SEKSUAALISEN HYVÄKSIKÄYTÖN MUISTOT
LAPSEN HAASTATTELU HYVÄKSIKÄYTÖN EPÄILYSSÄ
TIETEELLISIÄ ARTIKKELEITA
Käsikirjoitusversio 2.3.1999
Käännös: Anu Suomela
(Englannin kielen käännöksen tarkistanut psyk. maist. Pekka Santtila. Alkuperäistekstit saatavissa Sexpo säätiöstä)
ENEMMÄN KUIN JOHDATTELU
Mcmartin - tapauksessa käytettyjen haastattelumenetelmien vaikutus
Sena Garven, James M. Wood, Roy S. Malpass, ja John S. Shaw, III
University of Texas, El Paso
Sena Garven, James M. Wood, Roy S. Malpass ja John S. Shaw III:
Tässä tutkimuksessa todettiin, että McMartin-esikoulun tapauksen transkriptioiden perusteella kehitettyjen haastattelumenetelmien avulla saatiin alle kouluikäiset lapset tekemään perättömiä väitteitä luokkahuoneessa käyneestä vierailijasta huomattavasti helpommin kuin käyttämällä pelkkiä johdattelevia kysymyksiä. Kolmestakymmenestäkuudesta McMartin-menetelmillä haastatelluista lapsista 58%:a esitti vääriä syytöksiä, kun kolmestakymmenestä lapsesta, joita haastateltiin johdattelevilla kysymyksillä 17 %:a esitti vääriä syytöksiä. Sosiaalinen vaikuttaminen ja vahvistaminen näyttävät vaikuttavan lasten vastauksiin voimakkaammin kuin pelkät johdattelevat kysymykset. SIRR -mallin esitetään selittävän, miten lapset ja aikuiset saadaan antamaan vääriä lausuntoja. Kategoriat, jotka SIRR -malliin sisältyvät, ovat johdattelevat kysymykset (suggestive questions), sosiaalinen vaikuttaminen (social influence), vahvistaminen (reinforcement) ja siirtyminen pois suorasta kokemuksesta (removal from direct experience).
YHDESTÄ USEAMMAN HAASTATTELUMENETELMÄN ARVIOINTIIN
1980-luvun kuluessa sekä USA:ssa että Euroopassa tuli esiin joukko paljon julkisuutta saaneita päivähoidossa tapahtuneita ritualistisen hyväksikäytön tapauksia (Kelley, 1996; Nathan & Snedeker, 1995). Tyypillistä näille tapauksille oli se, että alle kouluikäiset lapset esittivät syytöksiä siitä, että päiväkodin työntekijät olivat pahoinpidelleet ja seksuaalisesti hyväksikäyttäneet heitä kummallisilla tavoilla, joihin liittyi satanistisia tai ritualistisia piirteitä. Jotkut asiantuntijat pitäytyvät edelleen siinä käsityksessä, että nämä olivat todellisia tapauksia, joihin liittyi ritualistinen hyväksikäyttö (Faller, 1996; Summit, 1994). Tutkimusta tekevien psykologien keskuudessa skeptinen asenne näiden syytösten suhteen on kuitenkin levinnyt laajalle (Bottoms & Davis, 1997; Bottoms, Shaver & Goodman, 1996; Ceci & Bruck, 1995). 80-luvun päiväkotitapausten vuoksi on tehty suuri määrä tutkimuksia, joissa on tunnistettu useita erilaisia haastattelumenetelmiä, joiden avulla lapset voidaan saada antamaan vääriä lausuntoja (Ceci & Bruck, 1993, 1995; Myers, Saywitz & Goodman, 1996).
Tässä tutkimuksessa jatketaan aikaisempien tutkimusten pohjalta, lisäten joitakin uusia piirteitä. Lukuisissa tutkimuksissa on osoitettu, että viikkojen ja kuukausien kuluessa johdattelu voi voimakkaasti vääristää lasten kertomuksia (Ceci, Loftus, Leichtman & Bruck, 1994; Leichtman & Ceci, 1995; Poole & Lindsay, 1995). Näistä tutkimuksista poiketen selvitimme, voidaanko samanlaisia merkittäviä muutoksia saada aikaan vain minuutteja kestävässä haastattelussa, mikä muistuttaisi yksittäistä rikostutkinnan vuoksi tehtyä haastattelua.
Aikaisemmissa tutkimuksissa on yleensä keskitytty kerrallaan vain yhden tai kahden haastattelumenetelmän vaikutuksiin. Tässä tutkimuksessa sen sijaan selvitettiin tunnetun 80-luvulla päiväkodissa tapahtuneen hyväksikäyttötapauksen perusteella muotoiltujen useiden haastattelumenetelmien yhdistelmän yhteisvaikutusta. Tarkoitus oli vastata keskeiseen oikeudelliseen kysymys siitä, mikä on useiden tällaisten menetelmien samanaikaisen käyttämisen vaikutus, sillä oikeissa tapauksissa tilanne on ollut juuri tämä.
Aiemmissa tutkimuksissa on yleensä keskitytty erityisesti kognitiivisiin tekijöihin, jotka voivat vaarantaa lapsen kertomuksen tarkkuuden. Tässä tutkimuksessa otettiin huomioon useampia tekijöitä, kuten sosiaalinen vaikuttaminen ja vahvistaminen, jotka voivat vaikuttaa lasten kertomuksiin. Tarkoitus on ollut laajentaa tutkijoiden ja käytännön työntekijöiden lasten oikeudellisesta haastattelua ja johdateltavuutta koskeviin kysymyksiin soveltamaa käsitteistöä.
Ensimmäinen päiväkotitapaus, joka nousi USA:ssa koko kansan tietoisuuteen oli McMartin-päiväkodin tapaus (People v. Buckey, 1990). Siinä seitsemää opettajaa, joiden joukossa oli useita vanhempia naisia, syytettiin useiden satojen lasten hyväksikäytöstä yli 10 vuoden aikana Los Angelesin esikaupunkialueella Manhattan Beachilla (Reinhold, 1990; Timnick & McGraw, 1990). Laskettuna 1983 alkaneesta esitutkinnasta vuoden 1990 alkuun, jolloin tapaus oli loppuun käsitelty, se on yksi Kalifornian osavaltion historian pisimmistä ja kalleimmista oikeuskäsittelyistä. Useimpia epäiltyjä vastaan esitetyt syytteet kuitenkin hylättiin ilman oikeuskäsittelyä. Ketään syytetyistä ei tuomittu yhdestäkään rikoksesta (D. Shaw, 1990; Timnick & McGraw, 1990; Faller, 1996).
Tässä tapauksessa keskeiseksi nousivat useat sadat videoidut lasten haastattelut, jotka syyttäjäviraston pyynnöstä suoritti losangelesilainen sosiaalitoimisto (Rochlich, 1990; Wilkerson & Rainey, 1990). Oikeuskäsittelyn jälkeen valamiehistön jäsenet kritisoivat haastattelun johdattelevuutta (Reinhold, 1990; Timnick & McGraw, 1990; Wilkerson & Rainey, 1990). Seuraavina vuosina sekä lehdistössä ja kirjallisuudessa (Eberle & Eberle, 1993; Nathan & Snedeker, 1995; Tavris, 1997) että tieteellisissä julkaisuissa on kritisoitu McMartin-tapauksen haastatteluja (Ceci & Bruck, 1995; Mason, 1991). Koska haastattelujen transkriptioita ei ole ollut käytettävissä, niitä koskevat kommentit ovat olleet pinnallisia ja perustuneet saatuun vaikutelmaan. Äskettäin transkriptiot on kuitenkin arkistoitu McGillin yliopiston psykologian laitokselle ja ne ovat tutkijoiden käytössä. Tällä hetkellä käynnissä olevassa tutkimuksessa Wood ym (1997) tunnistivat useita McMartin-tapauksessa käytettyjä menetelmiä, jotka ovat nykyisin käytössä olevien suositusten valossa ongelmallisia.
MCMARTIN-TAPAUKSEN HAASTATTELUMENETELMÄT:
KUVAUKSET, ESIMERKIT JA TUTKIMUSTIETO
Wood ym löysivät McMartin-tapauksen haastatteluista kuusi ongelmallista menetelmää. Seuraavassa kuvataan jokaista menetelmää esimerkkien avulla ja arvioidaan niitä nykyisen tutkimustiedon valossa. (Tekniikkojen kliinisestä ja oikeudellisesta taustasta on lähemmin Sena Garvenin väitöskirjassa; Garven, 1997).
Johdattelevat kysymykset
Kuvaus ja esimerkit. Johdattelevien kysymysten menetelmässä haastatteluun tuodaan sellaista uutta tietoa, jota lapsi itse ei ole sen haastattelun kuluessa tuonut esiin. Esimerkiksi kysymys “Koskettiko hän takamustasi?” on erittäin johdatteleva kysymys seksuaalista hyväksikäyttöä koskevassa haastattelussa, jos lapsi ei itse ole vielä maininnut sopimatonta koskettelua.
McMartin-tapauksen haastatteluissa on lukuisia esimerkkejä johdattelevista kysymyksistä. Yksi haastattelija esimerkiksi kysyi lapselta: “Muistatko alastonkuvat” (haastattelu nro 111, s. 29), vaikka valokuvien ottamisesta tai alastomuudesta ei ollut puhuttu mitään. Toinen esimerkki (haastattelu nro 104, s. 83) (H= haastattelija L=lapsi):
H: Kenen luulet leikkineen sitä leikkiä?
L: Ray ja neiti Peggy
H: Ray ja neiti Peggy? Riisuiko neiti Peggy vaatteensa?
L: Juu.
H: Lyöpä vetoa, että hän näytti hassulta, eikö näyttänytkin? Oliko hänellä isot tissit?
L: Juu.
H: Juu. Ja heiluivatko ne?
L: Juu.
Tutkimustieto. Tutkijat ovat kiinnittäneet erittäin paljon huomiota johdatteleviin kysymyksiin (Ceci, Ross & Toglia, 1987; Dale, Loftus & Rathburn, 1987; Leichtman & Ceci, 1995; Loftus & Davis, 1984). Lähes sata vuotta sitten Afred Binet havaitsi, että johdattelevat kysymykset heikensivät lasten kertomusten tarkkuutta (Cunningham, 1988; Goodman & Reed, 1986). Viimeaikaiset tutkimukset ovat vahvistaneet tämän havainnon (ks. Ceci & Bruck, 1993): Yleisesti ottaen on niin, että lapset muuttuvat iän myötä vähemmän johdateltaviksi. Kuitenkin myös aikuiset ovat alttiita johdatteleville kysymyksille (Loftus, 1975; Loftus & Palmer, 1974, Loftus & Zanni, 1975).
Muut ihmiset
Kuvaus ja esimerkit. Muut ihmiset -menetelmässä haastattelija kertoo lapselle jo saaneensa tietoa haastattelun aiheista joltakin muulta henkilöltä. Esimerkiksi yhden McMartin- haastattelun alussa haastattelija kertoi lapselle, että “ihan jokainen“ luokkakuvassa olleista lapsista oli jo käynyt keskustelemassa hänen kanssaan: “Se mitä meille on tullut selväksi on, että vanhassa koulussasi on joukko inhottavia salaisuuksia” (haastattelu nro 103, s. 13). Myöhemmin samassa haastattelussa haastattelija sanoo (s. 37):
“Me tiedämme siitä leikistä (alaston filmitähti), sillä 20 lasta on juuri kertonut meille siitä ... Luuletko, että kun nyt kysyn sinulta kysymyksen, niin voisit pistää mietintämyssyn päähäsi, jolloin voisit muistaa herra Alligaattorin (käsinukke)?”
Tutkimustieto. Kertomalle lapselle muiden henkilöiden lausunnoista haastattelija voi luoda lapselle yhdenmukaisuuden paineita, mikä tarkoittaa “taipumusta muuttaa tai muovata omaa käyttäytymistä niin, että se on yhdenmukaista muiden ihmisten käyttäytymisen kanssa “ (Ettinger, Crooks & Stein, 1994). Sieglerin (1992) mukaan Binet totesi, että yhdenmukaisuuden paine voi vaikuttaa lasten tosiasioita koskeviin lausuntoihin. Binet näytti ryhmälle lapsia kortin , jossa oli yksi viiva ja toisen , jossa oli useita viivoja. Sitten hän pyysi lapsia valitsemaan toisesta kortista viivan, joka oli yhtä pitkä ensimmäisessä kortissa olleen viivan kanssa. Parilla ensimmäisellä kerralla yksi vaihtoehdoista oli selvästi oikein. Myöhemmillä kerroilla vastaavaa viivaa ei enää löytynyt. Lapset olivat kuitenkin usein samaa mieltä epäviralliseksi johtajaksi osoittautuneen toisen lapsen kanssa silloinkin, kun tämä oli selvästi väärässä.
Pynoos ja Nader (1989) haastattelivat koululaisia, joiden kouluun oli tehty aseellinen hyökkäys. He havaitsivat, että jotkut hyökkäyksen aikana koulusta poissa olleet lapset kertoivat tapahtumasta keksittyjä kertomuksia, joiden mukaan he olivat olleet paikalla. He olivat todennäköisesti kuulleet tapahtumasta vanhemmiltaan, muilta lapsilta tai uutisista ja luoneet kuulemansa perusteella sopivia kertomuksia. Julkaisemattomassa tutkimuksessaan Pettit, Fegan ja Howie raportoivat samanlaisista löydöksistä (Ceci & Bruck, 1995). Useat lapset, jotka eivät olleet paikalla luokassa lavastetussa tapahtumassa, kertoivat kuitenkin olleensa paikalla. He ilmeisesti kehittivät tarinansa sen perusteella, mitä he olivat kuulleet muilta lapsilta, mutta on myös mahdollista, että haastattelijat esittivät ennakko-oletustensa mukaisia, johdattelevia kysymyksiä ja lapset vastasivat niihin.
Yhdenmukaisuuden paineiden vaikutus lapsiin on luultavasti parhaiten ymmärrettävissä sen paljon laajemman tutkimustiedon valossa, joka koskee sen vaikutuksia aikuisiin. Aschin (1956; ks. myös Larsen, 1991) klassisessa monesti toistetussa tutkimuksessa todettiin, että aikuisten kertomukset mukautuvat usein ryhmänormeihin. J.S. Shaw, Garven ja Wood (1997) havaitsivat, että aikuisen silminnäkijän välittömään kuvaukseen vaikutti voimakkaasti toisen silminnäkijän kertomus. Tämä vaikutus oli yhä nähtävissä kahden päivän kuluttua.
Positiiviset ja negatiiviset seuraukset
Kuvaus ja esimerkit. Positiivisten seurausten menetelmässä annetaan, luvataan tai viitataan lapselle annettavaan palkintoon, hyväksyntään, sopimukseen tai muihin lapselle annettaviin palkkioihin tai kerrotaan lapselle, että kertomalla tapahtumista hän osoittaa kiitettäviä ominaisuuksia (esim. älykkyyttä, avuliaisuutta). Pelkkää haastattelijan sanomaa ’kyllä’ -sanaa, jolla hän osoittaa ymmärtävänsä lapsen sanoman, ei tule laskea positiiviseksi seuraukseksi. McMartin-tapauksen haastatteluista löytyy suuri määrä esimerkkejä positiivisten seurausten käytöstä. Lukuisten johdattelevien kysymysten jälkeen eräs lapsi esimerkiksi myönsi, että opettaja oli ottanut lapsista alastonkuvia. Haastattelija vastasi: “Saanko taputtaa sinua päälaelle ... olet suureksi avuksi. Sinusta on apua kaikille näille pienille lapsille, koska olet todella fiksu” (haastattelu nro 103, s. 38).
Negatiivisten seurausten menetelmässä esitetään kritiikkiä tai erimielisyyttä sen suhteen, mitä lapsi kertoo tai osoitetaan muutoin, että kertomus on epätäydellinen, väärä tai aiheuttaa pettymystä. Yksittäistä kysymyksen toistamista ei yleensä pidettäisi negatiivisena seurauksena, jos muut haastatteluosuudet eivät osoita, että haastattelija väittää lasta vastaan. McMartin-tapauksen haastatteluista löytyy silmiinpistäviä esimerkkejä negatiivisten seurausten käytöstä. Eräässä haastattelussa lapsi esimerkiksi kiisti, että opettajat olisivat syyllistyneet mihinkään väärinkäytökseen. Haastattelija vastasi: “Aiotko olla typerys vai olla fiksu ja auttaa meitä?” (haastattelu nro 103 s. 34). Parin kysymyksen jälkeen haastattelija kertoi lapsen käsinukelle: “Mitä hyötyä sinusta muka on. Sinä taidat olla tyhmä.” (haastattelu nro 103 s. 36).
Tutkimustieto. Oppimisteorian mukaan positiivinen palaute lisää ja negatiivinen vähentää tietyn käyttäytymisen toistumisen todennäköisyyttä (Ettinger et. al. 1994). Toisen henkilön antama palkinto tai rangaistus on määritelmän mukaan sosiaalinen palkinto tai sosiaalinen rangaistus. Zinglerin ja Kanzerin (1962) mukaan keskiluokkaiset lapset muuttivat herkemmin käyttäytymistään sellaisen sanallisen (sosiaalisen) palkinnon myötä, jossa painotettiin vastauksen oikeellisuutta (‘oikein tehty’, ‘niin juuri’) verrattuna yleiseen kehumiseen (‘hyvä’, ‘hienoa’). Tätä nimitetään Zinglerin teoriaksi sosiaalisesta palkitsemisesta (Spence, 1973). Gilboa ja Greenbaum (1978) havaitsivat, että aikuisen lämmin asenne vaikutti oppimiseen enemmän kuin kylmä asenne, etenkin jos verbaalinen vahvistaminen painotti oikeassa olemista verrattuna kehumiseen (‘hienoa’). Positiivinen vahvistamisen ja rankaisemisen vaikutuksia lasten tarkkuuteen oikeudellisissa haastatteluissa ei nähtävästi ole selvitetty.
Kysymyksen toistaminen
Kuvaus ja esimerkit. Kysymyksen toistamisen menetelmässä lapselle esitetään kysymys, johon hän on jo aikaisemmin yksiselitteisesti vastannut haastattelun aikaisemmassa osuudessa. Kysymyksen kertaus ei ole kysymyksen toistamismenetelmän käyttöä, jos haastattelija yksinkertaisesti toistaa lapsen lausuman, ilman että hän yrittää saada toisenlaista vastausta. Tämän menetelmän käytöstä löytyy silmiinpistäviä esimerkkejä McMartin-tapauksen haastatteluista. Eräs vuoropuhelu eteni seuraavasti (haastattelu nro 111, s. 29).
H: “Muistatko alastonkuvat?”
L: (pudistaa päätään “en”).
H: “Et kykene muistamaan tätä seikkaa?”
L: (pudistaa päätään “en”)
H: Jospa ajattelisit sitä hetken, jooko? Saattaa olla, että se palaa mieleesi.
Tutkimustieto. Kysymysten toistamisen vaikutusta lapsiin on tutkittu käyttämällä joko vaihtoehtokysymyksiä tai avoimia kysymyksiä (Cassel, Roebers & Bjorklund, 1996; Poole & White, 1991). Yleishavainto on, että lapset muuttavat vastaustaan toistettuihin vaihtoehtokysymyksiin, mutta eivät avoimiin kysymyksiin. Nämä tulokset viittaavat siihen, että toistetut kysymykset vähentävät tarkkuutta todennäköisimmin, kun niitä käytetään yhdessä johdattelevien kysymysten kanssa. Siegal, Walters ja Dinwiddy (1988) arvelevat, että vaihtoehtokysymystä toistettaessa lapsi saattaa ajatella ensimmäinen vastauksensa olleen väärä ja hän muuttaa sitä siksi miellyttääkseen haastattelijaa. Kun kysymysten toistaminen käsitetään tällä tavalla, se voidaan ymmärtää yhdenlaiseksi negatiiviseksi seuraukseksi, joka osoittaa lapsen vastauksen olleen väärä tai muuten riittämätön.
Pyyntö arvella
Kuvaus ja esimerkit. Haastattelumenetelmänä pyyntö arvella tarkoittaa, että lasta pyydetään esittämään mielipiteitä tai miettimään, mitä mahdollisesti on tapahtunut tai hänen annetaan ymmärtää, että hänen tehtävänsä on käyttää mielikuvitusta (esim. teeskennellä) tai ratkaista ongelma (“mietipä mitä on saattanut tapahtua”). McMartin-tapauksen haastatteluissa tätä menetelmää käytettiin usein silloin, kun muilla menetelmillä ei oltu saatu lasta esittämään väitteitä väärinkäytöksistä. Lapsia kehotettiin arvelemaan: “Yritetäänpä kuvitella, mitä tapahtui”. “Mitä sinä arvelet, että tapahtui?” tai “Teeskennelläänpä ja katsotaan, mitä on saattanut tapahtua”. Yksi tällainen tilanne eteni seuraavasti (haastattelu nro 101, s. 60–61).
H: “Mitä ... sinä ajattelet ... kysytäänpä herra Ragsilta (käsinukke). Ehkä hän ottaa sauvansa ja keksimme mitä tapahtui”.
L: (ei käsitä)
H: “Jaa-a, minä luulen, että tämä on yksi niistä kurjista leikeistä. Mitä sinä luulet herra Rags?”
L: “Juu.”
H: “Arveletko sinä, että sitä inhottavaa koskettelua oli Rags, silloin kun hänet oli sidottu, eikä hän päässyt pois? Arveletko että siitä koskettelusta, jota herra Ray ehkä teki, joku saattaisi olla ollut sellaista? Luuletko sinä, että se voisi olla mahdollista? Mihin sinä ajattelet, että hän olisi voinut koskea häntä? Voitko ottaa keppisi ja näyttää, mihin hän olisi voinut koskettaa?”
Tutkimustieto. Pyyntö arvella -menetelmästä ei ole tieteellistä tutkimustietoa. On kuitenkin ilmeistä, että tällä menetelmällä lapsen voidaan saada arvelemaan, mitä on tapahtunut muualta kuulemansa eikä omien havaintojensa perusteella.
TUTKIMUKSEN TARKOITUS, METODI JA TULOKSET (lyhenne)
Lasten oikeudellisen haastattelun tutkimus on usein keskittynyt johdattelun kognitiivisiin vaikutuksiin lasten muistiin. Me taas olimme kiinnostuneita enemmästä kuin pelkästä johdattelusta: sosiaalisen vaikuttamisen ja vahvistamisen vaikutuksesta lapsen välittömään kertomukseen. Hypoteesimme oli, että McMartin-tapauksessa käytetyt kuusi menetelmää saisivat erittäin tehokkaasti lapset esittämään vääriä syytöksiä heihin kohdistuneista teoista.
Tässä kokeessa nuori mies kävi useissa esikouluissa, luki tarinan ja jakoi makeisia. Viikkoa myöhemmin puolta lapsista haastateltiin vierailusta käyttäen McMartin-tapauksen haastattelumenetelmiä. Muita lapsia haastateltiin johdattelevia kysymyksiä käyttäen. Hypoteesimme oli, että McMartin-tapauksen menetelmillä haastatellut lapset esittäisivät huomattavasti enemmän väitteitä väärinkäytöksistä kuin pelkillä johdattelevilla kysymyksillä haastatellut lapset.
Osallistujat
Osallistujat olivat 66 lasta, 35 tyttöä ja 31 poikaa viidestä eri päiväkodista. Jokaisen lapsen vanhemmalta tai huoltajalta saatiin lupa ennen haastattelua. Lapset olivat 3–6 -vuotiaita ja keski-ikä oli 4,3 vuotta. 17 heistä oli 3-vuotiaita, 20 oli 4-vuotiaita, 24 oli 5-vuotiaita ja viisi oli 6-vuotiaita.
Tutkimuksen suorittaminen
Kaikissa päiväkodeissa lapset osallistuivat erityiseen satutuntiin, jonka piti miespuolinen Manny Morales-nimiseksi esitelty opiskelija. Mannyllä oli valtava kirjava hattu ja hänet esitellyt opettaja mainitsi hänen nimensä monta kertaa. Sitten Manny sanoi:
“Hei! Minä olen Manny ja olen tullut kertomaan teille tarinan. Tarinan nimi on Notre Damen kellonsoittaja ja pyydän, että te kaikki istutte hiljaa ja kuuntelette. Kuinka moni teistä on nähnyt sen elokuvan? Pidittekö siitä? Sadun jälkeen jaan teille erityisiä namuja. Mutta ensin minun pitää ottaa tämä hattu pois. Eikö olekin hassu hattu?”
Manny kertoi sadun mukaansatempaavasti ja liimasi sitten Notre Damen kellonsoittajaa esittävän tarran kunkin lapsen käden selkäpuoleen. Sen jälkeen hän antoi huomiota herättävällä tavalla kullekin lapselle leivonnaisen ja lautasliinan kiinnittäen huomiota siihen, että lautasliina oli koristeltu tarinan hahmoilla. Sitten Manny sanoi näkemiin luokalle ja lähti. Koko vierailu kesti noin 20 minuuttia ja se videoitiin.
Viikko Mannyn satutuokion jälkeen jokaista lasta haastateltiin yksilöllisesti videonauhalle ja ääninauhalle samassa rakennuksessa, mutta ei samassa luokkahuoneessa. Haastattelija vei lapsen haastattelupaikkaan selittäen, että tarkoitus oli leikkiä erityisillä leluilla. McMartin-tapauksen haastattelut alkoivat pitkällä yhteistyösuhteen luomisjaksolla. Samanlaisen lämpimän ilmapiirin aikaansaamiseksi, haastattelija käytti Carterin, Bottomsin ja Levinen (1996) kuvaamia tekniikoita: Hän istui lattialla lasta vastapäätä, hymyili, piti yllä katsekontaktia, oli rennossa asennossa ja puhui miellyttävällä äänellä.
Manipulaatio ja tutkimusasetelma
Kokeen tarkoitus oli tutkia McMartin-tapauksen menetelmien vaikutuksia suhteessa johdattelevien kysymysten vaikutuksiin. Tämän vuoksi lapset jaettiin sattumanvaraisesti kahteen eri haastatteluryhmään: a) sosiaalisen palkitsemisen ryhmään, jossa käytettiin menetelmiä McMartin-tapauksen haastatteluista ja b) johdattelevien kysymysten verrokkiryhmään, jossa käytettiin pelkästään johdattelevia kysymyksiä. Molemmissa ryhmissä esitettiin harhaanjohtavia kysymyksiä kahdeksasta eri asiasta, joita Manny ei tehnyt,. Jokaiselta lapselta kysyttiin a) repikö Manny kirjan b) liimasiko hän tarran lapsen polveen c) rikkoiko hän lelun d) varastiko hän kynän opettajan pöydältä e) kertoiko hän lapselle salaisuuden f) törmäsikö hän ovella opettajaan g) sanoiko hän ruman sanan h) heittikö hän liidulla lasta, joka puhui.
Haastatteluun sisältyi myös neljä johdattelevaa kysymystä asioista, jotka Manny teki. Lapsilta kysyttiin a) sanoiko Manny lapsille, että heidän on istuttava hiljaa ja kuunneltava b) ottiko hän pois hattunsa c) jakoiko hän Notre Damen kellonsoittajan kuvalla varustetut lautasliinat d) kiinnittikö hän tarran lapsen käteen. Molemmille ryhmille lapsia siis esitettiin kahdeksan harhaanjohtavaa ja neljä oikeaan johdattelevaa kysymystä.
Yhteistyösuhteen solmiminen oli molemmille ryhmille sama ja kesti kaikilla lapsilla 3–4 minuuttia, mutta kummassakin ryhmässä käytettiin erilaista lausetta kyselyn aloittamiseen ja erilaista tapaa esittää itse kysymykset. Johdattelevien kysymysten verrokkiryhmässä avauslause oli neutraali:
“Haluan kysyä sinulta joitakin kysymyksiä siitä päivästä, jolloin Manny Morales tuli ja luki teille sadun Notre Damen kellonsoittajasta. Hänellä oli hassu hattu, eikö vain?”
Lapselta kysyttiin sitten jokaisesta aiheesta käyttäen johdattelevaa kysymystä, esim. “Repikö Manny kirjan samalla kun hän luki sitä?”
Sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä avauslauseessa kuvattiin, mitä muut lapset olivat muka sanoneet. Sen jälkeen todettiin, että lapsesta olisi apua ja että hänellä olisi hyvä muisti, jos hän kertoisi, mitä Manny oli tehnyt:
“Haluan kysyä sinulta joitakin kysymyksiä siitä päivästä, jolloin Manny Morales tuli ja luki teille sadun Notre Damen kellonsoittajasta. Hänellä oli hassu hattu, eikö vain? Niin, minä olen jo puhunut isompien lasten kanssa ja he kertoivat, että Manny teki joitakin ikäviä asioita. Haluaisin nähdä onko sinulla yhtä hyvä muisti kuin heillä. Oletko niin fiksu, että muistat? Hyvä, koska minä todella tarvitsen sinun apuasi.”
Sen jälkeen lapselta kysyttiin yhdestä kolmeen kysymystä kustakin aiheesta. Ensimmäisen kysymyksen yhteydessä haastattelija kertoi lapselle, mitä muut lapset olivat jo kertoneet. Jos lapsi vastasi ensimmäiseen kysymykseen ‘kyllä’ väittäen siten Mannyn tehneen kyseisen asian, haastattelija kehui lapsen älykkyyttä, muistia ja avuliaisuutta ja jatkoi sitten seuraavaan aiheeseen.
Jos lapsi ei vastannut ‘kyllä’, haastattelija antoi ymmärtää, että lapsen vastaus saattoi olla riittämätön, kertasi mitä muut lapset olivat kertoneet ja toisti sitten kysymyksen. Jos lapsi vastasi tähän toiseen kysymykseen ‘kyllä’, haastattelija kehui häntä ja siirtyi seuraavaan aiheeseen. Muussa tapauksessa lasta kehotettiin yrittämään kovemmin ja kysyttiin, olisiko mahdollista, että Manny ehkä olisi tehnyt väitetyn teon. Jos lapsi vastasi ‘kyllä’ tähän kolmanteen kysymykseen, häntä kehuttiin. Muussa tapauksessa haastattelija ilmaisi lievää pettymystä. Sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä käytettyä kyselyä kuvastaa seuraava ote yhdestä haastattelusta:
H: “Muut lapset kertoivat, että Manny kertoi heille salaisuuden ja sanoi, ettei sitä saa kertoa kenellekään. Kertoiko Manny sinulle salaisuuden ja sanoi, ettei sitä saa kertoa kenellekään?”
L: (pudistaa päätään “ei”).
H: “Mieti oikein kovasti. Muut lapset sanovat, että hän teki niin. Kertoiko Manny sinulle salaisuuden ja sanoiko hän, ettei sitä saa kertoa kenellekään?”
L: (pudistaa päätään “ei”).
H: “Yritä oikein kovasti muistaa. Luuletko, että hän ehkä saattoi kertoa salaisuuden ja sanoa, ettei sitä saa kertoa kenellekään?”
L: (nyökkää “kyllä”)
H: “Siis ehkä. Hyvä. Tämä auttoi.”
Kysymysten järjestyksen vaikutuksen kontrolloimiseksi aiheet jaettiin kahteen kuuden aiheen ryhmään ja ryhmien järjestystä vaihdettiin. Kaksi haastatteluryhmää (sosiaalinen palkitseminen ja johdattelevat kysymykset) risteytettiin näiden kahden kysymysjärjestyksen kanssa, jolloin syntyi neljä solua. Kuhunkin soluun osallistuneiden iät vakioitiin solujen tasavertaisuuden varmistamiseksi.
Manipuloinnin onnistumisen tarkistaminen
Jotta voitiin varmistaa, että sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä todella käytettiin McMartin-tapauksen haastattelujen menetelmiä, ääninauhat pisteytettiin Woodin ym (1997) kehittämän menetelmän avulla. Arvioijat eivät tienneet tutkimuksen hypoteeseja tai koeasetelmaa. Pisteytyskategoriat olivat: muut ihmiset, positiiviset seuraukset, negatiiviset seuraukset, kysymyksen toistaminen sekä pyyntö arvella. Yksi arvioija pisteytti kaikki 66 haastattelutranskriptia, joista riippumaton toinen arvioija pisteytti 17 (26%:a) uudelleen. Arvioitsijoiden yksimielisyys kappa-testillä mitattuna oli muut ihmiset -kategoriassa .98. positiivisten seurausten kategoriassa .98, negatiivisten seurausten kategoriassa .95, kysymyksen toistamisen kategoriassa .94 ja pyyntö arvella -kategoriassa .88.
Ensimmäisen arvioijan pisteytyksen mukaan muut ihmiset -kategoria esiintyi sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä keskimäärin 17.16 kertaa haastattelua kohti verrattuna keskimäärin 0.13 kertaan johdattelevien kysymysten verrokkiryhmään. Positiivisten seurausten kohdalla vastaavat luvut olivat 9.86 ja 0.0, negatiivisten seurausten kohdalla 10.06 ja 1.03, kysymyksen toistamisen kohdalla 3.25 ja 0.0 sekä pyyntö miettiä kohdalla 3.52 ja 0.0. Nämä tulokset varmistavat, että sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä olleet saivat vahvan “annoksen“ McMartin-tapauksen menetelmiä verrattuna johdattelevien kysymysten ryhmässä olleisiin.
Vastausten pisteytys
Jokainen lapsen haastattelijalle antama vastaus luokiteltiin ‘kyllä’, ‘ei’, ‘ehkä’ tai ‘muu’ -vastaukseksi. ‘Kyllä’-luokittelu tehtiin lapsen ollessa joko verbaalisesti tai nonverbaalisti samaa mieltä kysymyksen keskeisen tarkoituksen kanssa. ‘Ei’-luokittelua käytettiin, kun lapsi oli eri mieltä keskeisestä tarkoituksesta. Kaikki arvioinnit tehtiin videonauhoilta, jotta sekä lapsen verbaaliset että nonverbaaliset vastaukset voitiin arvioida. Yksi arvioija kävi läpi kaikki 66 haastattelua ja riippumaton arvioija kävi niistä itsenäisesti läpi 17 (26%). Kumpikaan heistä ei ollut osallistunut manipulaation onnistumisen arviointiin. Yksimielisyys kappa-testillä mitattuna oli ‘kyllä’ -luokassa .97, ‘ei’ -luokassa .93. ‘Ehkä’ ja ‘muu’ -luokkia ei analysoitu, eivätkä ne ole mukana tuloksissa.
Riippuva muuttuja
Tutkimuksen riippuva muuttuja oli lapsen haastattelijan kysymyksiin antama ‘kyllä’ vastausten määrä. Johdattelevien kysymysten verrokkiryhmässä tämä luku laskettiin yksinkertaisesti laskemalla lapsen ‘kyllä’-vastausten lukumäärä jokaista aihetta koskevaan yksittäiseen kysymykseen.
Sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä lapsilta saatettiin kysyä aihetta kohti kolmekin eri kysymystä. Tässä ryhmässä lapsen arvioitiin vastanneen kyllä, jos hän vastasi näin ensimmäiseen tai toiseen aihetta koskevaan kysymykseen. Kolmannessa aihetta koskevassa kysymyksessä kysyttiin oliko mahdollista, että Manny olisi tehnyt jotain (pyyntö arvella). Koska lasten ‘kyllä’ -vastus tähän tarkoitti samaa kuin ‘ehkä’, ei näitä vastauksia otettu mukaan analyyseihin.
Alustavat analyysit
Lapsilta siis kysyttiin kahdeksan harhaanjohtavaa kysymystä, joista useimmissa kysyttiin, oliko Manny tehnyt jotain pahaa. Sukupuolella oli merkittävä vaikutus harhaanjohtavissa kysymyksissä. Keskimääräinen ‘kyllä’ -vastausten lukumäärä oli tytöillä 2.4, mutta pojilla 4.0. Tämän vuoksi sukupuolen vaikutus huomioitiin kaikissa harhaanjohtavia kysymyksiä koskevissa analyyseissa.
Harhaanjohtavat kysymykset
Haastattelutyyli vaikutti harhaanjohtaviin kysymyksiin annettujen ‘kyllä’-vastausten määrään, mutta iällä ei ollut vaikutusta. Lapset antoivat yli kolme kertaa enemmän ‘kyllä’ -vastauksia harhaanjohtaviin kysymyksiin sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä (ka = 58.3 %, sd = 38.3 %) verrattuna johdattelevien kysymysten verrokkiryhmään (ka = 16.7 %, sd = 21.6 %). Kaiken ikäiset lapset olivat olennaisesti useammin samaa mieltä harhaanjohtavien kysymysten suhteen sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä. ‘Kyllä’-vastausten osuudet eri ikäryhmissä olivat 3-vuotiailla 81% ja 31%, 4-vuotiailla 54% ja 16%, 5-vuotiailla 49% ja 8% ja 6-vuotiailla 54% ja 6%. Iän vaikutuksen tilastollinen merkitsevyys riippui käytetystä tilastollisesta testistä. Nonparametrisella testillä arvioitaessa iän ja ‘kyllä’-vastausten määrän välillä oli merkitsevä negatiivinen korrelaatio tarkoittaen, että ‘kyllä’-vastausten määrä väheni lasten vanhetessa.
Oikeaan johdattelevat kysymykset
Neljän oikeaan johdattelevan kysymyksen (esim. Pyysikö Manny sinua istumaan hiljaa ja kuuntelemaan?) kohdalla sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä olleet lapset antoivat merkittävästi enemmän oikeita ‘kyllä’ -vastauksia (ka = 92.4 %, sd = 13.1 %) verrattuna johdattelevien kysymysten verrokkiryhmässä olleisiin lapsiin (ka = 80.0 %, sd = 28.2 %). Tulos oli siis tilastollisesti merkitsevä, mutta suhteellisen heikko. Iällä ei ollut merkitystä. Haastattelutyylin vaikutus riippui käytetystä tilastollisesta testistä, sillä se ei ollut merkitsevä nonparametrisella testillä analysoitaessa.
Vastausten muuttuminen haastattelun kuluessa
Teimme kaksi analyysiä selvittääksemme, oppivatko lapset ehkä antamaan enemmän ‘kyllä’ -vastauksia haastattelun edetessä. Ensimmäisessä vertailimme ‘kyllä’ -vastausten määrää haastattelun alku- ja loppupuoliskossa kontrolloiden samalla iän ja sukupuolen vaikutukset. Harhaanjohtavien kysymysten kohdalla ilmeni merkittävä yhdysvaikutus haastattelutyylin ja ‘kyllä’ vastausten määrässä haastattelun alku- ja loppupuoliskossa. Sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä lapset antoivat merkittävästi enemmän vääriä ‘kyllä’ -vastauksia haastattelun loppupuoliskolla (65 %) verrattuna haastattelun alkupuoliskoon (51 %). Näin ei ollut johdattelevien kysymysten verrokkiryhmässä. Mitään eroja ei myöskään havaittu oikeaan johdattelevien kysymysten kohdalla.
Toisessa analyysissä tutkimme antoivatko lapset sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä ‘kyllä’ -vastuksensa vähäisemmän kyselyn jälkeen haastattelun loppupuoliskolla. Vertailimme kuinka usein lapsi vastasi ‘kyllä’ haastattelijan ensimmäiseen kutakin aihetta koskevaan kysymykseen ja toiseen kutakin aihetta koskevaan kysymykseen. Ensimmäiseen kysymykseen annettuja ‘kyllä’-vastauksia esiintyi useammin haastattelun loppu- kuin alkupuoliskolla. Toiseen kysymykseen annettujen ‘kyllä’-vastausten määrät eivät eronneet haastattelun alku- ja loppupuoliskojen välillä. Nämä tulokset osoittavat, että sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä lapset oppivat haastattelun loppupuoliskolla vastaamaan ‘kyllä’ vähäisemmän kyselyn jälkeen.
Vastaukset yksittäisiin aiheisiin
Sekä sosiaalisen palkitsemisen että johdattelevien kysymysten verrokkiryhmälle esitettiin kahdeksan harhaanjohtavaa kysymystä, joista useimmat ehdottivat Mannyn tehneen jotakin pahaa. Kuten Taulukosta 1 näkyy, sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä olleet lapset väittivät seitsemän aiheen suhteen kahdeksasta Mannyn tehneen jotakin pahaa ainakin kaksi kertaa useammin verrattuna lapsiin, jotka olivat johdattelevien kysymysten verrokkiryhmässä.
Haastattelun keston ja kysymysten määrän vaikutus
Haastattelun kesto alkupuheenvuorosta loppuun oli noin 2,5 minuuttia pidempi sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä kuin johdattelevien kysymysten verrokkiryhmässä. Lisäksi sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä tehtiin useampia kysymyksiä. Sen vuoksi tehtiin kolme analyysiä sen selvittämiseksi, johtuiko sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä olleiden lasten virheiden määrä pelkästään pidemmästä haastattelusta ja useammista kysymyksistä.
Ensinnäkin, johdattelevien kysymysten verrokkiryhmässä haastattelun pituus oli keskimäärin 1,5 minuuttia. Vertailussa analysoimme sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä olleiden lasten haastattelujen 1,5 ensimmäistä minuuttia. Tänä aikana sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä tehtiin keskimäärin 5,3 harhaanjohtavaa kysymystä. He vastasivat 44,4%:iin niistä ‘kyllä’, mikä eroaa merkittävästi johdattelevien kysymysten verrokkiryhmän vastaavasta 16.7 %:sta. Ero ryhmien välillä siis säilyi, kun haastatteluaika pidettiin samana.
Toiseksi, johdattelevien kysymysten verrokkiryhmässä tehtiin kokonaisuudessaan 12 kysymystä (8 harhaanjohtavaa ja neljä oikeaan ohjaavaa) ja vääriä ‘kyllä’ -vastauksia oli harhaanjohtavien kysymysten kohdalla 16,7%. Vertailun vuoksi analysoimme sosiaalisen palkitsemisen ryhmän 12 ensimmäistä vastausta. Näissä 12:ssa oli keskimäärin 5,3 harhaanjohtavaa kysymystä. He vastasivat 51,9%:iin niistä väärin, mikä on merkittävästi enemmän kuin se 16,7%:a, joka tuli esiin johdattelevien kysymysten verrokkiryhmässä. Tämä osoittaa, että ero ryhmien välisissä virheissä säilyi, vaikka kysymysten määrä pysyi samana.
Kolmanneksi, sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä laskettiin korrelaatio haastattelun pituuden (sekunneissa) ja harhaanjohtaviin kysymyksiin annettujen ‘kyllä’ -vastausten osuuden välillä. Korrelaatio oli -.87 (p < .001). Toisin sanoen, pidemmissä haastatteluissa esiintyi vähemmän virheitä, mikä selkeästi puhuu sitä mahdollisuutta vastaan, että pidemmät haastatteluajat olisivat aiheuttaneet virheiden lisääntymistä.
POHDINTA
Kaksi tämän tutkimuksen tuloksista vaikuttaa erityisen tärkeiltä. Ensinnäkin, McMartin-tapauksesta otetuilla sosiaalisen palkitsemisen menetelmillä saatiin lapset esittämään merkittävästi enemmän vääriä syytöksiä kuin pelkästään johdattelevilla kysymyksillä. Manny Moralesiin kohdistuneet syytökset olivat enemmän kuin kolme kertaa yleisempiä sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä kuin johdattelevien kysymysten verrokkiryhmässä (58%:a vs. 17%:a). Iällä oli vain rajattu merkitys tulosten kannalta: kaiken ikäiset lapset esittivät merkittävästi enemmän syytöksiä sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä. Tärkeää on myös, että useimmat harhaanjohtavat kysymykset koskivat syytöksiä Mannyn väärinkäytöksiä (varastamista, lapsen heittämistä liidulla, törmäämistä opettajaan). Lisäksi yksi kysymys käsitteli koskettamisesta (“Liimasiko Manny tarran polveesi?”) ja toinen salaisuutta (“Kertoiko Manny sinulle salaisuuden ja sanoi, ettei sitä saa kertoa?”). Tulokset vaikuttavat tämän vuoksi merkittäviltä todellisten tilanteiden kannalta, joissa lapsilta kysytään väitetyistä koskettamista ja salaisuuksia sisältävistä väärinkäytöksistä (esim. seksuaalisen hyväksikäytön tapaukset).
Johtopäätöksemme on, että pienikin annos vahvistamista ja sosiaalista vaikuttamista saattaa vaikuttaa voimakkaasti ja välittömästi lapsen tarkkuuteen. Aikaisemmissa tutkimuksissa on osoitettu, miten lasten kertomuksiin voidaan vaikuttaa vääristävästi viikkojen ja kuukausien kuluessa (Ceci, Loftus et.al., 1994; Leichtman & Ceci, 1995). Tässä tutkimuksessa sitä vastoin osoitettiin, että samanlaisia vääristymiä voidaan aiheuttaa hyvin nopeasti, jos käytetään sopimattomia haastattelumenetelmiä. Jo 4,5 minuutin altistus tällaisille menetelmille aiheutti tässä tutkimuksessa virheitä lähes 60%:ssa kysymyksistä. McMartin-tapauksen haastatteluissa lapset altistettiin tällaisille tekniikoille pidemmäksi kuin tunniksi ensimmäisillä haastattelukerroilla (Velarde, 1997).
Toinen huomionarvoinen tulos tässä tutkimuksessa on, että vahvistamiselle ja sosiaaliselle vaikuttamiselle altistetut lapset muuttuivat myöntyväisemmiksi haastattelun jatkuessa. Toisin kuin johdattelevien kysymysten verrokkiryhmässä, sosiaalisen vaikuttamisen ryhmässä lapset vastasivat ‘kyllä’ harhaanjohtaviin kysymyksiin useammin haastattelun loppu- kuin haastattelun alkupuoliskolla. Lisäksi sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä olleet lapset vastasivat ‘kyllä’ vähäisemmän kyselyn seurauksena haastattelun edetessä. Tämä tulos viittaa siihen, että tällaisilla haastattelumenetelmillä on kasautuva vaikutus, joka tekee lapset haastattelun kuluessa myöntyväisemmiksi johdattelulle.
Tulosten rajoituksia
Useat näiden tulosten rajoitukset tulee ottaa huomioon. Ensinnäkin, McMartin-tapauksen haastattelumenetelmiä ei tule pitää tyypillisinä useimpien lastensuojeluviranomaisten tai poliisin käyttäminä menettelytapoina (Lyon, 1995). Kokemuksemme mukaan jotkut poliisit ja lastensuojelutyöntekijät käyttävät joskus tällaisia menetelmiä ja sillä on traagisia seurauksia lapsille, aikuisille ja jopa kokonaisille yhteisölle. Tällaiset tapaukset edustavat todennäköisesti kuitenkin vain hyvin pientä osaa kaikista (Wood, McClure & Birch, 1996).
Toiseksi, tässä tutkimuksessa tutkittiin useiden vahvistamisen ja sosiaalisen vaikuttamisen menetelmien yhdistelmää (muut ihmiset, positiiviset seuraukset, negatiiviset seuraukset, kysymyksen toistaminen ja pyyntö arvella). Lisätutkimusta tarvitaan selvittämään jokaisen menetelmän erillinen vaikutus.
Kolmanneksi, tässä tutkimuksessa oli mukana vain 3–6-vuotiaita lapsia ja lisäksi 6-vuotiaiden määrä oli vähäinen. Voidaanko tulokset yleistää vanhempiin lapsiin? Meidän käsityksemme on, että voidaan. Nyt tutkitut haastattelumenetelmät perustuvat periaatteisiin, jotka tehoavat myös aikuisiin. Asia vaatii kuitenkin lisäselvitystä.
Neljänneksi, tässä tutkimuksessa oletettu pahantekijä oli lapsille vieras. Vaikka useimmat syytökset koskivatkin väärin tekemistä, niin vain yhdessä oli kyse koskettamisesta. Lisätutkimusvoi selvittää vahvistamisen ja sosiaalisen vaikuttamisen merkitystä, kun pahantekijä on lapselle tutumpi tai kun syytökset keskittyvät koskettamiseen (Lyon, 1995; Pezdek & Roe, 1997).
Viidenneksi, tässä tutkimuksessa sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä lapsilta kysyttiin jonkun verran enemmän kysymyksiä (19,9 vs. 12) pidemmän ajan kuluessa (4,5 minuuttia vs. 2 minuuttia) verrattuna johdattelevien kysymysten verrokkiryhmään. Sen koommin kliiniset havainnot kuin aikaisempi tutkimustietokaan ei kuitenkaan viittaa siihen, että näin pienet haastatteluajan erot selittäisivät niin suuret erot ryhmien välisissä virhemäärissä. Myös tulosten jälkikäteiset analyysit osoittivat, että huomattavat erot virheiden määrässä säilyi vaikka kysymysten määrä ja haastattelun kesto pidettiin samana.
MITEN SAADA LAPSILTA JA AIKUISILTA VÄÄRIÄ LAUSUNTOJA: SIRR -MALLI
Ei ole syytä hämmästyä sitä, että tämän tutkimuksen haastattelumenetelmät lisäsivät merkittävällä tavalla lasten esittämiä vääriä syytöksiä. Tutkimuslöydökset ja teoria viimeisen 50 vuoden ajalta ennakoivat tätä. Ensinnäkin, tutkimukset ovat toistuvasti osoittaneet, että johdattelevat kysymykset vaikuttavat aikuisten sekä välittömiin että myöhempiin kertomuksiin (Loftus, 1975; Loftus & Palmer, 1974; Loftus & Zanni, 1975) samoin kuin lasten kertomuksiin (Ceci & Bruck, 1993; Ceci et.al. 1987). Toiseksi, klassiset tieteelliset tutkimukset sekä aikuisten (Asch, 1956; Cialdini, 1993) että lasten mukautumisesta yhdenmukaisuuden paineeseen (Binet Sieglerin mukaan, 1992) ennakoivat myös meidän tuloksiamme.
Kolmanneksi, kaikkein vankimmalla pohjalla olevat psykologian löydökset koskevat oppimisen ja vahvistamisen välistä suhdetta (Ettinger et.al., 1994; R.E.Smith, 1993). Ei siis ole yllätys, että lasten vastaukset mukautuivat tässä tutkimuksessa haastattelijan luomaan palkinto-rangaistus -kaavaan. Neljänneksi, kysymyksen toistamisen vaikutuksia ei ole tutkittu yhtä perusteellisesti kuin edellä mainittuja menetelmiä. Tutkimus kuitenkin osoittaa, että kysymysten toistaminen yhdistettynä johdatteleviin kysymyksiin voi saada lapset muuttamaan vastauksiaan (Cassel et.al. 1996; Poole & White, 1991, 1993).
Tässä tutkimuksessa käytettyjä haastattelumenetelmiä voi siis tarkastella vuosikymmenien aikana lapsista ja aikuisista kerätyn tutkimustiedon valossa. Tähän tietoon ja nyt saatuihin tuloksiin nojautuen teemme ehdotuksen kokonaismallista, jolla voidaan selittää, miten (a) lapset saadaan esittämään vääriä syytöksiä (kuten on tapahtunut joissakin seksuaalisen hyväksikäytön tapauksissa) ja (b) aikuiset saadaan tekemään vääriä tunnustuksia tai tuottamaan valemuistoja terapiassa. Tässä tukeudumme Kassinin (1997) ajatuksiin väärien tunnustusten suhteen ja Lidsayhin ja Readiin (1995) sekä Bowersiin ja Farvoldeniin koskien valemuistoja.
Käsityksemme on, että menetelmät, joilla voidaan saada sekä lapset että aikuiset esittämään vääriä lausuntoja voidaan jakaa neljään osittain päällekkäiseen mutta kuitenkin erotettavissa olevaan kategoriaan. Kutsumme tätä mallia (englanninkielisten, suom.huom.) alkukirjainten mukaan nimellä SIRR. Kategoriat ovat a) johdattelevat kysymykset b) sosiaalinen vaikuttaminen c) vahvistaminen d) siirtyminen pois suorasta kokemuksesta. Osoitamme alempana, miten SIRR -mallia voidaan soveltaa lasten haastatteluihin, vääriin tunnustuksiin ja terapiassa palautettuihin muistoihin.
Johdattelevat kysymykset
SIRR -mallin neljästä kategoriasta johdatteleviin kysymyksiin on tutkijoiden puolelta kiinnitetty kaikkein eniten huomiota. Kuten olemme todenneet, niin lukuisat tutkimukset osoittavat, miten johdattelevat kysymykset voivat vaikuttaa sekä lasten että aikuisten kertomuksiin (Cassel et.al, 1996; Ceci & Bruck, 1995; Loftus, 1975; Loftus & Davis, 1984; Loftus & Palmer, 1974; Loftus & Zanni, 1975; Poole & Lindsay, 1995). Nyt tehdyssä tutkimuksessa johdattelevat kysymykset tuottivat kuitenkin melko pienen määrän virheitä (17%) verrattuna sosiaalisen vaikuttamisen menetelmien yhdistelmään (58%). Muut SIRR -mallin komponentit (sosiaalinen vaikuttaminen ja vahvistaminen) vaikuttavat voimakkaasti lasten kertomuksiin ja paljon yli johdattelevien kysymysten vaikutuksen.
Sosiaalinen vaikuttaminen
SIRR:in toiseen kategoriaan sisältyy suuri määrä sosiaalisen vaikuttamisen menetelmiä, joilla on mahdollista vaikuttaa kielteisesti lasten ja aikuisten kertomuksiin. Tässä tutkimuksessa kaikkein rkittävin vaikuttamismenetelmä oli muut ihmiset. Muiden henkilöiden lausunnoista kertomista, voidaan lasten kohdalla pitää sosiaalista yhdenmukaisuutta aiheuttavana menetelmänä (Asch, 1956). Muitakin ongelmallisia haastattelumenetelmiä voidaan pitää sosiaalisen vaikuttamisen muotoina: lapsen pelottelu, haastattelijan mielipiteen kertominen, stereotyyppisten käsitysten esittäminen (Leichtman & Ceci, 1995). Jokaista näistä menetelmistä voidaan käsitellä sosiaalista vaikuttamista, autoritaarisuutta ja taivuttelua koskevan tutkimustiedon valossa (Brewer & Cano, 1994; Cilaldini, 1993; E.R.Smith & Mackie, 1995).
Sosiaalisen vaikuttamisen tekniikoilla voi olla samanlainen vaikutus aikuisten kertomuksiin. Kassin ja Kiechel (1996) totesivat, että yliopisto-opiskelijat tekivät merkittävästi useammin vääriä tunnustuksia, jos ‘todistaja’ kertoi nähneensä väärinkäytöksen. Shaw ym (1997) havaitsivat, että todistajan alkuperäiseen ja myöhempään kertomukseen saattoi vaikuttaa toisen todistajan antama väärä informaatio. Bowers ja Farvolden (1996) sekä Lindsay ja Read (1995) esittävät, että sosiaalisen vaikuttamisen tekniikoiden käyttäminen trauma-orientoituneessa terapiassa voi rohkaista vääriin väitteisiin lapsuudessa tapahtuneesta hyväksikäytöstä seuraavista syistä: a) luotetun auktoriteetin (terapeutti) johdattelu, että asiakasta on todennäköisesti hyväksikäytetty ja b) osallistuminen ryhmiin, joissa hyväksikäyttökertomuksia rohkaistaan ja niistä palkitaan.
Vahvistaminen
Vaikuttaa lähes ilmeiseltä ehdottaa, että vahvistaminen (rangaistuksen tai palkkion antaminen, lupaaminen tai siihen viittaaminen) voi vaikuttaa negatiivisesti sekä lasten että aikuisten kertomuksiin. Tätä SIRR:in kolmatta kategoriaa on kuitenkin tutkittu niukasti. Tässä tutkimuksessa vahvistaminen esitettiin joko positiivisten seurausten (kehuminen, sen ilmaiseminen, että lapsi voisi olla avuksi tai olisi fiksu) ja negatiivisten seurausten (sen ilmaiseminen, että lapsen vastaus ei ole tyydyttävä) muodossa. Rangaistusten (negatiiviset seuraukset) mahdolliset ikävät vaikutukset ovat ilmeisiä. Gilboan ja Greenbaumin (1978) tutkimuksesta ilmenee, että myös positiivinen vahvistaminen (positiiviset seuraukset) saattaa olla ongelmallista, etenkin jos siihen liitetään lämmin haastatteluilmapiiri.
Muitakin kyseenalaisia lasten haastattelumenetelmiä voidaan pitää vahvistamisen muotoina: annetaan selkeä palkkio (tarra tai syötävää) paljastuksista, rajoitetaan lapsen liikkumavapautta (viivytetään wc:ssä käyntiä tai kotiin pääsemistä) kunnes lapsi on keskustellut haastattelijan haluamista asioista, lapsen altistaminen fyysisesti tai verbaalisesti stressaaville ärsykkeille haastattelun aikana (esim. kutsutaan lasta valehtelijaksi). Kuten edellä todettiin, kysymyksen toistaminen saattaa myös toimia kielteisenä palautteena tai rangaistuksena.
Viime aikoina on herännyt kiinnostus siihen, mikä on vahvistamisen osuus aikuisten antamissa väärissä lausunnoissa. Kassin (1997) esittää, että vääriä tunnustuksia saadaan joskus aikaan siten, että tutkija lupaa tai viittaa siihen, että tunnustus pienentää rangaistusta ja tunnustuksesta kieltäytyminen koventaa sitä. Ofshe (1989) esittää, että jotkut rikoksesta epäillyt esittävät vääriä tunnustuksia koska he uskovat, että tunnustamisen aiheuttama stressi on vähäisempi kuin tunnustamatta jättämisen aiheuttamatta stressi. Eli he tunnustavat, koska haluavat odottavat siten pääsevänsä eroon epämiellyttävästä tilanteesta (negatiivinen vahvistaminen). Samaan tapaan Lindsay ja Read (1995) toteavat, että trauma-orientoitunut terapia saattaa motivoida asiakkaan paljastamaan valemuistoja, koska hän uskoo tämän johtavan parantumiseen. Bowers ja Farvolden (1996) pohtivat miksi traumaterapiassa oleva asiakas saattaa tuntea motivaatiota tuottaa valemuistoja seksuaalisesta hyväksikäytöstä: “Jos jotakin pahaa ei löydy, asiakas kokee epäonnistuneensa terapiassa”.
Siirtyminen pois suorasta kokemuksesta
SIRR -mallin neljännen kategorian kohdalla väitämme, että sekä aikuisten että lasten väärät lausunnot ovat todennäköisempiä, jos haastattelussa siirrytään pois suorasta kokemuksesta. Tämä on neljästä tässä artikkelista ehdotetusta kategoriasta uusin. Se tulee ymmärrettäväksi jos mietitään sen vastakohtaa: asianajaja kuulustelee oikeudessa todistajana maallikkoa. Tällöin lähtökohta on, että todistaja kertoo, mitä hän on itse suoraan havainnut. Yleensä ei ole sallittua, että hän esittää arveluita tapahtumista, mielipiteitään tai kertoo, mitä muut ovat nähneet. Jos tästä mallista (pyydetään henkilöä kertomaan tapahtumista, jotka hän on henkilökohtaisesti kokenut ja jotka hän muistaa) poiketaan, on mielestämme kyseessä siirtyminen pois suorasta kokemuksesta.
McMartin-tapauksen haastattelumenetelmistä kahdessa on kyse tällaisesta siirtymisestä. Pyyntö arvella on yksi ja sitä kuvattiin edellä. Jos lasta rohkaistaan arvelemaan voi olla hyviä syitä epäillä, perustuvatko hänen myöhemmät lausuntonsa hänen omiin havaintoihinsa. Lisäksi, lapsen ja joskus myös haastattelijan saattaa olla vaikea erottaa mielessään milloin on kyse arvelusta ja milloin todellisista tapahtumista (Harris, Brown, Marriot, Whittall & Harmer, 1991). McMartin-tapauksessa käytetty toinen siirtymismenetelmä oli nukkien käyttö lasten haastatteluissa. Kun haastattelija ja lapsi keskustelevat epäsuorasti nukkien välityksellä, tilanne jo sellaisenaan ohjaa ‘teeskentelemään’ ja käyttämään mielikuvitusta. On vakava virhe olettaa, että käsinuken antamat lausunnot olisivat tosiasioita tai vastaisivat lapsen itsensä suoraan antamaa lausuntoa.
Empiiriset tutkimustulokset osoittavat, että siirtymistekniikat voivat johtaa muistikuvien lähteiden sekoittamiseen (Ceci, Huffman, Smith & Loftus, 1994) ja lisätä luottamusta muistikuviin (Garry, Manning, Loftus & Sherman, 1996) tai jopa luoda virheellisiä muistikuvia (Hyman & Pentland, 1996). Lisäksi oletamme, että siirtyminen saattaa olla erityisen vaikuttava tekijä väärien muistojen tuottamisessa, kun sitä käytetään yhdessä johdattelevien kysymysten, sosiaalisen vaikuttamisen ja vahvistamisen kanssa (ks. Bowers and Farvolden, 1996).
Siirtymistekniikoihin on viime aikoina kiinnitetty huomiota aikuisia koskevissa tutkimuksissa. Ofshe (1992; Wright, 1994) kuvaa tapausta, jossa epäilty selvästikin tunnusti väärin syyllisyytensä väitettyyn ritualistiseen hyväksikäyttöön mietiskeltyään tapahtumia, joita hän ei muistanut nähneensä. Ofshe ja Singer (1994) ovat kritisoineet useita terapiassa käytettäviä siirtymistekniikoita, joita on käytetty, jotta saataisiin esiin torjuttuja muistoja: hypnoosia, unien tulkitsemista joko kirjaimellisesti tai symbolisesti osoituksena aikaisemmasta traumasta sekä arveltujen tai keksittyjen tapahtumien pitämistä aitoina muistoina. Myös Bowers ja Farvolden (1996) kritisoivat unien ja hypnoosin käyttöä traumojen muistamiseen. He suosittelevat, että terapeutit pidättäytyisivät käyttämästä hypnoosia tai sen kaltaisia tekniikoita seksuaalista hyväksikäyttöä koskevien muistojen paljastamiseen.
JATKOTUTKIMUKSEN SUUNTAUSTA
Tämän tutkimuksen tulokset avaavat jatkotutkimukselle neljä suuntaa. Ensinnäkin, monista lasten johdateltavuutta koskevista tutkimuksista on puuttunut selkeä teoreettinen perusta tai ne ovat keskittyneet pelkästään lasten tarkkuuteen mahdollisesti vaikuttaviin kognitiivisiin tekijöihin. Tämä tutkimus tuo kuitenkin esiin, että ei-kognitiiviset tekijät, kuten sosiaalinen vaikuttaminen ja vahvistaminen, saattavat vaikuttaa voimakkaasti lasten haastatteluissa tuottamiin kertomuksiin ja että niihin tulee sen vuoksi kiinnittää enemmän huomiota. Suosittelemme, että tulevaisuudessa tutkijat tutkivat kaikkia SIRR –mallissa esitettyjä tekijöitä sekä yksin että yhdessä ja sekä aikuisten että lasten kohdalla. Näin voitaisiin paremmin ymmärtää tässä tutkimuksessa esiin tulleita vaikutuksia.
Käsityksemme mukaan useimmat virheet, joita lapset tässä tutkimuksessa tekivät, saatiin aikaan kolmella tekniikalla: muut ihmiset, negatiiviset seuraukset ja positiiviset seuraukset. Hypoteesimme siis on, että näillä kolmella sosiaalista vaikuttamista ja vahvistamista sisältävällä tekniikalla on voimakkaita ja välittömiä vaikutuksia lasten kertomuksiin. Pyyntö arvella -menetelmällä sen sijaan näyttää todennäköisesti olevan enemmänkin pitkäaikainen kuin välitön vaikutus (Hyman & Pental, 1996; Poole & White, 1993). Tulevissa tutkimuksissa, jossa näiden menetelmien vaikutuksia tutkitaan erikseen voivat vastata näihin hypoteeseihin. Sellainen tutkimus voisi myös selvittää, saako useiden tällaisten menetelmien samanaikainen käyttö, samaan tapaan kuin tässä tutkimuksessa, aikaan erityisen yhteisvaikutuksen. Eli kun näitä tekniikoita käytetään yhdessä, kertaantuvatko vaikutukset vai ovatko ne vain additiivisia.
Toiseksi, tämä tutkimus selvitti, miten vahvistamisen ja sosiaalisen vaikuttamisen välittömiin vaikutuksiin lasten kertomuksiin väärinkäytöksistä. Jatkotutkimuksen pitäisi selvittää myös pitkäaikaisia vaikutuksia. Vaikuttaa todennäköiseltä, että näillä tekniikoilla saadaan aikaan kestäviä vaikutuksia. Esimerkiksi tutkimus kertomusten samana pysymistä ja kertojien sitoutumista niihin (Cialdini, 1993) osoittaa, että alkuperäisiä vääriä kertomuksia todennäköisesti seuraavat myöhemmät väärät kertomukset. Tutkimus osoittaa lisäksi, että tapahtumien jälkeen esitetyillä virhetiedoilla voi olla pysyviä vaikutuksia sekä aikuisten että lasten kertomuksiin (Cassel et.al., 1996; Ceci & Bruck, 1995; Loftus & Davis, 1984; Poole & Linsay, 1995) ja että toiselta todistajalta saaduilla virhetiedoilla voi olla samanlainen pysyvä vaikutus (J.S.Shaw et.al. 1997). Vaikuttaa todennäköiseltä, että jos lapsen päivittäinen ympäristö tukee alkuperäistä kertomusta, niin vaikutukset tähän kertomukseen ovat kaikkein todennäköisimmin pysyviä, esimerkiksi opettaja sanoo “Olen todella ylpeä sinusta, kun kerroit mitä Manny teki”.
Kolmanneksi, suorasta kokemuksesta pois siirtymistä sisältävät haastattelumenetelmät vaativat lisätutkimusta. Meidän käsityksemme on, että niiden vaikutus on voimakkain, kun ne yhdistetään johdatteluun, sosiaaliseen vaikuttamiseen tai vahvistamiseen. Joissain tilanteissa siirtymistä sisältävät menetelmät voivat toimia pakotienä, jos lapsi tuntee, että häntä painostetaan esittämään väärä syytös. Esimerkiksi nukkien kautta puhuminen ja mahdollisten tapahtumien kuvaaminen voi toimia siten, että lapsi samanaikaisesti täyttää haastattelijan odotukset ja välttyy valehtelemiselta.
Neljänneksi, Carter ym (1996) ja Goodman, Bottoms, Schwartz-Kenney ja Rudy (1991) sekä Goodman, Quas, Batterman-Fause, Riddlesberger & Kuhn (1994) osoittavat, että lämmin haastatteluilmapiiri voi vähentää lapsen myöntyvyyttä johdatteleville kysymyksille. Tämä tutkimus sen sijaan viittaa siihen, että lämpimällä ilmapiirillä voi olla erilainen vaikutus käytettäessä sosiaalisen vaikuttamisen ja palkitsemisen menetelmiä. Lisätutkimukset voivat selvittää, muuttuuko sosiaalinen vaikuttaminen entisestään palkitsevammaksi lapselle, jos haastattelija luo lämpimän haastatteluilmapiirin.
Kuva 1. Harhaanjohtaviin kysymyksiin annettujen ‘kyllä’ –vastausten osuuden keskiarvo haastattelutekniikan ja lapsen iän mukaan (sosiaalisen palkitsemisen ryhmän tulokset merkitty sinisin pylväin, ikäryhmät 3, 4, 5 ja 6 vasemmalta oikealle).
Taulukko 1.
‘Kyllä’ -vastausten prosenttiosuus harhaanjohtaviin kysymyksiin haastattelutyylin mukaan
LAPSEN HAASTATTELU HYVÄKSIKÄYTÖN EPÄILYSSÄ
TIETEELLISIÄ ARTIKKELEITA
Käsikirjoitusversio 2.3.1999
Käännös: Anu Suomela
(Englannin kielen käännöksen tarkistanut psyk. maist. Pekka Santtila. Alkuperäistekstit saatavissa Sexpo säätiöstä)
ENEMMÄN KUIN JOHDATTELU
Mcmartin - tapauksessa käytettyjen haastattelumenetelmien vaikutus
Sena Garven, James M. Wood, Roy S. Malpass, ja John S. Shaw, III
University of Texas, El Paso
Sena Garven, James M. Wood, Roy S. Malpass ja John S. Shaw III:
- ENEMMÄN KUIN JOHDATTELU: McMARTININ ESIKOULUN TAPAUKSESSA KÄYTETTYJEN HAASTATTELUMENETELMIEN VAIKUTUS 94
- Haastattelumenetelmät, kuvaukset, esimerkit ja tutkimustieto 96
- Tutkimuksen tarkoitus 99
- Tutkimusmetodi 99
- Tulokset 101
- Pohdinta 104
- Miten saada lapsilta (ja aikuisilta) vääriä lausuntoja: SIRR-malli 106
- Jatkotutkimuksen suuntausta 109
- Liite: Haastattelun analyysiohjeet ja lomake 111
- Lähdeviitteet 120
Tässä tutkimuksessa todettiin, että McMartin-esikoulun tapauksen transkriptioiden perusteella kehitettyjen haastattelumenetelmien avulla saatiin alle kouluikäiset lapset tekemään perättömiä väitteitä luokkahuoneessa käyneestä vierailijasta huomattavasti helpommin kuin käyttämällä pelkkiä johdattelevia kysymyksiä. Kolmestakymmenestäkuudesta McMartin-menetelmillä haastatelluista lapsista 58%:a esitti vääriä syytöksiä, kun kolmestakymmenestä lapsesta, joita haastateltiin johdattelevilla kysymyksillä 17 %:a esitti vääriä syytöksiä. Sosiaalinen vaikuttaminen ja vahvistaminen näyttävät vaikuttavan lasten vastauksiin voimakkaammin kuin pelkät johdattelevat kysymykset. SIRR -mallin esitetään selittävän, miten lapset ja aikuiset saadaan antamaan vääriä lausuntoja. Kategoriat, jotka SIRR -malliin sisältyvät, ovat johdattelevat kysymykset (suggestive questions), sosiaalinen vaikuttaminen (social influence), vahvistaminen (reinforcement) ja siirtyminen pois suorasta kokemuksesta (removal from direct experience).
YHDESTÄ USEAMMAN HAASTATTELUMENETELMÄN ARVIOINTIIN
1980-luvun kuluessa sekä USA:ssa että Euroopassa tuli esiin joukko paljon julkisuutta saaneita päivähoidossa tapahtuneita ritualistisen hyväksikäytön tapauksia (Kelley, 1996; Nathan & Snedeker, 1995). Tyypillistä näille tapauksille oli se, että alle kouluikäiset lapset esittivät syytöksiä siitä, että päiväkodin työntekijät olivat pahoinpidelleet ja seksuaalisesti hyväksikäyttäneet heitä kummallisilla tavoilla, joihin liittyi satanistisia tai ritualistisia piirteitä. Jotkut asiantuntijat pitäytyvät edelleen siinä käsityksessä, että nämä olivat todellisia tapauksia, joihin liittyi ritualistinen hyväksikäyttö (Faller, 1996; Summit, 1994). Tutkimusta tekevien psykologien keskuudessa skeptinen asenne näiden syytösten suhteen on kuitenkin levinnyt laajalle (Bottoms & Davis, 1997; Bottoms, Shaver & Goodman, 1996; Ceci & Bruck, 1995). 80-luvun päiväkotitapausten vuoksi on tehty suuri määrä tutkimuksia, joissa on tunnistettu useita erilaisia haastattelumenetelmiä, joiden avulla lapset voidaan saada antamaan vääriä lausuntoja (Ceci & Bruck, 1993, 1995; Myers, Saywitz & Goodman, 1996).
Tässä tutkimuksessa jatketaan aikaisempien tutkimusten pohjalta, lisäten joitakin uusia piirteitä. Lukuisissa tutkimuksissa on osoitettu, että viikkojen ja kuukausien kuluessa johdattelu voi voimakkaasti vääristää lasten kertomuksia (Ceci, Loftus, Leichtman & Bruck, 1994; Leichtman & Ceci, 1995; Poole & Lindsay, 1995). Näistä tutkimuksista poiketen selvitimme, voidaanko samanlaisia merkittäviä muutoksia saada aikaan vain minuutteja kestävässä haastattelussa, mikä muistuttaisi yksittäistä rikostutkinnan vuoksi tehtyä haastattelua.
Aikaisemmissa tutkimuksissa on yleensä keskitytty kerrallaan vain yhden tai kahden haastattelumenetelmän vaikutuksiin. Tässä tutkimuksessa sen sijaan selvitettiin tunnetun 80-luvulla päiväkodissa tapahtuneen hyväksikäyttötapauksen perusteella muotoiltujen useiden haastattelumenetelmien yhdistelmän yhteisvaikutusta. Tarkoitus oli vastata keskeiseen oikeudelliseen kysymys siitä, mikä on useiden tällaisten menetelmien samanaikaisen käyttämisen vaikutus, sillä oikeissa tapauksissa tilanne on ollut juuri tämä.
Aiemmissa tutkimuksissa on yleensä keskitytty erityisesti kognitiivisiin tekijöihin, jotka voivat vaarantaa lapsen kertomuksen tarkkuuden. Tässä tutkimuksessa otettiin huomioon useampia tekijöitä, kuten sosiaalinen vaikuttaminen ja vahvistaminen, jotka voivat vaikuttaa lasten kertomuksiin. Tarkoitus on ollut laajentaa tutkijoiden ja käytännön työntekijöiden lasten oikeudellisesta haastattelua ja johdateltavuutta koskeviin kysymyksiin soveltamaa käsitteistöä.
Ensimmäinen päiväkotitapaus, joka nousi USA:ssa koko kansan tietoisuuteen oli McMartin-päiväkodin tapaus (People v. Buckey, 1990). Siinä seitsemää opettajaa, joiden joukossa oli useita vanhempia naisia, syytettiin useiden satojen lasten hyväksikäytöstä yli 10 vuoden aikana Los Angelesin esikaupunkialueella Manhattan Beachilla (Reinhold, 1990; Timnick & McGraw, 1990). Laskettuna 1983 alkaneesta esitutkinnasta vuoden 1990 alkuun, jolloin tapaus oli loppuun käsitelty, se on yksi Kalifornian osavaltion historian pisimmistä ja kalleimmista oikeuskäsittelyistä. Useimpia epäiltyjä vastaan esitetyt syytteet kuitenkin hylättiin ilman oikeuskäsittelyä. Ketään syytetyistä ei tuomittu yhdestäkään rikoksesta (D. Shaw, 1990; Timnick & McGraw, 1990; Faller, 1996).
Tässä tapauksessa keskeiseksi nousivat useat sadat videoidut lasten haastattelut, jotka syyttäjäviraston pyynnöstä suoritti losangelesilainen sosiaalitoimisto (Rochlich, 1990; Wilkerson & Rainey, 1990). Oikeuskäsittelyn jälkeen valamiehistön jäsenet kritisoivat haastattelun johdattelevuutta (Reinhold, 1990; Timnick & McGraw, 1990; Wilkerson & Rainey, 1990). Seuraavina vuosina sekä lehdistössä ja kirjallisuudessa (Eberle & Eberle, 1993; Nathan & Snedeker, 1995; Tavris, 1997) että tieteellisissä julkaisuissa on kritisoitu McMartin-tapauksen haastatteluja (Ceci & Bruck, 1995; Mason, 1991). Koska haastattelujen transkriptioita ei ole ollut käytettävissä, niitä koskevat kommentit ovat olleet pinnallisia ja perustuneet saatuun vaikutelmaan. Äskettäin transkriptiot on kuitenkin arkistoitu McGillin yliopiston psykologian laitokselle ja ne ovat tutkijoiden käytössä. Tällä hetkellä käynnissä olevassa tutkimuksessa Wood ym (1997) tunnistivat useita McMartin-tapauksessa käytettyjä menetelmiä, jotka ovat nykyisin käytössä olevien suositusten valossa ongelmallisia.
MCMARTIN-TAPAUKSEN HAASTATTELUMENETELMÄT:
KUVAUKSET, ESIMERKIT JA TUTKIMUSTIETO
Wood ym löysivät McMartin-tapauksen haastatteluista kuusi ongelmallista menetelmää. Seuraavassa kuvataan jokaista menetelmää esimerkkien avulla ja arvioidaan niitä nykyisen tutkimustiedon valossa. (Tekniikkojen kliinisestä ja oikeudellisesta taustasta on lähemmin Sena Garvenin väitöskirjassa; Garven, 1997).
Johdattelevat kysymykset
Kuvaus ja esimerkit. Johdattelevien kysymysten menetelmässä haastatteluun tuodaan sellaista uutta tietoa, jota lapsi itse ei ole sen haastattelun kuluessa tuonut esiin. Esimerkiksi kysymys “Koskettiko hän takamustasi?” on erittäin johdatteleva kysymys seksuaalista hyväksikäyttöä koskevassa haastattelussa, jos lapsi ei itse ole vielä maininnut sopimatonta koskettelua.
McMartin-tapauksen haastatteluissa on lukuisia esimerkkejä johdattelevista kysymyksistä. Yksi haastattelija esimerkiksi kysyi lapselta: “Muistatko alastonkuvat” (haastattelu nro 111, s. 29), vaikka valokuvien ottamisesta tai alastomuudesta ei ollut puhuttu mitään. Toinen esimerkki (haastattelu nro 104, s. 83) (H= haastattelija L=lapsi):
H: Kenen luulet leikkineen sitä leikkiä?
L: Ray ja neiti Peggy
H: Ray ja neiti Peggy? Riisuiko neiti Peggy vaatteensa?
L: Juu.
H: Lyöpä vetoa, että hän näytti hassulta, eikö näyttänytkin? Oliko hänellä isot tissit?
L: Juu.
H: Juu. Ja heiluivatko ne?
L: Juu.
Tutkimustieto. Tutkijat ovat kiinnittäneet erittäin paljon huomiota johdatteleviin kysymyksiin (Ceci, Ross & Toglia, 1987; Dale, Loftus & Rathburn, 1987; Leichtman & Ceci, 1995; Loftus & Davis, 1984). Lähes sata vuotta sitten Afred Binet havaitsi, että johdattelevat kysymykset heikensivät lasten kertomusten tarkkuutta (Cunningham, 1988; Goodman & Reed, 1986). Viimeaikaiset tutkimukset ovat vahvistaneet tämän havainnon (ks. Ceci & Bruck, 1993): Yleisesti ottaen on niin, että lapset muuttuvat iän myötä vähemmän johdateltaviksi. Kuitenkin myös aikuiset ovat alttiita johdatteleville kysymyksille (Loftus, 1975; Loftus & Palmer, 1974, Loftus & Zanni, 1975).
Muut ihmiset
Kuvaus ja esimerkit. Muut ihmiset -menetelmässä haastattelija kertoo lapselle jo saaneensa tietoa haastattelun aiheista joltakin muulta henkilöltä. Esimerkiksi yhden McMartin- haastattelun alussa haastattelija kertoi lapselle, että “ihan jokainen“ luokkakuvassa olleista lapsista oli jo käynyt keskustelemassa hänen kanssaan: “Se mitä meille on tullut selväksi on, että vanhassa koulussasi on joukko inhottavia salaisuuksia” (haastattelu nro 103, s. 13). Myöhemmin samassa haastattelussa haastattelija sanoo (s. 37):
“Me tiedämme siitä leikistä (alaston filmitähti), sillä 20 lasta on juuri kertonut meille siitä ... Luuletko, että kun nyt kysyn sinulta kysymyksen, niin voisit pistää mietintämyssyn päähäsi, jolloin voisit muistaa herra Alligaattorin (käsinukke)?”
Tutkimustieto. Kertomalle lapselle muiden henkilöiden lausunnoista haastattelija voi luoda lapselle yhdenmukaisuuden paineita, mikä tarkoittaa “taipumusta muuttaa tai muovata omaa käyttäytymistä niin, että se on yhdenmukaista muiden ihmisten käyttäytymisen kanssa “ (Ettinger, Crooks & Stein, 1994). Sieglerin (1992) mukaan Binet totesi, että yhdenmukaisuuden paine voi vaikuttaa lasten tosiasioita koskeviin lausuntoihin. Binet näytti ryhmälle lapsia kortin , jossa oli yksi viiva ja toisen , jossa oli useita viivoja. Sitten hän pyysi lapsia valitsemaan toisesta kortista viivan, joka oli yhtä pitkä ensimmäisessä kortissa olleen viivan kanssa. Parilla ensimmäisellä kerralla yksi vaihtoehdoista oli selvästi oikein. Myöhemmillä kerroilla vastaavaa viivaa ei enää löytynyt. Lapset olivat kuitenkin usein samaa mieltä epäviralliseksi johtajaksi osoittautuneen toisen lapsen kanssa silloinkin, kun tämä oli selvästi väärässä.
Pynoos ja Nader (1989) haastattelivat koululaisia, joiden kouluun oli tehty aseellinen hyökkäys. He havaitsivat, että jotkut hyökkäyksen aikana koulusta poissa olleet lapset kertoivat tapahtumasta keksittyjä kertomuksia, joiden mukaan he olivat olleet paikalla. He olivat todennäköisesti kuulleet tapahtumasta vanhemmiltaan, muilta lapsilta tai uutisista ja luoneet kuulemansa perusteella sopivia kertomuksia. Julkaisemattomassa tutkimuksessaan Pettit, Fegan ja Howie raportoivat samanlaisista löydöksistä (Ceci & Bruck, 1995). Useat lapset, jotka eivät olleet paikalla luokassa lavastetussa tapahtumassa, kertoivat kuitenkin olleensa paikalla. He ilmeisesti kehittivät tarinansa sen perusteella, mitä he olivat kuulleet muilta lapsilta, mutta on myös mahdollista, että haastattelijat esittivät ennakko-oletustensa mukaisia, johdattelevia kysymyksiä ja lapset vastasivat niihin.
Yhdenmukaisuuden paineiden vaikutus lapsiin on luultavasti parhaiten ymmärrettävissä sen paljon laajemman tutkimustiedon valossa, joka koskee sen vaikutuksia aikuisiin. Aschin (1956; ks. myös Larsen, 1991) klassisessa monesti toistetussa tutkimuksessa todettiin, että aikuisten kertomukset mukautuvat usein ryhmänormeihin. J.S. Shaw, Garven ja Wood (1997) havaitsivat, että aikuisen silminnäkijän välittömään kuvaukseen vaikutti voimakkaasti toisen silminnäkijän kertomus. Tämä vaikutus oli yhä nähtävissä kahden päivän kuluttua.
Positiiviset ja negatiiviset seuraukset
Kuvaus ja esimerkit. Positiivisten seurausten menetelmässä annetaan, luvataan tai viitataan lapselle annettavaan palkintoon, hyväksyntään, sopimukseen tai muihin lapselle annettaviin palkkioihin tai kerrotaan lapselle, että kertomalla tapahtumista hän osoittaa kiitettäviä ominaisuuksia (esim. älykkyyttä, avuliaisuutta). Pelkkää haastattelijan sanomaa ’kyllä’ -sanaa, jolla hän osoittaa ymmärtävänsä lapsen sanoman, ei tule laskea positiiviseksi seuraukseksi. McMartin-tapauksen haastatteluista löytyy suuri määrä esimerkkejä positiivisten seurausten käytöstä. Lukuisten johdattelevien kysymysten jälkeen eräs lapsi esimerkiksi myönsi, että opettaja oli ottanut lapsista alastonkuvia. Haastattelija vastasi: “Saanko taputtaa sinua päälaelle ... olet suureksi avuksi. Sinusta on apua kaikille näille pienille lapsille, koska olet todella fiksu” (haastattelu nro 103, s. 38).
Negatiivisten seurausten menetelmässä esitetään kritiikkiä tai erimielisyyttä sen suhteen, mitä lapsi kertoo tai osoitetaan muutoin, että kertomus on epätäydellinen, väärä tai aiheuttaa pettymystä. Yksittäistä kysymyksen toistamista ei yleensä pidettäisi negatiivisena seurauksena, jos muut haastatteluosuudet eivät osoita, että haastattelija väittää lasta vastaan. McMartin-tapauksen haastatteluista löytyy silmiinpistäviä esimerkkejä negatiivisten seurausten käytöstä. Eräässä haastattelussa lapsi esimerkiksi kiisti, että opettajat olisivat syyllistyneet mihinkään väärinkäytökseen. Haastattelija vastasi: “Aiotko olla typerys vai olla fiksu ja auttaa meitä?” (haastattelu nro 103 s. 34). Parin kysymyksen jälkeen haastattelija kertoi lapsen käsinukelle: “Mitä hyötyä sinusta muka on. Sinä taidat olla tyhmä.” (haastattelu nro 103 s. 36).
Tutkimustieto. Oppimisteorian mukaan positiivinen palaute lisää ja negatiivinen vähentää tietyn käyttäytymisen toistumisen todennäköisyyttä (Ettinger et. al. 1994). Toisen henkilön antama palkinto tai rangaistus on määritelmän mukaan sosiaalinen palkinto tai sosiaalinen rangaistus. Zinglerin ja Kanzerin (1962) mukaan keskiluokkaiset lapset muuttivat herkemmin käyttäytymistään sellaisen sanallisen (sosiaalisen) palkinnon myötä, jossa painotettiin vastauksen oikeellisuutta (‘oikein tehty’, ‘niin juuri’) verrattuna yleiseen kehumiseen (‘hyvä’, ‘hienoa’). Tätä nimitetään Zinglerin teoriaksi sosiaalisesta palkitsemisesta (Spence, 1973). Gilboa ja Greenbaum (1978) havaitsivat, että aikuisen lämmin asenne vaikutti oppimiseen enemmän kuin kylmä asenne, etenkin jos verbaalinen vahvistaminen painotti oikeassa olemista verrattuna kehumiseen (‘hienoa’). Positiivinen vahvistamisen ja rankaisemisen vaikutuksia lasten tarkkuuteen oikeudellisissa haastatteluissa ei nähtävästi ole selvitetty.
Kysymyksen toistaminen
Kuvaus ja esimerkit. Kysymyksen toistamisen menetelmässä lapselle esitetään kysymys, johon hän on jo aikaisemmin yksiselitteisesti vastannut haastattelun aikaisemmassa osuudessa. Kysymyksen kertaus ei ole kysymyksen toistamismenetelmän käyttöä, jos haastattelija yksinkertaisesti toistaa lapsen lausuman, ilman että hän yrittää saada toisenlaista vastausta. Tämän menetelmän käytöstä löytyy silmiinpistäviä esimerkkejä McMartin-tapauksen haastatteluista. Eräs vuoropuhelu eteni seuraavasti (haastattelu nro 111, s. 29).
H: “Muistatko alastonkuvat?”
L: (pudistaa päätään “en”).
H: “Et kykene muistamaan tätä seikkaa?”
L: (pudistaa päätään “en”)
H: Jospa ajattelisit sitä hetken, jooko? Saattaa olla, että se palaa mieleesi.
Tutkimustieto. Kysymysten toistamisen vaikutusta lapsiin on tutkittu käyttämällä joko vaihtoehtokysymyksiä tai avoimia kysymyksiä (Cassel, Roebers & Bjorklund, 1996; Poole & White, 1991). Yleishavainto on, että lapset muuttavat vastaustaan toistettuihin vaihtoehtokysymyksiin, mutta eivät avoimiin kysymyksiin. Nämä tulokset viittaavat siihen, että toistetut kysymykset vähentävät tarkkuutta todennäköisimmin, kun niitä käytetään yhdessä johdattelevien kysymysten kanssa. Siegal, Walters ja Dinwiddy (1988) arvelevat, että vaihtoehtokysymystä toistettaessa lapsi saattaa ajatella ensimmäinen vastauksensa olleen väärä ja hän muuttaa sitä siksi miellyttääkseen haastattelijaa. Kun kysymysten toistaminen käsitetään tällä tavalla, se voidaan ymmärtää yhdenlaiseksi negatiiviseksi seuraukseksi, joka osoittaa lapsen vastauksen olleen väärä tai muuten riittämätön.
Pyyntö arvella
Kuvaus ja esimerkit. Haastattelumenetelmänä pyyntö arvella tarkoittaa, että lasta pyydetään esittämään mielipiteitä tai miettimään, mitä mahdollisesti on tapahtunut tai hänen annetaan ymmärtää, että hänen tehtävänsä on käyttää mielikuvitusta (esim. teeskennellä) tai ratkaista ongelma (“mietipä mitä on saattanut tapahtua”). McMartin-tapauksen haastatteluissa tätä menetelmää käytettiin usein silloin, kun muilla menetelmillä ei oltu saatu lasta esittämään väitteitä väärinkäytöksistä. Lapsia kehotettiin arvelemaan: “Yritetäänpä kuvitella, mitä tapahtui”. “Mitä sinä arvelet, että tapahtui?” tai “Teeskennelläänpä ja katsotaan, mitä on saattanut tapahtua”. Yksi tällainen tilanne eteni seuraavasti (haastattelu nro 101, s. 60–61).
H: “Mitä ... sinä ajattelet ... kysytäänpä herra Ragsilta (käsinukke). Ehkä hän ottaa sauvansa ja keksimme mitä tapahtui”.
L: (ei käsitä)
H: “Jaa-a, minä luulen, että tämä on yksi niistä kurjista leikeistä. Mitä sinä luulet herra Rags?”
L: “Juu.”
H: “Arveletko sinä, että sitä inhottavaa koskettelua oli Rags, silloin kun hänet oli sidottu, eikä hän päässyt pois? Arveletko että siitä koskettelusta, jota herra Ray ehkä teki, joku saattaisi olla ollut sellaista? Luuletko sinä, että se voisi olla mahdollista? Mihin sinä ajattelet, että hän olisi voinut koskea häntä? Voitko ottaa keppisi ja näyttää, mihin hän olisi voinut koskettaa?”
Tutkimustieto. Pyyntö arvella -menetelmästä ei ole tieteellistä tutkimustietoa. On kuitenkin ilmeistä, että tällä menetelmällä lapsen voidaan saada arvelemaan, mitä on tapahtunut muualta kuulemansa eikä omien havaintojensa perusteella.
TUTKIMUKSEN TARKOITUS, METODI JA TULOKSET (lyhenne)
Lasten oikeudellisen haastattelun tutkimus on usein keskittynyt johdattelun kognitiivisiin vaikutuksiin lasten muistiin. Me taas olimme kiinnostuneita enemmästä kuin pelkästä johdattelusta: sosiaalisen vaikuttamisen ja vahvistamisen vaikutuksesta lapsen välittömään kertomukseen. Hypoteesimme oli, että McMartin-tapauksessa käytetyt kuusi menetelmää saisivat erittäin tehokkaasti lapset esittämään vääriä syytöksiä heihin kohdistuneista teoista.
Tässä kokeessa nuori mies kävi useissa esikouluissa, luki tarinan ja jakoi makeisia. Viikkoa myöhemmin puolta lapsista haastateltiin vierailusta käyttäen McMartin-tapauksen haastattelumenetelmiä. Muita lapsia haastateltiin johdattelevia kysymyksiä käyttäen. Hypoteesimme oli, että McMartin-tapauksen menetelmillä haastatellut lapset esittäisivät huomattavasti enemmän väitteitä väärinkäytöksistä kuin pelkillä johdattelevilla kysymyksillä haastatellut lapset.
Osallistujat
Osallistujat olivat 66 lasta, 35 tyttöä ja 31 poikaa viidestä eri päiväkodista. Jokaisen lapsen vanhemmalta tai huoltajalta saatiin lupa ennen haastattelua. Lapset olivat 3–6 -vuotiaita ja keski-ikä oli 4,3 vuotta. 17 heistä oli 3-vuotiaita, 20 oli 4-vuotiaita, 24 oli 5-vuotiaita ja viisi oli 6-vuotiaita.
Tutkimuksen suorittaminen
Kaikissa päiväkodeissa lapset osallistuivat erityiseen satutuntiin, jonka piti miespuolinen Manny Morales-nimiseksi esitelty opiskelija. Mannyllä oli valtava kirjava hattu ja hänet esitellyt opettaja mainitsi hänen nimensä monta kertaa. Sitten Manny sanoi:
“Hei! Minä olen Manny ja olen tullut kertomaan teille tarinan. Tarinan nimi on Notre Damen kellonsoittaja ja pyydän, että te kaikki istutte hiljaa ja kuuntelette. Kuinka moni teistä on nähnyt sen elokuvan? Pidittekö siitä? Sadun jälkeen jaan teille erityisiä namuja. Mutta ensin minun pitää ottaa tämä hattu pois. Eikö olekin hassu hattu?”
Manny kertoi sadun mukaansatempaavasti ja liimasi sitten Notre Damen kellonsoittajaa esittävän tarran kunkin lapsen käden selkäpuoleen. Sen jälkeen hän antoi huomiota herättävällä tavalla kullekin lapselle leivonnaisen ja lautasliinan kiinnittäen huomiota siihen, että lautasliina oli koristeltu tarinan hahmoilla. Sitten Manny sanoi näkemiin luokalle ja lähti. Koko vierailu kesti noin 20 minuuttia ja se videoitiin.
Viikko Mannyn satutuokion jälkeen jokaista lasta haastateltiin yksilöllisesti videonauhalle ja ääninauhalle samassa rakennuksessa, mutta ei samassa luokkahuoneessa. Haastattelija vei lapsen haastattelupaikkaan selittäen, että tarkoitus oli leikkiä erityisillä leluilla. McMartin-tapauksen haastattelut alkoivat pitkällä yhteistyösuhteen luomisjaksolla. Samanlaisen lämpimän ilmapiirin aikaansaamiseksi, haastattelija käytti Carterin, Bottomsin ja Levinen (1996) kuvaamia tekniikoita: Hän istui lattialla lasta vastapäätä, hymyili, piti yllä katsekontaktia, oli rennossa asennossa ja puhui miellyttävällä äänellä.
Manipulaatio ja tutkimusasetelma
Kokeen tarkoitus oli tutkia McMartin-tapauksen menetelmien vaikutuksia suhteessa johdattelevien kysymysten vaikutuksiin. Tämän vuoksi lapset jaettiin sattumanvaraisesti kahteen eri haastatteluryhmään: a) sosiaalisen palkitsemisen ryhmään, jossa käytettiin menetelmiä McMartin-tapauksen haastatteluista ja b) johdattelevien kysymysten verrokkiryhmään, jossa käytettiin pelkästään johdattelevia kysymyksiä. Molemmissa ryhmissä esitettiin harhaanjohtavia kysymyksiä kahdeksasta eri asiasta, joita Manny ei tehnyt,. Jokaiselta lapselta kysyttiin a) repikö Manny kirjan b) liimasiko hän tarran lapsen polveen c) rikkoiko hän lelun d) varastiko hän kynän opettajan pöydältä e) kertoiko hän lapselle salaisuuden f) törmäsikö hän ovella opettajaan g) sanoiko hän ruman sanan h) heittikö hän liidulla lasta, joka puhui.
Haastatteluun sisältyi myös neljä johdattelevaa kysymystä asioista, jotka Manny teki. Lapsilta kysyttiin a) sanoiko Manny lapsille, että heidän on istuttava hiljaa ja kuunneltava b) ottiko hän pois hattunsa c) jakoiko hän Notre Damen kellonsoittajan kuvalla varustetut lautasliinat d) kiinnittikö hän tarran lapsen käteen. Molemmille ryhmille lapsia siis esitettiin kahdeksan harhaanjohtavaa ja neljä oikeaan johdattelevaa kysymystä.
Yhteistyösuhteen solmiminen oli molemmille ryhmille sama ja kesti kaikilla lapsilla 3–4 minuuttia, mutta kummassakin ryhmässä käytettiin erilaista lausetta kyselyn aloittamiseen ja erilaista tapaa esittää itse kysymykset. Johdattelevien kysymysten verrokkiryhmässä avauslause oli neutraali:
“Haluan kysyä sinulta joitakin kysymyksiä siitä päivästä, jolloin Manny Morales tuli ja luki teille sadun Notre Damen kellonsoittajasta. Hänellä oli hassu hattu, eikö vain?”
Lapselta kysyttiin sitten jokaisesta aiheesta käyttäen johdattelevaa kysymystä, esim. “Repikö Manny kirjan samalla kun hän luki sitä?”
Sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä avauslauseessa kuvattiin, mitä muut lapset olivat muka sanoneet. Sen jälkeen todettiin, että lapsesta olisi apua ja että hänellä olisi hyvä muisti, jos hän kertoisi, mitä Manny oli tehnyt:
“Haluan kysyä sinulta joitakin kysymyksiä siitä päivästä, jolloin Manny Morales tuli ja luki teille sadun Notre Damen kellonsoittajasta. Hänellä oli hassu hattu, eikö vain? Niin, minä olen jo puhunut isompien lasten kanssa ja he kertoivat, että Manny teki joitakin ikäviä asioita. Haluaisin nähdä onko sinulla yhtä hyvä muisti kuin heillä. Oletko niin fiksu, että muistat? Hyvä, koska minä todella tarvitsen sinun apuasi.”
Sen jälkeen lapselta kysyttiin yhdestä kolmeen kysymystä kustakin aiheesta. Ensimmäisen kysymyksen yhteydessä haastattelija kertoi lapselle, mitä muut lapset olivat jo kertoneet. Jos lapsi vastasi ensimmäiseen kysymykseen ‘kyllä’ väittäen siten Mannyn tehneen kyseisen asian, haastattelija kehui lapsen älykkyyttä, muistia ja avuliaisuutta ja jatkoi sitten seuraavaan aiheeseen.
Jos lapsi ei vastannut ‘kyllä’, haastattelija antoi ymmärtää, että lapsen vastaus saattoi olla riittämätön, kertasi mitä muut lapset olivat kertoneet ja toisti sitten kysymyksen. Jos lapsi vastasi tähän toiseen kysymykseen ‘kyllä’, haastattelija kehui häntä ja siirtyi seuraavaan aiheeseen. Muussa tapauksessa lasta kehotettiin yrittämään kovemmin ja kysyttiin, olisiko mahdollista, että Manny ehkä olisi tehnyt väitetyn teon. Jos lapsi vastasi ‘kyllä’ tähän kolmanteen kysymykseen, häntä kehuttiin. Muussa tapauksessa haastattelija ilmaisi lievää pettymystä. Sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä käytettyä kyselyä kuvastaa seuraava ote yhdestä haastattelusta:
H: “Muut lapset kertoivat, että Manny kertoi heille salaisuuden ja sanoi, ettei sitä saa kertoa kenellekään. Kertoiko Manny sinulle salaisuuden ja sanoi, ettei sitä saa kertoa kenellekään?”
L: (pudistaa päätään “ei”).
H: “Mieti oikein kovasti. Muut lapset sanovat, että hän teki niin. Kertoiko Manny sinulle salaisuuden ja sanoiko hän, ettei sitä saa kertoa kenellekään?”
L: (pudistaa päätään “ei”).
H: “Yritä oikein kovasti muistaa. Luuletko, että hän ehkä saattoi kertoa salaisuuden ja sanoa, ettei sitä saa kertoa kenellekään?”
L: (nyökkää “kyllä”)
H: “Siis ehkä. Hyvä. Tämä auttoi.”
Kysymysten järjestyksen vaikutuksen kontrolloimiseksi aiheet jaettiin kahteen kuuden aiheen ryhmään ja ryhmien järjestystä vaihdettiin. Kaksi haastatteluryhmää (sosiaalinen palkitseminen ja johdattelevat kysymykset) risteytettiin näiden kahden kysymysjärjestyksen kanssa, jolloin syntyi neljä solua. Kuhunkin soluun osallistuneiden iät vakioitiin solujen tasavertaisuuden varmistamiseksi.
Manipuloinnin onnistumisen tarkistaminen
Jotta voitiin varmistaa, että sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä todella käytettiin McMartin-tapauksen haastattelujen menetelmiä, ääninauhat pisteytettiin Woodin ym (1997) kehittämän menetelmän avulla. Arvioijat eivät tienneet tutkimuksen hypoteeseja tai koeasetelmaa. Pisteytyskategoriat olivat: muut ihmiset, positiiviset seuraukset, negatiiviset seuraukset, kysymyksen toistaminen sekä pyyntö arvella. Yksi arvioija pisteytti kaikki 66 haastattelutranskriptia, joista riippumaton toinen arvioija pisteytti 17 (26%:a) uudelleen. Arvioitsijoiden yksimielisyys kappa-testillä mitattuna oli muut ihmiset -kategoriassa .98. positiivisten seurausten kategoriassa .98, negatiivisten seurausten kategoriassa .95, kysymyksen toistamisen kategoriassa .94 ja pyyntö arvella -kategoriassa .88.
Ensimmäisen arvioijan pisteytyksen mukaan muut ihmiset -kategoria esiintyi sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä keskimäärin 17.16 kertaa haastattelua kohti verrattuna keskimäärin 0.13 kertaan johdattelevien kysymysten verrokkiryhmään. Positiivisten seurausten kohdalla vastaavat luvut olivat 9.86 ja 0.0, negatiivisten seurausten kohdalla 10.06 ja 1.03, kysymyksen toistamisen kohdalla 3.25 ja 0.0 sekä pyyntö miettiä kohdalla 3.52 ja 0.0. Nämä tulokset varmistavat, että sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä olleet saivat vahvan “annoksen“ McMartin-tapauksen menetelmiä verrattuna johdattelevien kysymysten ryhmässä olleisiin.
Vastausten pisteytys
Jokainen lapsen haastattelijalle antama vastaus luokiteltiin ‘kyllä’, ‘ei’, ‘ehkä’ tai ‘muu’ -vastaukseksi. ‘Kyllä’-luokittelu tehtiin lapsen ollessa joko verbaalisesti tai nonverbaalisti samaa mieltä kysymyksen keskeisen tarkoituksen kanssa. ‘Ei’-luokittelua käytettiin, kun lapsi oli eri mieltä keskeisestä tarkoituksesta. Kaikki arvioinnit tehtiin videonauhoilta, jotta sekä lapsen verbaaliset että nonverbaaliset vastaukset voitiin arvioida. Yksi arvioija kävi läpi kaikki 66 haastattelua ja riippumaton arvioija kävi niistä itsenäisesti läpi 17 (26%). Kumpikaan heistä ei ollut osallistunut manipulaation onnistumisen arviointiin. Yksimielisyys kappa-testillä mitattuna oli ‘kyllä’ -luokassa .97, ‘ei’ -luokassa .93. ‘Ehkä’ ja ‘muu’ -luokkia ei analysoitu, eivätkä ne ole mukana tuloksissa.
Riippuva muuttuja
Tutkimuksen riippuva muuttuja oli lapsen haastattelijan kysymyksiin antama ‘kyllä’ vastausten määrä. Johdattelevien kysymysten verrokkiryhmässä tämä luku laskettiin yksinkertaisesti laskemalla lapsen ‘kyllä’-vastausten lukumäärä jokaista aihetta koskevaan yksittäiseen kysymykseen.
Sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä lapsilta saatettiin kysyä aihetta kohti kolmekin eri kysymystä. Tässä ryhmässä lapsen arvioitiin vastanneen kyllä, jos hän vastasi näin ensimmäiseen tai toiseen aihetta koskevaan kysymykseen. Kolmannessa aihetta koskevassa kysymyksessä kysyttiin oliko mahdollista, että Manny olisi tehnyt jotain (pyyntö arvella). Koska lasten ‘kyllä’ -vastus tähän tarkoitti samaa kuin ‘ehkä’, ei näitä vastauksia otettu mukaan analyyseihin.
Alustavat analyysit
Lapsilta siis kysyttiin kahdeksan harhaanjohtavaa kysymystä, joista useimmissa kysyttiin, oliko Manny tehnyt jotain pahaa. Sukupuolella oli merkittävä vaikutus harhaanjohtavissa kysymyksissä. Keskimääräinen ‘kyllä’ -vastausten lukumäärä oli tytöillä 2.4, mutta pojilla 4.0. Tämän vuoksi sukupuolen vaikutus huomioitiin kaikissa harhaanjohtavia kysymyksiä koskevissa analyyseissa.
Harhaanjohtavat kysymykset
Haastattelutyyli vaikutti harhaanjohtaviin kysymyksiin annettujen ‘kyllä’-vastausten määrään, mutta iällä ei ollut vaikutusta. Lapset antoivat yli kolme kertaa enemmän ‘kyllä’ -vastauksia harhaanjohtaviin kysymyksiin sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä (ka = 58.3 %, sd = 38.3 %) verrattuna johdattelevien kysymysten verrokkiryhmään (ka = 16.7 %, sd = 21.6 %). Kaiken ikäiset lapset olivat olennaisesti useammin samaa mieltä harhaanjohtavien kysymysten suhteen sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä. ‘Kyllä’-vastausten osuudet eri ikäryhmissä olivat 3-vuotiailla 81% ja 31%, 4-vuotiailla 54% ja 16%, 5-vuotiailla 49% ja 8% ja 6-vuotiailla 54% ja 6%. Iän vaikutuksen tilastollinen merkitsevyys riippui käytetystä tilastollisesta testistä. Nonparametrisella testillä arvioitaessa iän ja ‘kyllä’-vastausten määrän välillä oli merkitsevä negatiivinen korrelaatio tarkoittaen, että ‘kyllä’-vastausten määrä väheni lasten vanhetessa.
Oikeaan johdattelevat kysymykset
Neljän oikeaan johdattelevan kysymyksen (esim. Pyysikö Manny sinua istumaan hiljaa ja kuuntelemaan?) kohdalla sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä olleet lapset antoivat merkittävästi enemmän oikeita ‘kyllä’ -vastauksia (ka = 92.4 %, sd = 13.1 %) verrattuna johdattelevien kysymysten verrokkiryhmässä olleisiin lapsiin (ka = 80.0 %, sd = 28.2 %). Tulos oli siis tilastollisesti merkitsevä, mutta suhteellisen heikko. Iällä ei ollut merkitystä. Haastattelutyylin vaikutus riippui käytetystä tilastollisesta testistä, sillä se ei ollut merkitsevä nonparametrisella testillä analysoitaessa.
Vastausten muuttuminen haastattelun kuluessa
Teimme kaksi analyysiä selvittääksemme, oppivatko lapset ehkä antamaan enemmän ‘kyllä’ -vastauksia haastattelun edetessä. Ensimmäisessä vertailimme ‘kyllä’ -vastausten määrää haastattelun alku- ja loppupuoliskossa kontrolloiden samalla iän ja sukupuolen vaikutukset. Harhaanjohtavien kysymysten kohdalla ilmeni merkittävä yhdysvaikutus haastattelutyylin ja ‘kyllä’ vastausten määrässä haastattelun alku- ja loppupuoliskossa. Sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä lapset antoivat merkittävästi enemmän vääriä ‘kyllä’ -vastauksia haastattelun loppupuoliskolla (65 %) verrattuna haastattelun alkupuoliskoon (51 %). Näin ei ollut johdattelevien kysymysten verrokkiryhmässä. Mitään eroja ei myöskään havaittu oikeaan johdattelevien kysymysten kohdalla.
Toisessa analyysissä tutkimme antoivatko lapset sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä ‘kyllä’ -vastuksensa vähäisemmän kyselyn jälkeen haastattelun loppupuoliskolla. Vertailimme kuinka usein lapsi vastasi ‘kyllä’ haastattelijan ensimmäiseen kutakin aihetta koskevaan kysymykseen ja toiseen kutakin aihetta koskevaan kysymykseen. Ensimmäiseen kysymykseen annettuja ‘kyllä’-vastauksia esiintyi useammin haastattelun loppu- kuin alkupuoliskolla. Toiseen kysymykseen annettujen ‘kyllä’-vastausten määrät eivät eronneet haastattelun alku- ja loppupuoliskojen välillä. Nämä tulokset osoittavat, että sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä lapset oppivat haastattelun loppupuoliskolla vastaamaan ‘kyllä’ vähäisemmän kyselyn jälkeen.
Vastaukset yksittäisiin aiheisiin
Sekä sosiaalisen palkitsemisen että johdattelevien kysymysten verrokkiryhmälle esitettiin kahdeksan harhaanjohtavaa kysymystä, joista useimmat ehdottivat Mannyn tehneen jotakin pahaa. Kuten Taulukosta 1 näkyy, sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä olleet lapset väittivät seitsemän aiheen suhteen kahdeksasta Mannyn tehneen jotakin pahaa ainakin kaksi kertaa useammin verrattuna lapsiin, jotka olivat johdattelevien kysymysten verrokkiryhmässä.
Haastattelun keston ja kysymysten määrän vaikutus
Haastattelun kesto alkupuheenvuorosta loppuun oli noin 2,5 minuuttia pidempi sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä kuin johdattelevien kysymysten verrokkiryhmässä. Lisäksi sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä tehtiin useampia kysymyksiä. Sen vuoksi tehtiin kolme analyysiä sen selvittämiseksi, johtuiko sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä olleiden lasten virheiden määrä pelkästään pidemmästä haastattelusta ja useammista kysymyksistä.
Ensinnäkin, johdattelevien kysymysten verrokkiryhmässä haastattelun pituus oli keskimäärin 1,5 minuuttia. Vertailussa analysoimme sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä olleiden lasten haastattelujen 1,5 ensimmäistä minuuttia. Tänä aikana sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä tehtiin keskimäärin 5,3 harhaanjohtavaa kysymystä. He vastasivat 44,4%:iin niistä ‘kyllä’, mikä eroaa merkittävästi johdattelevien kysymysten verrokkiryhmän vastaavasta 16.7 %:sta. Ero ryhmien välillä siis säilyi, kun haastatteluaika pidettiin samana.
Toiseksi, johdattelevien kysymysten verrokkiryhmässä tehtiin kokonaisuudessaan 12 kysymystä (8 harhaanjohtavaa ja neljä oikeaan ohjaavaa) ja vääriä ‘kyllä’ -vastauksia oli harhaanjohtavien kysymysten kohdalla 16,7%. Vertailun vuoksi analysoimme sosiaalisen palkitsemisen ryhmän 12 ensimmäistä vastausta. Näissä 12:ssa oli keskimäärin 5,3 harhaanjohtavaa kysymystä. He vastasivat 51,9%:iin niistä väärin, mikä on merkittävästi enemmän kuin se 16,7%:a, joka tuli esiin johdattelevien kysymysten verrokkiryhmässä. Tämä osoittaa, että ero ryhmien välisissä virheissä säilyi, vaikka kysymysten määrä pysyi samana.
Kolmanneksi, sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä laskettiin korrelaatio haastattelun pituuden (sekunneissa) ja harhaanjohtaviin kysymyksiin annettujen ‘kyllä’ -vastausten osuuden välillä. Korrelaatio oli -.87 (p < .001). Toisin sanoen, pidemmissä haastatteluissa esiintyi vähemmän virheitä, mikä selkeästi puhuu sitä mahdollisuutta vastaan, että pidemmät haastatteluajat olisivat aiheuttaneet virheiden lisääntymistä.
POHDINTA
Kaksi tämän tutkimuksen tuloksista vaikuttaa erityisen tärkeiltä. Ensinnäkin, McMartin-tapauksesta otetuilla sosiaalisen palkitsemisen menetelmillä saatiin lapset esittämään merkittävästi enemmän vääriä syytöksiä kuin pelkästään johdattelevilla kysymyksillä. Manny Moralesiin kohdistuneet syytökset olivat enemmän kuin kolme kertaa yleisempiä sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä kuin johdattelevien kysymysten verrokkiryhmässä (58%:a vs. 17%:a). Iällä oli vain rajattu merkitys tulosten kannalta: kaiken ikäiset lapset esittivät merkittävästi enemmän syytöksiä sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä. Tärkeää on myös, että useimmat harhaanjohtavat kysymykset koskivat syytöksiä Mannyn väärinkäytöksiä (varastamista, lapsen heittämistä liidulla, törmäämistä opettajaan). Lisäksi yksi kysymys käsitteli koskettamisesta (“Liimasiko Manny tarran polveesi?”) ja toinen salaisuutta (“Kertoiko Manny sinulle salaisuuden ja sanoi, ettei sitä saa kertoa?”). Tulokset vaikuttavat tämän vuoksi merkittäviltä todellisten tilanteiden kannalta, joissa lapsilta kysytään väitetyistä koskettamista ja salaisuuksia sisältävistä väärinkäytöksistä (esim. seksuaalisen hyväksikäytön tapaukset).
Johtopäätöksemme on, että pienikin annos vahvistamista ja sosiaalista vaikuttamista saattaa vaikuttaa voimakkaasti ja välittömästi lapsen tarkkuuteen. Aikaisemmissa tutkimuksissa on osoitettu, miten lasten kertomuksiin voidaan vaikuttaa vääristävästi viikkojen ja kuukausien kuluessa (Ceci, Loftus et.al., 1994; Leichtman & Ceci, 1995). Tässä tutkimuksessa sitä vastoin osoitettiin, että samanlaisia vääristymiä voidaan aiheuttaa hyvin nopeasti, jos käytetään sopimattomia haastattelumenetelmiä. Jo 4,5 minuutin altistus tällaisille menetelmille aiheutti tässä tutkimuksessa virheitä lähes 60%:ssa kysymyksistä. McMartin-tapauksen haastatteluissa lapset altistettiin tällaisille tekniikoille pidemmäksi kuin tunniksi ensimmäisillä haastattelukerroilla (Velarde, 1997).
Toinen huomionarvoinen tulos tässä tutkimuksessa on, että vahvistamiselle ja sosiaaliselle vaikuttamiselle altistetut lapset muuttuivat myöntyväisemmiksi haastattelun jatkuessa. Toisin kuin johdattelevien kysymysten verrokkiryhmässä, sosiaalisen vaikuttamisen ryhmässä lapset vastasivat ‘kyllä’ harhaanjohtaviin kysymyksiin useammin haastattelun loppu- kuin haastattelun alkupuoliskolla. Lisäksi sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä olleet lapset vastasivat ‘kyllä’ vähäisemmän kyselyn seurauksena haastattelun edetessä. Tämä tulos viittaa siihen, että tällaisilla haastattelumenetelmillä on kasautuva vaikutus, joka tekee lapset haastattelun kuluessa myöntyväisemmiksi johdattelulle.
Tulosten rajoituksia
Useat näiden tulosten rajoitukset tulee ottaa huomioon. Ensinnäkin, McMartin-tapauksen haastattelumenetelmiä ei tule pitää tyypillisinä useimpien lastensuojeluviranomaisten tai poliisin käyttäminä menettelytapoina (Lyon, 1995). Kokemuksemme mukaan jotkut poliisit ja lastensuojelutyöntekijät käyttävät joskus tällaisia menetelmiä ja sillä on traagisia seurauksia lapsille, aikuisille ja jopa kokonaisille yhteisölle. Tällaiset tapaukset edustavat todennäköisesti kuitenkin vain hyvin pientä osaa kaikista (Wood, McClure & Birch, 1996).
Toiseksi, tässä tutkimuksessa tutkittiin useiden vahvistamisen ja sosiaalisen vaikuttamisen menetelmien yhdistelmää (muut ihmiset, positiiviset seuraukset, negatiiviset seuraukset, kysymyksen toistaminen ja pyyntö arvella). Lisätutkimusta tarvitaan selvittämään jokaisen menetelmän erillinen vaikutus.
Kolmanneksi, tässä tutkimuksessa oli mukana vain 3–6-vuotiaita lapsia ja lisäksi 6-vuotiaiden määrä oli vähäinen. Voidaanko tulokset yleistää vanhempiin lapsiin? Meidän käsityksemme on, että voidaan. Nyt tutkitut haastattelumenetelmät perustuvat periaatteisiin, jotka tehoavat myös aikuisiin. Asia vaatii kuitenkin lisäselvitystä.
Neljänneksi, tässä tutkimuksessa oletettu pahantekijä oli lapsille vieras. Vaikka useimmat syytökset koskivatkin väärin tekemistä, niin vain yhdessä oli kyse koskettamisesta. Lisätutkimusvoi selvittää vahvistamisen ja sosiaalisen vaikuttamisen merkitystä, kun pahantekijä on lapselle tutumpi tai kun syytökset keskittyvät koskettamiseen (Lyon, 1995; Pezdek & Roe, 1997).
Viidenneksi, tässä tutkimuksessa sosiaalisen palkitsemisen ryhmässä lapsilta kysyttiin jonkun verran enemmän kysymyksiä (19,9 vs. 12) pidemmän ajan kuluessa (4,5 minuuttia vs. 2 minuuttia) verrattuna johdattelevien kysymysten verrokkiryhmään. Sen koommin kliiniset havainnot kuin aikaisempi tutkimustietokaan ei kuitenkaan viittaa siihen, että näin pienet haastatteluajan erot selittäisivät niin suuret erot ryhmien välisissä virhemäärissä. Myös tulosten jälkikäteiset analyysit osoittivat, että huomattavat erot virheiden määrässä säilyi vaikka kysymysten määrä ja haastattelun kesto pidettiin samana.
MITEN SAADA LAPSILTA JA AIKUISILTA VÄÄRIÄ LAUSUNTOJA: SIRR -MALLI
Ei ole syytä hämmästyä sitä, että tämän tutkimuksen haastattelumenetelmät lisäsivät merkittävällä tavalla lasten esittämiä vääriä syytöksiä. Tutkimuslöydökset ja teoria viimeisen 50 vuoden ajalta ennakoivat tätä. Ensinnäkin, tutkimukset ovat toistuvasti osoittaneet, että johdattelevat kysymykset vaikuttavat aikuisten sekä välittömiin että myöhempiin kertomuksiin (Loftus, 1975; Loftus & Palmer, 1974; Loftus & Zanni, 1975) samoin kuin lasten kertomuksiin (Ceci & Bruck, 1993; Ceci et.al. 1987). Toiseksi, klassiset tieteelliset tutkimukset sekä aikuisten (Asch, 1956; Cialdini, 1993) että lasten mukautumisesta yhdenmukaisuuden paineeseen (Binet Sieglerin mukaan, 1992) ennakoivat myös meidän tuloksiamme.
Kolmanneksi, kaikkein vankimmalla pohjalla olevat psykologian löydökset koskevat oppimisen ja vahvistamisen välistä suhdetta (Ettinger et.al., 1994; R.E.Smith, 1993). Ei siis ole yllätys, että lasten vastaukset mukautuivat tässä tutkimuksessa haastattelijan luomaan palkinto-rangaistus -kaavaan. Neljänneksi, kysymyksen toistamisen vaikutuksia ei ole tutkittu yhtä perusteellisesti kuin edellä mainittuja menetelmiä. Tutkimus kuitenkin osoittaa, että kysymysten toistaminen yhdistettynä johdatteleviin kysymyksiin voi saada lapset muuttamaan vastauksiaan (Cassel et.al. 1996; Poole & White, 1991, 1993).
Tässä tutkimuksessa käytettyjä haastattelumenetelmiä voi siis tarkastella vuosikymmenien aikana lapsista ja aikuisista kerätyn tutkimustiedon valossa. Tähän tietoon ja nyt saatuihin tuloksiin nojautuen teemme ehdotuksen kokonaismallista, jolla voidaan selittää, miten (a) lapset saadaan esittämään vääriä syytöksiä (kuten on tapahtunut joissakin seksuaalisen hyväksikäytön tapauksissa) ja (b) aikuiset saadaan tekemään vääriä tunnustuksia tai tuottamaan valemuistoja terapiassa. Tässä tukeudumme Kassinin (1997) ajatuksiin väärien tunnustusten suhteen ja Lidsayhin ja Readiin (1995) sekä Bowersiin ja Farvoldeniin koskien valemuistoja.
Käsityksemme on, että menetelmät, joilla voidaan saada sekä lapset että aikuiset esittämään vääriä lausuntoja voidaan jakaa neljään osittain päällekkäiseen mutta kuitenkin erotettavissa olevaan kategoriaan. Kutsumme tätä mallia (englanninkielisten, suom.huom.) alkukirjainten mukaan nimellä SIRR. Kategoriat ovat a) johdattelevat kysymykset b) sosiaalinen vaikuttaminen c) vahvistaminen d) siirtyminen pois suorasta kokemuksesta. Osoitamme alempana, miten SIRR -mallia voidaan soveltaa lasten haastatteluihin, vääriin tunnustuksiin ja terapiassa palautettuihin muistoihin.
Johdattelevat kysymykset
SIRR -mallin neljästä kategoriasta johdatteleviin kysymyksiin on tutkijoiden puolelta kiinnitetty kaikkein eniten huomiota. Kuten olemme todenneet, niin lukuisat tutkimukset osoittavat, miten johdattelevat kysymykset voivat vaikuttaa sekä lasten että aikuisten kertomuksiin (Cassel et.al, 1996; Ceci & Bruck, 1995; Loftus, 1975; Loftus & Davis, 1984; Loftus & Palmer, 1974; Loftus & Zanni, 1975; Poole & Lindsay, 1995). Nyt tehdyssä tutkimuksessa johdattelevat kysymykset tuottivat kuitenkin melko pienen määrän virheitä (17%) verrattuna sosiaalisen vaikuttamisen menetelmien yhdistelmään (58%). Muut SIRR -mallin komponentit (sosiaalinen vaikuttaminen ja vahvistaminen) vaikuttavat voimakkaasti lasten kertomuksiin ja paljon yli johdattelevien kysymysten vaikutuksen.
Sosiaalinen vaikuttaminen
SIRR:in toiseen kategoriaan sisältyy suuri määrä sosiaalisen vaikuttamisen menetelmiä, joilla on mahdollista vaikuttaa kielteisesti lasten ja aikuisten kertomuksiin. Tässä tutkimuksessa kaikkein rkittävin vaikuttamismenetelmä oli muut ihmiset. Muiden henkilöiden lausunnoista kertomista, voidaan lasten kohdalla pitää sosiaalista yhdenmukaisuutta aiheuttavana menetelmänä (Asch, 1956). Muitakin ongelmallisia haastattelumenetelmiä voidaan pitää sosiaalisen vaikuttamisen muotoina: lapsen pelottelu, haastattelijan mielipiteen kertominen, stereotyyppisten käsitysten esittäminen (Leichtman & Ceci, 1995). Jokaista näistä menetelmistä voidaan käsitellä sosiaalista vaikuttamista, autoritaarisuutta ja taivuttelua koskevan tutkimustiedon valossa (Brewer & Cano, 1994; Cilaldini, 1993; E.R.Smith & Mackie, 1995).
Sosiaalisen vaikuttamisen tekniikoilla voi olla samanlainen vaikutus aikuisten kertomuksiin. Kassin ja Kiechel (1996) totesivat, että yliopisto-opiskelijat tekivät merkittävästi useammin vääriä tunnustuksia, jos ‘todistaja’ kertoi nähneensä väärinkäytöksen. Shaw ym (1997) havaitsivat, että todistajan alkuperäiseen ja myöhempään kertomukseen saattoi vaikuttaa toisen todistajan antama väärä informaatio. Bowers ja Farvolden (1996) sekä Lindsay ja Read (1995) esittävät, että sosiaalisen vaikuttamisen tekniikoiden käyttäminen trauma-orientoituneessa terapiassa voi rohkaista vääriin väitteisiin lapsuudessa tapahtuneesta hyväksikäytöstä seuraavista syistä: a) luotetun auktoriteetin (terapeutti) johdattelu, että asiakasta on todennäköisesti hyväksikäytetty ja b) osallistuminen ryhmiin, joissa hyväksikäyttökertomuksia rohkaistaan ja niistä palkitaan.
Vahvistaminen
Vaikuttaa lähes ilmeiseltä ehdottaa, että vahvistaminen (rangaistuksen tai palkkion antaminen, lupaaminen tai siihen viittaaminen) voi vaikuttaa negatiivisesti sekä lasten että aikuisten kertomuksiin. Tätä SIRR:in kolmatta kategoriaa on kuitenkin tutkittu niukasti. Tässä tutkimuksessa vahvistaminen esitettiin joko positiivisten seurausten (kehuminen, sen ilmaiseminen, että lapsi voisi olla avuksi tai olisi fiksu) ja negatiivisten seurausten (sen ilmaiseminen, että lapsen vastaus ei ole tyydyttävä) muodossa. Rangaistusten (negatiiviset seuraukset) mahdolliset ikävät vaikutukset ovat ilmeisiä. Gilboan ja Greenbaumin (1978) tutkimuksesta ilmenee, että myös positiivinen vahvistaminen (positiiviset seuraukset) saattaa olla ongelmallista, etenkin jos siihen liitetään lämmin haastatteluilmapiiri.
Muitakin kyseenalaisia lasten haastattelumenetelmiä voidaan pitää vahvistamisen muotoina: annetaan selkeä palkkio (tarra tai syötävää) paljastuksista, rajoitetaan lapsen liikkumavapautta (viivytetään wc:ssä käyntiä tai kotiin pääsemistä) kunnes lapsi on keskustellut haastattelijan haluamista asioista, lapsen altistaminen fyysisesti tai verbaalisesti stressaaville ärsykkeille haastattelun aikana (esim. kutsutaan lasta valehtelijaksi). Kuten edellä todettiin, kysymyksen toistaminen saattaa myös toimia kielteisenä palautteena tai rangaistuksena.
Viime aikoina on herännyt kiinnostus siihen, mikä on vahvistamisen osuus aikuisten antamissa väärissä lausunnoissa. Kassin (1997) esittää, että vääriä tunnustuksia saadaan joskus aikaan siten, että tutkija lupaa tai viittaa siihen, että tunnustus pienentää rangaistusta ja tunnustuksesta kieltäytyminen koventaa sitä. Ofshe (1989) esittää, että jotkut rikoksesta epäillyt esittävät vääriä tunnustuksia koska he uskovat, että tunnustamisen aiheuttama stressi on vähäisempi kuin tunnustamatta jättämisen aiheuttamatta stressi. Eli he tunnustavat, koska haluavat odottavat siten pääsevänsä eroon epämiellyttävästä tilanteesta (negatiivinen vahvistaminen). Samaan tapaan Lindsay ja Read (1995) toteavat, että trauma-orientoitunut terapia saattaa motivoida asiakkaan paljastamaan valemuistoja, koska hän uskoo tämän johtavan parantumiseen. Bowers ja Farvolden (1996) pohtivat miksi traumaterapiassa oleva asiakas saattaa tuntea motivaatiota tuottaa valemuistoja seksuaalisesta hyväksikäytöstä: “Jos jotakin pahaa ei löydy, asiakas kokee epäonnistuneensa terapiassa”.
Siirtyminen pois suorasta kokemuksesta
SIRR -mallin neljännen kategorian kohdalla väitämme, että sekä aikuisten että lasten väärät lausunnot ovat todennäköisempiä, jos haastattelussa siirrytään pois suorasta kokemuksesta. Tämä on neljästä tässä artikkelista ehdotetusta kategoriasta uusin. Se tulee ymmärrettäväksi jos mietitään sen vastakohtaa: asianajaja kuulustelee oikeudessa todistajana maallikkoa. Tällöin lähtökohta on, että todistaja kertoo, mitä hän on itse suoraan havainnut. Yleensä ei ole sallittua, että hän esittää arveluita tapahtumista, mielipiteitään tai kertoo, mitä muut ovat nähneet. Jos tästä mallista (pyydetään henkilöä kertomaan tapahtumista, jotka hän on henkilökohtaisesti kokenut ja jotka hän muistaa) poiketaan, on mielestämme kyseessä siirtyminen pois suorasta kokemuksesta.
McMartin-tapauksen haastattelumenetelmistä kahdessa on kyse tällaisesta siirtymisestä. Pyyntö arvella on yksi ja sitä kuvattiin edellä. Jos lasta rohkaistaan arvelemaan voi olla hyviä syitä epäillä, perustuvatko hänen myöhemmät lausuntonsa hänen omiin havaintoihinsa. Lisäksi, lapsen ja joskus myös haastattelijan saattaa olla vaikea erottaa mielessään milloin on kyse arvelusta ja milloin todellisista tapahtumista (Harris, Brown, Marriot, Whittall & Harmer, 1991). McMartin-tapauksessa käytetty toinen siirtymismenetelmä oli nukkien käyttö lasten haastatteluissa. Kun haastattelija ja lapsi keskustelevat epäsuorasti nukkien välityksellä, tilanne jo sellaisenaan ohjaa ‘teeskentelemään’ ja käyttämään mielikuvitusta. On vakava virhe olettaa, että käsinuken antamat lausunnot olisivat tosiasioita tai vastaisivat lapsen itsensä suoraan antamaa lausuntoa.
Empiiriset tutkimustulokset osoittavat, että siirtymistekniikat voivat johtaa muistikuvien lähteiden sekoittamiseen (Ceci, Huffman, Smith & Loftus, 1994) ja lisätä luottamusta muistikuviin (Garry, Manning, Loftus & Sherman, 1996) tai jopa luoda virheellisiä muistikuvia (Hyman & Pentland, 1996). Lisäksi oletamme, että siirtyminen saattaa olla erityisen vaikuttava tekijä väärien muistojen tuottamisessa, kun sitä käytetään yhdessä johdattelevien kysymysten, sosiaalisen vaikuttamisen ja vahvistamisen kanssa (ks. Bowers and Farvolden, 1996).
Siirtymistekniikoihin on viime aikoina kiinnitetty huomiota aikuisia koskevissa tutkimuksissa. Ofshe (1992; Wright, 1994) kuvaa tapausta, jossa epäilty selvästikin tunnusti väärin syyllisyytensä väitettyyn ritualistiseen hyväksikäyttöön mietiskeltyään tapahtumia, joita hän ei muistanut nähneensä. Ofshe ja Singer (1994) ovat kritisoineet useita terapiassa käytettäviä siirtymistekniikoita, joita on käytetty, jotta saataisiin esiin torjuttuja muistoja: hypnoosia, unien tulkitsemista joko kirjaimellisesti tai symbolisesti osoituksena aikaisemmasta traumasta sekä arveltujen tai keksittyjen tapahtumien pitämistä aitoina muistoina. Myös Bowers ja Farvolden (1996) kritisoivat unien ja hypnoosin käyttöä traumojen muistamiseen. He suosittelevat, että terapeutit pidättäytyisivät käyttämästä hypnoosia tai sen kaltaisia tekniikoita seksuaalista hyväksikäyttöä koskevien muistojen paljastamiseen.
JATKOTUTKIMUKSEN SUUNTAUSTA
Tämän tutkimuksen tulokset avaavat jatkotutkimukselle neljä suuntaa. Ensinnäkin, monista lasten johdateltavuutta koskevista tutkimuksista on puuttunut selkeä teoreettinen perusta tai ne ovat keskittyneet pelkästään lasten tarkkuuteen mahdollisesti vaikuttaviin kognitiivisiin tekijöihin. Tämä tutkimus tuo kuitenkin esiin, että ei-kognitiiviset tekijät, kuten sosiaalinen vaikuttaminen ja vahvistaminen, saattavat vaikuttaa voimakkaasti lasten haastatteluissa tuottamiin kertomuksiin ja että niihin tulee sen vuoksi kiinnittää enemmän huomiota. Suosittelemme, että tulevaisuudessa tutkijat tutkivat kaikkia SIRR –mallissa esitettyjä tekijöitä sekä yksin että yhdessä ja sekä aikuisten että lasten kohdalla. Näin voitaisiin paremmin ymmärtää tässä tutkimuksessa esiin tulleita vaikutuksia.
Käsityksemme mukaan useimmat virheet, joita lapset tässä tutkimuksessa tekivät, saatiin aikaan kolmella tekniikalla: muut ihmiset, negatiiviset seuraukset ja positiiviset seuraukset. Hypoteesimme siis on, että näillä kolmella sosiaalista vaikuttamista ja vahvistamista sisältävällä tekniikalla on voimakkaita ja välittömiä vaikutuksia lasten kertomuksiin. Pyyntö arvella -menetelmällä sen sijaan näyttää todennäköisesti olevan enemmänkin pitkäaikainen kuin välitön vaikutus (Hyman & Pental, 1996; Poole & White, 1993). Tulevissa tutkimuksissa, jossa näiden menetelmien vaikutuksia tutkitaan erikseen voivat vastata näihin hypoteeseihin. Sellainen tutkimus voisi myös selvittää, saako useiden tällaisten menetelmien samanaikainen käyttö, samaan tapaan kuin tässä tutkimuksessa, aikaan erityisen yhteisvaikutuksen. Eli kun näitä tekniikoita käytetään yhdessä, kertaantuvatko vaikutukset vai ovatko ne vain additiivisia.
Toiseksi, tämä tutkimus selvitti, miten vahvistamisen ja sosiaalisen vaikuttamisen välittömiin vaikutuksiin lasten kertomuksiin väärinkäytöksistä. Jatkotutkimuksen pitäisi selvittää myös pitkäaikaisia vaikutuksia. Vaikuttaa todennäköiseltä, että näillä tekniikoilla saadaan aikaan kestäviä vaikutuksia. Esimerkiksi tutkimus kertomusten samana pysymistä ja kertojien sitoutumista niihin (Cialdini, 1993) osoittaa, että alkuperäisiä vääriä kertomuksia todennäköisesti seuraavat myöhemmät väärät kertomukset. Tutkimus osoittaa lisäksi, että tapahtumien jälkeen esitetyillä virhetiedoilla voi olla pysyviä vaikutuksia sekä aikuisten että lasten kertomuksiin (Cassel et.al., 1996; Ceci & Bruck, 1995; Loftus & Davis, 1984; Poole & Linsay, 1995) ja että toiselta todistajalta saaduilla virhetiedoilla voi olla samanlainen pysyvä vaikutus (J.S.Shaw et.al. 1997). Vaikuttaa todennäköiseltä, että jos lapsen päivittäinen ympäristö tukee alkuperäistä kertomusta, niin vaikutukset tähän kertomukseen ovat kaikkein todennäköisimmin pysyviä, esimerkiksi opettaja sanoo “Olen todella ylpeä sinusta, kun kerroit mitä Manny teki”.
Kolmanneksi, suorasta kokemuksesta pois siirtymistä sisältävät haastattelumenetelmät vaativat lisätutkimusta. Meidän käsityksemme on, että niiden vaikutus on voimakkain, kun ne yhdistetään johdatteluun, sosiaaliseen vaikuttamiseen tai vahvistamiseen. Joissain tilanteissa siirtymistä sisältävät menetelmät voivat toimia pakotienä, jos lapsi tuntee, että häntä painostetaan esittämään väärä syytös. Esimerkiksi nukkien kautta puhuminen ja mahdollisten tapahtumien kuvaaminen voi toimia siten, että lapsi samanaikaisesti täyttää haastattelijan odotukset ja välttyy valehtelemiselta.
Neljänneksi, Carter ym (1996) ja Goodman, Bottoms, Schwartz-Kenney ja Rudy (1991) sekä Goodman, Quas, Batterman-Fause, Riddlesberger & Kuhn (1994) osoittavat, että lämmin haastatteluilmapiiri voi vähentää lapsen myöntyvyyttä johdatteleville kysymyksille. Tämä tutkimus sen sijaan viittaa siihen, että lämpimällä ilmapiirillä voi olla erilainen vaikutus käytettäessä sosiaalisen vaikuttamisen ja palkitsemisen menetelmiä. Lisätutkimukset voivat selvittää, muuttuuko sosiaalinen vaikuttaminen entisestään palkitsevammaksi lapselle, jos haastattelija luo lämpimän haastatteluilmapiirin.
Kuva 1. Harhaanjohtaviin kysymyksiin annettujen ‘kyllä’ –vastausten osuuden keskiarvo haastattelutekniikan ja lapsen iän mukaan (sosiaalisen palkitsemisen ryhmän tulokset merkitty sinisin pylväin, ikäryhmät 3, 4, 5 ja 6 vasemmalta oikealle).
Taulukko 1.
‘Kyllä’ -vastausten prosenttiosuus harhaanjohtaviin kysymyksiin haastattelutyylin mukaan
Liite:
MCMARTIN-TAPAUKSEN HAASTATTELUTEKNIIKKOJEN PISTEYTYS
Mikä on MI, PS ja NS ja miksi ne ovat tärkeä?
Kuvittele, että sinut viedään outoon huoneeseen ja poliisin edustaja kuulustelee sinua. Haastattelija kertoo, että monet ystävistäsi ovat syyttäneet tiettyä henkilöä inhottavasta rikoksesta. Sen lisäksi he ovat kertoneet, että sinä olit paikalla kun rikos tapahtui. “Tapaamisemme tarkoitus on siis saada selville, mitä sinä näit”, toteaa haastattelija, “Muistatko olleesi paikalla, kun rikos tapahtui?”
Oletetaan, ettei sinulla ole mitään muistikuvaa rikoksesta, mutta kuitenkin uskot, mitä haastattelija sanoo ystävistäsi. Millaiset ajatukset täyttävät pääsi? Alatko epäillä omaa muistiasi? Mietitkö, mitä ystäväsi sanoisivat, jos kiistät sen, mitä he ovat sanoneet? Huolestuttaako sinua, mitä haastattelija sanoo, jos toteat: “En todellakaan tiedä, mistä puhut!”.
Tämä kuviteltu tapahtuma kuvaa sitä haastattelumenetelmää, jota kutsumme nimellä Muut ihmiset (MI) - eli todistajalle kerrotaan, mitä muut ihmiset ovat asiasta jo sanoneet. Haastattelijat käyttävät tätä menetelmää, koska uskovat, että se vapauttaa todistajan puhumaan asioista, joita hän on kokenut. Ongelmana on se, että MI saattaa aiheuttaa todistajalle epävarmuutta siitä, mitä hän rehellisesti muistaa. Joissain tapauksissa todistaja kokee tulevansa painostetuksi menemään mukaan siihen, mitä muut ovat aikaisemmin sanoneet. MI-tekniikan analyysi auttaa selvittämään, miten usein tätä menetelmää käytetään lasten haastatteluissa.
Yhden psykologian vanhimman periaatteen mukaan, tietty käyttäytyminen tulee todennäköisemmäksi, jos sillä on positiivisia seurauksia, ja vähemmän todennäköiseksi, jos sillä on kielteisiä seurauksia. Eli käyttäytymisen todennäköisyyteen vaikuttavat sen seuraukset.
Tämä pätee myös lasten haastatteluun. Oletetaan, että lapsi sanoo: “Kalle kosketti minua”, ja haastattelija vastaa: “Kas, sinullapa on erinomainen muisti!” Voimme olla melko varmoja, että aikuisen antama palkinto lisää sitä todennäköisyyttä, että lapsi tuottaa lisää mainintoja Kallesta ja koskettamisesta. Lyhenne PS (Positiivinen seuraus) tarkoittaa sitä, että haastattelija palkitsee, tai on yhtä mieltä lapsen kanssaan, kun hän on sanonut jotakin, tai hän lupaa palkita lasta, jos tämä sanoo jotakin.
Oletetaan, että lapsi sanoo: “Kalle ei koskettanut minua.” ja haastattelija vastaa: “Vaikuttaa siltä, että et kykene oikein hyvin muistamaan, vai kuinka?”. Tässä tapauksessa on varsin todennäköistä, että lapsi välttää esittämästä lisää kieltäviä kommentteja. Tätä nimitetään lyhenteellä NS (Negatiivinen Seuraus), jossa haastattelija esittää kritiikkiä tai on eri mieltä siitä, mitä lapsi on sanonut tai hän osoittaa aikovansa kritisoida lasta, mikäli lapsi aikoo kertoa jotakin tai ei osaa kertoa jotakin.
PS ja NS ovat yhdessä kaksi vahvistamisen muotoa, joita tutkitaan. Kun ne on oppinut erottamaan ja pisteyttämään, voi päätellä paljonko palkitsemista lapsen haastatteluun sisältyi.
Joitakin määrittelyjä
Jotta kykenisi pisteyttämään edelliset haastattelun piirteet on syytä ymmärtää seuraavat määrittelyt:
PUHEENVUORO ja VUORON VAIHTUMINEN
Haastattelun transkriptiot sisältävät tyypillisesti haastattelijan puhetta: hän tekee kysymyksiä ja esittää käsityksiä, toteamuksia tai kommentteja. Sitten lapsi puhuu: antaa vastauksia tai esittää käsityksiä, toteamuksia tai kommentteja. Sitten haastattelija taas ottaa vuoron:
1. Kysymys: Mikä sinun nimesi on?
1. Vastaus: Ville
2. Kysymys: Se on mukava nimi. Kuinka vanha olet?
2. Vastaus: Seitsemän.
Tässä esimerkissä haastattelijalla on kaksi vuoroa 1. ja 2. kysymys ja lapsella on samoin kaksi vuoroa. Haastattelija antaa lapselle palautteen ja esittää kysymyksen 2. vuorollaan. Vuoro voi koostua yhdestä tai useammasta lauseesta ja myös sanattomasta vastauksesta, esimerkiksi nyökkäyksestä. Tässä esimerkissä on kaksi vuoron vaihtoa. Yleensä vaihto syntyy siten, että haastattelija käyttää puheenvuoron ja lapsi vastaa omalla puheenvuorollaan. Kysymys 1 ja vastaus 1 muodostavat vuoronvaihdon, samoin kysymys 2 ja vastaus 2. Säännöt muuttuvat monimutkaisemmiksi, jos haastattelijoita tai haastateltavia on useampia.
KYSYMYKSET
Kysymykseksi määritellään kysyvä lause. Transkriptioissa kysymyksen perässä on yleensä kysymysmerkki, mutta niissä voi olla myös virheitä, eli kysyvä lause voi päättyä pisteeseen. Kaikki kysyvät lauseet tulee kuitenkin laskea kysymyksiksi virheistä huolimatta.
LAUSUMAT
Lausumalla tarkoitetaan selittävää lausetta, jossa usein on kyse näkemyksen tai mielipiteen esittämisestä. Esimerkiksi: “Tämä on nukke.”, “Minä en usko, että niin tapahtui.”, “Meidän täytyy puhua monista asioista tämän keskustelun aikana.”
KÄSKYT
Käskyllä tarkoitetaan käskevää lausetta, esimerkiksi: “Pistä se tähän.”, “Yritä auttaa meitä.”
PEHMEÄT KÄSKYT
Pehmeät käskyt tarkoittavat käskeviä lauseita, joita on pehmennetty sellaisilla sanonnoilla kuin “Yritetään nyt ...”, “Miksi me emme ...”. Tässä yhteydessä käskyillä tarkoitetaan sekä suoria että pehmennettyjä käskyjä, mikäli myöhemmin ei muuta esitetä. Käskyjä ovat myös sellaiset ehdotukset kuin: “Istutaan tähän.”, “Miksi et kertoisi siitä minulle?”.
YKSITYISKOHTIEN VIRHEET
Joskus transkriptioissa on virheitä yksityiskohdissa. Arvioija voi päättää, että kyse on transkription tekijän virheestä. Toisaalta jos arvioija ajattelee, että kyseessä ehkä on virhe, eikä virhe ole ilmeinen, on parempi pisteyttää transkription mukaan, jollei kyse ole selvästä virheestä.
KESKENERÄISET LAUSEET
Joskus lauseet transkriptioissa ovat vaillinaisia ja näkyy, että ne ovat jääneet kesken. Useimmiten on kyse siitä, että puhuja on keskeytetty tai sitten puhuja on keskeyttänyt muusta syystä. Pisteytyksessä pitäisi yleensä jättää nämä lauseet huomiotta, mikäli ne eivät muodosta lauseopillisesti kokonaista lausetta, esimerkiksi: “Oletko joskus mennyt Kallen kanssa ...”.
HAJONNEET LAUSEET
Joskus transkriptioissa on lauseita, jotka sijoittuvat kahteen vuoroon, yleensä siksi, että puhuja on keskeytetty. Tällaiset lauseet pisteytetään siihen lauseen osaan, jossa lause täydennetään. Seuraavassa esimerkki yhdestä vaihdosta:
1. Kysyjä: “Kaikki muut lapset ovat kertoneet ...”
1. Vastaaja: “Hei, tämä nukke on rikki!”
2. Kysyjä: “ ... että Kalle teki jotain kurjaa.”
Tässä tapauksessa haastattelijan lausuma tulee pisteyttää MI:nä lauseeseen nro 2, koska lause täydennetään tässä kohdassa.
Miten pisteytyslomaketta käytetään?
Lomakkeen alussa on tilaa tapausta koskevalle perusinformaatiolle. Numeroi transkriptioon kaikki haastattelijan puheenvuorot. Jokainen haastattelijan McMartin-tapauksen tekniikoita sisältävä vuoro pisteytetään lomakkeeseen aloittaen siitä, että haastattelijan ensimmäinen puheenvuoro tulee riville 0001. Haastattelijan käyttämä seuraava vuoro pisteytetään riville 0002, jos se sisältää McMartinin tekniikoita, jos se ei sisällä näitä tekniikoita, siirrytään seuraavaan puheenvuoroon. Pisteytyslomakkeelle merkitään aina se transkription rivin numero, jossa tekniikoita on käytetty. Näin pisteytyslomakkeelle kerätään vain ne tilanteet, joissa tekniikoita on käytetty
Jokaista haastattelijan puheenvuoroa arvioidaan kolmen haastattelutekniikan suhteen: MI, eli muihin ihmisiin viittaaminen, PS, eli positiivisiin seurauksiin viittaaminen ja NS, eli kielteisiin seurauksiin viittaaminen. Merkinnät kannattaa tehdä lyijykynällä, jotta ne voi korjata. Lomakkeessa on kaikissa lausumissa kohta E, joka ruksataan silloin, kun olet epävarma skoorauksestasi.
PISTEYTYSOHJEET
Kun olet numeroinut jokaisen haastattelijan puheenvuoron, käy läpi haastattelijan jokainen yksittäinen puheenvuoro ja pisteytä se mielessäsi lause lauseelta Kysy itseltäsi, mikä on MI:tä tässä lauseessa. Käy koko puheenvuoro läpi. Rastita transkription vahvin MI:tä koskeva ilmaisu, jonka tästä puheenvuorosta löydät ja merkitse pisteytyslomakkeeseen ruksi, jos löydät MI tekniikan käyttöä. Jos mikään lauseen osio ei ole MI:tä, et merkitse lomakkeeseen mitään. Ennen kuin siirryt haastattelijan seuraavaan vuoroon, pisteytä PS ja NS samalla tavalla. Kun totut tähän voit pisteyttää kaikki kolme seikkaa samalla kertaa. Kun löydät seuraavan McMartinin haastattelutekniikan merkitse se pisteytyslomakkeeseen transkription puheenvuoron numerolla.
(Suom. huom. Näppärä pc:n käyttäjä kirjoittaa koko transkription taulukkomuotoon, jolloin sivussa kulkee 8-sarakkeinen arviointikaavio, johon lausumat pisteytetään ja samalla ympyröidään transkriptioon sanat, joiden perusteella pisteytys on tehty.)
Miten pisteytät MI - E = Muut Ihmiset - Epävarma
Rastita MI kohdassa MI - E jos molemmat ehdot 1) ja 2) täyttyvät:
1) Kyse on haastattelijan lausumasta tai selityksestä, ei kysymyksestä tai käskystä.
2) Haastattelijan puheessa on jotain seuraavista:
a) joku toinen henkilö on jo antanut haastattelijalle tai tämän työtoverille tietoja
b) haastattelija on jo puhunut tai tavannut jonkun ja toteaa tai viittaa siihen, että tämä henkilö on antanut tietoja
c) haastattelija selkeästi toteaa, että hänellä on jo tietoja tai mielipiteitä asiaan liittyvistä faktoista, esimerkiksi: “Teidän, että hän kosketteli sinua.”, “Olemme saaneet tietää, että joihinkin lapsiin sattui.”
3) Merkitse E (epävarma) rastitettuasi MI:n, jos transkriptiossa on epävarmuutta, tai nämä ohjeet eivät riitä selkeään arvioon, vaan olet selvästi epävarma siitä, sisältyykö vuoroon MI.
Mitä ovat PS ja NS?
1) PS:n ja NS:n pisteytyksen merkitys on siinä, että identifioidaan haastattelijan sellaiset toteamukset, joissa on positiivista palkitsemista tai rankaisemista tai viittausta näihin.
2) Pisteytyssäännöissä on kahteen kategoriaan kuuluvaa palkitsemista:
a) Positiiviset seuraukset: vahvistaminen, yksimielisyys kun lapsi sanoo tai tekee jotakin, tai sen ilmaiseminen, että lapsi tulee saamaan palkitsemista, jos sanoo tai tekee jotakin.
b) Kielteiset seuraukset: kritisointi, kiistäminen tai lapsen rankaiseminen jostain mitä hän sanoo tai tekee, tai viittaaminen rangaistukseen, jos sanoo tai tekee jotain.
Positiivisten seurausten PS pisteytys
Yleinen sisältö on se, että haastattelija palkitsee tai on samaa mieltä lapsen kanssa siitä, mitä tämä on sanonut tai tehnyt. Samaa merkitsee se, jos haastattelija lupaa tällaista, mikäli lapsi sanoo tai tekee jotain. Tähän luokkaan kuuluvat myös sellaiset sisällöt, joissa haastattelija palkitsee toista lasta tai lapsen sijaishahmoa, kuten käsinukkea, saadakseen lapsen tällä tavoin sanomaan tai tekemään jotakin. Rastita PS, jos jompikumpi 1) tai 2) toteutuu:
1) Haastattelija palkitsee lasta tai sijaishahmoa siitä, että hän on sanonut tai tehnyt jotain haastattelun aikana. Yhden seuraavista tekijöistä täytyy täyttyä, jotta kohta 1 toteutuisi:
a) kiitoksen antaminen lapselle tai sijaishahmolle
b) yksimielisyys lapsen tai sijaisen kanssa
c) lapsesta tai sijaisesta esitetty ylpeyden ilmaisu
d) muulla tavoin ilmaistu kiitos, mielihyvä, hyväksyntä tai arvio lapsesta tai hänen sijaishahmostaan jonkun asian tekemisestä tai sanomisesta.
2) Haastattelija rohkaisee lasta sanomaan tai tekemään jotakin tai olemaan sanomatta tai tekemättä osoittaakseen olevansa hyväksyttävä. Haastattelija viittaa siihen, että lasta palkitaan, hän saa hyväksytään, tai että lapsella on hyviä ominaisuuksia. Yhden seuraavista tekijöistä täytyy täyttyä, jotta kodan 2 voisi pisteyttää PS:llä:
a) Haastattelija toteaa tai voimakkaasti viittaa siihen, että lapsi tai hänen sijaisensa tulee saamaan palkinnon, hyväksymistä tai osoittaa haluttavia ominaisuuksia, kuten älykkyyttä, hyvää muistia, rohkeutta jne. jos hän kertoo: “Oletpa todella fiksu, olen varma, että muistat!”, “Vanhempasi todella haluavat, että kerrot minulle!”, Lapsi: “Voinko mennä vessaan?”, haastattelija: “Sen jälkeen kun olemme puhuneet vähän enemmän.”
b) Haastattelija ilmaisee suoraan tai osoittaa voimakasta luottamusta siihen, että lapsella, tai sijaisella on hyvä muisti, tai että hänestä on helppo puhua asiasta: “Ihan varmasti sinä muistat!”, “Sinun on ihan helppo muistaa!”.
c) Haastattelija toteaa tai vahvasti viittaa siihen, että lapsesta tulee olemaan hauskaa kertoa tai että kertominen helpottaa.
d) Haastattelija rohkaisee vetoamalla lasten keskinäiseen kilpailuun: “Kuka teistä osaa kertoa, mitä Kalle teki?”
e) Haastattelija toteaa, tai vahvasti viittaa siihen, että lapsi tulisi olemaan tai voisi olla suureksi avuksi tai yhteistyössä kertomalla tai olemalla kertomatta: “Sinä voit auttaa meitä!”, “Voit olla meille avuksi!”. (On huomattava, että kriteeri täyttyy vain jos haastattelija käyttää sanaa ‘apu’).
f) Haastattelija yksiselitteisesti toteaa, että toiset ihmiset tai lapsen sijaisolento ovat osoittaneet tai tulevat osoittamaan haluttavia luonteenominaisuuksia, kuten älykkyyttä, hyvää muistia, rohkeutta, avuliaisuutta, yhteistyökykyä, tai he ovat yltäneet haluttaviin lopputuloksiin, koska he kertoivat, tai osoittaen hyviä ominaisuuksia eivät esittäneet haastattelijalle jotakin: “Isot pojat ovat niin fiksuja, että he muistavat!”
Tässä luokassa jotkut muodot luokittuvat kohtaan MI. Jotta MI:nä ilmenevä seikka skoorattaisiin luokkaan PS, tulee haastattelijan puheessa selkeästi ilmetä sellaiset seuraukset, jotka ovat haluttavia tai seuraukset, jotka ovat vältettävissä, kun ei tee jotakin. Jos niihin vain viitataan, mutta niitä ei selkeästi todeta, ei positiivista seurausta tai ikävän seurauksen välttämistä tule pisteyttää luokkaan MI, vaan luokkaan PS. Merkitse E (= epävarma) PS:n jälkeen, jos transkriptiossa on hämäryyttä, tai olet selkeästi epävarma siitä, onko vastaus PS vai ei.
HUOMAA:
1) Älä pisteytä PS:ksi samanmielisyyttä, jos haastattelija vain osoittaa ymmärtävänsä lasta, esimerkiksi kun lapsi on kertonut menneensä autoon ja haastattelija toteaa “Sinä siis menit autoon”. Tällainen reflektointi osoittaa lapselle vain sitä, että haastattelija ymmärsi, mitä oli tapahtunut, joten se ei kuulu PS luokkaan. Sama koskee sitä, jos haastattelija sanoo “okei” tai “hyvä”, palautteena lapsen kertomaan. Näitä ei tule pisteyttää PS:ään, koska ne ovat vain ymmärtämyksen ilmaisuja. Kuitenkin, jos haastattelija sanoo “Oikein!”, ilmaistakseen keskinäistä yhteisymmärrystä, se tulee pisteyttää luokkaan PS.
2) Älä pisteytä PS:ään sellaisia tapahtumia, joissa haastattelija vain suostuu johonkin, mitä lapsi kertoo tehneensä tai tahtoo, tai yrittää tehdä. Rajanveto voi joskus olla hiuksenhieno, mutta suostumus tarkoittaa vain sitä, että haastattelija antaa luvan. Lapsi: “Haluan mennä vessaan.”, tai “Rupean leikkimään tällä autolla.”. Haastattelija vastaa: “Sopii.”, “Okei.”. Tällaisia vastauksia ei tule pisteyttää PS:ään, koska hän vain myöntyy johonkin, mitä lapsi itse tahtoo.
3) Haastattelijat sanovat usein “Mhyhy.”, “Joo-o.” jne. osoittaakseen ymmärtävänsä, mitä lapsi sanoo, siksi niitä ei tule normaalisti pisteyttää PS:ään. Ne pisteytetään PS:ään vain, jos haastattelija välittömästi esittää lausuman, joka yksiselitteisesti ilmaisee yksimielisyyttä, tai lähtee tukemaan sitä, mitä lapsi juuri sanoi. Lapsi: “Hän leikki tuhmaa leikkiä.”, haastattelija: “Joo-o. Samaa sanoivat muut lapset.”.
4) Lapsen sijaishahmo on henkilö tai esine, jota palkitaan, kritisoidaan tai rohkaistaan haastattelun aikana, jotta välillisesti palkittaisiin tai rohkaistaisiin lasta. Tavallisia sijaishahmoja ovat nuket tai käsinuket tai muut esineet, joita haastattelija rohkaisee osoittaakseen rohkaisua ja kiitosta lapselle itselleen. Joissain tapauksissa palkitaan ‘toista lasta’, joka on auttanut haastattelijaa. Tällainen tulee pisteyttää PS:ään, koska palkitsemalla toista lasta haastattelija rohkaisee lasta olemaan kooperatiivinen.
Negatiivisten seuraamusten NS pisteytys
Kyse on negatiivisista seuraamuksista, jos haastattelija lempeästi tai tiukasti asettuu vastakkain tai kritisoi lasta siitä, mitä hän on sanonut tai tehnyt. Tätä pisteytetystä käytetään myös, jos haastattelija viittaa tuleviin mahdollisiin seurauksiin, kritiikkiin tai rangaistukseen, tai siihen, että lapsi näin tekemällä osoittaa ei-haluttavia ominaisuuksia. NS pisteytys tehdään myös, jos vastaava kohdistuu toiseen lapseen tai haastateltavan sijaisolentoon, jolla menettelyllä lapsi pyritään saamaan sanomaan jotakin. Rastita NS, jos joko 1) tai 2) toteutuu.
1) Haastattelija kritisoi tai asettuu lasta tai tämän sijaisolentoa vastaan sen vuoksi, että lapsi on haastattelun aikana sanonut tai tehnyt jotain. Yksi seuraavista ehdoista on välttämätön, jotta voitaisiin pisteyttää 1:
a) Haastattelija toteaa suoraan tai viittaa siihen, että lapsi on epäluotettava, epärehellinen, harhaan johdettu, unohteleva tai pidättelee tietojaan.
b) Haastattelija asettuu varovaisesti tai vahvasti vastustamaan lasta.
c) Haastattelija korjaa lapsen lausumia.
d) Haastattelija sanoo suoraan tai viittaa siihen, että lapsen kertoma on epälooginen, virheellinen, ei pidä paikkaansa verrattuina muiden lausuntoihin tai muuhun informaatioon.
e) Haastattelija esittää tietoja, jotka ovat peräisin joko lapsen aikaisemmin kertomasta tai muista lähteistä, jotka vahvasti viittaavat siihen, että lapsen vastaus on väärin.
f) Haastattelija kysyy lapselta puhuuko hän totta.
g) Haastattelija selkeästi muistuttaa lasta tai vaatii häneltä totuuden kertomista, vaikka lapsi on jo kiistänyt hyväksikäytön tapahtuneen, kun haastattelija on jo aikaisemmissa vaiheissa kysynyt hyväksikäyttöön liittyvistä keskeisistä seikoista.
Tämä luokitus vaatii sitä, että haastattelija on yksiselitteisesti sanonut jotain sellaista kuin: “On tärkeää, että kerrot totuuden!”, “Muista, että kerrot minulle vain sen, mikä on totta!”, “Tiedät, etten voi auttaa sinua, jos et puhu totta siitä, mitä todella tapahtui!”. Tätä kriteeriä ei tule käyttää tilanteissa, joissa hyväksikäyttöä koskevia seikkoja ei vielä ole käsitelty. Sitä ei missään tapauksessa tule käyttää, jos haastattelija ja haastateltava haastattelun alussa selvittelevät totuuden ja valheen erosta ja haastattelija tällöin painottaa totuuden puhumisen merkitystä.
2) Haastattelija rohkaisee lasta sanomaan tai tekemään jotain olemaan sanomatta tai tekemättä, toteamalla, että siitä saattaa olla seurauksena rangaistus, hyväksymättömyys tai se saattaa olla osoitus ei-toivottavista luonteenpiirteistä. Jotta skoorattaisiin kohdan 2 perusteella, yhden seuraavista tulee esiintyä:
a) Haastattelijan suora ilmaisu tai selkä viittaus, että lapsi itse, sijaisolento tai toinen lapsi ei tule hyväksytyksi, tulee rangaistuksi tai ilmentää epätoivottavia ominaisuuksia, kuten älyn puutetta, kypsymättömyyttä, heikkoa muistia ym., jos hän ei kykene esittämään tiettyä lausumaa: “Älä ole typerys, kerro minulle, mitä tapahtui!”.
b) Haastattelija käyttää sanoja ja sanontatapoja, jotka selvästi osoittavat, että lapsi on uppiniskainen, haluton yhteistyöhön tai haluaa imartelua ja taivuttelua. Haastattelija: “Hei kuule, kerro nyt minulle.”, luokittuu NS:ään, koska siinä ilmaistaan, että lapsi ei ole ollut yhteistyöhaluinen ja tarvitsee houkuttelua. On pistettävä mielessä, että “Kerro minulle”, ei skooraudu NS:ään, jos se ilmenee itsenäisenä.
c) Haastattelija toteaa tai selvästi viittaa siihen, että muut ihmiset tai lapset, tai lapsen sijaisolento ovat osoittaneet ei-haluttavia ominaisuuksia, kuten pelkoa, kypsymättömyyttä, heikkoja älynlahjoja tai muistia, tai että heille on tullut tai tulemassa epämiellyttäviä seurauksia, koska he ilmaisivat tai jättivät ilmaisematta haastattelijalle jotakin: Pikkulapset eivät ole tarpeeksi fiksuja muistaakseen.”
Kriteeri c) edellyttää, että joitakin vaikkei kaikkia lausumia on skoorattu MI:hin. Jotta MI lausuma voidaan kirjata myös NS:ään on haastattelijan selkeästi ilmaistava ei-haluttavat ominaisuudet tai ikävät seuraukset samassa lausumassa, joka on skoorattu MI:hin. Siis jos negatiiviseen seuraamukseen vain viitattiin, mutta sitä ei selvästi ilmaistu, ei tällaista NS lausumaa kirjata MI:hin.
Merkitse E (epävarma) rastitettuasi NS:n, jos transkriptiossa on epäselvyyttä, tai näissä ohjeissa siten, että jäät todella epävarmaksi siitä tuleeko pisteyttää NS vai ei.
HUOMAA:
1) Jotkut MI lausumat skoorautuvat myös NS:ään. Lapsi sanoo, että Kalle kosketti häntä pimppiin. Haastattelija sanoo: “Muut lapset sanovat, ettei sellaista tapahtunut ikinä.”. Haastattelijan kysymys skoorautuu sekä MI:hin että NS:ään, koska se on kiistävä.
2) Selkeät kysymyksen kertaukset, joita haastattelija tekee eivät automaattisesti skooraudu NS:ään. Esimerkiksi jos haastattelija kysyy: “Mitä Kalle teki sinä päivänä?”, eikä lapsi pysty vastaamaan. Jos haastattelija kertaa saman kysymyksen useita kertojakin, ei kertaus välttämättä tarkoita NS pisteytystä.
Missä tilanteessa kertaus tulee pisteyttää NS:ään? Vain jos kertaus osoittaa, ettei haastattelija usko tai on tyytymätön lapsen aikaisempaan vastaukseen, tai kertaamisessa ilmenee kiistämistä. Miten voi erottaa sen, jos haastattelija kiistää lapsen lausuman, tai ilmentää epäuskoa tai tyytymättömyyttä? Tällöin on tarkkailtava haastattelijan muita sanoja ja toimintaa vaihtotilanteissa, ja etenkin sitä, mitä hän sanoo juuri ennen tai heti kyseisen lausuman jälkeen. Näin on mahdollista arvioida, onko kyseessä kiistäminen. Ajatellaan, että haastattelija toistaa kysymyksen ja sen lisäksi sanoo: “Tällaista sinä et sanonut aikaisemmin!”. Tässä haastattelija selvästi ilmaisee tyytymättömyyttä lapsen vastaukseen ja siksi kysymyksen toistaminen ilmaisee kiistämistä ja pisteytetään NS:ään.
Oletetaan, että haastattelija kertaa kysymyksen ja seuraavassa vaihdossa sanoo: “Tämä ei ole sitä, mitä muut lapset ovat kertoneet!”, eli pisteytys on MI. Lisäämällä tämän lausuman haastattelija tekee selväksi, että kysymyksen kertaaminen edellisessä vaihdossa johtui siitä, että haastattelija oli tyytymätön lapsen vastaukseen. Siksi se pisteytetään NS:ään. Eli, jos on epäselvää kirjataanko kertaaminen NS:ään, pitää katsoa haastattelijan tämän lausuman lähellä esittämiä ilmaisuja. Jos niissä ilmenee tyytymättömyyttä tai kiistämistä, kertaaminen kirjataan NS:ään, muutoin ei.
3) Joskus sama lause sijoittuu skoorauksessa sekä PS:ään että NS:ään: “Jotkut lapset ovat olleet niin tyhmiä, etteivät ole muistaneet, mutta minä tiedän, että sinä olet fiksu!”. Tällainen lausuma skoorautuu NS:ään, koska siinä on muihin lapsiin kohdistuva kritiikki epäonnistuneesta muistamisesta, ja myös PS:ään, koska siinä ilmaistaan, että lapsi osoittaa älykkyyttä muistaessaan.
Lauseet, joita ei voi pisteyttää sekä PS:ään että NS:ään ovat yleensä harvinaisia. Ennen kuin teet skoorauksen tarkasta kuitenkin, että haastattelija on selkeästi käyttänyt sekä PS että NS tekniikoita.
Liite
Skoorauslomake
Johdattelevat kysymykset = JK. Muut Ihmiset MI.= Haastattelija vetoaa muihin ihmisiin, Positiivinen seuraamus PS = Haastattelija pyrkii palkitsemalla vaikuttamaan vastauksiin, Negatiivinen Seuraamus NS = Haastattelija pyrkii sanktioimalla vaikuttamaan vastauksiin, KT=Kysymyksen toistaminen, PA= pyyntö arvella, E = epävarma arvio, jolloin merkitään pääluokan jälkeen E.
Lapsi:____________________________________________________________syntynyt:____/____20___
Haastattelupäivä______/______20____ Haastattelija: ___________________________________________
Skooraaja:_________________________________________________________ päivä:_____/_____20___
MCMARTIN-TAPAUKSEN HAASTATTELUTEKNIIKKOJEN PISTEYTYS
Mikä on MI, PS ja NS ja miksi ne ovat tärkeä?
Kuvittele, että sinut viedään outoon huoneeseen ja poliisin edustaja kuulustelee sinua. Haastattelija kertoo, että monet ystävistäsi ovat syyttäneet tiettyä henkilöä inhottavasta rikoksesta. Sen lisäksi he ovat kertoneet, että sinä olit paikalla kun rikos tapahtui. “Tapaamisemme tarkoitus on siis saada selville, mitä sinä näit”, toteaa haastattelija, “Muistatko olleesi paikalla, kun rikos tapahtui?”
Oletetaan, ettei sinulla ole mitään muistikuvaa rikoksesta, mutta kuitenkin uskot, mitä haastattelija sanoo ystävistäsi. Millaiset ajatukset täyttävät pääsi? Alatko epäillä omaa muistiasi? Mietitkö, mitä ystäväsi sanoisivat, jos kiistät sen, mitä he ovat sanoneet? Huolestuttaako sinua, mitä haastattelija sanoo, jos toteat: “En todellakaan tiedä, mistä puhut!”.
Tämä kuviteltu tapahtuma kuvaa sitä haastattelumenetelmää, jota kutsumme nimellä Muut ihmiset (MI) - eli todistajalle kerrotaan, mitä muut ihmiset ovat asiasta jo sanoneet. Haastattelijat käyttävät tätä menetelmää, koska uskovat, että se vapauttaa todistajan puhumaan asioista, joita hän on kokenut. Ongelmana on se, että MI saattaa aiheuttaa todistajalle epävarmuutta siitä, mitä hän rehellisesti muistaa. Joissain tapauksissa todistaja kokee tulevansa painostetuksi menemään mukaan siihen, mitä muut ovat aikaisemmin sanoneet. MI-tekniikan analyysi auttaa selvittämään, miten usein tätä menetelmää käytetään lasten haastatteluissa.
Yhden psykologian vanhimman periaatteen mukaan, tietty käyttäytyminen tulee todennäköisemmäksi, jos sillä on positiivisia seurauksia, ja vähemmän todennäköiseksi, jos sillä on kielteisiä seurauksia. Eli käyttäytymisen todennäköisyyteen vaikuttavat sen seuraukset.
Tämä pätee myös lasten haastatteluun. Oletetaan, että lapsi sanoo: “Kalle kosketti minua”, ja haastattelija vastaa: “Kas, sinullapa on erinomainen muisti!” Voimme olla melko varmoja, että aikuisen antama palkinto lisää sitä todennäköisyyttä, että lapsi tuottaa lisää mainintoja Kallesta ja koskettamisesta. Lyhenne PS (Positiivinen seuraus) tarkoittaa sitä, että haastattelija palkitsee, tai on yhtä mieltä lapsen kanssaan, kun hän on sanonut jotakin, tai hän lupaa palkita lasta, jos tämä sanoo jotakin.
Oletetaan, että lapsi sanoo: “Kalle ei koskettanut minua.” ja haastattelija vastaa: “Vaikuttaa siltä, että et kykene oikein hyvin muistamaan, vai kuinka?”. Tässä tapauksessa on varsin todennäköistä, että lapsi välttää esittämästä lisää kieltäviä kommentteja. Tätä nimitetään lyhenteellä NS (Negatiivinen Seuraus), jossa haastattelija esittää kritiikkiä tai on eri mieltä siitä, mitä lapsi on sanonut tai hän osoittaa aikovansa kritisoida lasta, mikäli lapsi aikoo kertoa jotakin tai ei osaa kertoa jotakin.
PS ja NS ovat yhdessä kaksi vahvistamisen muotoa, joita tutkitaan. Kun ne on oppinut erottamaan ja pisteyttämään, voi päätellä paljonko palkitsemista lapsen haastatteluun sisältyi.
Joitakin määrittelyjä
Jotta kykenisi pisteyttämään edelliset haastattelun piirteet on syytä ymmärtää seuraavat määrittelyt:
PUHEENVUORO ja VUORON VAIHTUMINEN
Haastattelun transkriptiot sisältävät tyypillisesti haastattelijan puhetta: hän tekee kysymyksiä ja esittää käsityksiä, toteamuksia tai kommentteja. Sitten lapsi puhuu: antaa vastauksia tai esittää käsityksiä, toteamuksia tai kommentteja. Sitten haastattelija taas ottaa vuoron:
1. Kysymys: Mikä sinun nimesi on?
1. Vastaus: Ville
2. Kysymys: Se on mukava nimi. Kuinka vanha olet?
2. Vastaus: Seitsemän.
Tässä esimerkissä haastattelijalla on kaksi vuoroa 1. ja 2. kysymys ja lapsella on samoin kaksi vuoroa. Haastattelija antaa lapselle palautteen ja esittää kysymyksen 2. vuorollaan. Vuoro voi koostua yhdestä tai useammasta lauseesta ja myös sanattomasta vastauksesta, esimerkiksi nyökkäyksestä. Tässä esimerkissä on kaksi vuoron vaihtoa. Yleensä vaihto syntyy siten, että haastattelija käyttää puheenvuoron ja lapsi vastaa omalla puheenvuorollaan. Kysymys 1 ja vastaus 1 muodostavat vuoronvaihdon, samoin kysymys 2 ja vastaus 2. Säännöt muuttuvat monimutkaisemmiksi, jos haastattelijoita tai haastateltavia on useampia.
KYSYMYKSET
Kysymykseksi määritellään kysyvä lause. Transkriptioissa kysymyksen perässä on yleensä kysymysmerkki, mutta niissä voi olla myös virheitä, eli kysyvä lause voi päättyä pisteeseen. Kaikki kysyvät lauseet tulee kuitenkin laskea kysymyksiksi virheistä huolimatta.
LAUSUMAT
Lausumalla tarkoitetaan selittävää lausetta, jossa usein on kyse näkemyksen tai mielipiteen esittämisestä. Esimerkiksi: “Tämä on nukke.”, “Minä en usko, että niin tapahtui.”, “Meidän täytyy puhua monista asioista tämän keskustelun aikana.”
KÄSKYT
Käskyllä tarkoitetaan käskevää lausetta, esimerkiksi: “Pistä se tähän.”, “Yritä auttaa meitä.”
PEHMEÄT KÄSKYT
Pehmeät käskyt tarkoittavat käskeviä lauseita, joita on pehmennetty sellaisilla sanonnoilla kuin “Yritetään nyt ...”, “Miksi me emme ...”. Tässä yhteydessä käskyillä tarkoitetaan sekä suoria että pehmennettyjä käskyjä, mikäli myöhemmin ei muuta esitetä. Käskyjä ovat myös sellaiset ehdotukset kuin: “Istutaan tähän.”, “Miksi et kertoisi siitä minulle?”.
YKSITYISKOHTIEN VIRHEET
Joskus transkriptioissa on virheitä yksityiskohdissa. Arvioija voi päättää, että kyse on transkription tekijän virheestä. Toisaalta jos arvioija ajattelee, että kyseessä ehkä on virhe, eikä virhe ole ilmeinen, on parempi pisteyttää transkription mukaan, jollei kyse ole selvästä virheestä.
KESKENERÄISET LAUSEET
Joskus lauseet transkriptioissa ovat vaillinaisia ja näkyy, että ne ovat jääneet kesken. Useimmiten on kyse siitä, että puhuja on keskeytetty tai sitten puhuja on keskeyttänyt muusta syystä. Pisteytyksessä pitäisi yleensä jättää nämä lauseet huomiotta, mikäli ne eivät muodosta lauseopillisesti kokonaista lausetta, esimerkiksi: “Oletko joskus mennyt Kallen kanssa ...”.
HAJONNEET LAUSEET
Joskus transkriptioissa on lauseita, jotka sijoittuvat kahteen vuoroon, yleensä siksi, että puhuja on keskeytetty. Tällaiset lauseet pisteytetään siihen lauseen osaan, jossa lause täydennetään. Seuraavassa esimerkki yhdestä vaihdosta:
1. Kysyjä: “Kaikki muut lapset ovat kertoneet ...”
1. Vastaaja: “Hei, tämä nukke on rikki!”
2. Kysyjä: “ ... että Kalle teki jotain kurjaa.”
Tässä tapauksessa haastattelijan lausuma tulee pisteyttää MI:nä lauseeseen nro 2, koska lause täydennetään tässä kohdassa.
Miten pisteytyslomaketta käytetään?
Lomakkeen alussa on tilaa tapausta koskevalle perusinformaatiolle. Numeroi transkriptioon kaikki haastattelijan puheenvuorot. Jokainen haastattelijan McMartin-tapauksen tekniikoita sisältävä vuoro pisteytetään lomakkeeseen aloittaen siitä, että haastattelijan ensimmäinen puheenvuoro tulee riville 0001. Haastattelijan käyttämä seuraava vuoro pisteytetään riville 0002, jos se sisältää McMartinin tekniikoita, jos se ei sisällä näitä tekniikoita, siirrytään seuraavaan puheenvuoroon. Pisteytyslomakkeelle merkitään aina se transkription rivin numero, jossa tekniikoita on käytetty. Näin pisteytyslomakkeelle kerätään vain ne tilanteet, joissa tekniikoita on käytetty
Jokaista haastattelijan puheenvuoroa arvioidaan kolmen haastattelutekniikan suhteen: MI, eli muihin ihmisiin viittaaminen, PS, eli positiivisiin seurauksiin viittaaminen ja NS, eli kielteisiin seurauksiin viittaaminen. Merkinnät kannattaa tehdä lyijykynällä, jotta ne voi korjata. Lomakkeessa on kaikissa lausumissa kohta E, joka ruksataan silloin, kun olet epävarma skoorauksestasi.
PISTEYTYSOHJEET
Kun olet numeroinut jokaisen haastattelijan puheenvuoron, käy läpi haastattelijan jokainen yksittäinen puheenvuoro ja pisteytä se mielessäsi lause lauseelta Kysy itseltäsi, mikä on MI:tä tässä lauseessa. Käy koko puheenvuoro läpi. Rastita transkription vahvin MI:tä koskeva ilmaisu, jonka tästä puheenvuorosta löydät ja merkitse pisteytyslomakkeeseen ruksi, jos löydät MI tekniikan käyttöä. Jos mikään lauseen osio ei ole MI:tä, et merkitse lomakkeeseen mitään. Ennen kuin siirryt haastattelijan seuraavaan vuoroon, pisteytä PS ja NS samalla tavalla. Kun totut tähän voit pisteyttää kaikki kolme seikkaa samalla kertaa. Kun löydät seuraavan McMartinin haastattelutekniikan merkitse se pisteytyslomakkeeseen transkription puheenvuoron numerolla.
(Suom. huom. Näppärä pc:n käyttäjä kirjoittaa koko transkription taulukkomuotoon, jolloin sivussa kulkee 8-sarakkeinen arviointikaavio, johon lausumat pisteytetään ja samalla ympyröidään transkriptioon sanat, joiden perusteella pisteytys on tehty.)
Miten pisteytät MI - E = Muut Ihmiset - Epävarma
Rastita MI kohdassa MI - E jos molemmat ehdot 1) ja 2) täyttyvät:
1) Kyse on haastattelijan lausumasta tai selityksestä, ei kysymyksestä tai käskystä.
2) Haastattelijan puheessa on jotain seuraavista:
a) joku toinen henkilö on jo antanut haastattelijalle tai tämän työtoverille tietoja
b) haastattelija on jo puhunut tai tavannut jonkun ja toteaa tai viittaa siihen, että tämä henkilö on antanut tietoja
c) haastattelija selkeästi toteaa, että hänellä on jo tietoja tai mielipiteitä asiaan liittyvistä faktoista, esimerkiksi: “Teidän, että hän kosketteli sinua.”, “Olemme saaneet tietää, että joihinkin lapsiin sattui.”
3) Merkitse E (epävarma) rastitettuasi MI:n, jos transkriptiossa on epävarmuutta, tai nämä ohjeet eivät riitä selkeään arvioon, vaan olet selvästi epävarma siitä, sisältyykö vuoroon MI.
Mitä ovat PS ja NS?
1) PS:n ja NS:n pisteytyksen merkitys on siinä, että identifioidaan haastattelijan sellaiset toteamukset, joissa on positiivista palkitsemista tai rankaisemista tai viittausta näihin.
2) Pisteytyssäännöissä on kahteen kategoriaan kuuluvaa palkitsemista:
a) Positiiviset seuraukset: vahvistaminen, yksimielisyys kun lapsi sanoo tai tekee jotakin, tai sen ilmaiseminen, että lapsi tulee saamaan palkitsemista, jos sanoo tai tekee jotakin.
b) Kielteiset seuraukset: kritisointi, kiistäminen tai lapsen rankaiseminen jostain mitä hän sanoo tai tekee, tai viittaaminen rangaistukseen, jos sanoo tai tekee jotain.
Positiivisten seurausten PS pisteytys
Yleinen sisältö on se, että haastattelija palkitsee tai on samaa mieltä lapsen kanssa siitä, mitä tämä on sanonut tai tehnyt. Samaa merkitsee se, jos haastattelija lupaa tällaista, mikäli lapsi sanoo tai tekee jotain. Tähän luokkaan kuuluvat myös sellaiset sisällöt, joissa haastattelija palkitsee toista lasta tai lapsen sijaishahmoa, kuten käsinukkea, saadakseen lapsen tällä tavoin sanomaan tai tekemään jotakin. Rastita PS, jos jompikumpi 1) tai 2) toteutuu:
1) Haastattelija palkitsee lasta tai sijaishahmoa siitä, että hän on sanonut tai tehnyt jotain haastattelun aikana. Yhden seuraavista tekijöistä täytyy täyttyä, jotta kohta 1 toteutuisi:
a) kiitoksen antaminen lapselle tai sijaishahmolle
b) yksimielisyys lapsen tai sijaisen kanssa
c) lapsesta tai sijaisesta esitetty ylpeyden ilmaisu
d) muulla tavoin ilmaistu kiitos, mielihyvä, hyväksyntä tai arvio lapsesta tai hänen sijaishahmostaan jonkun asian tekemisestä tai sanomisesta.
2) Haastattelija rohkaisee lasta sanomaan tai tekemään jotakin tai olemaan sanomatta tai tekemättä osoittaakseen olevansa hyväksyttävä. Haastattelija viittaa siihen, että lasta palkitaan, hän saa hyväksytään, tai että lapsella on hyviä ominaisuuksia. Yhden seuraavista tekijöistä täytyy täyttyä, jotta kodan 2 voisi pisteyttää PS:llä:
a) Haastattelija toteaa tai voimakkaasti viittaa siihen, että lapsi tai hänen sijaisensa tulee saamaan palkinnon, hyväksymistä tai osoittaa haluttavia ominaisuuksia, kuten älykkyyttä, hyvää muistia, rohkeutta jne. jos hän kertoo: “Oletpa todella fiksu, olen varma, että muistat!”, “Vanhempasi todella haluavat, että kerrot minulle!”, Lapsi: “Voinko mennä vessaan?”, haastattelija: “Sen jälkeen kun olemme puhuneet vähän enemmän.”
b) Haastattelija ilmaisee suoraan tai osoittaa voimakasta luottamusta siihen, että lapsella, tai sijaisella on hyvä muisti, tai että hänestä on helppo puhua asiasta: “Ihan varmasti sinä muistat!”, “Sinun on ihan helppo muistaa!”.
c) Haastattelija toteaa tai vahvasti viittaa siihen, että lapsesta tulee olemaan hauskaa kertoa tai että kertominen helpottaa.
d) Haastattelija rohkaisee vetoamalla lasten keskinäiseen kilpailuun: “Kuka teistä osaa kertoa, mitä Kalle teki?”
e) Haastattelija toteaa, tai vahvasti viittaa siihen, että lapsi tulisi olemaan tai voisi olla suureksi avuksi tai yhteistyössä kertomalla tai olemalla kertomatta: “Sinä voit auttaa meitä!”, “Voit olla meille avuksi!”. (On huomattava, että kriteeri täyttyy vain jos haastattelija käyttää sanaa ‘apu’).
f) Haastattelija yksiselitteisesti toteaa, että toiset ihmiset tai lapsen sijaisolento ovat osoittaneet tai tulevat osoittamaan haluttavia luonteenominaisuuksia, kuten älykkyyttä, hyvää muistia, rohkeutta, avuliaisuutta, yhteistyökykyä, tai he ovat yltäneet haluttaviin lopputuloksiin, koska he kertoivat, tai osoittaen hyviä ominaisuuksia eivät esittäneet haastattelijalle jotakin: “Isot pojat ovat niin fiksuja, että he muistavat!”
Tässä luokassa jotkut muodot luokittuvat kohtaan MI. Jotta MI:nä ilmenevä seikka skoorattaisiin luokkaan PS, tulee haastattelijan puheessa selkeästi ilmetä sellaiset seuraukset, jotka ovat haluttavia tai seuraukset, jotka ovat vältettävissä, kun ei tee jotakin. Jos niihin vain viitataan, mutta niitä ei selkeästi todeta, ei positiivista seurausta tai ikävän seurauksen välttämistä tule pisteyttää luokkaan MI, vaan luokkaan PS. Merkitse E (= epävarma) PS:n jälkeen, jos transkriptiossa on hämäryyttä, tai olet selkeästi epävarma siitä, onko vastaus PS vai ei.
HUOMAA:
1) Älä pisteytä PS:ksi samanmielisyyttä, jos haastattelija vain osoittaa ymmärtävänsä lasta, esimerkiksi kun lapsi on kertonut menneensä autoon ja haastattelija toteaa “Sinä siis menit autoon”. Tällainen reflektointi osoittaa lapselle vain sitä, että haastattelija ymmärsi, mitä oli tapahtunut, joten se ei kuulu PS luokkaan. Sama koskee sitä, jos haastattelija sanoo “okei” tai “hyvä”, palautteena lapsen kertomaan. Näitä ei tule pisteyttää PS:ään, koska ne ovat vain ymmärtämyksen ilmaisuja. Kuitenkin, jos haastattelija sanoo “Oikein!”, ilmaistakseen keskinäistä yhteisymmärrystä, se tulee pisteyttää luokkaan PS.
2) Älä pisteytä PS:ään sellaisia tapahtumia, joissa haastattelija vain suostuu johonkin, mitä lapsi kertoo tehneensä tai tahtoo, tai yrittää tehdä. Rajanveto voi joskus olla hiuksenhieno, mutta suostumus tarkoittaa vain sitä, että haastattelija antaa luvan. Lapsi: “Haluan mennä vessaan.”, tai “Rupean leikkimään tällä autolla.”. Haastattelija vastaa: “Sopii.”, “Okei.”. Tällaisia vastauksia ei tule pisteyttää PS:ään, koska hän vain myöntyy johonkin, mitä lapsi itse tahtoo.
3) Haastattelijat sanovat usein “Mhyhy.”, “Joo-o.” jne. osoittaakseen ymmärtävänsä, mitä lapsi sanoo, siksi niitä ei tule normaalisti pisteyttää PS:ään. Ne pisteytetään PS:ään vain, jos haastattelija välittömästi esittää lausuman, joka yksiselitteisesti ilmaisee yksimielisyyttä, tai lähtee tukemaan sitä, mitä lapsi juuri sanoi. Lapsi: “Hän leikki tuhmaa leikkiä.”, haastattelija: “Joo-o. Samaa sanoivat muut lapset.”.
4) Lapsen sijaishahmo on henkilö tai esine, jota palkitaan, kritisoidaan tai rohkaistaan haastattelun aikana, jotta välillisesti palkittaisiin tai rohkaistaisiin lasta. Tavallisia sijaishahmoja ovat nuket tai käsinuket tai muut esineet, joita haastattelija rohkaisee osoittaakseen rohkaisua ja kiitosta lapselle itselleen. Joissain tapauksissa palkitaan ‘toista lasta’, joka on auttanut haastattelijaa. Tällainen tulee pisteyttää PS:ään, koska palkitsemalla toista lasta haastattelija rohkaisee lasta olemaan kooperatiivinen.
Negatiivisten seuraamusten NS pisteytys
Kyse on negatiivisista seuraamuksista, jos haastattelija lempeästi tai tiukasti asettuu vastakkain tai kritisoi lasta siitä, mitä hän on sanonut tai tehnyt. Tätä pisteytetystä käytetään myös, jos haastattelija viittaa tuleviin mahdollisiin seurauksiin, kritiikkiin tai rangaistukseen, tai siihen, että lapsi näin tekemällä osoittaa ei-haluttavia ominaisuuksia. NS pisteytys tehdään myös, jos vastaava kohdistuu toiseen lapseen tai haastateltavan sijaisolentoon, jolla menettelyllä lapsi pyritään saamaan sanomaan jotakin. Rastita NS, jos joko 1) tai 2) toteutuu.
1) Haastattelija kritisoi tai asettuu lasta tai tämän sijaisolentoa vastaan sen vuoksi, että lapsi on haastattelun aikana sanonut tai tehnyt jotain. Yksi seuraavista ehdoista on välttämätön, jotta voitaisiin pisteyttää 1:
a) Haastattelija toteaa suoraan tai viittaa siihen, että lapsi on epäluotettava, epärehellinen, harhaan johdettu, unohteleva tai pidättelee tietojaan.
b) Haastattelija asettuu varovaisesti tai vahvasti vastustamaan lasta.
c) Haastattelija korjaa lapsen lausumia.
d) Haastattelija sanoo suoraan tai viittaa siihen, että lapsen kertoma on epälooginen, virheellinen, ei pidä paikkaansa verrattuina muiden lausuntoihin tai muuhun informaatioon.
e) Haastattelija esittää tietoja, jotka ovat peräisin joko lapsen aikaisemmin kertomasta tai muista lähteistä, jotka vahvasti viittaavat siihen, että lapsen vastaus on väärin.
f) Haastattelija kysyy lapselta puhuuko hän totta.
g) Haastattelija selkeästi muistuttaa lasta tai vaatii häneltä totuuden kertomista, vaikka lapsi on jo kiistänyt hyväksikäytön tapahtuneen, kun haastattelija on jo aikaisemmissa vaiheissa kysynyt hyväksikäyttöön liittyvistä keskeisistä seikoista.
Tämä luokitus vaatii sitä, että haastattelija on yksiselitteisesti sanonut jotain sellaista kuin: “On tärkeää, että kerrot totuuden!”, “Muista, että kerrot minulle vain sen, mikä on totta!”, “Tiedät, etten voi auttaa sinua, jos et puhu totta siitä, mitä todella tapahtui!”. Tätä kriteeriä ei tule käyttää tilanteissa, joissa hyväksikäyttöä koskevia seikkoja ei vielä ole käsitelty. Sitä ei missään tapauksessa tule käyttää, jos haastattelija ja haastateltava haastattelun alussa selvittelevät totuuden ja valheen erosta ja haastattelija tällöin painottaa totuuden puhumisen merkitystä.
2) Haastattelija rohkaisee lasta sanomaan tai tekemään jotain olemaan sanomatta tai tekemättä, toteamalla, että siitä saattaa olla seurauksena rangaistus, hyväksymättömyys tai se saattaa olla osoitus ei-toivottavista luonteenpiirteistä. Jotta skoorattaisiin kohdan 2 perusteella, yhden seuraavista tulee esiintyä:
a) Haastattelijan suora ilmaisu tai selkä viittaus, että lapsi itse, sijaisolento tai toinen lapsi ei tule hyväksytyksi, tulee rangaistuksi tai ilmentää epätoivottavia ominaisuuksia, kuten älyn puutetta, kypsymättömyyttä, heikkoa muistia ym., jos hän ei kykene esittämään tiettyä lausumaa: “Älä ole typerys, kerro minulle, mitä tapahtui!”.
b) Haastattelija käyttää sanoja ja sanontatapoja, jotka selvästi osoittavat, että lapsi on uppiniskainen, haluton yhteistyöhön tai haluaa imartelua ja taivuttelua. Haastattelija: “Hei kuule, kerro nyt minulle.”, luokittuu NS:ään, koska siinä ilmaistaan, että lapsi ei ole ollut yhteistyöhaluinen ja tarvitsee houkuttelua. On pistettävä mielessä, että “Kerro minulle”, ei skooraudu NS:ään, jos se ilmenee itsenäisenä.
c) Haastattelija toteaa tai selvästi viittaa siihen, että muut ihmiset tai lapset, tai lapsen sijaisolento ovat osoittaneet ei-haluttavia ominaisuuksia, kuten pelkoa, kypsymättömyyttä, heikkoja älynlahjoja tai muistia, tai että heille on tullut tai tulemassa epämiellyttäviä seurauksia, koska he ilmaisivat tai jättivät ilmaisematta haastattelijalle jotakin: Pikkulapset eivät ole tarpeeksi fiksuja muistaakseen.”
Kriteeri c) edellyttää, että joitakin vaikkei kaikkia lausumia on skoorattu MI:hin. Jotta MI lausuma voidaan kirjata myös NS:ään on haastattelijan selkeästi ilmaistava ei-haluttavat ominaisuudet tai ikävät seuraukset samassa lausumassa, joka on skoorattu MI:hin. Siis jos negatiiviseen seuraamukseen vain viitattiin, mutta sitä ei selvästi ilmaistu, ei tällaista NS lausumaa kirjata MI:hin.
Merkitse E (epävarma) rastitettuasi NS:n, jos transkriptiossa on epäselvyyttä, tai näissä ohjeissa siten, että jäät todella epävarmaksi siitä tuleeko pisteyttää NS vai ei.
HUOMAA:
1) Jotkut MI lausumat skoorautuvat myös NS:ään. Lapsi sanoo, että Kalle kosketti häntä pimppiin. Haastattelija sanoo: “Muut lapset sanovat, ettei sellaista tapahtunut ikinä.”. Haastattelijan kysymys skoorautuu sekä MI:hin että NS:ään, koska se on kiistävä.
2) Selkeät kysymyksen kertaukset, joita haastattelija tekee eivät automaattisesti skooraudu NS:ään. Esimerkiksi jos haastattelija kysyy: “Mitä Kalle teki sinä päivänä?”, eikä lapsi pysty vastaamaan. Jos haastattelija kertaa saman kysymyksen useita kertojakin, ei kertaus välttämättä tarkoita NS pisteytystä.
Missä tilanteessa kertaus tulee pisteyttää NS:ään? Vain jos kertaus osoittaa, ettei haastattelija usko tai on tyytymätön lapsen aikaisempaan vastaukseen, tai kertaamisessa ilmenee kiistämistä. Miten voi erottaa sen, jos haastattelija kiistää lapsen lausuman, tai ilmentää epäuskoa tai tyytymättömyyttä? Tällöin on tarkkailtava haastattelijan muita sanoja ja toimintaa vaihtotilanteissa, ja etenkin sitä, mitä hän sanoo juuri ennen tai heti kyseisen lausuman jälkeen. Näin on mahdollista arvioida, onko kyseessä kiistäminen. Ajatellaan, että haastattelija toistaa kysymyksen ja sen lisäksi sanoo: “Tällaista sinä et sanonut aikaisemmin!”. Tässä haastattelija selvästi ilmaisee tyytymättömyyttä lapsen vastaukseen ja siksi kysymyksen toistaminen ilmaisee kiistämistä ja pisteytetään NS:ään.
Oletetaan, että haastattelija kertaa kysymyksen ja seuraavassa vaihdossa sanoo: “Tämä ei ole sitä, mitä muut lapset ovat kertoneet!”, eli pisteytys on MI. Lisäämällä tämän lausuman haastattelija tekee selväksi, että kysymyksen kertaaminen edellisessä vaihdossa johtui siitä, että haastattelija oli tyytymätön lapsen vastaukseen. Siksi se pisteytetään NS:ään. Eli, jos on epäselvää kirjataanko kertaaminen NS:ään, pitää katsoa haastattelijan tämän lausuman lähellä esittämiä ilmaisuja. Jos niissä ilmenee tyytymättömyyttä tai kiistämistä, kertaaminen kirjataan NS:ään, muutoin ei.
3) Joskus sama lause sijoittuu skoorauksessa sekä PS:ään että NS:ään: “Jotkut lapset ovat olleet niin tyhmiä, etteivät ole muistaneet, mutta minä tiedän, että sinä olet fiksu!”. Tällainen lausuma skoorautuu NS:ään, koska siinä on muihin lapsiin kohdistuva kritiikki epäonnistuneesta muistamisesta, ja myös PS:ään, koska siinä ilmaistaan, että lapsi osoittaa älykkyyttä muistaessaan.
Lauseet, joita ei voi pisteyttää sekä PS:ään että NS:ään ovat yleensä harvinaisia. Ennen kuin teet skoorauksen tarkasta kuitenkin, että haastattelija on selkeästi käyttänyt sekä PS että NS tekniikoita.
Liite
Skoorauslomake
Johdattelevat kysymykset = JK. Muut Ihmiset MI.= Haastattelija vetoaa muihin ihmisiin, Positiivinen seuraamus PS = Haastattelija pyrkii palkitsemalla vaikuttamaan vastauksiin, Negatiivinen Seuraamus NS = Haastattelija pyrkii sanktioimalla vaikuttamaan vastauksiin, KT=Kysymyksen toistaminen, PA= pyyntö arvella, E = epävarma arvio, jolloin merkitään pääluokan jälkeen E.
Lapsi:____________________________________________________________syntynyt:____/____20___
Haastattelupäivä______/______20____ Haastattelija: ___________________________________________
Skooraaja:_________________________________________________________ päivä:_____/_____20___
Lähteet:
Asch, S.E, (1956). Studies of independence and conformity: A minority of one against a unanimous majority. Psychological monographs, 70, (9, Whole No. 416).
Bottoms, B.L. & Davis, S.L. (1997). The creation of satanic ritual abuse. Journal of Social and Clinical Psychology, 16, 112–132.
Bottoms, B.L., Shaver, P.R. & Goodman, G.S, (1996). An analysis of ritualistic and religion-related child abuse allegations. Law and Human Behavior, 20, 1–34.
Bowers, K.S. & Farvolden, P. (1996). Revisiting a century-old Freudian Slip-From disavowed to the truth repressed. Psychological Bulletin, 119, 355–380.
Brewer, M.B. & Crano, W.D. (1994). Social Psychology. Minneapolis, MN:Western.
Carter, C., Bottoms, B. & Levine, M. (1996). Linguistic and socio-emotional influences on the accuracy of children’s reports. Law and Human Behavior, 20, 335–358.
Cassel, W.S., Roebers, C.E.M. & Bjorklund, D.F. (1996). Developmental patterns of eyewitness responses to related and increasingly suggestive questions. Journal of Experimental Child Psychology, 61, 116–133.
Ceci, S.J. & Bruck, M. (1993). Suggestibility of the child witness: A historical review and synthesis. Psychological Bulletin, 113, 403–439.
Ceci, S.J. & Bruck, M. (1995). Jeopardy in the courtroom. Washington, DC: American Psychological Association.
Ceci, S.J., Huffman, M.L., Smith, E. & Loftus, E.F. (1994). Repeatedly thinking about a non-event: Source misattributions among preschoolers. Consciousness and Cognition, 3, 388–407.
Ceci, S.J., Loftus, E.F, Leichtman, M.D. & Bruck, M. (1994). The possible role of source misattributions in the creation of false beliefs among preschoolers. International Journal of Clinical and Experimental Hypnosis, 42, 304320.
Ceci, S.J., Ross, D.E & Toglia, M.P. (1987). Suggestibility of children's memory: Psycholegal implications. Journal of Experirnental Psychology: General, 116, 38–49.
Cialdini, R.B. (1993). Influence: Science and Practice. New York: Harper Collins.
Cunningham, J.L. (1988). Contribution to the history of psychology: XLVI. The pioneer work of Alfred Binet on children as eyewitnesses. Psychological Reports, 62, 271–277.
Dale, R.S., Loftus. E.F. & Rathburn, L. (1978). The influence of the form of the question on the eyewitness testimony of pre-school children. Journal of Psycholinguistic Research, 7, 269–277.
Eberle, R & Eberle, S. (1993). The Abuse of Innocence. Buffalo, NY: Prometheus Books.
Ettinger, R.H., Crooks, R.L. & Stein, J. (1994). Psychology: Science, Behavior, and Life. Fort Worth, TX: Harcourt Brace.
Faller, K.C. (1996). Interviewing children who may have been abused: A historical perspective and overview of controversies. Child Maltreatment, 1, 83–95.
Garry, M., Manning, C.G., Loftus, E. & Sherman, S.J. (1996). Imagination inflation: Imagining a childhood even inflates confidence that it occurred. Psychonomic Bulletin & Review, 3, 208–214.
Garven, A.J. ( 1997 ). More than suggestion: Consequences of the interviewing techniques from the McMartin Preschool case. Unpublished master's thesis, University of Texas at El Paso.
Gilboa, D. & Greenbaum, C.W. (1978). Adults' warmth, type of verbal reinforcer, and children's learning. Psychological Reports, 43, 223–226.
Goodman, G.S., Bottoms, B.L., Schwartz-Kenney, B.M. & Rudy, L. (1991). Children' s testimony about a stressful event: Improving children's reports. Journal of Narrative and Life History, 1, 69–99.
Goodman, G.S., Quas, J.A., Batterman-Faunce, J.M., Riddlesberger, M.M. & Kuhn, J. (1994). Predictors of accurate and inaccurate memories of traumatic events experienced in childhood. Consciousness and Cognition, 3, 269–294.
Goodman, G.S. & Reed, R.S. (1986). Age differences in eyewitness testimony. Law and Human Behavior, 10, 317–332.
Harris, R., Brown, E., Marriott, C., Whittall, S. & Harmer, S. (1991). Monsters, ghosts and witches: Testing the limits of the fantasy-reality distinction in young children. British Journal of Developmental Psychology, 9, 105–123.
Hicks, R.D. (1991). In pursuit of Satan: The police and the occult. Buffalo, NY: Prometheus Books.
Hyman, I.E. & Pentland, J. (1996). The role of mental imagery in the creation of false childhood memories. Journal of Memory and Language, 35, 101–117.
Kassin, S. (1997). The psychology of confession evidence. American Psychologist, 52, 221–233.
Kassin, S. & Kiechel, K. (1996). The social psychology of false confessions: Compliance, internalization, and confabulation. Psychological Science, 7, 125–128.
Kelley, S.J. ( 1996). Ritualistic abuse of children. In John Briere, Lucy Berliner, Josephine A. Bulkley, Carole Jenny & Theresa Reid (Eds.), The APSAC Handbook on Child Maltreatment (pp. 90–99). Thousand Oaks, CA: Sage.
Larsen, K.S. ( 1991). The Asch conformity experiment: Replication and transhistorical comparisons. In James W. Neuliep (Ed.), Replication Research in the Social Sciences (pp. 151–156). Newbury Park, CA: Sage.
Leichtman, M.D. & Ceci, S.J. (1995). The effects of stereotypes and suggestion on preschoolers reports. Developmental Psychology, 31, 568–578.
Lindsay, D.S. & Read, J.D. (1995). ''Memory work'' and recovered memories of childhood sexual abuse: Scientific evidence and public, professional and personal issues. Psychology, Public Policy and Law 1, 846–908.
Loftus, E. (1975). Leading Questions and the Eyewitness Report. Cognitive Psychology, 7, 560–572.
Loftus, E. & Davies, G.M. (1984). Distortions in the memory of children. Journal of Social Issues, 40, 51–67.
Loftus, E. & Palmer, J. (1974). Reconstruction of automobile destruction: An example of the interaction between language and memory. Journal of Verbal Learning and Verbal Behavior, 3, 585–589.
Loftus, E. & Zanni, G. (1975). Eyewitness testimony: The influence of the wording of the question. Bulletin of the Psychonomic Society, 5, 86–88.
Lyon, T.D. (1995). False allegations and false denials in child sexual abuse. Psychology, Public Policy, and Law 1, 429–437.
Mason, M. (1991). The McMartin Case revisited: The conflict between social work and criminal justice. Social Work, 36, 391 –395.
Myers, J.E.B., Saywitz, K.J. & Goodman, G. S. (1996). Psychological research on children as witnesses: Practical implications for forensic interviews and courtroom testimony. Pacific Law Journal, 28, 3–91.
Nathan, D. & Snedeker, M. (1995). Satan's silence. New York: Basic Books.
Ofshe, R. (1989). Coerced confessions: The logic of seemingly irrational action. Cultic Studies Journal, 6, 1– 15.
Ofshe, R. (1992). Inadvertent hypnosis during interrogation: False confession due to dissociative state; mis-identified multiple personality and the satanic cult hypothesis. The International Journal of Clinical and Experimental Hypnosis, 40, 125–156.
Ofshe, R. & Singer, M. (1994). Recovered-memory therapy and robust repression: Influence and pseudomemories. The International Journal of Clinical and Experimental Hypnosis, 42, 391–410.
People v. Raymond Buckey ym, Los Angeles Sup. Ct. No. A750900 (1990).
Pettit, E., Fegan, M. & Howie, P. (1990. September). Interviewer effects on children's testimony. Paper presented at the International Congress on Child Abuse and Neglect, Hamburg. Germany.
Pezdek, K. & Roe. C. (1997). The suggestibility of children's memory for being touched: Planting, erasing, and changing memories. Law and Human Behavior, 21, 95–106.
Poole. D.A. & Lindsay, D.S. (1995). Interviewing preschoolers: Effects of non-suggestive techniques, parental coaching and leading questions on reports of nonexperienced events. Journal of Experimental Child Psychology, 60, 129–154.
Poole. D.A. & White, L. (1991). Effects of question repetition on the eyewitness testimony of children and adults. Developmental Psychology, 27, 975–986.
Poole. D.A. & White, L. (1993). Two years later: Effects of question repetition on the eyewitness testimony of children and adults. Developmental Psychology, 29, 844–853.
Pynoos, R.S. & Nader. K. (1989). Children's memory and proximity of violence. Journal of the American Academy of Child and Adolescent Psychiatry, 28, 236–241.
Reinhold, R. (1990, January 25). How lawyers and media turned the McMartin case into a tragic media circus. New York Times, p. 1D.
Rohrlich, T. (1990, January 19). Legal experts believe case was bungled. Los Angeles Times, p. Al.
Shaw, D. (1990, January 19–22). Where was skepticism in the media? Los Angeles Times, Four part series, p. Al.
Shaw J.S., Garven, S. & Wood, J.M. (1997). Co-witness information can alter witnesses' immediate memory reports. Law and Human Behavior, 21, 503–523.
Siegal, M., Waters, L.J. & Dinwiddy, L.S. (1988). Misleading children: Causal attributions for inconsistency under repeated questioning. Journal of Experimental Child Psychology, 45, 438–456.
Siegler, R.S. (1992). The other Alfred Binet. Developmental Psychology, 28, 179–190.
Smith, E.R. & Mackie, D.M. (1995). Social psychology. New York: Worth.
Smith, R.E. (1993). Psychology. Minneapolis. MN: West.
Spence, J.T. (1973). Factors contributing to the effectiveness of social and nonsocial reinforcers in the discrimination learning of children from two socioeconomic groups. Journal of Experimental Child Psychology, 15, 367–380.
Summit, R.C. (1994). The dark Tunnels of McMartin. The Journal of Psychohistory, 21, 397–416.
Tavris, C. (1997, April 11). A day-care witch hunt tests justice in Massachusetts. Los Angeles Times, p. B9.
Timnick, L. & McGraw, C. (1990, January 19). McMartin verdict: Not guilty. Los Angeles Times, p. Al.
Velarde, L.D. (1997). Estimating the length of a child interview from the transcript alone. Unpublished masters thesis, University of Texas at El Paso.
Wilkerson, T. & Rainey, J. (1990, January 19). Tapes of children decided the case for most jurors. Los Angeles Times, p. Al.
Wood, J.M., McClure. K.A. & Birch, R.A. (1996). Improving interviews in child protection agencies. Child Maltreatment. 1, 223–230.
Wood, J.M., Schreiber. N., Martinez, Y., McLaurin, K., Stroks R., Velarde, L., Garven, S. & Malpass, R.S. (1997). Interviewing techniques in the McMartin Preschool and Kelly Michaels case: 4 quantitative analysis. Manuscript in preparation.
Wright, L. (1994). Remembering Satan. New York: Knopf.
Zigler, E. & Kanzer, P. (1962). The effectiveness of two classes of verbal reinforcers on the performance of middle- and lower-class children. Journal of Personality, 30, 157–163.
Aikaisemmat osat:
SEKSUAALINEN HYVÄKSIKÄYTTÖ KÄÄNNÖKSIÄ 1/5
SEKSUAALINEN HYVÄKSIKÄYTTÖ KÄÄNNÖKSIÄ 2/5
SEKSUAALINEN HYVÄKSIKÄYTTÖ KÄÄNNÖKSIÄ 3/5
SEKSUAALINEN HYVÄKSIKÄYTTÖ KÄÄNNÖKSIÄ 4/5