymyksiä, niin yleisesti ottaen vastausten tarkkuus on parempi käytettäessä avoimia kysymyksiä. Lisäksi, yksityiskohtaisiin ja harhaanjohtaviin kysymyksiin annettujen vastausten tarkkuus lisääntyy iän myötä - alle kouluikäiset tekevät eniten virheitä - ja vähenee tapahtuman ja haastattelun välillä kuluneen ajan myötä. Jotkut tutkimukset viittaavat siihen, että tarkkuus ei vähene pelkästään unohtamisen ja vastaamatta jättämisen vuoksi, vaan myös sen vuoksi, että lapset väittävät virheellisesti kokeneensa olemattomia tapahtumia. Ornsteinin ym (1995) tutkimuksessa lapset – erityisesti pienemmät – kertoivat tapahtumista, joita ei ollut ikinä tapahtunut. Osa niistä olisi voinut tapahtua lääkärin vastaanotolla, mutta osa oli sellaisia, joita ei tapahtuisi lääkärin vastaanotolla ja jotka ainakin jotkut aikuiset käsittäisivät hyväksikäytöksi, esimerkiksi. “Nuoliko lääkäri polveasi?”, “Istuiko hoitaja päälläsi?”
Vaikka nämä tulokset auttavatkin ymmärtämään erilaisten kysymysten vaikutuksia lasten kertomusten muistamiseen ja unohtamiseen, niin niiden merkitys voi olla rajallinen arvioitaessa lasten todistajanlausuntojen tarkkuutta silloin, kun ne on saatu johdattelevammissa olosuhteissa, joita esiintyy joissakin rikostutkinnoissa. Toisin kuin monissa todellisissa rikostutkinnoissa, näihin tutkimuksiin osallistuneita lapsia ei haastateltu toistuvasti väitetyistä hyväksikäyttötapauksista, samoja kysymyksiä ei toistettu samassa tai eri haastatteluissa, osallistujia ei myöskään pyritty saamaan vastaamaan tietyllä tavalla käyttämällä uhkauksia tai taivuttelua. Näiden tutkimusten haastattelijat olivat kannustavia ja neutraaleja toisin kuin ahdistuneet vanhemmat, terapeutit ja viranomaiset, jotka joskus haastattelevat lapsitodistajia toistuvasti pitkän ajanjakson kuluessa.
Koska yllä mainitun kaltaisista tieteellisistä tutkimuksista puuttuu näitä tärkeitä elementtejä, niin niistä on vaikeata tehdä yleistyksiä oikeudellisia tilanteita silmällä pitäen. Tämä huoli on saanut toisen ryhmän uusia tutkijoita tutkimaan tarkemmin lasten ja aikuisten välisten keskustelujen ja haastattelujen rakennetta ja selvittämään erilaisten haastattelumenetelmien vaikutuksia lasten kertomusten tarkkuuteen. Kuten tulemme osoittamaan, tämä kehitys on ollut erityisen tärkeä sellaisten tilanteiden ymmärtämiseksi, joissa väitetyn seksuaalisen hyväksikäytön paljastumista on edeltänyt salaisuuden ja kieltämisen vaihe. Seuraavassa käymme läpi joitakin johdattelevia tekijöitä, joita esiintyy aikuisten haastatellessa lapsia.
HAASTATTELIJAN ENNAKKO-OLETUKSET
Erityisen tärkeä haastattelujen piirre on se, missä määrin haastattelijalla voidaan havaita olevan ennakko-oletuksia. Ennakko-oletuksilla tarkoitetaan tilannetta, jossa haastattelijalla on etukäteen käsitys tiettyjen tapahtumien tapahtumisesta tai ei-tapahtumisesta, ja jossa tämä käsitys muokkaa haastattelua niin, että haastateltavan vastaukset mukautuvat olettamaan. Yksi ennakko-oletusten tunnusmerkki on haastattelijan suorasukainen yritys kerätä pelkästään oletusta tukevaa todistusaineistoa ja välttää sitä vastaan puhuvan tai ristiriitaisen aineiston esiin ottamista. Kerätessään pelkästään oletuksiaan tukevaa todistusaineistoa haastattelijat voivat jättää keräämättä mitään aineistoa, joka ehkä saattaisi osoittaa oletukset vääriksi.
Haastattelijat, joilla on ennakko-oletus, eivät esitä kysymyksiä, jotka saattaisivat tuottaa syytöksille vaihtoehtoisia selityksiä, esimerkiksi: “Sanoivatko äitisi ja isäsi, että tämä tapahtui vai näitkö sen tapahtuvan?” Tällaiset haastattelijat eivät myöskään kysy lapselta oletuksiensa kanssa ristiriidassa olevista tapahtumista esimerkiksi “Kuka muu kosketti alapäätäsi opettajan lisäksi? Koskiko äitisi myös?” He eivät myöskään kyseenalaista lapsen kertomuksen totuudenmukaisuutta silloin, kun se on yhdenmukainen oletusten kanssa, esimerkiksi “On tärkeätä, että kerrot minulle vain sen, minkä itse näit, etkä sitä mitä joku toinen on sinulle kertonut”, tai “Tapahtuiko tuo todella?” Lapsen kertomat ristiriitaiset tai oudot asiat sivuutetaan tai tulkitaan haastattelijan alkuperäisen oletuksen mukaisiksi. Lyhyesti sanottuna, ennakko-oletus on nähtävissä aina, kun haastattelija uskoo tietävänsä vastaukset ennen kuin lapsi sanoo ne ja silloin, kun haastattelija kokee tehtäväkseen todistusaineiston keräämisen syytettyä vastaan.
Haastattelijan ennakko-oletus vaikuttaa haastattelun koko rakenteeseen ja se tulee esiin useina erilaisina johdattelevina tekijöinä. Haastattelijat, joilla on ennakko-oletus, voivat esimerkiksi jättää esittämättä avoimia kysymyksiä kuten “Mitä tapahtui?” ja ryhtyvät sen sijaan nopeasti esittämään hyvin yksityiskohtaisia kysymyksiä saadakseen vahvistuksen epäilyilleen. Näistä kysymyksistä monia toistetaan ja monet ovat johdattelevia siten, että kysymyksessä esitetään haluttu vastaus. Silloin kun haastattelijat eivät saa epäilyjensä kanssa yhdenmukaista tietoa, he saattavat haastatella lasta toistuvasti, kunnes he saavat sellaista tietoa vahvista hienovaraisesti uskomustensa kanssa yhdenmukaisia vastauksia. Tämän vuoksi lapsitodistajia haastatellaan usein pitkiä aikoja ja useita kertoja eri yhteyksissä samoja epäiltyjä tapahtumia koskien (kts. katsaus Ceci, Bruck & Rosenthal, 1995).
Stereotypioiden tuottaminen on toinen strategia, jota joskus esiintyy ennakko-oletusten värittämissä lasten haastatteluissa. Tätä strategiaa käyttävät haastattelijat antavat lapselle tietoa jostakin epäillyn piirteestä. Lapselle saatetaan esimerkiksi kertoa, että jostakin rikoksesta epäilty henkilö ‘on paha’ tai ‘tekee pahoja asioita’. Yhdessä esimerkkitapauksessa alle kouluikäinen lapsi kertoi haastattelijalleen olevansa iloinen siitä, että syytetty oli vankilassa, koska tämä oli paha. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän ajatteli syytetyn olevan paha, hän vastasi: “Äiti kertoi minulle.
Haastattelijan ennakko-oletus kuvastuu myös haastattelun ilmapiiristä. Joskus haastattelijat rohkaisevat lapsia voimakkaasti haastattelun aikana saadakseen heidän olonsa turvalliseksi ja luodakseen erityisen kannustavan ilmapiirin. Tällaiset rohkaisut voivat kuitenkin nopeasti johtaa puolueettoman ilmapiirin häviämiseen, mikäli haastattelija valikoiden vahvistaa - esimerkiksi voimakkailla pään nyökkäyksillä, hymyllä tai ilmaisuilla kuten “Tosi hieno juttu!” - sellaisia lapsen vastauksia, jotka ovat yhdenmukaisia haastattelijan uskomusten tai oletusten kanssa tai mikäli haastattelija jättää huomiotta sellaiset vastaukset, jotka eivät anna tukea hänen uskomuksilleen.
Jotkut haastattelijat - jotka tuntevat, että heillä on velvollisuus saada lapsi nopeasti paljastamaan hyväksikäyttö - voivat käyttää jopa uhkauksia ja lahjontaa. Joissakin tapauksissa lapsille on esimerkiksi kerrottu, että he pääsevät takaisin vanhempiensa luokse kerrottuaan kuinka vanhemmat ovat hyväksikäyttäneet heitä. Saadakseen lapset täydellisesti tottelemaan, haastattelijat pyrkivät usein samaan lapset mukaan yhteistyöhön kertomalla, että he ovat mukana tärkeässä rikostutkinnassa. Esimerkiksi eräässä tapauksessa lapsille annettiin muovisia poliisin rintamerkkejä ja he pääsivät käymään poliisiasemalle. Lapsille saatetaan myös kertoa, että heidän ystävänsä ovat auttaneet tai kertoneet jo ja että heidänkin pitäisi kertoa. Seuraava kuvaava esimerkki haastattelutavasta on Kelly Michaelsin tapauksesta (muista esimerkeistä, kts. Ceci & Bruck, 1995):
“Tiedätkö, että olen keskustellut useiden kavereittesi kanssa? Olen puhunut Kitin kanssa ja olen puhunut Martin kanssa… Olemme puhuneet sellaisista asioista, jotka eivät ole kovin mukavia ja jotka ovat tapahtuneet koulussa Kellyn kanssa… Sinä voit auttaa meitä antamalla jotain tietoa niistä ystävistäsi, joille tehtiin pahaa, eikö niin?”
Ennakko-oletukset käyvät ilmi myös joidenkin, pelkästään ammattilaisten haastatteluissaan käyttämissä menetelmissä. Yksi näistä on anatomisesti yksityiskohtaisten nukkien käyttö seksuaalisen hyväksikäytön tutkimuksissa. Näiden apuvälineiden on tarkoitus auttaa lapsia kertomaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä, jos heidän kielellinen osaamisensa on rajoittunutta, jos he tuntevat häpeää ja hämmennystä ja jos heidän muistikuvansa hyväksikäytöstä ovat heikkoja. Joissakin tapauksissa, joissa hyväksikäyttöä epäiltiin ennen kuin lapset olivat esittäneet mitään syytöksiä, haastattelijat antoivat anatomisesti yksityiskohtaiset nuket lapsille ja pyysivät heitä näyttämään, miten heitä oli käytetty seksuaalisesti hyväksi.
Toinen ammattilaisten käyttämä menetelmä on ohjattu mielikuva- tai muistityöskentely. Haastattelijat pyytävät joskus lapsia ensin yrittämään muistaa, tai teeskennellä muistavansa tietyn tapahtuman ja luomaan siitä mielikuva ja ajattelemaan sen yksityiskohtia. Joissakin tapauksissa haastattelijat pyysivät lapsia teeskentelemään haastattelijoiden uskomusten kanssa yhdenmukaisia tapahtumia, joita lapsitodistajat eivät olleet kertoneet.
Tämä kuvaus haastattelujen rakenteesta perustuu analyyseihin haastattelutranskriptioista, joita olemme saaneet käyttöömme tuomareilta, asianajajilta, vanhemmilta sekä lääketieteen ja mielenterveystyön ammattilaisilta, jotka ovat olleet huolissaan haastatteluiden kulusta ja niiden mahdollisesta vaikutuksesta lasten kertomusten luotettavuuteen. Tämän vuoksi kuvauksemme ei ehkä edusta kaikkia tai edes useimpia lasten haastatteluja terapeuttisissa ja oikeudellisissa yhteyksissä. Epäilemättä on olemassa useita haastatteluja, jotka eivät sisällä yhtäkään kuvauksemme piirteistä. On kuitenkin jonkin verran todisteita siitä, että useat haastattelut itse asiassa sisältävät kuvaamiamme menetelmiä (Bull & Cherryman, 1995; Hulse, 1994; Lamb et al., 1996; Warren, Woodall, Hunt & Perry, 1996; Yuille, Marxen & Menard, 1993). Näissä tutkimuksissa haastattelijat käyttivät pääasiassa yksityiskohtaisia tai johdattelevia kysymyksiä ja toivat haastatteluun mukaan useita kertoja tietoja, joita lapset eivät olleet vapaaehtoisesti tuottaneet, sekä toistivat tätä tietoa usein saman haastattelun aikana.
Esittämillämme kuvauksilla on tietyt rajoituksensa, mutta on kuitenkin tärkeätä todeta, että tämän alueen tutkimus ulottuu pidemmälle kuin vain luetteloimaan haastattelijan ennakko-oletuksia. Seuraavan, empiirisen vaiheen tarkoitus on arvioida, kuinka nämä erilaiset vaikutukset muokkaavat lasten kertomuksia sekä yksinään että yhdessä. Tämä tapa kuvata ja tarkastella ennakko-oletuksia sisältäviä haastatteluja laajentaa merkittävästi johdateltavuuden käsitettä. Tämän vuosisadan ensimmäisten 80 vuoden aikana suurin osa johdateltavuutta koskevasta tutkimuksesta keskittyi yhden johdattelevan kysymyksen tai tapahtuman jälkeen esitetyn väärän tiedon vaikutuksiin myöhempien kertomusten täsmällisyyteen. Nykyisin johdattelevien menetelmien tutkimus käsittää haastattelujen ja kysymysten toistamisen, uhkausten ja palkkioiden käyttämisen sekä muiden paljastamista helpottavien menetelmien vaikutukset. Johdattelevien haastattelujen käsitetään nykyään olevan monimutkainen yhdistelmä uhkauksia, suostuttelua ja ennakko-oletuksia, jotka voivat ilmetä harhaanjohtavina kysymyksinä, mutta tämä ei ole välttämätöntä.
Jotkut tuoreet tutkimukset ovat tarkastelleet joidenkin yllä kuvattujen ennakko-oletuksia kuvastavien menetelmien vaikutuksia (katsaus Ceci & Bruck, 1995). Näissä tutkimuksissa lapset osallistuvat tyypillisesti johonkin tapahtumaan ja heitä haastatellaan siitä myöhemmin käyttäen yhtä tai useampia yllä kuvatuista johdatteleviksi väitetyistä menetelmistä. Näiden uudempien tutkimusten tulokset osoittavat, että juuri kuvatut johdattelevat haastattelumenetelmät voivat vaarantaa lasten kertomusten tarkkuuden. Yhdessä käytettyinä nämä menetelmät voivat olla erityisen vahingollisia lasten kertomusten tarkkuudelle. Joissakin näistä tutkimuksista lapset keksivät kokonaisia tapahtumia, joita ei ole koskaan tapahtunut. Joskus heidät saatiin sekoittamaan johdattelut todellisiin tapahtumiin siinä määrin, että he väittivät myöhemmin johdattelun aikaansaamien tapahtumien todella tapahtuneen. On tärkeää huomata, että nämä johdattelevat menetelmät eivät vaikuta pelkästään perifeeristen, merkityksettömien yksityiskohtien muistamiseen, vaan ne voivat johtaa vääriin väitteisiin, koskien monia erilaisia henkilökohtaisesti merkityksellisiä tapahtumia. Aikuiset haastattelijat voisivat tulkita jotkin erityisesti fyysistä koskettamista koskevat väitteet luonteeltaan seksuaalisiksi. Koska lapset ovat näissä tutkimuksissa esittäneet vääriä väitteitä epämiellyttävistä tapahtumista, niin vanhat vastaväitteet joiden mukaan lapsia voidaan johdatella vain merkityksettömiä ja neutraaleja yksityiskohtia koskien eivät päde näiden tutkimusten kohdalla (Melton, 1992; Melton & Thompson, 1987).
Kahdessa tutkimuksessa esimerkiksi selvitettiin kolmivuotiaiden (Bruck, Ceci, Francoeur & Renick, 1995) ja nelivuotiaiden (Bruck, Ceci & Francoeur, 1995) lasten muistikuvia juuri tapahtuneesta lääkärintarkastuksesta, jossa puolelle lapsista tehtiin sukupuolielinten tarkastus ja puolelle ei. Tutkimuksen jälkeen lapsille annettiin anatomisesti yksityiskohtainen nukke ja heitä pyydettiin sen avulla näyttämään, mihin lääkäri oli koskettanut heitä. Lisäksi heille annettiin apuvälineitä, kuten puulasta ja stetoskooppi, ja heitä pyydettiin näyttämään, miten lääkäri oli käyttänyt niitä. Lapsille, joille ei ollut tehty sukupuolielinten tarkistusta, esitettiin harhaanjohtavia kysymyksiä. Samat kysymykset eivät olleet harhaanjohtavia, kun ne esitettiin lapsille, joille oli tehty sukupuolielinten tarkastus, esimerkiksi “Näytä minulle nukella, kuinka lääkäri kosketti penistäsi?”
Tulokset olivat melkein samanlaisia sekä kolmi- että nelivuotiaiden ryhmissä. Merkittävä osa lapsista näytti koskettelun väärin. Huomattava osa lapsista, joille oli tehty sukupuolielinten tarkastus, ei näyttänyt koskettelua oikein, vaikka se oli tosiasiassa tapahtunut. Jotkut näistä lapsista eivät näyttäneet mitään koskettelua, mutta tyttöjen virheistä suurin osa oli koskettelun liioittelua, he esimerkiksi pistivät sormia sukupuolielimeen ja anukseen, vaikka näin ei ollut tapahtunut. Samaan aikaan merkittävä osa lapsista, joille ei ollut tehty sukupuolielinten tarkastusta, näytti nukella tällaista koskettelua, vaikka sitä ei ollut todellisuudessa tapahtunut. Jälkimmäisessä tilanteessa lasten näyttämä koskettelu olisi voinut olla varsin tuskallista. Useat varsinkin tytöistä näyttivät väärin, että lastenlääkäri työnsi sormensa tai apuvälineitä heidän sukupuolielimiinsä tai peräaukkoonsa.
Samanlaisia ongelmia näyttää olevan anatomisesti yksityiskohtaisten nukkien käytössä jopa niinkin vanhoilla kuin 6-vuotiailla lapsilla. Steward ja Steward (1996) haastattelivat 3–6-vuotiaita lapsia kolmesti lääkärissä käynnin jälkeen. Lasten väärät kertomukset anaalisesta koskettelusta lisääntyivät jokaisen haastattelun jälkeen, lopullisessa kuusi kuukautta alkuperäisen lääkärissä käynnin jälkeen suoritetussa haastattelussa yli kolmasosa lapsista teki tällaisia virheitä (kts. myös Rawlsin, 1996, tutkimus koskien virheitä käytettäessä kuvaa kehon ääriviivoista).
Muut tutkimukset osoittavat kuinka tiettyjen johdattelevien kyselymenetelmien yhtäaikainen käyttö voi tuottaa vääriä kertomuksia myös tunteista eikä pelkästään koskettelusta. Yhdessä tutkimuksessa esimerkiksi haastateltiin useita kertoja 6-vuotiaita johdattelevasti noin 12 kuukautta aikaisemmin tapahtuneen lääkärintarkastuksen keskeisistä yksityiskohdista (Bruck, Ceci, Francoeur & Barr, 1995). Tämän lääkärintarkastuksen aikana lapsille oli annettu rokotus, joka aiheutti useille ahdistusta ja oli lisäksi aiheutti useimmille kipua muutaman päivän ajan. Jatkuvan väärän tiedon esittämisen tuloksena monet lapset kertoivat lopulta, että naispuolinen tutkimusavustaja olisi itse asiassa antanut sekä rokotuksen että suun kautta annettavan lääkkeen vaikka tämän oli tehnyt mieslääkäri. Tämän tutkimuksen tulokset nostavat esiin joitain muitakin niistä vahingollisista vaikutuksista, joita väärän tiedon esittäminen haastattelusta toiseen saattaa aiheuttaa. Jotkut lapset eivät pelkästään sisällyttäneet ehdotettua väärää tietoa kertomuksiinsa, vaan esittivät myös vääriä väitteitä, joita heille ei ollut ehdotettu (esim. kertoivat virheellisesti, että naispuolinen tutkimusavustaja oli tarkastanut heidän korvansa ja nenänsä). Nämä väitteet olivat esitetyn väärän tiedon kanssa sopusoinnussa olevia päätelmiä – jos naispuolinen tutkimusavustaja antoi rokotuksen, niin hän oli varmasti lääkäri ja siksi hän teki muitakin asioita, joita lääkärit yleensä tekevät.
Lisäksi kun verrattiin keskenään verrokkiryhmän lapsia, joille ei ollut esitetty johdattelevia väitteitä siitä kuinka kipeää rokotus teki tai kuinka paljon he itkivät, niihin lapsiin, joille esitettiin johdattelevia väitteitä siitä, että he olivat olleet rohkeita ja pelottomia, niin jälkimmäiset lapset aliarvioivat selkeästi kipuaan ja itkemistään. Pienet lapset voivat siis käyttää johdattelevia väitteitä erittäin luovasti hyväkseen rekonstruoidessaan tapahtumia ja vääristellessään toisinaan todellisuutta epämiellyttävän koskettelun suhteen.
Näiden lääkärissäkäyntien yhteydessä tehtyjen tutkimusten avulla ei ole mahdollista selvittää, onko helpompaa vaikuttaa lasten kertomuksiin miellyttävistä vai epämiellyttävistä tapahtumista. Kahden muun tutkimuksen tulokset käsittelevät juuri tätä ongelmaa. Toisessa näistä (Ceci, Loftus, Leichtman & Bruck, 1994) alle kouluikäisten lasten vanhemmat kertoivat tutkijoille neljästä heidän lapselleen todella tapahtuneesta tapahtumasta. Yhden tapahtumista tuli olla miellyttävä, esimerkiksi syntymäpäivät, yhden epämiellyttävä, esimerkiksi lemmikin kuolema. Kahden tuli olla neutraaleja esimerkiksi sinisen villapaidan pitäminen koulupäivinä. Vanhemmat varmistivat myös, että neljä tutkimusryhmän keksimää ‘väärää’ tapahtumaa ei ollut tapahtunut heidän lapselleen. Yksi näistä oli miellyttävä väärä tapahtuma, kuumailmapallolla matkustaminen, yksi oli epämiellyttävä väärä tapahtuma, polkupyörällä kaatuminen ja tikkien ompelu. Kaksi oli vääriä neutraaleja tapahtumia, linja-auton odottaminen ja ystävän näkeminen odottamassa linja-autoa. Alle kouluikäisiä osanottajia pyydettiin luomaan mielikuvatekniikoita käyttäen mielessään kuvia näistä todellisista ja vääristä tapahtumista ja kertomaan tutkijoille, olivatko he todella kokeneet nämä kuvittelemansa tapahtumat. Lapsia pyydettiin tekemään näin viikoittain 11 viikon ajan. Lapset myönsivät lähes kaikkien todellisten tapahtumien tapahtuneen, mikä osoittaa todellisten tapahtumien erittäin tarkkaa muistamista. Ajan myötä lapset myönsivät kokeneensa yhä useampia vääristä tapahtumista. He kertoivat kokeneensa miellyttävän väärän tapahtuman eli kuumailmapallolla matkustamisen useammin kuin epämiellyttävän väärän tapahtuman eli polkupyöräonnettomuuden. Tulokset osoittavat, että voi olla helpompi vaikuttaa lasten kertomuksiin miellyttävistä kuin epämiellyttävistä tapahtumista, mutta niihinkään vaikuttaminen ei ole mahdotonta, sitä tapahtui verraten usein.
Äskettäin valmistuneessa tutkimuksessamme (Bruck, Ceci & Hembrook, 1997) vertailimme, miten lapset myönsivät tapahtuneeksi todellisia ja vääriä tapahtumia, joilla oli joko positiivisia tai negatiivisia seurauksia. Alle kouluikäisiä lapsia pyydettiin kertomaan kahdesta tositapahtumasta ja kahdesta tapahtumasta, joita ei ollut tapahtunut. He olivat itse osallisena yhdessä tositapahtumassa, joka järjestettiin esikoulussa. Siinä he auttoivat koulussa käynyttä vierailijaa, joka liukastui ja satutti nilkkansa. Tämä luokiteltiin todeksi tapahtumaksi, jolla oli positiivinen seuraamus, sillä lapset auttoivat vierailijaa ja saivat positiivisen verbaalisen palautteen.
Toinen tosi tapaus vaihteli sisällöltään eri lapsilla, sillä sellaiseksi valittiin lähiaikana tapahtunut tilanne, jossa joko opettaja tai vanhempi oli rangaissut lasta. Se luokiteltiin todeksi negatiiviseksi tapahtumaksi. Väärä positiivinen tapahtuma oli kertomus, jossa lapset auttoivat naishenkilöä löytämään puistoon karanneen apinan. Väärässä negatiivisessa kertomuksessa lapset olivat nähneet, miten mies varasti ruokaa päiväkodista. Toisin kuin muut tilanteet, väärä negatiivinen sisälsi siis rikoksen, joten sellaisen tapahtuman varmentamisella saattaisi olla vakavia seuraamuksia.
Lapsia haastateltiin viidesti kaikista näistä neljästä tapahtumasta. Ensimmäisessä haastattelussa kysyttiin, oliko tapahtuma tapahtunut ja jos lapsi vastasi myöntävästi, häntä pyydettiin kertomaan mahdollisimman paljon yksityiskohtia. Seuraavissa kolmessa haastattelussa käytettiin samanaikaisesti johdattelevia haastattelumenetelmiä, joiden on todettu lisäävän lasten väärien tapahtumien myöntämistä. Näitä olivat ikätovereilla painostaminen, eli “Megan ja Shonda olivat siellä ja he kertoivat, että sinäkin olit”, mielikuvatekniikka, eli “Yritä ajatella, mitä on saattanut tapahtua!”, (virheellisen) tiedon kertaaminen sekä vastausten valikoiva vahvistaminen. Sama haastattelija suoritti ensimmäiset neljä haastattelua. Viidennessä haastattelussa uusi haastattelija kysyi jokaiselta lapselta jokaisesta tapahtumasta käyttämättä johdattelevia menetelmiä.
Lapset myönsivät positiivisen tapahtuman tapahtuneen kaikissa viidessä haastattelussa. He olivat aluksi haluttomia puhumaan todesta negatiivisesta tapahtumasta ja monet kielsivät, että heitä olisi rangaistu. Johdattelevia haastatteluja toistamalla lapset saatiin myöntämään, että heitä oli rangaistu. Lapset paljastivat väärät tapahtumat samalla tavalla. Aluksi he kielsivät väärät tapahtumat, mutta toistuvien johdattelevien haastattelujen myötä he alkoivat myöntää näiden tapahtumien tapahtuneen. Kolmannessa haastattelussa useimmat lapset myönsivät sekä tosien että väärien tapahtumien tapahtuneen. Sama tulos säilyi haastattelujen loppuun asti.
Yhteenvetona voidaan todeta, että useat haastattelumenetelmät voivat saada pienet lapset esittämään vääriä väitteitä monista erilaisista tapahtumista. Joskus nämä väärät kertomukset liittyvät heidän omaan kehoonsa ja joskus ne ovat vääriä syytöksiä rikoksista, joita ei ole tapahtunut. Usein on esitetty, että johdateltavuustutkimuksessa käytettyjä haastatteluolosuhteita esiintyy harvoin ammattilaisten tekemissä lasten haastatteluissa. Olemme edellä esittäneet joitakin seikkoja tämän väitteen kumoamiseksi. Vaikka olisimmekin väärässä ja vain pieni osa ammattilaisista käyttäisi näitä menetelmiä, niin tieteellisten tutkimusten tulokset pitävät silti paikkansa: Monien tällaisten haastattelumenetelmien käyttäminen on vaarallista.
Emme ole käyneet läpi yhtä haastatteluihin liittyvää seikkaa, nimittäin ei-ammattilaisten kuten vanhempien käyttämiä johdattelevia menetelmiä. Poole ja Lindsay (1996, painossa) ovat tehneet sarjan tutkimuksia, joissa he ovat osoittaneet, kuinka heikkokin vanhempien käyttämä, toistuva johdattelu kirjan lukemisen yhteydessä voi aiheuttaa 3–8-vuotiaille lapsille merkittäviä muistin vääristymiä. Johdattelevien haastattelujen kielteisiä vaikutuksia koskevat tulokset eivät siis rajoitu vain lasten ja ammattilaisten vuorovaikutukseen.
Viimeisimmän apina ja varas -kertomuksia koskevan tutkimuksemme (Bruck et al., 1997) tulokset antavat monimuotoisen kuvan lasten paljastuksista ja tarjoavat ammattilaisille pähkinän purtavaksi. Tulokset tuovat esiin erityisesti sekä ne hyödyt että haitat, joita johdattelevilla menetelmillä on pienten lasten kertomusten tarkkuuteen. Johdattelevia haastatteluja toistamalla saatiin lapset, jotka eivät halunneet puhua todella tapahtuneista negatiivisista tapahtumista, myöntämään näiden aikaisemmin kieltämiensä tapahtumien tapahtuneen. Aivan samojen menetelmien avulla lapset saatiin kuitenkin myöntämään tapahtumia, joita ei ollut koskaan tapahtunut.
Nämä tulokset tukevat hypoteesia, jonka mukaan salaisuutta ja kieltämistä seuraava paljastus voi johtua johdattelevien menetelmien käyttämisestä riippumatta siitä, onko tapahtuma todella tapahtunut vai ei. Ehdotamme myöhemmin, miten voitaisiin tasapainottaa toisaalta aitojen hyväksikäyttötapausten tunnistamatta jäämisen ja toisaalta väärien syytösten luomisen riskit.
PIENTEN LASTEN KERTOMUSTEN USKOTTAVUUS
Keskusteltaessa lasten kyvystä tuottaa tarkkoja tapahtumakuvauksia lähdetään usein joko kertomuksen uskottavuudesta tai lapsen muistin luotettavuudesta. Termit eivät tarkoita samaa, eivätkä ne välttämättä esiinny samanaikaisesti. Luotettavuus tarkoittaa yksinkertaisesti kertomuksen tarkkuutta. Uskottavuus sen sijaan viittaa todistajalausunnon havaittuun uskottavuuteen. Uskottavuuden arviointi on yksilön tekemä subjektiivinen arvio, eikä se siis välttämättä perustu lapsen muistin luotettavuuteen tai kertomuksen johdonmukaisuuteen, vaan sen näennäiseen vakuuttavuuteen. Luotettavuus ja uskottavuus voivat olla toisilleen vastakkaisia: Erittäin luotettavat ja todet tapahtumakuvaukset saatetaan arvioida vähemmän uskottaviksi ja päinvastoin, virheellisiä kertomuksia pidetään joskus hyvin uskottavina.
Tällä tilanteella voi olla merkitystä aikaisemmin läpikäymiemme tutkimustulosten tulkintaan. Voidaan väittää, että vaikka lasten kertomusten tarkkuuteen voidaan vaikuttaa negatiivisesti erilaisilla johdattelevilla menetelmillä, niin tämä ei välttämättä tarkoita, että ulkopuoliset henkilöt pitäisivät kertomuksia uskottavina. Mielenkiintoinen kysymys on, kykeneekö valamiehistön jäsen, lapsen kehityksen tutkija, lapsiterapeutti, kokenut sosiaalityöntekijä tai oikeuden puheenjohtaja erottamaan lasten tarkat kertomukset johdattelevilla haastattelutekniikoilla tuotetuista kertomuksista. Tämän hetkinen todistusaineisto osoittaa, että koulutetut ammattilaiset eivät kykene luotettavasti erottelemaan näitä kahta kertomusryhmää toisistaan, jos lapsia on pitkän ajan kuluessa haastateltu toistuvasti käyttäen johdattelevia menetelmiä.
Yllä olevaa väitettä tukevat muun muassa Sam Stone -tutkimuksen tulokset (kts. Leichtman & Ceci, 1995 yksityiskohtien suhteen). Tässä tutkimuksessa 3–6-vuotiaita lapsia haastateltiin erilaisilla johdattelevilla tavoilla Sam Stone -nimisestä tuntemattomasta henkilöstä. Tutkija kertoi joillekin lapsille, että Sam Stone on ystävä, mutta erittäin kömpelö. Seuraavien viikkojen aikana lapsille kerrottiin useita kertomuksia Sam Stonen kömpelyydestä. Tätä menetelmää kutsutaan stereotypioiden muodostamiseksi. Kaikki tutkimukseen osallistuneet lapset tapasivat lopulta Sam Stonen. Hän vieraili luokkahuoneessa ja hänet esiteltiin lapsille satutunnilla. Seuraavana päivänä opettaja näytti lapsille tuhritun nallen ja revityn kirjan. Sam ei ollut kohdellut kaltoin kumpaakaan esinettä. Seuraavan muutaman kuukauden ajan joillekin lapsille esitettiin joka toinen viikko virheellisiä tietoja Sam Stonen vierailusta. Heille esitettiin virheellisiä johdattelevia kysymyksiä, esim. “Kun Sam repi kirjan, tekikö hän sen tahallaan vai vahingossa?” Lopulta 12 viikon kuluttua uusi haastattelija haastatteli kaikkia lapsia siitä, mitä todella oli tapahtunut Sam Stonen vierailun aikana.
Tutkimuksessa saatiin useita tärkeitä tuloksia. Ensinnäkin, eniten virheellisiä kuvauksia siitä, mitä tapahtui Sam Stonen vieraillessa luokkahuoneessa, antoivat lapset, joita oli toistuvasti haastateltu käyttäen stereotypioiden muodostamisen ja virheellisten johdattelevien kysymysten yhdistelmää. Toiseksi, ikäryhmien välillä oli merkittäviä eroja: Verrattuna 5–6-vuotiaisiin 3–4-vuotiaat lapset esittivät enemmän vääriä väitteitä siitä, että Sam oli repinyt kirjan ja tuhrinut nallen ja että he olivat nähneet niin tapahtuvan. He myös pitivät kiinni kertomuksistaan vaikka haastattelija kyseenalaisti ne.
Kolmanneksi, jotkut lapset eivät pelkästään myöntäneet Samin pahoja tekoja. Nämä lapset sisällyttivät perättömiä havaintoja ja nonverbaalisia eleitä rikastuttaakseen vääriä kertomuksiaan. Lapset käyttivät esimerkiksi käsiään näyttääkseen, kuinka Sam oli muka heittänyt kirjan ilmaan, he kertoivat nähneensä Samin leikkikentällä tai matkalla kauppaan ostamaan suklaajäätelöä tai kylpyhuoneessa kastelemassa nallea ennen sen tuhrimista liidulla.
Viimeinen ja uskottavuuden arvioinnin kannalta tärkein tulos saatiin, kun asiantuntijoille, mielenterveystyöntekijöille, tutkimusta tekeville psykologeille, tuomareille, sosiaalityöntekijöille ja syyttäjille, näytettiin lasten videoituja kertomuksia ja heitä pyydettiin arvioimaan lasten uskottavuutta. He osoittautuivat erittäin epätarkoiksi. He arvioivat erittäin uskottaviksi ja luotettaviksi johdattelevin menetelmin tuotetut lasten kertomukset, kun taas lapsia joiden kertomukset olivat tarkkoja pidettiin ein vähemmän uskottavina ja luotettavina. (Ceci, Crotteau-Huffman, Smith & Loftus, 1994; Ceci, Loftus & al., 1994. Samanlaisia löydöksiä Finlayson & Coocher, 1991; Horner, Geyer, Kalter, 1993 a, 1993b, ammattilaisten arviot siitä olivatko lapset seksuaalisesti hyväksikäytettyjä).
Ilmeisesti ammattilaisten on vaikea erottaa tarkkoja kertomuksia epätarkoista kertomuksista, jotka ovat toistuvien johdattelevien haastattelujen tulosta, koska monet lapsista ovat itse ruvenneet uskomaan siihen, mitä he kertovat aikuisille. Tätä tilannetta voi kutsua vääräksi uskomukseksi erotuksena valheille. Lapset eivät siis tiedä, että heidän kertomuksensa eivät pidä paikkaansa, minkä vuoksi esiin ei tule merkkejä huijauksesta, kiirehtimisestä yms. Lapset antavat vaikutelman siitä, että he haluavat kertoa totuuden, heidän kertomuksensa näyttävät pysyviltä, yksityiskohtaisilta ja yhtenäisiltä. Jos lapset uskovat kertomaansa on hyvin vaikeaa erottaa virheitä.
Tuoreessa tutkimuksessamme (Bruck et al., 1997) olemme menneet pidemmälle etsiessämme mahdollisia merkkejä kertomusten tarkkuudesta tai virheellisyydestä. Hypoteesimme oli, että tarkemmin tarkasteltaessa kertomuksissa voisi olla kielellisiä piirteitä, jotka erottelisivat todet kertomukset johdattelevin menetelmin aikaansaaduista vääristä kertomuksista. Oletimme esimerkiksi, että lasten kertomusten hienojakoisemmat piirteet, kuten lapsen tuottamien yksityiskohtien määrä, spontaanien lisäysten määrä, kertomuksen yhtenäisyys tai sen yksityiskohtaisuus, erottelisivat todet ja väärät kertomukset toisistaan. Lisäksi tutkimme lasten kertomusten kehitystä saadaksemme selville, muuttuvatko väärät ja oikeat kertomukset samankaltaisemmiksi haastatteluja toistettaessa. Tutkimme myös missä määrin kertomukset pysyivät samankaltaisina tai muuttuivat lasten kertoessa niitä uudelleen. Arvelimme, että lapset ehkä todennäköisemmin toistavat samat yksityiskohdat eivätkä kerro ristiriitaisia asioita kerratessaan tosia kertomuksiaan, verrattuna vääriin kertomuksiin.
Valitsemamme kielelliset piirteet ovat peräisin useammalta tutkimusalueelta. Joukko tutkimuksia on osoittanut, että lasten spontaanit tai avoimia kysymyksiä (“Kerro minulle, mitä tapahtui.”) esittämällä aikaansaadut kertomukset, ovat tarkempia kuin yksityiskohtaisia kysymyksiä esittämällä aikaansaadut kertomukset. (Näitä tutkimustuloksia on raportoitu jatkuvasti vuosisadan alusta lähtien. Stern, 1910, jota on referoitu Ceci & Bruck, 1995 ja Peterson & Bell, 1996). Oletimme siis, että tositapahtumien kuvaukset sisältäisivät enemmän spontaaneja toteamuksia kuin väärien tapahtumien kuvaukset. Toiseksi valitsimme useita kertomuksen yhtenäisyyden osoittajia, esimerkiksi vuoropuhelut, monimutkaiset ajan ilmaukset ja yksityiskohtaisuus, koska nämä ovat ominaisia hyville kertomuksille ja ilmenevät erityisesti lasten omia kokemuksia koskevissa kertomuksissa (Fivush, Haden & Adams, 1995). Odotimme, että kertomuksen yhtenäisyyttä osoittavia tekijöitä esiintyisi vähemmän lasten väärissä kertomuksissa. Kolmanneksi tutkimme kertomuksen pysyvyyttä ja muuttumista haastattelujen kuluessa. Tämä siksi, että kertomuksen sisällön säilyminen yhdenmukaisena on usein yksi tärkeimmistä kriteereistä, joilla ammattilaiset arvioivat lapsen kertomuksen luotettavuutta seksuaalisen hyväksikäytön epäilyissä (Conte, Sorenson, Fogarty & Rosa, 1991). Simuloiduissa oikeudenkäyntitutkimuksissa Lasten kertomuksen muuttuminen alentaa sen luotettavuutta (Leippe, Romanczyk & Manion, 1991).
Tutkiaksemme mahdollisuutta erotella todet ja väärät kertomukset toisistaan käytimme kertomuksia, joita lapset tuottivat ylempänä kuvatussa apina ja varas -tutkimuksessa. Otimme tutkimukseen mukaan kertomuksia, joissa lapsi yksiselitteisesti kertoi olleensa mukana joko todessa tai väärässä tilanteessa. Lapset tuottivat vain vähän tai ei ollenkaan yksityiskohtia ensimmäisessä haastattelussa lukuun ottamatta tositapahtumaa, jolla oli positiivisia seurauksia. Toisessa haastattelussa lasten tuottaman informaation määrässä (yksityiskohtien lukumäärässä) ei ilmennyt merkittäviä eroja vääriä ja tosia tapahtumia koskevissa kertomuksissa. Tämä tulos pysyi samana viimeiseen haastatteluun asti.
Useimmat yksityiskohdat syntyivät spontaanisti jo toisessa haastattelussa Spontaanien lisäysten määrä oli sama väärissä ja tosissa kertomuksissa: lapset tuottivat vähiten lausumia kertomuksissa, jotka koskivat negatiivista tositapahtumaa. Tähän on kaksi mahdollista selitystä. Lapset tuottivat minimimäärän tietoa, koska he tunsivat olonsa hankalaksi ja olivat häpeissään. Toisaalta on mahdollista, että rankaisutilanteet olivat yksinkertaisempia kuin muut tilanteet, esimerkiksi lapsi oli lähetetty pois luokasta puhumisen vuoksi, minkä vuoksi niihin liittyi vähemmän yksityiskohtia.
Toistuvia haastatteluja motivoidaan etenkin nuorten lasten kohdalla sillä, että lapset saavat näin tilaisuuden muistaa merkittäviä yksityiskohtia, joita he eivät alunperin kertoneet ensimmäisessä haastattelussa. Tuloksemme osoittivat, että toistuvat haastattelut johtivat uusien yksityiskohtien tuottamiseen, mutta että vääriin kertomuksiin tuotettiin enemmän uusia yksityiskohtia kuin tosiin kertomuksiin. On siis itse asiassa mahdollista, että uusien yksityiskohtien suuri määrä viittaa epäluotettavaan kertomukseen varsinkin jos uudet lisäykset syntyvät pidemmän ajan kuluttua. Esimerkiksi Salomon ja Pipe (1997) järjestivät lapsille lavastetun lääkärintarkastuksen ja haastattelivat heitä sekä välittömästi että vuoden kuluttua. He havaitsivat, että lasten vuoden kuluttua muistamat uudet yksityiskohdat olivat suurelta osin epäluotettavia. Tämän tärkeän ilmiön tutkimiseksi tarvitaan lisää tutkimuksia, jotta voitaisiin varmuudella sanoa minkä tyyppisiä ja kuinka paljon yksityiskohtien lisäyksiä vääriin kertomuksiin sisältyy.
Kertomuksen yhtenäisyyden piirteiden (esim. yksinkertaiset ajan ilmaukset, monimutkaiset ajan ilmaukset, vuoropuhelut) ja yksityiskohtaisuuden (adjektiivit ja adverbit) tarkastelu tuotti samankaltaisia tuloksia. Ensimmäisen haastattelun jälkeen kertomusten välillä ilmeni vain harvoja eroja, lapset käyttivät esimerkiksi vuoropuhelua yhtä usein tosissa kuin väärissä kertomuksissa. Kun eroja ilmeni, väärät kertomukset olivat yhtenäisempiä kuin todet kertomukset. Ajan myötä kertomukset muuttuivat yksityiskohtaisemmiksi: lapset käyttivät enemmän tunneilmauksia, adjektiiveja ja adverbeja. Näin kävi kuitenkin pääasiassa väärille kertomuksille, minkä vuoksi väärät kertomukset sisälsivät kolmannessa haastattelussa enemmän yksityiskohtia kuin todet kertomukset.
Seuraavaksi selvitimme lasten kertomusten pysyvyyttä ja niissä tapahtuvia muutoksia. Pysyvyys tarkoittaa, että lapsi mainitsee saman yksityiskohdan useammassa kuin yhdessä haastattelussa. Pysyvyydessä oli eroja tosien ja väärien kertomusten välillä siten, että tosissa kertomuksissa oli enemmän pysyviä yksityiskohtia. Muutosten analysointi ei tuottanut samaa tulosta. Muutoksena pidettiin sitä, että lapsi tuotti yksityiskohdan A jossakin haastattelussa ja ei-A:n toisessa haastattelussa. Eli lapsi voi esimerkiksi yhdessä haastattelussa sanoa olleensa vanhempiensa kanssa ja myöhemmässä haastattelussa sanoa olleensa yksin. Muutosten määrä oli yleensä alhainen. Tärkeää on se, että muutosten osuus kertomuksen yksityiskohdista oli sama tosissa ja väärissä kertomuksissa.
Lopuksi analysoimme tosissa positiivisissa kertomuksissa esiintyvien virheellisten yksityiskohtien määrän. Emme huomioineet vähäpätöisiä virheellisiä yksityiskohtia (kuten tutkimusavustajan ulkonäköä koskevia virheitä) vaan pelkästään sellaisia virheitä, joilla oli tapahtuman tulkinnan kannalta olennainen merkitys. Jotkut lapset esimerkiksi sisällyttivät seuraavanlaisia virheellisiä yksityiskohtia kertomuksiinsa ensimmäisen haastattelun jälkeen: “Soitin hätänumeroon”, “Hän kaatui monta kertaa”, “Mies tuli auttamaan häntä”. Löydöksemme on, että toistuvien haastattelujen aikana lapset lisäsivät kertomuksiinsa enemmän virheellisiä yksityiskohtia. Vaikka virheellisten yksityiskohtien määrä verrattuna tosiin yksityiskohtiin oli kokonaisuutena tarkastellen suhteellisen alhainen, niillä olisi ollut merkittäviä seuraamuksia, jos ne olisivat olleet tosia.
Tämän tutkimuksen tulokset osoittavat, että ei-johdattelevia menetelmiä käyttäen suoritettu ensimmäinen haastattelu mahdollisti selkeimmän erottelun tosien ja väärien kertomusten välillä. Tämä siksi, että tällöin lapset normaalisti kiistivät väärän kertomuksen ja tästä syystä ne sisälsivät vain joitakin yksityiskohtia ensimmäisellä haastattelukerralla. Kun haastatteluja toistettiin väärät kertomukset alkoivat hyvin nopeasti muistuttaa tosia kertomuksia yksityiskohtien määrässä, lisäysten spontaanisuudessa, uusien yksityiskohtien määrässä, kertomuksen muutoksissa eri haastattelujen välillä sekä yksityiskohtien rikkaudessa ja kertomuksen yhtenäisyydessä.
Vain kertomuksen säilyminen samanlaisena läpi haastattelujen erottelee todet kertomukset vääristä kertomuksista. Tässäkin varoituksen sana on paikallaan: On todennäköistä, että pysyvyyden merkitys vähenee, jos lapsia haastatellaan toistuvasti. Lisäksi kun lapset kertovat vääriä kertomuksia toistuvien johdattelevien haastattelujen tuloksena, ne saavat uusia piirteitä, jotka saavat ne näyttämään uskottavammilta kuin todet kertomukset. Useiden haastattelujen jälkeen väärät kertomukset sisälsivät nimenomaan enemmän kuvailevaa materiaalia kuin todet kertomukset.
Nämä tulokset osoittavat lisäksi, että analysoitaessa tarkasti sekä epämiellyttäviä että miellyttäviä tapahtumia koskevia vääriä kertomuksia niiden välillä ei ollut havaittavissa eroja. Jotkut voisivat väittää, että lapset myönsivät suuren määrän vääriä negatiivisia tapahtumia tapahtuneen, koska lapset eivät suoraan osallistuneet toimintaan näissä väärissä tapahtumissa. Tuloksemme eivät kuitenkaan välttämättä tue tätä hypoteesia. Vaikka lapsille ehdotettiin vain, että he olisivat saattaneet nähdä varkaan, monet vääriä kertomuksia antaneista kertoivat olleensa mukana tilanteessa. He raportoivat ajaneensa varasta takaa, lyöneensä häntä, joutuneensa varkaan takaa ajamiksi tai muuta vastaavaa. Näin ollen näyttää siltä, että jos lapsia haastatellaan käyttäen johdattelevien menetelmien yhdistelmää, monet myöntävät väärien tapahtumien tapahtuneen ja luovat monimutkaisia kuvauksia vääristä negatiivisista tapahtumista.
YHTEENVETO JOHDATELTAVUUSTUTKIMUKSISTA JA TULEVAN TUTKIMUKSEN SUUNTAUSTA
Olemme keskittyneet olosuhteisiin, jotka vähentävät lasten kertomusten luotettavuutta. On kuitenkin tärkeää muistaa, että tietyissä olosuhteissa lapset kykenevät tuottamaan tarkkaa, yksityiskohtaista ja käyttökelpoista tietoa. Esimerkiksi monissa omissa tutkimuksissamme verrokkiryhmien lapset, joita haastateltiin ei-johdattelevilla menetelmillä muistivat usein tapahtumat virheettömästi (Bruck, Ceci & Fancouer, 1995; Ceci, Loftus, et.al., 1994; Leichtman & Ceci, 1995). Tämä osoittaa, että johdattelevien menetelmien välttäminen antaa hyvinkin pienille alle kouluikäisille lapsille mahdollisuuden tuottaa erittäin täsmällisiä kertomuksia, vaikka niissä onkin vain harvoja yksityiskohtia. Useat lasten omien hyvinkin erilaisten kokemusten muistamista koskevat tutkimukset osoittavat myös, että heidän muistikuvansa ovat toisinaan erittäin tarkkoja ja toisinaan hyvin yksityiskohtaisia (Barker-Ward, Gordon, Ornstein, Laurus & Clubb, 1993; Parker, Barick, Lundy, Fivus & Levitt, in press; Peterson & Bell, 1996). Näille tutkimuksille on ominaista haastattelijan neutraalisuus, harhaanjohtavien kysymysten vähäinen käyttäminen (useimmiten johdattelua on käytetty vain yhdellä haastattelukerralla) ja se, että tilanteessa ei ole välitetty lapselle mitään syytä antaa väärää kertomusta.
Lasten muistin vahvuuksia painottavat tutkimukset ovat tärkeitä, koska ne tuovat esiin olosuhteet, joissa lapsia tulisi haastatella luotettavan kertomuksen saamiseksi. Kun lasta haastattelee neutraali haastattelija, jolla ei ole ennakkokäsitystä, kun haastattelujen ja johdattelevien kysymysten lukumäärä pidetään mahdollisimman alhaisena, kun tilanteeseen ei liity pelottelua, lahjontaa tai muiden lasten kertomuksilla painostamista, on huomattavasti pienempi riski lasten kertomusten vääristymiselle. Haluttaessa tietoa pieniltä lapsilta tulee pyrkiä näihin olosuhteisiin.
Emme ole erityisesti painottaneet lasten iän vaikutusta johdateltavuuteen. Monissa tässä artikkelissa läpikäydyissä tutkimuksissa ei ole tutkittu lasten kehitystä vaan on keskitytty pelkästään alle kouluikäisiin lapsiin. Muissa tutkimuksissa ikäryhmiä on vertailtu ja ne osoittavat yksiselitteisesti, että alle kouluikäiset ovat kaikkein johdateltavin ryhmä. Tämä johtopäätös perustuu aikaisempaan kirjallisuuskatsaukseen (Ceci & Bruck, 1993), jonka mukaan 14 tutkimuksessa 16 mukana olleesta tutkimuksesta, joissa vertailtiin alle kouluikäisiä lapsia vanhempiin lapsiin tai aikuisiin, alle kouluikäiset lapset olivat kaikkein johdateltavin ryhmä. Tämän jälkeen vastaavia tutkimuksia on julkaistu säännöllisesti ja nämä uudet tutkimukset tukevat samaa johtopäätöstä: keskimäärin neljässä tutkimuksessa viidestä löydetään merkittäviä ikäeroja johdateltavuudessa.
Näistä selvistä ikäeroista huolimatta on kuitenkin tärkeää tuoda esiin, että on ennenaikaista ja mahdollisesti myös väärin väittää, että vain alle kouluikäiset lapset ovat johdateltavissa tai ettei olisi syytä olla huolestunut johdattelevin menetelmin haastateltujen vanhempien lasten luotettavuudesta. Tällaiseen väitteeseen liittyy kaksi ongelmaa: Ensinnäkin kehityspsykologiset tutkimukset saattavat aliarvioida vanhempien lasten johdateltavuutta. Toisin sanoen, kun samassa tutkimuksessa on mukana sekä alle kouluikäisiä että vanhempia lapsia, niin tehtävä on yleensä suunniteltu alle kouluikäisille soveltuvaksi. Näin ollen tehtävä voi olla liian helppo vanhemmille lapsille, mikä voi johtaa siihen että kaikki vanhemmat lapset selviävät siitä ongelmitta. On vaikea luoda yhtä kiinnostavia ja vaikeita koetilanteita, joilla on sama merkitys molemmille ryhmille.
Toinen ongelma on se, että löytyy mittavasti tutkimustietoa, jonka mukaan lapset saavuttavat kyvyn vastustaa vääristävää johdattelua samalla tavalla kuin aikuiset vasta varhaisnuoruudessaan. On joitakin vanhempia lapsia koskevia tutkimuksia (ks. Ceci & Bruck, 1993, 1995), joissa johdattelulla on usein osoitettu olevan vahva merkitys. Joissakin tutkimuksissa tuloksena on esimerkiksi ollut, että 8-, 9- ja jopa 10-vuotiaat ovat merkittävästi johdateltavampia kuin aikuiset (Ackil & Zaragotsa, 1995; Warner & Lasne, 1995). Näiden tutkimusten voidaan väittää olevan vähemmän relevantteja oikeustapauksia ajatellen, koska niissä arvioitiin lasten muistikuvia neutraaleista tapahtumista, joihin he eivät itse osallistuneet. Samanlaisia tuloksia on kuitenkin saatu haastateltaessa lapsia johdattelevasti koskien tilanteita, joihin he olivat itse osallistuneet.
Esimerkiksi yhdessä tutkimuksessa 7–10 vuotiaita lapsia haastateltiin neljä vuotta vanhasta tapahtumasta tutkijoiden luomassa syyttävässä ilmapiirissä, mikä johti lapset antaman tapahtumista virheellisiä tietoja (Goodman, Wilson, Hazan & Reed, 1989). Toisessa tutkimuksessa merkittävä osa 8-vuotiaista kertoi, että jotakin ‘inhottavaa’ oli pistetty heidän suuhunsa, kun nämä virheelliset tapahtumat oli sisällytetty vanhempien heille lukemiin tarinoihin (Poole & Lindsay, 1996).
Myös aikuisten muistia voidaan heikentää käyttämällä johdattelevia haastattelumenetelmiä, joskin vähemmässä määrin hyvin pieniin lapsiin verrattuna. Loftus ja Pickrell (1995) istuttivat 25%:iin tutkittavista virheellisiä muistoja siitä, että nämä olivat eksyneet ostoskeskuksessa. Toisissa tutkimuksissa Hyman kollegoineen istutti 38%:lle aikuisista virheellisen lapsuuden muiston, jonka mukaan he olivat kaataneet boolimaljan häissä (Hyman & Pentland, 1996), ja 20%:lle muiston, jonka mukaan he olivat lapsena olleet korvatulehduksen vuoksi sairaalassa (Hyman, Husband & Billings, 1995). Malinoski ja Lynn (1995, 1996) osoittivat, että on helppoa saada tavalliset yliopisto-opiskelijat muistamaan asioita ajalta ennen ensimmäistä ikävuotta. On mielenkiintoista, että virheellisten muistojen onnistunut istuttaminen aikuisiin näyttää riippuvan tekijöistä, joiden on todettu olevan johdattelevia lapsia haastateltaessa. Olennaisia tekijöitä ovat mm. virheellisen tiedon kertaaminen, kehotukset luoda mielikuvia ja johdattelijan (haastattelijan) arvovaltaisuus.
Tämän lyhyen esityksen perusteella on riittävät perusteet väittää, etteivät alle kouluikäiset ole ainoa ikäryhmä, johon voidaan vaikuttaa johdattelevia haastattelumenetelmiä käyttämällä. On tärkeää laajentaa tutkimusta kehittämällä uusia tutkimusasetelmia, joiden avulla voidaan tutkia, missä määrin vanhemmat lapset ja nuoret ovat johdateltavissa ja mitkä tekijät rajaavat ja vaikuttavat näiden ikäryhmien johdateltavuuteen. Tämä alue on jäänyt tutkimuksen ulkopuolelle samalla tavoin kuin alle kouluikäisten tutkimus jäi syrjään tämän vuosisadan ensimmäisen puolikkaan aikana.
Ei pitäisi olla yllättävää, että lapset saadaan antamaan virheellisiä kertomuksia, vaikka tämä tulos onkin monien mielestä masentava ja kielteinen. Jotkut ovat yrittäneet vähätellä tätä tulosta viittaamalla lasten muistin ja muistista hakemisen vahvuuksiin, on kuitenkin yhtä selvää, että lasten kertomuksiin vaikuttavat selkeät kehitystasosta johtuvat erot. Lasten kyvyssä painaa asioita tarkasti muistiin, varastoida niitä ja palauttaa niitä mieleen on selkeitä kehitystasosta johtuvia eroja (Brainerd & Ornstein, 1991). Kehitystasosta johtuvia eroja on myös lasten unohtamisessa, mielessä säilyttämisessä ja uudelleen oppimisessa (Brainerd, Reyna, Howe & Kingma, 1990). Pienet lapset ovat erityisen herkkiä sekoittamaan eri muistikuvien lähteet toisiinsa (Ackil & Zaragoza, 1995; Parker, 1995; Poole & Lindsay, 1996). Kaikkien näiden tekijöiden oletetaan olevan yhteydessä johdateltavuuteen.
Lasten kehitystasosta johtuvia eroja on myös ei-kognitiivisissa tekijöissä, kuten sosiaalisessa yhdenmukaisuudessa, halussa miellyttää auktoriteettihahmoja ja vastata kysyttäessä. Yleensä pienet lapset uskovat aikuisia ja hyväksyvät heidän antamansa tiedot luotettavina (Ackerman, 1983; Sonnenschein & Whitehurst, 1980). Näin ollen aikuinen haastattelija voi johdatella pieniä lapsia helpommin kuin saman ikäinen haastattelija (Ceci, Ross & Toglia, 1987). Lapsiin vaikuttaa myös todennäköisemmin aikuinen haastattelija, jolla on arvovaltaa lapsen suhteen (Tobey & Goodman, 1992).
Ikäeroja lasten johdateltavuudessa on pyritty ymmärtämään käyttämällä yllä läpikäytyjä viitekehyksiä. Huolimatta useista viitekehyksistä, on vain vähän empiirisiä tutkimuksia, jotka antaisivat tukea oletetuille vaikutussuhteille. Emme väitä, etteikö tällaista tutkimusta olisi lainkaan tehty. Jotkut tutkijat ovat esimerkiksi pyrkineet arvioimaan missä määrin johdateltavuus johtuu sosiaalisista ja missä määrin kognitiivisista tekijöistä (Ceci et al., 1987; Zaragoza, Dahlgren & Muench, 1992). Näiden tutkimusten tulokset ovat ristiriitaisia ja kysymys jomman kumman tekijän ensisijaisuudesta on yhä ratkaisematta. Kuten olemme väittäneet aikaisemmassa tutkimuksessamme (Ceci & Bruck, 1993) niin tämänhetkinen johtopäätös tutkimustuloksista on, että vaikka sosiaaliset tekijät (esim. halu miellyttää auktoriteettia) ovat varsin merkittäviä, niin ne eivät täysin selitä kaikkia johdattelun vaikutuksia. Ne vaikuttavat todennäköisesti yhdessä kognitiivisten tekijöiden kanssa (muistijäljen vahvuus, tietorakenteet) lisäten johdateltavuutta tietyissä tilanteissa. Jos lapsi esimerkiksi pitää auktoriteettihahmoa erityisen vahvana, niin tämän virheelliseen sanomaan saatetaan kiinnittää enemmän huomiota, jolloin myöhempi kertomus sisältää enemmän tämän sanoman osasia. Toisaalta on mahdollista, että sosiaalisten tekijöiden vaikutus pohjautuu kognitiivisiin tekijöihin. Jos muistikuvat ovat heikkoja tai niitä ei lainkaan ole, lapset saattavat olla herkempiä ja halukkaampia antamaan periksi johdattelulle, koska ei ole olemassa johdattelun kanssa kilpailevaa muistijälkeä.
Uskomme, että ensi vuosikymmenellä tutkijat panostavat erityisesti johdateltavuuden mekanismien teoreettisten mallien kehittämiseen ja testaamiseen. Ilmiöstä itsestään johtuen tällaiset mallit tulevat välttämättä olemaan monimutkaisia sisältäen useita eri dimensioita. Ne tulevat sisältämään useita kognitiivisia tekijöitä (muistijäljen vahvuus, muistissa olevien representaatioiden luonne, erilaisten muististahaku -strategioiden käyttö), sosiaalisia tekijöitä (haastattelijan asema, yhdenmukaisuuden paine) sekä myös biologisia tekijöitä (fysiologinen reaktiivisuus). Uskomme lisäksi, että parhaat mallit ottavat huomioon yksilölliset erot johdateltavuudessa. Tämän vuoksi niihin voi sisältyä persoonallisuustekijöitä (e.g. tottelevaisuus, “field independence”, itsetunto), tehtävään liittyviä tekijöitä (perustuuko tehtävä suurelta osin muistista palauttamiseen, havaintokertojen lukumäärä) ja jopa demografisia tekijöitä.
TULOSTEN MERKITYS KÄYTÄNNÖN TOIMINNAN SUUNTAAMISELLE
Tämän tutkimusalueen keskeisen viestin voi tiivistää viiteen sanaan: koulutusta, koulutusta ja lisää koulutusta. Tässä artikkelissa läpikäydyt tulokset on toistettu useissa eri tutkimuslaboratorioissa ja monet käyttäytymistieteilijät hyväksyvät ne. Onkin mielenkiintoista, että tästä huolimatta tieto ei ole tavoittanut niitä ryhmiä, joille siitä olisi eniten hyötyä: lapsia haastattelevia, arvioivia ja hoitavia ammattilaisia. On hämmästyttävää, miten vähän lasten kanssa työtätekevät henkilöt saavat koulutusta lasten haastattelemiseen. Annetuissa ohjeissa kiinnitetään harvoin huomiota varovaisuuteen ja kuinka voidaan välttää lapsen kertomuksen muokkaamista. Ei riitä, että ammattilaisia koulutetaan vaan koulutusohjelmien tulee sisältää viimeisimmät ja olennaisimmat tutkimustiedot. Viimeisen viiden vuoden aikana olemme luennoineet lastensuojelutyöntekijöille, poliiseille, terapeuteille ja monille muille lapsia haastattelevien ammattiryhmien edustajille On aina hämmästyttävää kuulla näiltä kokeneilta ja korkeassa asemassa olevilta työntekijöiltä jokaisen esityksen jälkeen että tämä oli ensimmäinen kerta, kun he ovat koskaan kuulleet tällaisesta tutkimuksesta.
Esimerkiksi kesällä 1996 Cornellin yliopistoon tuli kahden viikon koulutukseen 26 lastensuojelutyöntekijää ympäri maailman. Suurimmalla osalla oli ylempi korkeakoulututkinto ja enemmän kuin puolet työskenteli kouluttajina, koulutusohjelmien kehittäjinä, työnohjaajina tai johtavina työntekijöinä. Kaikilla, paitsi yhdellä oli vähintään viiden vuoden kokemus tältä alueelta. Ennen koulutuksen alkua arvioimme osallistujien lasten haastattelua ja lasten kehitystä koskevia tietoja ja käytäntöjä kyselylomakkeen avulla.
Vaikka osallistujat kertoivat osallistuneensa keskimäärin 75 tuntia haastattelutekniikoita ja/tai lapsen kehitystä koskevaan koulutukseen, niin melkein kolmannes kertoi, ettei heillä ollut mitään tietoja lapsen haastattelutekniikkojen tai lasten kehityksen tieteellisestä tutkimuksesta. Loput, jotka kertoivat tuntevansa aluetta jonkin verran, vastasivat yleisesti ottaen erittäin harvoin oikein esitettyihin kysymyksiin. Useimmat esimerkiksi olivat samaa mieltä seuraavan väittämän kanssa “Haastattelijan, joka uskoo hyväksikäytön tapahtuneen, tulee haastatella uudelleen lasta, joka aluksi kieltää tapahtuman”. Vain kahdeksan osallistujista kertoi tuntevansa tämän alueen tutkimusta ja heidän vastuksistaan vain 25%:a oli oikein.
Vastaukset valikoivaa vahvistamista koskeviin kysymyksiin olivat huomattavasti useimmin oikein, 90%:a vastaajista totesi, että seuraava väite on ongelmallinen ‘Haastattelussa on tärkeää tukea lasta, jonka uskotaan olevan hyväksikäytön uhri, esimerkiksi sanomalla ‘älä pelkää kertoa minulle, mitä hän teki sinulle’, tai ‘on hyvä kertoa, tunnet olosi paremmaksi, kun olet kertonut’. Kuitenkin vain 10% kertoi tietävänsä, mitä tieteellistä tietoa tästä asiasta on. Samalla tavalla yli puolella osallistujista ei tuntenut tieteellisiä tutkimustuloksia ikäeroista lasten johdateltavuudessa ja anatomisten nukkien käytöstä. Niistäkin, jotka kertoivat tuntevansa tieteellistä tutkimusta vain 60%:a vastasi oikein, että nuoremmat lapset ovat johdateltavampia ja että lasten leikistä anatomisilla nukeilla ei voida diagnosoida seksuaalista hyväksikäyttöä. Lopuksi, arviot johdateltavuudessa esiintyvistä eroista (alle kouluikäiset ovat johdateltavampia kuin vanhemmat lapset sekä keskeisiä että perifeerisiä yksityiskohtia koskien) olivat oikein vain 30%:lla, vaikka juuri tästä seikasta väitettiin tieteellistä tutkimusta tunnettavan kaikkein eniten.
Tieteelliseen tutkimuksen saaminen käytännön työntekijöiden ulottuville on vasta aivan ensimmäinen askel. Vaikka tieteellistä tietoa olisi saatavilla, pitkään hallinneet uskomukset ja ennakko-oletukset vaikuttavat sekä henkilöt väittävät tietävänsä että siihen, miten he käytännössä toimivat. On erittäin vaikeaa kääntää tutkimustuloksia toimiviksi koulutusohjelmiksi ja tällaiset ohjelmat ovatkin usein epäonnistuneet (Doris, Mazur & Thomas, 1995). Käytettävissä olevat tutkimustulokset osoittavat, ettei hyviä haastattelutaitoja voida opettaa tehokkaasti lyhyessä ajassa (esim. 10-päivän seminaarissa) ja että haastattelijat palaavat usein jonkin ajan kuluttua vanhoihin, toimimattomiin (ja mahdollisesti vaarallisiin) vaikkakin mukavampiin totuttuihin tapoihinsa (Memon, Bull & Smith, 1995). Oletettavasti tarvittaisiin huomattavasti enemmän aikaa opetettujen taitojen harjoittelemiseen ja niistä saatavaan palautteeseen - tämä on kuitenkin ylellisyyttä, jollaiseen useimmilla selvityksiä tekevillä toimistoilla ei ole mahdollisuutta. Tavoitteen saavuttaminen on vaikeaa, mutta kunnes ammattilaiset tutustuvat alan tutkimukseen ja omaksuvat tehokkaita koulutusohjelmia, joudumme luultavasti todistamaan jatkuvasti tapauksia, joissa käsitellään lapsen kertomuksen luotettavuutta ja lapsen haastattelijoiden ammattitaitoa.
Toinen keskeinen johtopäätös lasten kertomusten luotettavuutta koskevasta tutkimuksesta on tarve kehittää tieteellisesti päteviä haastattelumenetelmiä. Täydellisen haastattelun tulee täyttää monia kriteerejä. Ensinnäkin haastattelun täytyy perustua tekniikkoihin, joiden on osoitettu olevan hyödyllisiä täydellisen ja tarkan lausunnon saamiseksi lapsilta. Esimerkiksi Saywitz & Snyder (1996) ovat kehittäneet tekniikan, joilla lapsilta saadaan kattavampia spontaaneja kertomuksia opettamalla heitä tällaisen kertomuksen antamiseen ennen varsinaista haastattelua. Sternberg et.al. (1996) ovat kehittäneet tavan luoda yhteistyösuhde lapsen kanssa, joka samalla lisää lapsien antaman spontaanin tiedon määrää. Carte, Buttoms ja Levine (1996) ovat kehitelleet lasta tukevaa haastattelutekniikkaa, jonka seurauksena lapset pystyvät paremmin vastustamaan heille esitettyä virheellistä tietoa. Samanaikaisesti täydellisessä haastattelussa ei saa käyttää tekniikoita, jotka on todettu haitallisiksi (anatomisten nukkien käyttö, ohjatun kuvittelun käyttö). Monia näistä mahdollisesti haitallisia menetelmiä on kuvattu tässä artikkelissa.
Lisäksi täydellisessä haastattelussa tulee yhdistää ja valita erilaisia menetelmiä loogisesti ja lapsen iän mukaisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka useat eri tutkimukset osoittavatkin tietyt menetelmät hyödyllisiksi, tulee varmistua niiden käyttökelpoisuudesta, jos ne liitetään toiseen menettelytapaan. Lisäksi, joidenkin metodologien mukaan täydellisen protokollan tulisi sisältää minimaalinen määrä erilaisia tekniikoita, jotka ovat välttämättömiä tarvittava informaation saamiseksi. Tätä nimitetään joskus lisäarvoksi (incremental validity) (ks Wolfner, Faust & Davis, 1993). Tämän periaatteen mukaan haastattelumenetelmä tulee testata sen varmistamiseksi, että kukin siihen lisättävä elementti merkittävästi lisää saatavan informaation määrää. Jos jokin elementti verrattuna toiseen ei lisää saatavan informaation määrää vaan jopa vähentää sitä, niin tätä elementtiä ei pidä ottaa osaksi haastattelumenetelmää. Vaikka näyttäisi siltä, että kyseinen elementin sisällyttäminen on harmitonta, niin se ei helpota menettelyn käytännön soveltamista. Joskus on tärkeää pystyä suorittamaan haastattelu mahdollisimman nopeasti, minkä vuoksi tieteellisesti pätevän protokollan tulee sisältää tarkasti paras mahdollinen erilaisten menetelmien yhdistelmä, ei enempää eikä vähempää. Tämä menettelytapa on keskeinen menetelmän tieteellisen validiteetin varmentamiseksi ja sen vuoksi, että lasten haastattelut ovat usein erittäin merkityksellisiä.
Tällä hetkellä on olemassa joukko kehittyneisyydeltään ja tieteelliseltä pätevyydeltään erilaisia haastatteluprotokollia (ks. Poole & Lamb, painossa). Näihin sisältyy kognitiivinen haastattelu (Fisher & Geiselman, 1992), vaiheittainen haastattelu (Yille, Hunter, Joffe & Zaparniuk, 1993), strukturoitu haastattelu (Memon, Cronin, Eaves & Bull, 1993) ja National Institute of Child Health and Human Deveopment-protokolla (Lamb, Sternberg, Esplin, Hershkowitz & Orbach, 1997). Kaikki nämä on kehitetty tieteellisistä lähtökohdista lähtien ja testattu monissa erilaisissa tilanteissa. Oletettavasti nämä haastattelumenetelmät johtavat systemaattisempiin ja parempiin pienten lasten haastatteluihin.
JOHTOPÄÄTÖKSET
Tämän artikkelin alussa keskusteltiin pienten lasten haastattelujen kertomusten luotettavuudesta, keskittyen lasten seksuaalisen hyväksikäytön tarkkaan diagnostisointiin liittyviin ongelmiin. Erityisen huolestuttava on tilanne, jossa lapsi aluksi kieltää hyväksikäytön, mutta myöhemmin paljastaa sen. Vaikka jotkut ammattilaiset väittävätkin, että tämä on yleistä seksuaalisen hyväksikäytön uhreilla, niin tässä artikkelissa läpikäyty tutkimus tuo esiin vaihtoehtoisen hypoteesin, joka tulisi ottaa tapauskohtaisesti huomioon. Ammattilaisten tulisi olla varuillaan johdattelevien haastattelumenetelmien aiheuttamien vääristymien suhteen. Käsityksemme on, että ei ole kyse vain hyväksikäyttöön liittyvistä tilanteista, vaan kaikista tilanteista, joissa lapsi vastaa alustaviin kysymyksiin kieltävästi, mutta esittää vakavia syytöksiä vasta johdattelevien kysymysten jälkeen.
Vaikka olemmekin osoittaneet, että johdattelevien haastattelujen seurauksena syntyvät lasten virheelliset syytökset johtuvat jossain määrin lapsille ominaisista kognitiivisista ja sosiaalisista piirteistä, on kuitenkin niin, että ulkoisilla johdatteleville haastatteluille tyypillisillä tekijöillä on keskeinen merkitys lasten väärien syytösten synnyssä. Tämän vuoksi emme pidä pieniä lapsia kykenemättöminä toimimaan todistajina. Pikemminkin on niin, että asianmukaisesti haastateltaessa pienikin lapsi voi tuottaa oikeudellisesti merkittävää todistusaineistoa. Mielestämme ulkoisilla tekijöillä on huomattavasti enemmän merkitystä väärissä syytöksissä kuin sisäisillä psykologisilla tekijöillä, minkä vuoksi mielestämme on erittäin tärkeä kehittää asianmukaisia haastattelumenetelmiä ja ammattilaisille tarkoitettuja koulutusohjelmia.
Lähteet
Ackerman, B. (1983). Speaker bias in children's evaluation of the external consistency of statements. Journal of Experimental Child Psychology, 35. 111–127.
Ackil. J. K. & Zaragoza, M. S. (1995). Developmental differences in eyewitness suggestibility and memory for source. Journal of Experimental Child Psychology, 60, 57–83.
American Humane Association (1988). Highlights of official child neglect and abuse reporting, 1986. Denver, CO: Author.
Baker-Ward, L., Gordon, B., Ornstein, P. A., Larus, D. & Clubb, P. (1993). Young children's long-term retention of a pediatric examination. Child Development, 64, 1519–1533.
Bays, J. & Chadwick, C. (1993). Medical diagnosis of the sexually abused child. Child Abuse & Neglect, 17, 91–110.
Berenson, A., Heger, A. & Andrews, S. (1991). Appearance of the hymen in newborns. Pediatrics, 87, 458–465.
Bottoms, B. & Goodman, G. (Eds). (1996). International perspectives on child abuse and children's testimony. Thousand Oaks, CA: Sage.
Bottoms, B., Shaver, P. & Goodman, G. (1996). An analysis of ritualistic and religion-related child abuse allegations. Law & Human Behaviour, 20, 1–34.
Bradley, A. & Wood, J. (1996). How do children tell? The disclosure process in child sexual abuse. Child Abuse & Neglect, 20, 881–891.
Brainerd, C. J. & Ornstein, P. A. (1991). Children's memory for witnessed events: The developmental backdrop. In J. L. Doris (Ed.), The suggestibility of children's recollections (pp. 10–20). Washington, DC: American Psychological Association.
Brainerd, C., Reyna, V. F., Howe. M. L. & Kingma, J. (1990). The development of forgetting and reminiscence. Monographs of the Society for Research in Child Development, 55 (3–4, Serial No. 222), 1, 93.
Bruck, M., Ceci, S. J. & Francoeur, E. (1995, March). Anatomically detailed dolls do not facilitate preschoolers' reports of touching. Paper presented at the annual meeting of the Society for Research in Child Development, Indianapolis, IN:
Bruck, M., Ceci, S. J., Francoeur, E. & Barr, R. J. (1995). "I hardly cried when I got my shot!": Influencing children's reports about a visit to their pediatrician. Child Development, 66, 193–208.
Bruck, M., Ceci, S. J., Francoeur, E. & Renick, A. (1995). Anatomically detailed dolls do not facilitate preschoolers' reports of a pediatric examination involving genital touching. Journal of Experimental Psychology: Applied, 1, 95–109.
Bruck, M., Ceci, S. J. & Hembrooke, H. (1997). Children's reports of pleasant and unpleasant events. In D. Read and S. Lindsay (Eds.), Recollections of trauma: Scientific research and clinical practice (pp. 199–219). New York: Plenum Press.
Bull, R. & Cherryman, J. (1995). Helping to identify skills gaps in specialist investigative interviewing: Enhancement of professional skills. UK: Home Office Police Department.
Carter, C. A., Bottoms, B. L. & Levine, M. (1996). Linguistic and socioemotional influences on the accuracy of children's reports. Law & Human Behaviour, 20, 335–358.
Ceci, S. J. & Bruck, M. (1993). The suggestibility of the child witness: A historical review and synthesis. Psychological Bulletin, 113, 403–439.
Ceci, S. J. & Bruck, M. (1995). Jeopardy in the courtroom: A scientific analysis of children's testimony. Washington, DC: American Psychological Association.
Ceci, S. J., Bruck, M. & Rosenthal, R. (1995). Children' s allegations of sexual abuse: Forensic and scientific issues: A reply to commentators. Psychology, Public Policy, and Law, 1, 494–520.
Ceci, S. J., Crotteau-Huffman, M., Smith, E. & Loftus, E. W. (1994). Repeatedly thinking about non-events. Consciousness & Cognition, 3, 388–407.
Ceci, S. J., Loftus, E. W., Leichtman, M. & Bruck, M. (1994). The role of source missattributions in the creation of false beliefs among preschoolers. International Journal of Clinical and Experimental Hypnosis, 62, 304–320.
Ceci, S. J., Ross, D. & Toglia, M. (1987). Age differences in suggestibility: Psycholegal implications. Journal of Experimental Psychology: General, 117, 38–49.
Conerly, S. (1986). Assessment of suspected child abuse. In K. MacFarlane, J. Waterman, S. Conerly, L. Damon, M. Durfee & S. Long (Eds.), Sexual abuse of young children: Evaluation and treatment (pp. 30–51). New York: Guilford Press.
Conte, J. R., Sorenson, E., Fogarty, L. & Rosa, J. D. (1991). Evaluating children's reports of sexual abuse: Results from a survey of professionals. American Journal of Orthopsychiatry, 78, 428–437.
Davies, G., Lloyd-Bostock, S., McMurran, M. & Wilson, C. (Eds.). (1995). Psychology, law, and criminal justice: International developments in research and practice. Berlin, Germany: Walter de Gruyter.
Doris, J., Mazur, R. & Thomas, M. (1995). Training in child protective services: A commentary on the amicus brief of Bruck and Ceci (1993/1995). Psychology, Public Policy, and Law, 1, 479–493.
Finlayson, L. M. & Koocher, G. P. (1991). Prof'essional judgment and child abuse reporting in sexual abuse cases. Professional Psychology: Research and Practice, 22, 464–472.
Fisher, R. P. & Geiselman, R. E. (1992). Memory-enhancing techniques for investigative interviewing: The cognitive interview. Springfield, IL: Charles C Thomas.
Fivush, R., Haden, C. & Adam, S. (1995). Structure and coherence of preschoolers' personal narratives over time: Implications for childhood amnesia. Journal of Experimental Child Psychology, 60, 32–56.
Gonzalez, L., Waterman, J., Kelly, R., McCord, J. & Oliveri, M. (1993). Children's patterns of disclosures and recantations of sexual and ritualistic abuse allegations in psychotherapy. Child Abuse & Neglect, 17, 281–289.
Goodman, G. S., Taub, E. P., Jones, D. P., England, P., Port, L., Rudy, L. & Prado, L. (1992). Testifying in criminal court. Monographs of' the Society for Research in Child Development, 57 (5, Serial No. 229) 1–142.
Goodman, G. S., Wilson, M. E., Hazan, C. & Reed, R. S. (1989, April ). Children's testimony nearly four years after an event. Paper presented at the annual meeting of the Eastern Psychological Association, Boston, MA.
Horner, T. M., Guyer, M. J. & Kalter, N. M. (1993a). The biases of child sexual abuse experts: Believing is seeing. Bulletin of the American Academy of Psychiatry and Law, 21, 281–292.
Horner, T. M., Guyer, M. J. & Kalter, N. M. (1993b). Clinical expertise and the assessment of child sexual abuse. Journal of' the American Academy of Child and Adolescent Psychiatry, 32, 925–931.
Hulse, D. A. (l994). Linguistic complexity in child abuse interviews. Unpublished master's thesis, University of Tennessee at Chattanooga.
Hyman, I., Husband, T. & Billings, F. (1995). False memories of childhood experiences. Applied Cognitive Psychology, 9, 181–197.
Hyman, I. & Pentland, J. (1996). The role of mental imagery in the creation of false childhood memories. Journal of Memory & Language, 35, 101–117.
Idaho v. Wright, 497 U.S. 805 (1990).
Jones, D. & McGraw, J. M. (1987). Reliable and fictitious accounts of sexual abuse in children. Journal of' Interpersonal Violence, 2, 27–45.
Kalichman, S. C. (1993). Mandated reporting of suspected child abuse: Ethics, law, and policy. Washington, DC: American Psychological Association.
Kendall-Tackett, K. A., Williams, L. M. & Finkelhor, D. (1993). Impact of sexual abuse on children: A review and synthesis of recent empirical studies. Psychological Bulletin, 113, 164–180.
La Fontaine, J. S. (1994). The extent and nature of organised and ritual abuse. Research findings. Department of Health. London: HMSO.
Lamb, M. E., Hershkowitz, I., Sternberg, K. J., Esplin, P. W., Hovav, M., Manor, T. & Yudilevitch, L. (1996). Effects of investigative utterance types on Israeli children's responses. International Journal of Behavioural Development, 19, 627–637.
Lamb, M. E., Sternberg, K. J., Esplin, P. W., Hershkowitz, I. & Orbach, Y. (1997). Assessing the credibility of children's allegations of sexual abuse: A survey of recent research. Learning & Individual Differences, 9, 175–194.
Leichtman, M. D. & Ceci, S. J. (1995). The effects of stereotypes and suggestions on preschoolers' reports. Developmental Psychology, 31, 568–578.
Leippe, M., Romanczyk, A. & Manion, A. P. (1991). Eyewitness memory for a touching experience: Accuracy and communication style differences between child and adult witnesses. Journal of Applied Psychology, 76, 367–379.
Lipmann, O. & Wendriner, E. (1906). Aussage experimente im Kindergarten. Beitr. zur Psycologie der Aussage (Stern), 2, 418–423.
Loftus, E. F. & Pickrell, J. (1995). The formation of false memories. Psychiatric Annals, 25, 720–725.
MacFarlane, K. & Krebs, S. (1986). Techniques for interviewing and evidence gathering. In K. MacFarlane, J. Waterman, S. Conerly, L. Damon, M. Durfee & S. Long (Eds.), Sexual abuse of young children: Evaluation and treatment (pp. 67–100). New York: Guilford Press.
Malinoski, P. & Lynn, S. J. (1995, August). The pliability of early memory reports. Paper presented at the 103rd Annual Convention of the American Psychological Association, New York, NY.
Malinoski. P. & Lynn, S. J. (1996, November). The temporal stability of early memory reports. Paper presented at the annual convention of the Society for Clinical and Experimental Hypnosis, Tampa, FL.
Maryland v. Craig, 110 S. Ct. 3157 (1990).
McGough, L. (1994). Fragile voices: The child witness in American courts. New Haven, CT: Yale University Press.
Melton, G. (1992). Children as partners for justice: Next steps for developmental. Monographs of the Society for Research in Child Development, 57 (5, Serial No. 229), 153–159.
Melton, G. & Thompson, R. (1987). Getting out of a rut: Detours to less travelled paths in child-witness research. In S. J. Ceci, M. P. Toglia & D. F. Ross (Eds.), Children’s eyewitness memory (pp. 209–229). New York: Springer-Verlag.
Memon, A., Bull, R. & Smith, M. (1995). Improving the quality of the police interview: Can training in the use of cognitive techniques help? Policy and Society, 5, 53–68.
Memon, A., Cronin, O., Eaves, R. & Bull, R. (1993). The cognitive interview and child witnesses. Issues in Criminological & Legal Psychology, 20, 3–9.
Nathan, D. & Snedeker, M. (1995). Satan’s silence: Ritual abuse and the making of a modern American witch hunt. New York: Basic Books.
Ornstein, P. A., Baker-Ward, L., Myers, J., Principe, G. F & Gordon, B. N. (1995). Young children's long-term retention of medical experiences: Implications for testimony. In F. E. Weinert & W. Schneider (Eds.), Memory performance and competencies: Issues in growth and development (pp. 349–371). Hillsdale, NJ: Erlbaum.
Parker, J. (1995). Age differences in source monitoring of performed and imagined actions on immediate and delayed tests. Journal of Experimental Child Psychology, 60, 84–101.
Parker, J., Bahrick, L., Lundy, B., Fivush, R. & Levitt, M. (in press).Effects of stress on children's memory for a natural disaster. In C. P. Thompson, D. J. Herrmann, J. D. Read, D. Bruce, D. G. Payne & M. P. Toglia (Eds.), Eyewitness memory: Theoretical and applied perspectives. Mahwah, NJ: Erlbaum.
Peterson, C. & Bell, M. (1996). Children's memory for traumatic injury. Child Development, 67, 3045–3070.
Poole, D. A. & Lamb, M. E. (in press). Investigative interviews of children: A guide for helping professionals. Washington, DC: American Psychological Association.
Poole, D. A. & Lindsay, D. S. (1996, June). Effects of' parental suggestions, interviewing techniques, and age on young children's event reports. Paper presented at the NATO Advanced Study Institute, Recollections of trauma: Scientific research and clinical practice, Port de Bourgenay, France.
Poole, D. A. & Lindsay, D. S. (in press). Assessing the accuracy of young children's reports: Lessons from the investigation of child sexual abuse. Journal of Applied and Preventive Psychology.
Rawls, J. (1996). How question form and body-parts diagrams can affect the content of young children's disclosures. Paper presented at the NATO Advanced Study Institute, Recollections of trauma: Scientific research and clinical practice, Port de Bourgenay, France.
Salmon, K. & Pipe, M. E. (1997). Providing props to facilitate young children's event recall: The impact of a one year delay. Journal of Experimental Child Psychology, 65, 261–292.
Saywitz, K., Goodman, G., Nicholas, G. & Moan, S. (1991). Children's memory of a physical examination involving genital touch: Implications for reports of child sexual abuse. Journal of Consulting and Clinical Psychology, 59, 682–691.
Saywitz, K. J. & Snyder, L. (1996). Narrative elaboration: Test of a new procedure for interviewing children. Journal of Consulting and Clinical Psychology, 64, 1347–1357.
Sedlak, A. & Broadhurst, D. (1996). Executive summary of the Third National Incidence Study of Child Abuse and Neglect. Washington, DC: U.S. Department of Health and Human Services.
Sonnenschein, S. & Whitehurst, G. (1980). The development of communication: When a bad model makes a good teacher. Journal Of Experimental Child Psychology, 3, 371–390.
Sorensen, T. & Snow, B. (1991). How children tell: The process of disclosure of child sexual abuse. Child Welfare, 70, 3–15.
State v. Michaels, 136 N.J. 299, 642 A.2d 1372 (N.J., 1994).
Sternberg, K. J., Lamb, M. E., Hershkowitz, I., Yudilevitch, L., Orback, Y., Esplin, P. & Horav, M. (1996). Effects of introductory style on children's abilities to describe experiences of sexual abuse. International Journal of Behavioural Development, 19, 627–637.
Steward, M. S. & Steward, D. S., with Farquahar, L., Myers, J. E. B., Reinart, M., Welker, J., Joye, N., Driskll, J. & Morgan, J. (1996). Interviewing young children about body touch and handling. Monographs of the Society for Research in Child Development, 61 (4–5, Serial No. 248).
Summit, R. (1983). The child sexual abuse accommodation syndrome. Child Abuse & Neglect, 7, 177–193 .
Tobey, A. & Goodman G. S. (1992). Children's eyewitness memory: Effects of participation and forensic context. Child Abuse & Neglect, 16, 779–796.
United States v. Rouse, F.3d 360 (8th Cir. 1996).
U.S. Department of Health and Human Services, National Centre on Child Abuse and Neglect. (1996). Child maltreatment 1994: Reports from the states to the National Centre on Child Abuse and Neglect. Washington, DC: U.S. Government Printing Office.
U.S. Departrnent of Health and Human Services, National Centre on Child Abuse and Neglect. ( 1997). Child maltreatment 1995: Reports from the states to the National Centre on Child Abuse and Neglect. Washington DC: U.S. Government Printing Office.
Wang, C. T. & Daro, D. (1996). Current trends in child abuse reporting and fatalities: The results of the 1996 Annual Fifty State Survey. Chicago: National Committee to Prevent Child Abuse.
Warren, A. R. & Lane, P. (1995). The effects of timing and type of questioning on eyewitness accuracy and suggestibility. In M. Zargoza (Ed.), Memory and testimony in the child witness (pp. 44–60). Thousand Oaks, CA: Sage.
Warren, A. R., Woodall, C. E., Hunt, J. S. & Perry, N. W. (1996). ''It sounds good in theory, but ....", Do investigative interviewers follow guidelines based on memory research? Child Maltreatment, 1, 231–245.
White v. Illinois, 502 U.S., 112 S. Ct. 736 (1992).
Wolfner, G., Faust, D. & Dawes, R. (1993). The use of anatomical dolls in sexual abuse evaluations: The state of the science. Applied and Preventative Psychology, 2, l–11.
Yuille, J. C., Hunter R., Joffe, R. & Zaparniuk, J. (1993). Interviewing children in sexual abuse cases. In G. S. Goodman & B. Bottoms (Eds.), Child victims, child witnesses (pp. 95–116). New York: Guilford Press.
Yuille, J., Marxsen, D. & Menard, K. (1993). Interviewing and assessing children in sexual abuse investigations: A field study. Unpublished report for the Ministry of Social Services, Victoria, British Columbia, Canada.
Zaragoza, M., Dahlgren, D. & Muench, J. (1992). The role of memory impairment in children”s suggestibility. In M. L. Howe, C. J. Brainerd & V. F. Reyna (Eds.), Development of long-term retention (pp. 184–216). New York: Springer-Verlag.
Sena Garven, James M. Wood, Roy S. Malpass and John S. Shaw, III:
More Than Suggestion: The Effect of Interviewing Tecniques From the McMartin Preschool Case
© Journal of Applied Psychology, 1998 Vol 83, No 3.
Käännös APA:n luvalla Sexpo säätiön työryhmä
Seuraava osa:
SEKSUAALINEN HYVÄKSIKÄYTTÖ KÄÄNNÖKSIÄ 5/5
Aikaisemmat osat:
SEKSUAALINEN HYVÄKSIKÄYTTÖ KÄÄNNÖKSIÄ 1/5
SEKSUAALINEN HYVÄKSIKÄYTTÖ KÄÄNNÖKSIÄ 2/5
SEKSUAALINEN HYVÄKSIKÄYTTÖ KÄÄNNÖKSIÄ 3/5