MUISTIN UHRIT
Seksuaalisen hyväksikäytön syytökset ja tuhotut elämät
Mark Pendergrast
Käännös Anu Suomela, julkaistu Mark Pendergrastin luvalla kirjassa Seksuaalinen noitavaino, tieteellisiä kirjoituksia aikamme tabusta. Mielikirjat 1999, toimittaneet Anu Suomela ja Ben Furman. Akuperäisteos Victims of Memory, Harper & Collins, London 1998
JA PIENI LAPSI JOHDATTAA HEITÄ (JA ON JOHDATELTU)
Lyhenteet luvuista 5., 6., 7., 8 ja 9. (s. 398-435)
Suomalaisen lukijan kannattaa muistaa, että Suomen ja USA:n oikeusjärjestelmät eroavat monissa suhteissa. Meillä oikeuden tehtävä on selvittää onko rikos tapahtunut ja määrätä rangaistus. USA:ssa syyllisyyden ja syyttömyyden päättää jury ja rangaistuksen mittaa puheenjohtaja. Myös valituskäytäntö eroaa huomattavasti. (Suom. huom.)
TERAPEUTIN, ASIAKKAAN, SYYTETYN ISÄN JA PERUUTTAJAN HAASTATTELUT
JANET GRIFFIN, M.A. TERAPEUTTI
Janet Griffin, joka valmistui maisteriksi pääaineenaan sosiaalityö, kertoo uranuurtavasta työstään insestiterapiassa 80-luvun alussa. Hänellä on oma vastaanotto Illinoisissa. Haastattelumme aikana hän paljasti laajan lukeneisuutensa, ehdottaen Sandra Butlerin, Judith Hermanin, Charles Figleyn kirjoja sekä muuta taustalukemista. Hänen viihtyisässä vastaanottohuoneessaan on kirjahyllyjä, tyynyjä ja pehmoleluja.
‘Minun oli löydettävä sosiaalityön erikoisalue, joka kiinnostaisi minua ja jolla voisin tienata leipäni. Tuolloin hyvin harvat ihmiset tiesivät seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Oli suhteellisen helppoa lukea kaikki saatavilla oleva kirjallisuus ja oppia kaikki tarvittava yhden vuoden aikana. Olen kliinisen sosiaalityön harjoittaja. Hankin elantoni konsultoimalla etupäässä aikuisia, miehiä ja naisia, joista 95% on seksuaalisen hyväksikäytön uhreja. Asiakkaani eivät kuitenkaan luultavasti edusta selvää poikkileikkausta insestin uhreista. Koska olen itse nainen, suurin osa asiakkaitani on naisia ja koska vastaanottoni sijaitsee keskiluokkaisella alueella, useimmilla heistä on yksityinen sairausvakuutus. Useimmilla on työpaikka ja turvattu toimeentulo – he eivät ole kroonisesti mielisairaita.
Viisi, kuusi vuotta sitten ihmiset tulivat luokseni valittaen masennusta, pelkotiloja, jne. Nykyisin he pystyvät identifioimaan itsensä insestistä selviytyjiksi, katsottuaan Oprahin televisio-ohjelmia tai muuta sellaista. Olen tehnyt itseäni tunnetuksi seksiterapeuttina, joten asiakkaani löytävät minut yleensä verkostojensa kautta. Minkälainen sitten on keskiverto asiakkaani? Kerran minulla oli 7 naisen ryhmä, jossa kaikki olivat kärsineet tukahdutettujen muistojen palaamisesta 38 vuoden iässä. He olivat toimintakykyisiä, meneviä ihmisiä, he olivat naimisissa ja heillä oli lapsia. Yksi naisista oli lesbo, suhde on sama kuin väestössä yleensä. Koska sopeutuminen traumaan oli opettanut heitä välittämään muista ihmisistä, he olivat yleensä hoivatyössä, kuten lasten päivähoidossa, sairaanhoitajia, sosiaalityöntekijöitä, lääkäreitä tai opettajia. Tämä on tietenkin stereotypiaa, mutta pitää yhteenvetona paikkansa.
Kaikkein ’menevimmät’ ihmiset tulevat yleensä luokseni, koska he ovat masentuneita, vähemmän aktiiviset ihmiset ovat ahdistuneita. Epätoivoisimmat asiakkaani kärsivät kaikenlaisista assosiaatioon liittyvistä häiriöistä, jopa persoonallisuuden jakautumisesta. Kaikki trauman uhrit kärsivät jonkinlaisista assosiaatiohäiriöistä. Edettäessä häiriytymisen asteikolla huonompaan suuntaan, assosiaatioon liittyvät häiriöt ja samalla ongelmat lisääntyvät. Kun tullaan monipersoonallisuushäiriöisiin (multiple personality disorder, MPD), he pystyvät taas olemaan aktiivisia ja ’meneviä’, koska he ovat joutuneet kehittämään ylivoimaisia selviytymisstrategioita saadakseen elämänsä näyttämään toimivalta. MPD -häiriöisellä ihmisellä voi olla perhe, hyvä työpaikka ja hän voi toimia hyvin julkisuudessa.
Ihailen todellakin Judith Harmanin viimeisintä teosta ‘Trauma ja toipuminen’, jossa hän aivan oikein tunnistaa kaikilla trauman kokeneilla olevan sen jälkeisiä stressitiloja (PTSD posttraumatic stress disorder), joita ensin havaittiin Vietnamin veteraaneilla. Sama teoria pätee insestin uhreihin, keskitysleireiltä henkiin jääneisiin, väkivallan ja raiskauksen uhreihin, jne. Herman asettaa teorian oikeaan yhteyteen.
Seuraan Hermanin filosofiaa. Hyvä terapia koostuu kolmesta elementistä: (1) turvallisuudentunteen luominen, (2) muistaminen, taaksepäin katsominen, sureminen ja (3) uudelleen yhteyden saaminen ihmisiin ja maailmaan. Selviytyneiden tulee palata trauman kokemisen aikaan ja arvioida se uudelleen nykyisestä aikuisen näkökulmastaan.
Selviytyneet eivät koskaan täysin unohda traumaansa. Siitä irtaudutaan. Lapsen minä ei voi kestää seksuaalista hyväksikäyttöä ja jokapäiväisen elämän vaatimuksia. Niinpä sitä kutsutaan joksikin muuksi, teeskennellään, ettei mitään ole tapahtunut, irtaudutaan kehosta. On useita keinoja saada se tapahtumattomaksi. Se kuitenkin jättää jälkensä jokapäiväiseen elämään, vaikka oireet eivät välttämättä olekaan dramaattisia.
Aloitan aina terapian arviointihaastattelulla, jolloin ihmiset kertovat elämänsä tärkeistä tapahtumista. He muistavat seksuaalisen hyväksikäytön, mutta vähättelevät sitä: ‘No, serkkuni joskus kosketteli minua, mutta ei sillä väliä’. He tulevat luokseni ahdistuneina tai masentuneina, mutta kieltävät tai vähättelevät tapahtunutta: ‘Oli minulla hankaluuksia sen yhden enon kanssa, mutta en koskaan kertonut kenellekään, se on mennyttä, ei se merkitse mitään.’ Minun täytyy samanaikaisesti kunnioittaa sitä, mitä he sanovat, mutta myöskin laajentaa ongelmakenttää. Kysyn hyväksikäytön olosuhteista. ‘Miten se tapahtui, missä isäsi tai äitisi, tai sisaresi oli silloin?’ Kun ongelmakenttää laajennetaan, tulee välinpitämätön, aggressiivinen ympäristö selväksi. On tärkeää saada potilas kuvaamaan kokemaansa. Päämääränä ei ole etsiä totuutta, vaan ymmärtää koetun merkitys potilaalle itselleen, saada sille muoto, niin että hän näkee tapahtuman selkeämmin ja pystyy uudelleen arvioimaan sitä. Luotan asiakkaan tunteisiin ja kykyyn tuoda niitä esille.
Vakiotekniikkani tukahdutettujen muistojen vapauttamiseksi on käyttää ohjattua mielikuvatyöskentelyä. Opetan potilasta sulkemaan silmänsä ja kuvittelemaan olevansa turvallisessa paikassa. Käytämme tarvittavan määrän istuntoja tuon turvallisen paikan rakentamiseen. Tämä on normaali meditatiivinen tekniikka. Tuossa turvallisessa paikassa he voivat sitten kertoa muistamaansa. Siten asiakas ei vain istu juttelemassa kanssani, vaan saan kokea tapahtumat. Jokainen asiakas rakentaa erilaisen turvallisen paikan. Joillekin se on yksinäinen ranta tai lampi, toiset kuvittelevat pommisuojan tai bunkkerin, valtavan betonirakennuksen, vaarallisten jätteiden säilytyspaikan, jonne kenelläkään muulla kuin hänellä ei ole pääsyä. Asiakas valitsee milloin paikkaan mennään ja milloin sieltä lähdetään pois.
Sitten menemme potilaan turvalliseen paikkaan ja muistelemme. Aloitan muistelemisen antamalla potilaan valita ajan ja paikan. ‘Tämä tapahtuu, kun olet pieni ja isoisäsi on paikalla. Sinä valitset. Valaistaan näyttämö.’ Monella on kuvitteellinen kohdevalo tai taskulamppu mukanaan. Pyydän heitä kuvailemaan isoisänsä minulle. Jotkut sanovat etteivät voi. Ehdotan, että he aloittavat vaikkapa jaloista, ja pian he alkavatkin kuvailla häntä. Kysyn seuraavaksi ‘Missä olet?’ ‘Mikä vuodenaika on?’ ‘Mitä sinulla on ylläsi?’ ‘Mitä näet?’ ‘Miltä nyt tuoksuu?’
Eräs kiinnostava työni ulottuvuus on se, että asiakkailla on tullessaan fyysisiä oireita, jotka heijastavat heidän kärsimäänsä traumaa: jatkuvia päänsärkyjä ja migreeniä, ahdistuneisuutta, hermo- ja lonkkasärkyjä, vatsakipuja. Menemme heidän turvapaikkaansa ja puhumme siellä vatsakivuista. Asiakas saattaa muistaa tulleensa lyödyksi vatsaan, häntä on voitu lyödä päähän tai hän voi olla kokenut erityisen väkivaltaisen yhdynnän. Keho muistaa, siinä säilyvät kaikki muistot.
Kaikki mitä sinulle tapahtuu, säilyy todennäköisesti jossain kohtaa aivoissasi. Eräs vaikeimmista tehtävistä seksuaalisen hyväksikäytön trauman uhrien hoidossa on työskentely niiden kanssa, joita hyväksikäytettiin ennen kuin heillä oli sanoja, eli on kyse esiverbaalisesta, infantiilisesta hyväksikäytöstä. Heidän tulee palata takaisin ja elää uudelleen kokemus ja minun tulee tehdä se mielekkääksi, vaikka ei ole käytettävissä sanoja tai kuvia. Minun täytyy hyväksyä se, mitä he sanovat, heidän kokemuksensa.
Tämä johtaa meidät toiselle tasolle terapiassa, osaan jossa hyväksytään asiakkaan totuus. Se täytyy hyväksyä riippumatta siitä tapahtuiko se tosiasiassa vai ei. Miten tämä totuus vaikuttaa asiakkaan elämässä? Dynaaminen menneisyys on tärkeää, ei menneisyyden sisältö sellaisenaan. Joku ajattelee, että heihin tunkeuduttiin oraalisesti 9 kk. vanhana ja että esineitä työnnettiin heidän emättimeensä. Jollakulla on nielemisvaikeuksia, eikä hän pysty syömään kiinteää ruokaa, tai nauttimaan sukupuolielämästä kumppaninsa kanssa. Kun näin on, tuntuu järkevältä katsoa taaksepäin, hyväksyä tarina, laajentaa sitä ja tutkia sitä kyseisen henkilön kanssa. Jos tuollaista on tapahtunut, se aiheuttaa korvaamatonta tuskaa. Miten voit saada takaisin oman kehosi ja seksuaalisuutesi?
Hyvin nuorten uhrien hoidossa on suuria ongelmia, koska silloin on kysymys oman kehon hallinnasta ensimmäistä kertaa, ei sen uudelleen haltuun ottamisesta. Sanokaamme, että olet tulipalon uhri. Tässä tapauksessa on olemassa tapausta edeltävä olemassaolo, voit muistaa minkälaista oli ennen tulipaloa. Terapeutin tehtävänä on saada sinut irrottautumaan traumasta ja saamaan takaisin entisen toimintakykysi. Mutta pienen lapsen kanssa, joka ei kehittynyt, täytyy palata alkuun ja auttaa heitä ‘kasvamaan uudelleen’, koska heiltä puuttuu perusta. Suurin osa terapiasta on nonverbaalista työskentelyä. Rohkaisen asiakkaitani työskentelemään kehonsa kanssa. Se käsittää hierontaa, tanssia, sormiväreillä maalaamista, piirtämistä, fyysisiä ei-verbaalisia keinoja löytää oma kehonsa.
Eräs tuntemani terapeutti kertoo saaneensa kehonsa haltuunsa yksi neliösentti kerrallaan. Hän kehottaa ensin asiakkaitaan löytämään yhdenkin hyväksyttävän osan kehostaan. Tämä voi joskus olla yllättävän vaikeaa. Jos yhtäkään neliötuumaa ei löydy, ollaan pahassa pulassa. Naiset usein löytävät sen polven takaa, käsistään tai hiuksistaan. Joka viikko kiinnitetään huomio tähän neliöön, pidetään siitä, ihaillaan sitä, annetaan sille lahjoja. Eräs nainen osti kangaspaloja, yksi neliötuuma kerrallaan ja pystyi vihdoin katsomaan kehoaan ja näkemään sen muotoja. Se on kuin tilkkutäkin tekemistä.
Järkyttävimmissä tapauksissa on kyse rituaalisesta hyväksikäytöstä. Joskus isä saattaa tyttärensä raskaaksi ja ottaa sitten vastasyntyneen lapsen uhriksi johonkin kulttirituaaliin. Tiedän FBI:n tutkineen tällaisia tapauksia, mutta tarvittavia todisteita ei ole kuulemma löytynyt. Se FBI:sta! Ajatellaan vain miten se toimi David Koreshin tapauksessa Wacossa. Vaikka luita ei löydykään, ei se tarkoita sitä, ettei mitään tapahtunut.
Yksi inhottava insestin muoto on ns. peitelty tai emotionaalinen insesti. Siitä selviytyneiden tapaukset on validoitava samalla tavalla kuin niiden, joita on koskettu fyysisesti. Tällöin on kyse isän tavasta katsoa tytärtään, kommentit kasvavista rinnoista, ilmestymisestä tyttären huoneeseen koputtamatta. Joissain tapauksissa peitellyn insestin uhrien terapia on kaikkein vaikeinta. Erästä naista oli tirkistelty hänen koko elämänsä ajan. Isä ja veljet olivat poranneet reiän kylpyhuoneen seinään. Hän sai lopulta tietää asiasta. Vaikka sinua on katseltu salaa tai kosketeltu väärällä tavalla, sinun on kuitenkin istuttava aamiaispöydässä muiden kanssa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ja sitten ihmetellään, miksi naisilla on syömähäiriöitä! Kuinka kenelläkään voi olla normaali suhde ruokaan, kun elefantin kokoinen vale istuu keskellä ruokapöytää? Kaikki tietävät, mitä isä teki eilen illalla, mutta kukaan ei puhu siitä.
Kerron potilailleni: ‘Siellä on dinosauruksia ja lohikäärmeitä. Jokaisella on oikeus joskus vetäytyä luolan perälle lepäämään, nukkua turvallisessa paikassa. Mutta jos talossa asuu seksin saalistaja, et voi koskaan tehdä näin. Jos et neljän-viidentoista vanhana voi koskaan levätä, tämä vaikuttaa luonnollisesti mielenterveyteesi. Tietenkin kärsit unihäiriöistä, jos et koskaan pysty nukkumaan.’
Kun muistin palautumisprosessi alkaa, muistot eivät suinkaan palaa täydellisessä järjestyksessä, kuin junan vaunut, vaan välähdyksinä niin kuin valokuvat. Joskus kuva on epäselvä ja muistat vain sen, että vihasit sitä sänkyä leirillä, ja se onkin se tärkein muisto. Muistot palaavat epäjärjestyksessä. Tuntemukset ja hajut ovat tärkeitä. Jokin tuntemus voi palata, mutta et muista mihin se liittyy. Minulla onkin sivukaupalla sanoja, jotka kuvailevat eri tunteita. Tunteet ovat peräisin kehosta, eivät mielestä, mutta potilaat eivät tiedä sitä. Se täytyy selittää heille. Suuri osa traumaterapiasta on opettamista.
Nykyään väitellään kiivaasti siitä, voiko ihmisillä olla vääriä muistoja. Olin viime vuonna MPD-yhdistyksen sponsoroimassa konferenssissa, joka käsitteli muistia. Se oli hyvin tieteellinen, täynnä neurologeja. Oikeusopilliselta kannalta me emme tiedä paljoakaan muistista. Traumaterapian tarkoitus on todistaa ja todentaa yksilön kokemus ja sen dynamiikka, eikä niinkään sen erityistä sisältöä. Se on sidoksissa potilaan nykyiseen olotilaan. Tarkoitan, että sinulla on ongelmia. Sanotaan esimerkiksi, että isoisäsi on harjoittanut anaaliyhdyntää kanssasi lapsena. Sinua on aina vaivannut kova vatsa, et kestä sitä, että joku koskettelee peräaukkoasi. Sinulla on salainen koskematon alue. Et tunne oloasi mukavaksi isoisäsi läsnä ollessa. Saat migreenin, kun menet kotiin lomien aikana. Et tule toimeen esimiestesi kanssa työssä. Kaikki tämä ei tule sinulle yllätyksenä, siihen on syy.
En todellakaan ole koskaan tavannut ketään, joka olisi selviytyjä omasta tahdostaan. Kukaan ei juurikaan hyödy tämän klubin jäsenyydestä. Useimmat ihmiset, jotka esiintyvät Oprahin ohjelmassa ja keskustelevat omista kokemuksistaan, ovat terapiassa ja vastuussa omasta tämänhetkisestä elämästään. Kuka haluaisi tällaisen tuskan, tai kuka haluaisi ajatella, että heidän isänsä on tehnyt jotain tällaista heille. En ole koskaan kohdannut työssäni valhetta.
Olisi mielenkiintoista verrata vanhempia, jotka ovat liittyneet FMS-yhdistyksen jäseniksi ja vangittuja seksuaalirikoksen tekijöitä. Seksuaalirikosten tekijät selviävät usein valheenpaljastustesteistä hyvin. He eivät tiedosta tekemäänsä lainkaan. Ja tuomituksi tuleminen vaatii todellakin raskaan rikoksen. Valtaosa seksuaalirikollisista kävelee vapaana. Nämä kaverit istuvat vankilassa ja väittävät silti, etteivät ole tehneet mitään. Heidän patologiansa on hämmästyttävää. Joillekin vanhemmille FMS-yhdistykseen liittyminen tuo varmaankin helpotusta, sillä siellä heille vakuutetaan: ‘Perheesi on aivan terve, kivi, jonka lapsenne on heittänyt, ei merkitse yhtään mitään.’
Onko mahdollista, että FMS-yhdistyksen vanhemmat todellakin hyväksikäyttivät lapsiaan, kieltävät sen, ovat irtautuneet todellisuudesta tai eivät muista? En usko. En usko, ettei seksuaalirikoksen tekijä muista. Hän vähättelee ja kieltää, mutta hän kyllä muistaa. On mahdollista, mutta hyvin epätodennäköistä, että seksuaalirikoksen uhri sepittäisi juttuja. Mutta ehkä joku nainen todellakin vihaa vanhempiaan ja haluaa, päästä heistä eroon, koska he ovat yksinkertaisesti inhottavia ja epämiellyttäviä.
Se, miten asiakkaat haluavat kohdata vanhempansa riippuu heistä itsestään. Kirjassa ’Rohkeus parantua’ on hyvä kappale, jossa neuvotaan kuinka kirjoittaa heille kirje. Itse käytän kirjeen kirjoittamista asioiden selventämiseen, en riitelemiseen.
Joillekin ihmisille kirjeen kirjoittamisesta on apua, vaikka he eivät postittaisikaan sitä. Se asettaa heidät trauman ulkopuolelle ja antaa heille uuden ulottuvuuden todellisuuteen. Autan heitä kirjeen kirjoittamisessa, työstän eri versioita ja selvennän, mitä he haluavat sanoa. ‘Haluatko, että isäni pyytää anteeksi? Haluanko, että äiti myöntää tietäneensä? Haluanko rahaa? Haluanko enää koskaan puhua heidän kanssaan?’ Potilaat päättävät, mitä he todella haluavat ja sitten käyvät läpi kaikki mahdolliset vastaukset. Harjoittelemme ne läpi monta kertaa. Entä jos vanhemmat soittavat? Entä jos isä soittaa ja alkaa rähjätä? Entä jos isä pyytää anteeksi? Usein kirjeen postittamiseen menee kuusikin kuukautta. Jotkut asiakkaat valmistelevat ja valmistelevat, kirjoittavat vastauksia korteille ihan kuin oikeudenkäyntitilanteessa. Tehtäväni on valmistaa heitä lohikäärmeen voittoon. He syyttävät minua valehtelemisesta, uhkailevat ja yrittävät saada yliotteen vallastani.
Jos he sanovat: ‘Emme tiedä mistä puhut’, se on sama, kuin jos he sanoisivat: ‘Valehtelet, tai näet unia.’ Siihenkin on valmistauduttava. Terapian tehtävänä on yksilön kokemuksen todentaminen. Jos Mary Jane käy terapiassa vuoden, haluaa kirjoittaa kirjeen, haluaa anteeksipyynnön mutta on valmistautunut siihen, ettei sitä saa, hän työstää surunsa ja menetyksensä terapiassa. Loppujen lopuksi hän voi jäädä ilman sellaista kokemuksensa todentamista, jota hän haluaa.’
PATRICIA DELANEY, SELVIYTYJÄ JA JURISTI
Ammatiltaan Patricia Delaney (35) on kovaksikeitetty juristi, jonka aggressiivinen oikeussalitaktiikka on tehnyt hänestä kunnioitetun lakimiehen Ohiossa. Kolmelle sisarelleen hän on kuitenkin haavoittuva, lapsuudenaikaisen seksuaalisen hyväksikäytön uhri ja selviytyjä. Delaney kävi läpi muistojaan unissaan, kirjoittamalla päiväkirjaa ja puolitoista vuotta kestäneessä terapiassa. Vaikka hän ei syytä kumpaakaan vanhempaansa, hän on katkera alkoholisoituneelle äidilleen. ‘Olen vihainen valvonnan puutteesta, josta syystä tämä jatkui.’
Vähitellen hän on palauttanut mieleensä muistoja, joiden mukaan George, äidin suosituimman juomakumppanin poika, oli pääasiallinen hyväksikäyttäjä. Toisin kun monet muut selviytyjät Delaney ei kokenut ’Rohkeus parantua’ kirjaa erityisen hyödylliseksi. Rene Fredricksonin ’Tukahdutetut muistot’ kuitenkin auttoi häntä huomattavasti.
‘Muistan seuranneeni Oprahin ohjelmaa vuosi sitten. Ohjelman lopussa hän sanoi ‘On olemassa ihmisiä, joita on seksuaalisesti hyväksikäytetty, ja toisia, jotka eivät tiedä, onko heitä hyväksikäytetty vai ei.’ Se kosketti jotain minussa. Kun sisareni avioitui vuonna 1990, otin puheeksi seksuaalisen hyväksikäytön sisarteni kanssa. Olin alkanut miettiä, johtuisiko heikko kiinnostukseni seksiin ja tyydytyksen puute unohdetusta hyväksikäytöstä. En kehitellyt ajatusta sen enempää ennen kuin aloin nähdä painajaisia puolitoista vuotta sitten.
Muistot alkoivat palautua varhain vuonna 1993. Ensimmäisessä unessani oli George, lapsuudenaikaisen parhaan ystäväni vanhempi veli, joka oli noin viisi vuotta minua vanhempi. Unessani olin valkoisessa kylpyammeessa, joka oli kylpyhuoneen takaseinällä, vastapäätä ovea. George tuli kohti minua liikutellen sormiaan kuin saksilla leikaten. Kyyristyin niin pieneksi kuin mahdollista ja yritin piiloutua hiusteni taakse. Eikä minulla ollut lapsena pitkää tukkaa. Sitten uni loppui. En muista hänen koskettaneen minua, ainoastaan lähestymisen.
Minulla oli ystävä, joka oli ollut lapsuudessaan seksuaalisesti hyväksikäytetty ja joka ohjasi minut omalle terapeutilleen Rhondalle. Rhonda oli hyvin koulutettu terapeutti, joka oli tunnettu hengellisyyden liittämisestä työhönsä selviytyjien kanssa. Olen itse harras katolinen, joten tämä oli minulle tärkeää. Lopulta kävin Rhondan terapiassa kolmen kuukauden ajan, mutta en koskaan tuntenut itseäni täysin vapautuneeksi hänen seurassaan. Itse halusin saada selville oliko jotain tapahtunut ja tunsin, että hän painosti minua hyväksymään sen, että jotain todella oli tapahtunut. Kun kerroin hänelle, mitä olin kirjoittanut päiväkirjaani unistani, hän kysyi koko ajan: ‘Mitä sitten tapahtui?, Mitä sitten tapahtui?’ Tunsin, että hän yritti pakottaa minua löytämään kertomukselleni lopun, vaikka minulla ei sellaista ollut. Samalla olin varma, että jotain oli todellakin tapahtunut.
Aluksi epäilin ehdottomasti kaikkia. Alun perin ajattelin, että hyväksikäyttäjä oli ehkä Georgen isä. Hän kuoli sydänkohtaukseen vuonna 1993, mikä luultavasti laukaisi joitain muistojani. Lisäksi vanhin poikani lähestyi seitsemän vuoden ikää, jossa iässä ajattelin itseäni hyväksikäytetyn. Aluksi kun muistoni alkoivat, aviomieheni oli epäilevällä kannalla. Hän oli lukenut, että jotkut terapeutit saattoivat tukea väärien muistojen kehittymistä. Olin asiasta itsekin huolissani. Ajattelin lakkaamatta: ‘Kaikki tämä on vain päässäni’. Asianajajana tunsin, että minulla pitäisi olla jotain luotettavaa, laillisesti hyväksyttävää todistusaineistoa tukenani.
Sitten eräänä iltana kirjoittaessani päiväkirjaani sain uskomattoman tunteen, että George oli huoneessa kanssani. Muistot alkoivat purkautua nopeammin ja nopeammin. Kirjoitin hurjaa vauhtia, melkein kirjoittamatta fyysisesti, vaan enemmänkin vaan eläen tapahtuman uudelleen. Muistot tulvahtivat esiin. Minulla oli näky, jossa olin vuoteessa Georgen siskon huoneessa heidän suuren siirtomaa-aikaisen talonsa toisessa kerroksessa Glencoessa, Chigagon ylellisessä esikaupungissa. Oma kotini sijaitsi kadun toisella puolella. Makasin vuoteessa ja eräs Georgen ystävistä oli myös paikalla. Joku oli polvillaan, jalka koholla. Kun kirjoitan päiväkirjaani, käytän joskus lasten sanastoa, melkein kuin puhuisin lapsen suulla. Tässä muistossa näin valkoisen mahan ja kasan mustia matoja. Oletan niiden esittäneen karvoitusta. Penistä pakotettiin suuhuni.
Noin kymmenen vuotta sitten aloin saada selittämättömiä tukehtumiskokemuksia. Nyt ajattelen niiden olleen kokemuksia oraaliseksistä, vaikka en ole tunnistanut niitä sellaiseksi kuin vasta hiljattain. Tukehtumiskokemukset tulevat keskellä päivää aivan kuin tyhjästä. Visiossani valkoisesta mahasta ja mustista madoista lensin ulos ikkunasta turvalliseen ja rauhalliseen paikkaan. Lensin suureen puuhun ja kuljin varpaillani herkkien ja hentojen lehtien päällä. Tunsin olevani siellä hyvin lähellä Jumalaa. Tunsin lentäneeni taivaaseen ja olevani turvassa. En muista laskeutuneeni alas. Tunsin itseni kevyeksi ja puhtaaksi ja naiselliseksi, melkein kuin Heli-keiju.
Lopetin kirjoittamisen yhden aikaan yöllä ja olin niin järkyttynyt, että soitin siskolleni Franille ja luin kirjoittamani hänelle. Hän on terapeutti, joka on erikoistunut alkoholistien aikuisia lapsia koskeviin kysymyksiin (ACOA, Adult Children of Alcoholics). Hän selitti, että kun koin lentäväni ulos ikkunasta, olin erkaantunut kokemuksesta käyttäen sitä suojautumismekanisminani. Muistin kuinka minulla oli tapana lapsena erkaantua kokemuksistani. Saatoin kävellä metsässä ystävieni kanssa, näin jalkani, mutta en lainkaan tuntenut olevani siellä.
Tunsin edelleen oloni epämukavaksi Rhondan, terapeuttini kanssa. Pyysin häntä hypnotisoimaan minut varmistaakseni muistoni, mutta hän ei suostunut siihen sanoen hypnoosin olevan epäluotettavaa. Ansiokseen hän kuitenkin ehdotti, että liityn seksuaalisesta hyväksikäytöstä selviytyneiden naisten ryhmään. Tämä osoittautui todella parhaaksi tavaksi tukea toipumistani. Jatkamme vieläkin tapaamisia, vaikka meidän edellytettiin tapaavan vain kymmenen kertaa. Meillä on ihana ryhmän vetäjä, Jodie, joka oli myöskin henkilökohtainen terapeuttini prosessin vaikeimmissa vaiheissa.
Yksi kauhistuttava muisto liittyy myös saman talon kolmanteen kerrokseen, jossa Georgen suuri ullakkohuone sijaitsi. Paras ystäväni Carol, oli Georgen pikkusisko ja leikimme usein ullakon oikealla puolella, josta olimme löytäneet hienon paikan leikeillemme. Ullakon vasen puoli muistutti helvettiä. Muistan ruskean karkeakutoisen maton ja ruskean sohvan. Muistan karkean maton kasvojani vasten ja omituisen pompottamisen tunteen. Muistan tunteneeni oloni märäksi ja sen että olisin halunnut vajota lattialla olevaan likaan, ettei kukaan näkisi minua. Kutsun ullakon lattian alla olevaa likaa ’kuopaksi’. Kun kerroin ryhmälleni siitä sanoin, että se on kuin osa lapsuuttani.
Osa minusta ihmettelee, oliko silloin kyseessä anaaliseksi. Eräs seikka, joka todella huolestutti minua muistojeni luotettavuuden suhteen, on se, että vuosin verta ensimmäisen yhdyntäni aikana. Ajattelin ‘Tämä on vain päässäni, en ole voinut tulla raiskatuksi, ei se näin ole voinut tapahtua’. Anaaliseksi kuitenkin selittäisi muistoni. Omituista kyllä, nyt minusta tuntuu, ettei sen tietäminen ole edes tärkeää. Olin uskomattoman kuohuksissani ja todellani peloissani, että George ilmaantuisi jollain tavalla ja hyökkäisi kimppuuni. Työhön keskittyminen oli vaikeaa. Eräänä päivänä minulla oli tärkeä kokous suuren yhtiön toimitusjohtajan kanssa ja valmistuessani siihen olin aivan sekaisin. Vakuutin itselleni, ‘Patty, olet 35-vuotias ammattilainen, joka tietää mitä tekee. Hyväksikäytön tarkasteluun on oma aikansa, nyt sinun on mentävä kokoukseen.’ Niin teinkin, vaikkei se ollut helppoa.
Kuutisen kuukautta sitten, pian sen jälkeen kun olin soittanut siskolleni yöllä, kolme sisartani ja minä tapasimme terapeutin keskustellaksemme äitimme alkoholismiin liittyvistä asioista. Emme halunneet siitä tulevan sukupolvien välistä ongelmaa tai että se haittaisi keskinäisiä suhteitamme. Keskustelun aikana oma hyväksikäytön ongelmani ja äidin heikko valvonta tuli esille. Avauduin siskoilleni silloin täysin ensimmäistä kertaa. Pyysin heidän apuaan palatakseni takaisin Glencoen taloon, jossa hyväksikäyttö tapahtui. Kerroin heille, että minun oli saatava takaisin talon ullakon ’kuopasta’ hyväksikäytetty osa itsestäni.
Oli vaikeaa kertoa sisarilleni tästä. Minun täytyi peittää silmäni ja käärin muovisen roskapussin pääni ympäri. Pystyin keskittymään, kun minun ei tarvinnut katsoa ketään. Kätkin häpeäni. Sitten otin kääreen pois ja sanoin: ‘Pelkään, että olen keksinyt kaiken, ettei mitään olekaan tapahtunut.’ Yksi sisko katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi: ‘Miksi ihmeessä tekisit niin?’ Nauroin ja ajattelin: ‘Todellakin, miksi?’
Teimme suunnitelman vapauttaaksemme minut tästä paholaisesta. Sisareni Joan, joka asuu Chigagossa, järjesti niin, että pääsimme hänen kanssaan käymään Georgen huoneessa ullakolla. Hän kertoi nykyisille asukkaille, että minulla oli asioita, joiden selvittämiseksi halusimme käydä ullakolla. He ihmettelivät hiukan, mutta suostuivat lopulta. Valitsin Joanin, koska hän on perheen kapinallinen ja uskoin hänen suojelevan minua. Tunsin, että George voisi hyökätä kimppuuni mistä vain. Joskus olin paniikissa pelätessäni hänen tietävän, että kerron muille. Ajattelin hänen palkkaavan palkkamurhaajan tappamaan minut. Tiedän, ettei tällainen kuulosta kovinkaan järkevältä, mutta niin minusta vain tuntui.
Eräänä aamuna sitten keväällä 1994 Joan ja minä menimme taloon mukanamme kassi, jossa oli leikkikivääri. Joanilla oli sheriffin merkki rinnassaan ja kutsuin häntä ’Ramboksi’. Kuulostaa omituiselta, mutta se sai minut tuntemaan oloni paljon turvallisemmaksi. En olisi pystynyt menemään taloon ilman häntä. Otin myös mukaani lapsuudenaikaisen mielinukkeni. Edellisen vuoden aikana olin jotenkin kehittänyt vastenmielisyyden nukkea kohtaan. Terapeuttini Jodie pakotti minut kohtaamaan tämänkin asian. Valmistautuessani Glencoen taloon menemistä huomasin, ettei nukella ollut vaatteita, mikä teki sen erityisen haavoittuvaksi. Lähtiessämme Chicagoon ostimme nukelle kauniit vaatteet, kiedoimme sen huopaan ja otin sen mukaan.
Päästyämme taloon odotin tuntevani vihaa. Kerroin Joanille haluavani lainata leikkiasetta ja ammuskella ympäriinsä Georgen huoneessa. Loppujen lopuksi en kuitenkaan halunnut tehdä niin. Tunsin vain uskomattoman rauhan tunteen valtaavan minut. Kun tulimme ullakolle otin nuken syliini ja kerroin sille, että se oli turvassa. Se oli selviytynyt ulos ’kuopasta’ ja oli nyt osa perhettämme. Sitten näin kylpyhuoneen… aivan kuin unessani.
Mikään terapeutin sanoma ei olisi voinut tehdä samaa vaikutusta, antaa samaa turvallisuuden ja varmuuden tunnetta. Koko muisto perustui siihen tapaan, jolla George lähestyi minua kylpyhuoneessa. En olisi voinut keksiä tuota kaikkea. Minua on ajanut halu saada tietää tarkalleen, mitä minulle oli tapahtunut. Nyt tiedän, että jotain todellakin tapahtui, en vain tiedä yksityiskohtia. Nyt voin jättää tuon kaiken taakseni. Kotona mieheni oli todellakin ihana. Hän kertoi olevansa ylpeä minusta ja kehui rohkeuttani. Sen sijaan, että hän olisi surkutellut ‘Voi ressukkaa, mitä kaikkea oletkaan saanut kestää’, hän tuki minua sanomalla, että nyt voin jatkaa elämääni uusin voimin.
Palattuani menneisyyteni kohtaamismatkalta Glencoesta, toinen sisaristani, joka sattumalta oli Georgen kiinteistövälittäjä, ilmoitti yllättäen, ettei enää halua hoitaa Georgen asioita. George ei koskaan kysellyt miksi. Nyt tiedän hänen tietävän. Kun ensin aloin kokea muistojani, halusin saada Georgen vastuuseen teoistaan, mutta nyt en enää tunne tällaista tarvetta. Pelkään häntä vieläkin. Tunnen, että olen työstänyt asian ja tunnistanut hyväksikäytön seuraukset. Se riittää. Minulla on kaikki tarvitsemani tuki niin, että pystyn hallitsemaan tunteitani. Yksin en pystyisi siihen. Olen soveltanut ACOA:ssa oppimaani 12 askeleen strategiaa. Olin voimaton tilanteen edessä, se ei ollut syytäni, eikä minun tarvitse hävetä pyytäessäni apua.
Luultavasti prosessi jatkuu läpi elämäni. Olen kuitenkin ylpeä siitä, että olen edistynyt ja pärjään nyt paljon paremmin. Hyväksikäytöllä on tietenkin seurauksensa. Vaihtoehtona on kuitenkin uhrin rooliin juuttuminen koko loppuelämän ajaksi tai se, että kohtaa asian, taistelee sen kanssa, käyttää sitä voimavarana ja pääsee eteenpäin. Miettiessäni viimeistä puoltatoista vuotta sanoisin, että muistot palasivat, koska olin valmis ja koska tein sen omalla tavallani rakastamieni ihmisten avulla. Olin kyllästynyt siihen, miten asiat sujuivat ja halusin seksielämäni toisenlaiseksi. Nyt asiat ovat siinäkin suhteessa paljon paremmin. Muistan keskustelun erään ystäväni kanssa joskus prosessin alkuvaiheessa, jolloin kerroin, etten ollut ollenkaan varma muistoistani. Hän kertoi minulle paljon myöhemmin: ‘Patty, tiesin prosessin alkavan sinussa, koska sanoit olevasi siihen valmis.’ Näyttää siltä, että todellakin olin valmis.
PHILIP MARSDEN, SYYTETTY ISÄ
Philip Marsden, pankinjohtaja Devonissa Englannissa, kirjoittaa tyttärestään Emmasta, joka vielä 27-vuoden iässä asuu mielenterveyspotilaille tarkoitetussa yhteisökodissa. Hän syyttää vieläkin isäänsä seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Philip on kuitenkin toiveikas, sillä tytär on vihdoinkin yhteydessä perheeseen niin sanottuna ’palaajana’.
’Ensimmäinen aavistus tästä koko sotkusta tuli vuoden 1989 kesällä. Emma oli silloin 21-vuotias ja katosi yllättäen. Hän oli ollut lomamatkalla yhdessä poikamme Simonin tyttöystävän kanssa. Palattuaan Emma oli kovin tuohduksissaan poikamme puolesta, koska Simonin tyttöystävä oli ollut tekemisissä toisten poikien kanssa. Hän itkeskeli hiukan asian vuoksi. Muutamaa päivää myöhemmin olin töissä myöhään ja palasin tyhjään kotiin. Emma oli kadonnut. Vaimoni Diane ja minä olimme epätoivoisia. Teimme poliisille katoamisilmoituksen. Valvoimme koko yön toivoen hänen soittavan. Tähän asti Emma oli asunut kotona opiskellen sosiologiaa yliopistossa. Ennen tätä kaikki oli hyvin. Ihmiset usein sanoivat, kuinka onnekkaita me olimme, kun meillä oli aivan ihanteellinen tytär. Meillä oli erittäin hyvät suhteet, varsinkin vaimollani ja Emmalla. Meidän ei koskaan tarvinnut olla huolissamme hänestä.
Merkkejä siitä, että Emmalla oli ongelmia, oli kuitenkin olemassa. Ollessaan 17-vuotias, peruskoulun viimeisellä luokalla, hänestä yhtäkkiä tuli hyvin syrjäänvetäytyvä. Hän ei käynyt ulkona, halusi vain olla kotona. Hänellä oli jyrkkä moraalikäsitys ja hän paheksui muiden tyttöjen seksuaalista käyttäytymistä, mm. makaamista monien poikien kanssa, mitä hän itse ei hyväksynyt. Hänellä oli kyllä parikin poikaystävää, mutta suhteet eivät kestäneet kauan. Vähemmässä määrin sama jatkui yliopistossa. Hän opiskeli melko tiiviisti. Minulla oli tapana kehottaa häntä liittymään johonkin kerhoon ja menemään joskus ulos, mutta hän ei vain halunnut. Niinpä ajattelin, että kunhan hän pääsee mukaan työelämään, niin hänen elämänsä varmaan muuttuu.
Sitten hän kertoi meille, että hänet oli raiskattu yliopistossa. Hän kertoi asian vuonna 1988, mutta raiskaus oli kuulemma tapahtunut jo vuotta aiemmin. Hän oli käynyt raiskattujen kriisikeskuksessa sen vuoksi. Uskoimme luonnollisesti tytärtämme silloin ja olimme hyvin huolissamme. Hän näytti kuitenkin saavan apua, joten emme tienneet mitä muutakaan tehdä.
Päivä katoamisensa jälkeen hän soitti ja sanoi voivansa hyvin ja tulevansa kotiin pian. Hän tulikin, mutta vain käymään, kertomatta missä asui. Tästä tuli toistuva kaava. Meillä oli tapana kuljettaa hänet takaisin kaupunkiin, hän kuitenkin huolellisesti vältti kertomasta missä asui.
Emma kävi kotona noin kerran viikossa. Tätä ei kuitenkaan jatkunut pitkään, sillä Raiskattujen kriisikeskuksesta soitettiin Dianelle, ‘Teidän on tultava käymään täällä välittömästi, Emmalla on teille jotain näytettävää.’ Diane ajatteli sen olevan tatuointi tai jotain sellaista. Diane meni kriisikeskukseen, jossa oli kaksi työntekijää paikalla, nuoria kaksikymppisiä naisia. Emme koskaan saaneet tietää heidän nimiään. He sanoivat Emmalle: ‘Anna kirje äidillesi.’ Emma teki niin ja juoksi ulos huoneesta. Dianelle kerrottiin, että hänen pitää lukea kirje välittömästi. Näin syytökset minua vastaan tehtiin.
Kirje oli hyvin epäselvä, mutta siitä ilmeni, että Emmaa oli hyväksikäytetty hyvin nuoresta lähtien, kunnes hän lähti kotoa 21 vuoden iässä. Luonnollisesti, kirje vakuutti, myös äidin täytyi olla tietoinen asiasta. Diane ajoi kotiin kirje mukanaan ja näytti sen minulle. Se sai meidät molemmat shokkitilaan. Seuraavana aamuna menimme perhelääkärimme luo, joka on myös henkilökohtainen ystävämme. Hän oli hyvin ymmärtäväinen, mutta hänelläkään ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mistä oli kyse.
Sinä viikonloppuna minulla oli rintakipuja, jotka jatkuivat kahden, kolmen päivän ajan. Lopulta minut vietiin sairaalaan, jossa kerrottiin että olin kärsinyt sarjan sydänkohtauksia. Olin silloin 52-vuotias ja Emman syytökset luultavasti käynnistivät kohtaukset. Sen jälkeen jouduin testeihin ja lopulta sydämen ohitusleikkaukseen. Ilmeisesti se onnistui hyvin, koska olen vielä hengissä. Olen myöhemmin kertonut Emmalle, että hän todennäköisesti pelasti henkeni. Jos en olisi saanut pieniä toistuvia sydänkohtauksia, en olisi tiennyt tarvitsevani leikkausta.
Ollessani sairaalassa Emma halusi puhua muiden perheenjäsenten kanssa. Diane pyysi, että hänen sisarensa Louise ja hänen paras ystävänsä Charlotte menisivät tapaamaan Emmaa. Niinpä Louise-täti ja äidin paras ystävä Charlotte lähtivät tapaamiselle. Kauhuksemme he palattuaan vakuuttivat ‘Ilman muuta se on totta. Ei kukaan voi keksiä tuollaista’. He sanoivat tukevansa Emmaa, eivätkä auttaisi meitä. Pyysimme perheneuvottelua, Dianen psykiatrin neuvosta, mutta he kieltäytyivät edes puhumasta kanssamme.
Päästyäni sairaalasta tilanne vain paheni. Emma ei suostunut tapaamaan meitä. Dianen nuorempi sisar oli saanut oman perheensä puolelleen, eivätkä hekään suostuneet puhumaan meille. Tietenkin kaikkia serkkuja ja muita sukulaisia oli varoitettu, eikä kukaan halunnut olla missään tekemisissä kanssamme. Oma perheeni on kylläkin suhtautunut asiaan tukemalla meitä. Vanhempani ovat onneksi kuolleet. Veljeni ja serkkuni ovat olleet hyvin myötätuntoisia ja tukevia. Heidän mielestään koko juttu on täysin naurettava.
Dianen aiempi paras ystävä ja tämän mies ovat tietenkin käännyttäneet joitakin muita ystäviämme. On hämmästyttävää, miten jotkut ihmiset reagoivat vaikka heidät on tuntenut kauan aikaa. Sinut vain eristetään mitään puhumatta. Onneksi kuitenkin säilytimme useimmat ystävistämme. Asumme pienehkössä kaupungissa ja koska olen jonkinlainen julkinen hahmo, koko asia on ollut sitäkin vaikeampi. Melko pian Emma soitti äidilleen ja sanoi suostuvansa tapaamaan tämän, mutta ei minua. Diane ja minä keskustelimme asiasta ja olimme molemmat yhtä mieltä siitä, että tämä on oikea tapa edetä, olla yhteydessä Emmaan ehdoilla millä tahansa. Niinpä Diane lähti tapaamaan Emmaa kaupunkiin.
Kesällä 1990 eräs mies ja nainen tulivat meille ja pyysivät, että saisivat puhua kanssani. He esittelivät itsensä piirikunnan poliiseiksi. He sanoivat ‘Tiedätte varmaan mistä on kyse.’ Sanoin, ‘Kyllä, luultavasti Emmasta. Luojan kiitos jotain on vihdoinkin tapahtumassa.’ He olivat hiukan yllättyneitä reaktiostani. He sanoivat, että he halusivat haastatella meitä ja mukana oli kaksi muuta poliisia, joilla oli taloon etsintälupa. He kiipesivät vintille, menivät puutarhamajaan ja veivät mukanaan kaikki videofilmini, joista osassa oli turkkilaisia arkeologisia kohteita. Sanoin: ‘Teille tulee todellakin mielenkiintoinen elokuvailta.’
Seuraavana aamuna menimme poliisiasemalle, jossa meitä kumpaakin kuulusteltiin erikseen. Ensi kertaa sain tietää, mitä meistä oli sanottu. Se oli kaikki läpeensä naurettavaa. Olin oletettavasti hyväksikäyttänyt Emmaa kolmivuotiaasta lähtien ja sitä kuulemma jatkui ja jatkui. Hänen ollessaan viidentoista olin jollain tavoin onnistunut saamaan hänet ja joukon koulupoikia esittämään seksiakteja koulun näyttämöllä. Mitenkähän olisin päässyt kouluun? – Sitten noin vuosi sen jälkeen olin päättänyt, että hänestä tulee prostituoitu, olin esitellyt hänet tuntemilleni miehille, jotka maksoivat hänelle seksipalveluksista.
Sitten, kaiken lisäksi, olin päättänyt perustaa saatananpalvontapiirin rituaalista hyväksikäyttöä varten. Sain kokoon ryhmän miehiä, useimmat heistä Devonin kunnallisvaikuttajia, palopäällikön, joukon työtovereitani, yhteensä noin parikymmentä miestä. Älkäämme unohtako paikallista pappia ja lääkäriystäväämme. Niinpä meillä oli kiva pieni joukko koossa. Olimme kaikki pukeutuneet mustiin kaapuihin ja keltaisiin vöihin. Yksi muu tyttö oli paikalla, erään ystäväni tytär. Sidoimme Emman ja hänet toimistoni suurelle soikean muotoiselle pöydälle. Kaikki tapahtui toimistossani.
Tällaisia olivat syytökset. Poliisi halusi tutkia toimistoni. ‘Teidän on parasta vilkaista myös autoni tavarasäiliöön’, sanoin. Heitä tämä nauratti. Poliisi tuntui tietävän, että koko juttu oli naurettava. ‘Uskomme teihin, mutta miten voimme todistaa syyttömyytenne.’ Vastasin, että Emma tulisi saada lääkärintarkastukseen. Tässä vaiheessa epäilin jo Emman kertomusta raiskauksesta yliopistossa. Emma suostui tutkimuksiin, jotka osoittivat Emman olevan neitsyt. Poliisin kerrottua minulle tuloksesta, he tekivät merkittävän teon. He menivät tapaamaan Dianen perhettä ja hänen entistä parasta ystäväänsä. He kertoivat lääkärintutkimuksen tuloksesta ja sanoivat näiden tehneen pahan virheen, mustanneen nimeni ja maineeni. Lisäksi he eivät olleet itse asiassa auttaneet Emmaa lainkaan. Lopuksi poliisi kehotti heitä lopettamaan Emman rohkaisemisen.
Mutta tiedättekö mitä? Dianen kaksi sisarta ja entinen paras ystävä kieltäytyivät uskomasta poliisia! He riensivät Emman luokse ja saivat hänet vakuuttamaan heille, että kaikki nuo kauheat asiat olivat todellakin tapahtuneet. Charlotten mies on lääkäri ja hänen mielestään voi olla neitsyt, vaikka kaikki, mitä Emma sanoi, olisikin tapahtunut. Hän on sotkeutunut juttuun niin, ettei voi enää myöntää erehtyneensä. Onko mitään toivoa? Dianen perhe on saanut itsensä nurkkaan. He eivät enää voi sanoa: ‘Hyvä Jumala, olemme erehtyneet.’ Emma taas saa tukea niin monelta typerykseltä, ettei voi perääntyä.
Poliisi lähetti Emman sitten sosiaalitoimistoon, jotka puolestaan ottivat yhteyttä kriisikeskukseen, jonne Emma lopulta meni. Vuoden 1991 alusta hän asui siellä. Sen jälkeen hän meni puolitien asuntolaan, jossa hän vieläkin asuu. Poliisin asiaan puuttumisen jälkeen suhteemme Emmaan on kuitenkin parantunut. Hän käy nykyään kotona kerran viikossa ja hän on ollut jo kaksi kertaa lomamatkalla kanssamme. Kävimme esimerkiksi tämän vuoden alussa yhdessä Kreetalla. Hän lähettelee minulle lahjoja. Jos näkisitte meidät yhdessä, ette varmaan uskoisi koko juttua. Hiljattain hän lähetti minulle syntymäpäiväkortin, jossa luki: ‘Syntymäpäiväonnittelut suurenmoiselle isälle.’
Alkuaikoina yritin puhua Emmalle siitä, kuinka hän on neitsyt ja kuinka mahdottomia hänen syytöksensä olivat, mutta hän ei halunnut keskustella siitä. Nyt hän jo puhuu valemuistojen oireyhtymästä ja hyväksyy, että sellainen on mahdollista. Hän ei kuitenkaan myönnä, että hänelle itselleen olisi käynyt niin. Mielestäni hänen ‘muistonsa’ olivat peräisin televisio ohjelmista, painajaisista ja raiskattujen tukikeskuksen työntekijöiden vaikutuksesta. Hän oli tietenkin myös sosiologian opiskelija, josta ei varmaankaan ollut apua. Luulen, että Emma todellakin uskoo tarinaansa.
Vanhempana olemisen vaikeus on se, että luulemme tuntevamme lapsemme paremmin kuin tosiasiassa tunnemme. Emma oli luultavasti aidosti häiriintynyt lapsi, mutta emme tiedostaneet sitä. Olemme yrittäneet miettiä, mikä meni vikaan, mutta emme osaa sanoa. Ainoa johtopäätös on, että olimme liian huolehtivaisia ja suojelevia.
Emme syytä Emmaa, mutta olen kuitenkin saavuttanut vaiheen, jolloin ajattelen, että Emman tulisi ottaa jotain vastuuta tapahtuneesta. Hän on ihastuttava nuori nainen, ja vaikka se kuulostaakin oudolta, hän on hyvin huolehtivainen tytär. Luulen, että jutun edetessä Emman täytyi säilyttää kaikkien huomio, keksimällä yhä kummallisempia juttuja.
Emme voi keskustella kriisikeskuksen työntekijöiden kanssa järkevästi. He eivät ole kiinnostuneita siitä, mitä Emma on kertonut menneisyydestään. Heidän mielestään ei ole väliä, onko se totta vai ei. He väittävät Emmaa tunne-elämältään häiriintyneeksi. Emmalla todellakin menee nykyään paremmin ja hänellä on enemmän itsetuntoa verrattuna aikaisempaan. Mutta he eivät kuitenkaan ole pystyneet auttamaan Emmaa kohtaamaan todellisuutta.
Joskus minustakin tuntuu, että Emma on emotionaalisesti hyvin häiriintynyt. Koska hän on kuitenkin yli 21, meillä ei ole minkäänlaisia oikeuksia pyytää hänestä lisätietoja. Voisin tietenkin ruveta riitelemään, mutta en halua pahentaa asioita. En halua pilata sitä, mitä meillä on. Se ei suinkaan ole täydellistä, mutta paljon parempi, kuin ei mitään kontaktia.
MARIA GRANUCCI, PERUJA
Tarina on tuttu. Mari Granucci, nyt 37-vuotias, oli ilmeisesti liiankin älykäs ja pystyvä työntekijä, kun ottaa huomioon, että hänellä oli epävarma ja pystymätön miespomo kirjanpitotoimistossa, jossa hän työskenteli. Marraskuuhun 1988 mennessä hän oli jo niin kyllästynyt pomonsa sanalliseen ja fyysiseen häirintään, että valitti yhtiön johdolle. He ‘ratkaisivat’ ongelman viemällä Marian ja hänen pomonsa lounaalle keskustelemaan asiasta. Hermoromahduksen partaalla Maria irtisanoutui. Pian jälkeenpäin hän luuli kuolevansa sydänkohtaukseen, mutta sen sijaan hänen diagnosoitiin paikallisella virginialaisella teho-osastolla kärsivän paniikkikohtauksesta. Sairaanhoitajan ehdotuksesta hän tapasi kliinisen psykologin Karen Meynertin.
Karen vaikutti kyllä hyvin huolestuneelta ja osaan ottavalta, mutta myös hyvin itsevarmalta terapiaistuntojemme alusta lähtien. Hän on neljä vuotta minua vanhempi. Hän luultavasti puhui enemmän kuin minä. Hän vaati aina, että varaan ja maksan seuraavan tapaamisen etukäteen, ennen istunnon alkua.
Yritin keskittyä istunnoissamme siihen, miksi en pärjännyt tämän esimieheni kanssa, niin ettei sellaista tapahtuisi uudelleen. Karen halusi palata lapsuuteeni. Aivan terapian alussa hän kysyi olinko koskaan tullut seksuaalisesti hyväksikäytetyksi lapsuudessani. Vastasin: ‘Ehdottomasti ei.’ ja hän perääntyi. Hän kuitenkin palasi koko ajan asiaan ja ehdotti etten pysty samaan työhön, koska isäni oli hyväksikäyttänyt minua emotionaalisesti. Hän väitti lisäksi, että olin mennyt naimisiin isääni muistuttavan miehen kanssa, joten elämäni hyväksikäytettynä jatkui vapaaehtoisesti. Hänen mielestään kokemani romahdus oli minulle eduksi, koska sen avulla saatoin päästä eroon tästä mallista ja oppia olemaan oma itseni.
Tavallaan vanhempani kyllä laiminlöivät minua. Täytettyäni 10 he sanoivat, että olen liian vanha hyvänyön suukkoihin: ‘Olet nyt aikuinen.’ Yritin olla aikuinen 10 vuoden iässä koska halusin miellyttää heitä. Niinpä elämässäni on aina ollut emotionaalinen tyhjiö johtuen vanhempieni avoimen kiintymyksen puutteesta. Olin myös vanhin neljästä työläisperheen tyttärestä ja minun älykkyysosamääräni on 157, kaksi pistettä korkeampi kuin Einsteinilla. He eivät oikein tienneet, miten minun kanssani pitäisi menetellä.
En kuitenkaan ollut valmis uskomaan sairaan perheen malliin ennen kuin Karen tajusi, että hänen täytyy käyttää älyllistä reittiä saadakseen minut vakuuttuneeksi. Hän alkoi antaa minulle kirjallisia tehtäviä. Aluksi kirjoitin postittamattomia kirjeitä entiselle esimiehelleni, sitten vanhemmilleni. Sitten luin Melodie Beattien ’Pieni neiti täydellinen’. Näin todellakin paljon itseäni kirjassa. Siinä ei puhuttu insestistä vaan tarkasteltiin emotionaalista hyväksikäyttöä. Seuraavaksi tuli Alice Millerin ’Lahjakkaan lapsen tragedia’ ja muut Alice Millerin kirjat. Kirjoitin ja analysoin kaikkia näitä kirjoja.
Näin aloittaa Alice Miller vuonna 1991 ilmestyneen kirjansa ’Hiljaisuuden muurin murtaminen': ‘Totuus lapsuudesta, joka monen meistä on kestettävä, on käsittämätön, pöyristyttävä, tuskallinen. Usein se on hirviömäinen. Tällaisen lapsuuden tiedostaminen ja sen integroiminen osaksi tietoisuuttamme on selvästi mahdotonta, vaikka sitä haluaisimmekin’. Hän suosittelee jokaisen yksityiskohdan mieleen palauttamista ja huolellista työstämistä terapiaprosessin avulla.
Lopulta huhtikuussa 1993 Karen kysyi, halusinko keskustella mahdollisesta insestistä. Hän oli valmistanut minua tähän jo yli neljän vuoden ajan. Halusin epätoivoisesti parantua, joten suostuin. Karen antoi minulle kirjan ’Rohkeus parantua’ ja luettuani olin valmis antamaan periksi selviytyjän roolille. En koskaan muistanut erityisiä aikoja tai paikkoja, mutta olin varma, että hyväksikäyttö alkoi, kun olin viiden vuoden ikäinen ja jatkui kunnes olin viidentoista ja tapasin tulevan aviomieheni Tomin.
Karen halusi hypnotisoida minut tehdäkseen ikäregressiota, mutta siihen en suostunut. Sen sijaan teimme rentoutumisharjoituksia jotka, kuten sain tietää myöhemmin, olivat tosiasiassa hypnoottisia istuntoja. Tällöin Karen sammutti valot, käski minua sulkemaan silmäni ja rentouttamaan kehoni sillä aikaa, kun kuuntelimme rentoutuskasetteja. Hän vei minut aina turvalliseen paikkaan, joka oli makuuhuoneeni, istumaan sängylle, pino kirjoja vierelläni. Olen aina lukenut paljon, ja luen vieläkin keskimäärin kuusi kirjaa viikossa. Ovi oli aina kiinni. Sitten muistin isäni tunkeutuvan turvalliseen paikkaani tulemalla huoneeseen ja sulkemalla oven perässään. Kuvailin, kuinka hän vaati minua riisuutumaan. Aluksi muistin hänen vain katsoneen minua. Sitten asiat etenivät: ‘Hyvä Jumala, hän koskettelee minua!’ Lopulta, ollessani vanhempi muistoissani, tajusin hänen toistuvasti tunkeutuvan minuun.
Minulla alkoi olla muistinvälähdyksiä seksin yhteydessä mieheni kanssa. Jos Tom kosketti minua tietyllä tavalla, aloin huutaa ja peräytyä kuvitellen joskus isäni päälläni. Karenin ehdotuksesta Tom ja minä pidättäydyimme seksistä noin kahden kuukauden ajan. Muistinvälähdykset alkoivat toistua liian usein. Karen kysyi minulta, löikö isäni koskaan minua. Vastasin: ‘Ei!’ Hän kysyi, olinko joskus satuttanut itseni. Kerroin kuinka olin kaatunut jäällä ja murtanut nenäni. Hän vakuutti minun suojelevan isääni, joka oli murtanut nenäni pakottaessaan minut seksiin. Tämä oli elämäni kaava, hän kertoi, otin aina syyn omille niskoilleni.
Sinä kesänä ja sitä seuraavan syksyn aikana menin täysin pois tolaltani. Sain sairaslomaa pankista, jossa työskentelin, mutta sen jälkeen en enää voinut mennä takaisin. Laihduin 30 kiloa. Tulin hyvin sairaaksi ja aloin hautoa itsemurhaa. Karenin mukaan en voinut tavata perhettäni sellaisessa kunnossa, joten lopetin kaikki yhteydenotot kertomatta heille, mistä oli kysymys. Karen ohjasi minut psykiatrille, joka määräsi minulle Prozac-kuurin, rauhoittavaa lääkettä Klonopinia ja lithiumia. Olin kuin kävelevä aave voimakkaan lääkityksen ansiosta.
Mieheni ja lapseni eivät tienneet, mitä tehdä. Tom ihmetteli, pitäisikö hänen järjestää minut johonkin laitokseen. Jouduin auto-onnettomuuksiin voimakkaan lääkityksen takia. Onneksi kukaan ei loukkaantunut. Heinäkuussa Tom takavarikoi ajokorttini. Karen ehdotti, että eroaisin Tomista, koska suhteemme oli sairas, kuten lapsuuteni perhe. Hän sanoi, etten koskaan paranisi, jos en eroaisi Tomista. Kuitenkin, jopa tällaisessa tilassa, roikuin Tomissa. Olin kuitenkin samalla täysin riippuvainen Karenista. Maksaakseni terapian, kulutin kaikki säästömme ja otin lainaa taloamme vastaan. Tom uskoi kaikkiin vanhempiini kohdistettuihin insestisyytöksiin. Ne tekivät käyttäytymiseni ymmärrettäväksi ja selittivät aviolliset ongelmamme.
Lopulta 4. lokakuuta 1993 istuin tietokoneeni ääreen ja kirjoitin 4-sivuisen syytöskirjeen vanhemmilleni. Kerroin tuskani olevan ‘enemmän kuin kauheaa. Luulitte, pääsevänne siitä, luulitte, että kiltti tyttönne on tukahdutettu ikiajoiksi. Älä luulekaan, isi’. Syytin isääni toistuvista raiskauksista, mutta myös äitiäni, jonka oli täytynyt tietää asiasta. ’Mikset pelastanut minua? Olen lapsesi. Pelkäsitkö isää niin, ettet välittänyt minun turvallisuudestani?’ Kerroin, miten paljon tämä on maksanut, pelkästään viimeisen kahden kuukauden aikana 4600 dollaria. Olemme menettäneet melkein kaikki ystävämme, ‘Maailmamme on kutistunut hyvin pieneksi.’
Postitin kirjeen ennen kuin ehdin katua ja toin kopion terapiaistuntoon. Olin ylpeä siitä, että minulla oli ollut sisua tehdä se itse. Karen pillastui. Hän nousi seisomaan, heristi nyrkkiään ja sanoi: ‘Miten uskallat tehdä tällaista ilman hyväksyntääni!’ Hän oli raivona. En ollut koskaan nähnyt häntä niin vihaisena ja pelästyin todella. Rooliemme mukaan hän oli äiti ja minä lapsi. Olin taas tehnyt väärin ja tuskailin kauan sitä, että olin tuottanut hänelle pettymyksen.
Isäni, sähköinsinööri, joka oli jäänyt eläkkeelle muutama vuosi sitten vakavan aivohalvauksen jälkeen, vastasi 20-sivuisella kirjeellä, jossa hän teki selkoa jokaisesta elämänsä hetkestä. Hän kiisti kaiken ja sanoi ymmärtävänsä, että toivoin anteeksipyyntöä, mutta totesi sen olevan väärin. Hän sanoi, että he äidin kanssa rakastivat minua yhä, mutta olivat hyvin loukkaantuneita. Näytin kirjeen Karenille, joka sanoi: ‘Syyllisyys paistaa tästä kirjeestä. Tämä on hyvin syyllinen mies. Sinun pitäisi harkita syytteen nostamista.’ Aloin ihmetellä, mitä hän oikeastaan halusi minusta. Minä halusin vain parantua, en halunnut isääni vankilaan asiasta, joka oli tapahtunut kauan sitten. Halusin jatkaa elämääni. Epäilin kaikkea tätä, mutten uskaltanut kertoa Karenille.
Näihin aikoihin kärsin myös unettomuudesta, joskus en nukkunut viiteen päivään. Sitten nukahdin muutamaksi tunniksi ja jatkoin unetta taas muutamia päiviä. Minulla oli monenlaisia terveydellisiä ongelmia johtuen stressistä ja äkillisestä laihtumisestani – ihottumaa, kystiä, murtunut käsi ja jalka. Saatuani isän kirjeen olin vieläkin huonommassa kunnossa, mikäli mahdollista. Tomia huolestutti perheen tasapaino, jota oli horjutettu jo niin kauan. Hän otti lääkitykseni pois ja sanoi ‘Nyt lopetat lääkkeiden syömisen’. Olin vihainen, mutta Tom sanoi, että hän yritti vain auttaa, eikä tiennyt mitä muutakaan tehdä, paitsi järjestää minut laitokseen.
Niinpä Tom ja minä sovimme vieroitusohjelmasta. Neljän viikon kuluttua olin täysin ilman lääkitystä. Vähitellen aloin olla taas oma itseni, pääni alkoi selvetä, maailma alkoi tuntua todelliselta ja ymmärrettävältä. Tomin vaatimuksesta lopetin myös Karenin terapiaistunnot. Hän on hyvin älykäs mies, pyhimys. Hän pelasti elämäni.
Marraskuussa kerroin Tomille, että aloin epäillä omia syytöksiäni. Hän oli kauhuissaan: ‘Jos näin on, miten pystymme koskaan korjaamaan sen, mitä olemme perheellesi aiheuttaneet.’ Hän jakoi vastuun kanssani. Kahden seuraavan viikon aikana luin uudestaan kirjeet ja osia ‘Rohkeudesta parantua’. Lopulta sanoin: ‘Minun on korjattava tämä.’
Marraskuun lopussa sovin tapaamisen Karenin kanssa. Kerroin, etten enää uskonut syytöksiini ja häpesin valemuistojani. Pyysin hänen apuaan sotkun selvittämiseen. Karen sanoi, ‘Voi Luoja, olet uudelleen alistettu ja kiellät taas kaiken. Se oli liian tuskallista sinulle. Nyt meillä on paljon työtä edessämme. Olemme menneet aimo askeleen taaksepäin.’ Näin, mitä hän ajoi takaa, sillä en ollut tavannut häntä vähään aikaan, enkä enää käyttänyt lääkkeitä. Hän sanoi: ‘Älä pyydä vanhemmiltasi anteeksi, ennen kuin olemme selvittäneet tämän. Älä soita heille, tai tapaa heitä.’
Seuraavana päivänä eräs äitini parhaista ystävistä, joka ei ollut tietoinen koko asiasta, soitti kyselläkseen isäni vointia. Isä oli saanut aivohalvauksen. Soitin äidille ja sanoin haluavani tavata hänet, että olin kovin pahoillani ja että halusin tulla katsomaan isää. Luulin äidin ymmärtäneen, että peruin syytökseni, mutta kuulin myöhemmin, ettei hän uskonut sitä. Halvauksesta johtuen isä ei muistanut syytöksiäni. Äiti pelkäsi, että isä muistaisi nähdessään minut, mikä voisi johtaa uuteen, kohtalokkaaseen halvaukseen. Niinpä hän järjesti minulle tapaamiskiellon.
Koin helvetin syyllisyyteni ja huoleni takia. Lopulta minua pyydettiin tulemaan sairaalaan. Isä oli kuulemma jatkuvasti pyytänyt nähdä minua ja ihmetellyt, miksi en tullut katsomaan häntä. Isä itki ja halasi nähdessään minut. Se tuntui ihmeellisen hyvältä. Hän kysyi, ‘Missä sinä olet ollut? Mikset ole käynyt katsomassa?’ Keksin jonkun tekosyyn välttääkseni järkyttämästä häntä. Myöhemmin käytin paljon aikaa selittääkseni kaiken äidille, siskoilleni ja heidän miehilleen. He hyväksyivät lopulta sen, että peruin kaikki syytökseni.
Sittemmin olen työskennellyt ahkerasti saavuttaakseni uudelleen vanhempieni ja perheeni luottamuksen. Aluksi he luulivat että muuttaisin taas mieleni. Mutta kun he näkivät, ettei se ollut tilapäistä ja etten enää tavannut Karenia, asiat alkoivat sujua paremmin. Nyt isäni tietää mitä tapahtui. Kun hän pääsi sairaalasta kuntoutuskeskukseen, vietin 12-tuntisia päiviä hänen kanssaan. Hän itkee usein. Hän on ihana mies. Hän soittaa minulle ja kysyy, kuinka voin. Hän on huolissaan, etten masentuisi uudestaan. Hänen oma paranemisensa edistyy mukavasti. Hän on 59. Hän saa hitaasti muistiaan takaisin. Koska halvaus oli aivojen vasemmalla puolella, hänen oikea puolensa on halvaantunut ja hänen oikea silmänsä on sokea. Isä on vammainen ja tarvitsee paljon tukea. Olen todella kiitollinen, että saan olla taas osa hänen elämäänsä. Halvauksen jälkeen hän osoittaa helpommin tunteitaan. Tyhjiö, jonka koin elämässäni aiemmin, on nyt täynnä vanhempieni rakkautta, halauksia ja suukkoja. Rakastan heitä todella.
Perheeni oli kerännyt artikkeleita ja videonauhoja ns. valemuistojen oireyhtymästä. Istuin yksin yhdeksän tuntia lukemassa ja katsomassa videonauhoja. Näin itseni niissä. Itkin ja itkin ja olin hyvin vihainen Karenille. Tajusin, että mieleni oli raiskattu. Tunnen olleeni pikemminkin hyväksikäyttäjä kuin syytösten esittäjä ja sitä häpeää kannan joka päivä.
Nykyään kun syytösten perujia ilmaantuu enemmän ja enemmän, on tärkeää, että asiasta puhutaan. Perumisen jälkeinen aika ei ole helppoa, se sisältää paljon tuskaa ja häpeää. Itselläni on vaikeuksia elää sen kanssa, mutta en silti koskaan enää mene terapeutille. Tarvitsemani terapia on sitä, mitä teen parhaillaan: teen valemuistamisen oireyhtymää tunnetuksi, kerron oman tarinani. Toivon vain, että voisin kertoa vanhemmilleni kuinka pahoillani olen, mutta he eivät kuuntele eivätkä halua puhua siitä. Suhteeni siskojeni kanssa on vieläkin hankala.
On vielä yksi asia, joka kaipaa selventämistä. Kuultuaan tarinani joku kysyi: ‘Oliko sinulla aina seksuaalisia fantasioita isästäsi?’ Kysymys iljetti minua. Kun kuvittelin isäni päälläni Tomin sijasta, oli kysymys myrkyllisen terapian ruokkimasta sairaasta harhasta, ei fantasian toteutumasta. En ole koskaan ajatellut isääni tuolla tavoin. Minulla ei myöskään ollut seksuaalisia ongelmia mieheni kanssa ennen terapiaa.
Hakeuduin terapiaan vuonna 1988 työhön liittyvän ongelman takia ja lähdin vuonna 1993 itsemurha-alttiina hylkynä. Terapia varasti 5 vuotta elämästäni. Minusta tuli täysin vastuuton ja itsekeskeinen, mutta syytän tapahtuneesta Karen Meynertiä. Hän on ammattitaitoinen terapeutti, joka tietoisesti johdatti minut tälle tielle.
YHDEKSÄS LUKU
JA PIENI LAPSI JOHDATTAA HEITÄ (JA ON JOHDATELTU)
‘Eikö ole ilmeistä, että ihmiset olivat pelotelleet lapsiaan niin monilla tarinoilla, että nämä eivät nukkuneet näkemättä unta Paholaisesta. Sitten kaupungin naisparat pakotettiin tunnustamaan se, mitä lapset olivat kertoneet.’
FRANCIS HUTCHINSON, Historiallinen essee noitavainoista (v. 1718), jossa kuvataan 1669 tapahtunutta 300 lapsen ‘viettelyä’ Morassa Ruotsissa. Lopputuloksena oli 85 noidan polttaminen.
Kun tukahdutettujen muistojen etsintä alkoi pian ‘Rohkeus parantua’ -kirjan julkaisemisen jälkeen (Bass, 1988, 1992), se määriteltiin noitavainoksi, jossa lapset ohjelmoidaan syyttämään viattomia aikuisia seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Kirja keskittyy pääasiassa siihen, että aikuiset palauttaisivat mieleensä mahdollisia, tukahdutettuja lapsuuden seksuaalisten hyväksikäytön muistoja. Viimeaikaiset tapaukset, joissa on mukana esikouluikäisiä, aiheuttavat kuitenkin vähintään yhtä suurta kärsimystä ja johtavat siihen, että lapset traumatisoituvat ja viattomat ihmiset kärsivät vankeustuomioita. Tulemme näkemään, että nämä kaksi ilmiötä – lasten taivuttaminen esittämään syytöksiä ja aikuisten muistonpalautumat – eivät ole vain samankaltaisia ilmiöitä, vaan ilmenevät usein yhdessä saman perheen sisällä.
Kun tultiin tietoisiksi niistä kauheuksista, joita todellinen lasten seksuaalinen hyväksikäyttö aiheutti, Walter Mondale taisteli vuonna 1974 läpi lain lasten hyväksikäytön ehkäisystä ja hoidosta. Tämä taitekohtana toiminut laki loi sen mahdollisuuden, että liittovaltion rahaa alettiin jakaa osavaltioille, kun ne määräsivät omassa lainsäädännössään lääkärit, psykologit, poliisit, opettajat, sairaanhoitajat ja muut ammattilaiset velvollisiksi raportoimaan hyväksikäytön epäilystä lastensuojelulle. Laki antaa anonymiteetin ja immuniteetin syytetoimia vastaan jokaiselle, joka ilmoittaa lapsen hyväksikäytöstä. Niitä, jotka eivät ilmoita hyväksikäyttöepäilystä uhkaa sakkorangaistus tai vankeus (Gardner, 1993).
Lainsäädäntö on luonut hyväksikäytön pois kitkemiseen erikoistuneen sosiaali- ja mielenterveystyöntekijöiden ja poliisien byrokratian, joka pitää itse itseään yllä. Mitä enemmän tapauksia löytyy, sitä enemmän varoja tarkoitukseen saadaan ja sitä tärkeämpää työ on. Entä tulokset? Epäilemättä monia tosia tapauksia on paljastunut. Traagista kuitenkin on, että laki on rohkaissut myös vääriin syytöksiin, jotka ovat turmelleet viattomien ihmisten elämän.
Itseoikeutettujen sosiaalityöntekijöiden verkko kattaa Amerikan. He ovat innokkaita löytämään hyväksikäyttöä, vaikka todisteita on vain vähän tai ei lainkaan. Juoru hyväksikäytöstä riittää siihen, että pyörät pistetään pyörimään. Usein lapset otetaan pois vanhemmiltaan ilman varoitusta, ja epäilty pidätetään ilman kuulustelua. Joka haluaa perehtyä uuvuttavaan tutkimusraporttiin päiväkotitapauksista voi lukea kirjan ‘Satan’s Silence’ (Natan, 1995). Kirjoittajat kuvaavat, miten muutamien ihmisten psykoottinen harhaisuus muuttui yleiseksi politiikaksi (Benedek, 1978).
MCMARTIN: ENSIMMÄINEN PÄIVÄHOITOSKANDAALI
(Tässä kappaleessa käytetään aikuisista heidän omia nimiään, koska he ovat olleet julkisuudessa. Judy Johnson ja Ray Buckey esiintyvät siis omilla nimillään. Kaikkien lasten nimet on muutettu.)
Elokuussa 1983 Los Angelesissa Judy Johnson, joka myöhemmin diagnostisoitiin paranoidiseksi skitsofreenikoksi, havaitsi, että hänen kaksivuotiaansa takamus punoitti, ja hän päätteli siitä, että poikaa oli seksuaalisesti hyväksikäytetty. Vaikka poika ei osannut vielä puhua lauseita, vaan pelkästään joitakin irrallisia sanoja, poliisi päätti, että äiti oli oikeassa. He eivät kyseenalaistaneet hyväksikäyttödiagnoosia, vaan aluksi oli epäselvää vain tekijä, arveltiin, että se oli joku puistossa. Kuitenkin melko pian jatkuvanlapselta kyselemisen jälkeen, äiti ja poliisi varmistuivat siitä, että syyllinen oli 25-vuotias Ray Buckey, yksi McMartinin esikoulun opettajista (Natan, 1991).
Ilman että esikoulua olisi enempää tutkittu tai havainnoitu, syyskuun 9. päivänä paikallinen poliisi lähetti kirjeen 200 vanhemmalle varoittaen mahdollisesta rikollisesta toiminnasta, kuten oraalisesta seksistä, sukupuolielinten, takamuksen tai rintojen hyväilystä ja sodomiasta kuumeen mittaamisen varjolla. Huolestuneet vanhemmat alkoivat intensiivisesti kysellä lapsiltaan. He soittelivat toisilleen verratakseen tietojaan. Lapset, joista valtaosa oli kolme-neljä -vuotiaita, kielsivät aluksi, että heille olisi tapahtunut mitään. Voimakkaasti vanhempien painostamina jotkut alkoivat kuitenkin kertoa, että heitä oli kosketeltu.
On mahdotonta rekonstruoida, miten juorut levisivät, mutta marraskuun alussa vanhempien keskuudessa vallitsi täysi paniikki. Monet olivat vieneet lapsensa poliisiasemalla, jossa heitä kuulusteltiin aggressiivisesti. Vanhemmat alkoivat viedä mahdollisesti traumatisoituja lapsiaan Children’s Institute Internationaliin (CII). Siellä sosiaalityöntekijä Kee MacFarlane ja muut lapsen seksuaalisen hyväksikäytön asiantuntijat haastattelivat heitä käyttäen johdattelevia kysymyksiä, painostamista ja anatomisia nukkeja. Lopulta 350 lasta joutui CII:n ‘terapiaan’. Nathan ja Snedeker antavat järkyttävän kuvauksen CII:n kuulusteluprosessista (Natan, 1991):
‘Tehdäkseen lasten olon helpommaksi naiset (terapeutit) olivat pukeutuneet klovnimaisesti kummallisiin vaatteisiin ja monivärisiin sukkiin. He istuivat lattialla lasten kanssa. He puhuivat lempeällä kirkkaalla äänellä ja rohkaisivat puhumaan sukupuolielimistä ja seksuaalisesta käyttäytymisestä, jolle lapsilla tuskin oli edes sanoja. He käyttivät uutta diagnostista välinettä, anatomisia nukkeja, joilla oli rinnat, vagina, penis, peräaukko ja häpykarvoitus. Lapset tutustutettiin MacFarlanen käsinukkeihin … Istunnot olivat näytelmiä, joissa oli alastomia, sukupuolielimillä varustettuja nukkeja, jotka koskettelivat, tönivät ja uhkailivat toisiaan. Peniksiä työnnettiin suuhun. ‘Tapahtuiko näin? Se oli varmaan yököttävää’, sanoi MacFarlane. ‘Ei sellaista tapahtunut’, korjasi Tanya ‘minä vain leikin’. Puhuttiin siitä, että oli menty koulusta hyväksikäyttäjän kotiin, vaikka selväksi ei tullut, olivatko ne henkilöiden taloja vai nukkekoteja. MacFarlanen ehdotuksesta Tanya nimesi Peggy Buckeyn hyväksikäytön todistajaksi.’
Näihin aikoihin syytteet laajenivat käsittämään Ray Buckeyn lisäksi hänen sisarensa Beggy Annin, äitinsä Beggyn ja lisäksi 70-vuotiaan pyörätuolissa istuvan isoäitinsä Virginia McMar tinin ja kolme esikoulun työntekijää. MacFarlane ja hänen joukkonsa esittivät kauhistuttavia tarinoita siitä, miten Buckeyt ja muut opettajat olivat pakottaneet lapset juomaan verta ja virtsaa, miten he olivat tappaneet eläimiä heidän nähtensä – mikä muis tutti saatananpalvonnan rituaaleja.
Samaan aikaan Judy Johnsonin väitteet siitä, mitä hänen kaksivuotias poikansa – joka ei siis vielä osannut puhua – oli muka kertonut, muuttuivat entistä oudommiksi. Ray Buck leyllä oli ollut naamio ja hän oli harjoittanut sodomiaa samalla kun oli pitänyt pojan päätä wc-pytyssä. Hän väitti, että Buckley oli pakottanut pojan ratsastamaan alasti ja hyväksikäyttänyt häntä tällöin. Lisäksi Buckley oli pukeutuneena poliisiksi, palomieheksi, klovniksi ja joulupukiksi.
Johnsonin väitteet ulottuivat pian koskemaan muitakin McMartinin esikoulun opettajia. He olivat tahallaan sohineet poikaa silmiin saksilla ja painaneet niittejä hänen korviinsa, nänneihinsä ja kieleensä. He olivat myös tappaneet vauvan ja pakottaneet pojan juomaan sen verta. Muut hyväksikäyttäjät, jotka Judy Johnson tunnisti, olivat hänen lehdissä näkemiään miesmalleja ja tuntemattomia, jotka olivat seuranneet häntä. Kaksi vuotta myöhemmin hän joutui sairaalaan paranoidisen skitsofrenian vuoksi ja kuoli sittemmin maksakirroosiin (Franzini, 1994).
Lopulta terapeuttien, vanhempien ja poliisin intensiivisen kyselyn tuloksena monet lapset uskoivat tulleensa hyväksikäytetyiksi ja tarinoihin ilmestyi hurjia syytöksiä kuumailmapalloissa, kaukaisilla maatiloilla, hautausmailla ja koulun alla olevissa tunneleissa tapahtuneesta hyväksikäytöstä (Summit, 1994).‘Michelle Remembers’ -kirja kertoo tukahdutetuista muistoista ja saatananpalvonnasta. Sen toinen kirjoittaja, kanadalainen psykiatri, Lawrence Pazder lensi paikalle kertomaan, miten tunnistetaan ritualistinen hyväksikäyttö. Pian yhä useammat lapset ja vanhemmat uskoivat, että McMartinin esikoulu oli osa satanistista kulttirengasta, johon liittyi pornografiaa ja ritualistista hyväksikäyttöä. Todistaessaan kongressissa 1984 sosiaalityöntekijä Kee MacFarlane väitti: ‘Olemme tekemisissä organisoidun lasten hyväksikäyttäjien toiminnan kanssa… Esikoulu on toiminut peitteenä laajemmalle, uskomattomalle lapsiin kohdistuvien rikosten verkostolle’.
Kysymys tunneleista nousi äskettäin uudelleen esiin, kun McMartinin syytteitä on yritetty näyttää toteen. Arkeologi Gary Stickelin ohjauksessa sellaiset vanhemmat, jotka ovat hyötyneet lastensa hyväksikäyttöväitteistä, tekivät kaivauksia entisessä päiväkodissa. He väittävät löytäneensä todisteita tunneleista, jotka on täytetty. Ronald Summit ja Elleen Bass kiirehtivät julkaisemaan uudet tiedot, vaikka mitään ei ollut esitetty julkisuudessa (Summit, 1994). Kriitikko Debbie Natan toteaa, että kaivauksiin osallistuneet lähtivät siitä, että on löydettävä jotain ja heillä on myös taustallaan epätosien kuvitelmien istutus. Eräs geologi on julkaisemattomassa raportissaan ilmaissut vahvan skeptisyytensä oletettujen tunneleiden olemassaolosta.
Mitään kyseenalaistamatta media julisti sensaatiomaista McMartin -tarinaa. Julisteet ‘Me uskomme lapsia’ tulivat suosituiksi ja niiden kautta Kaliforniasta levisi se väärä tieto, että ‘Lapset eivät koskaan valehtele’. Ennen oikeudenkäyntiä, kun alustavat kuulemiset kestivät puolitoista vuotta, vastaavia tapauksia pulpahti esiin päiväkodeissa joka puolella USA:ta ja Kanadaa. Niissä oli monia McMartinin piirteitä, mutta lisäksi paikallisia variaatioita. Kritiikittömän lehdistön ja sellaisten uusien organisaatioiden kautta, kuin ‘Uskokaa lapsiin’ – pornografiasta, seksuaalisista ‘leikeistä’, manaamisesta, ihmissyönnistä, maagisten nesteiden juonnista ja eläinuhreista – tuli nopeasti osa amerikkalaista ‘kansankulttuuria’.
Käynnissä oli kansakunnan käsittävä noitavaino, jossa vanhemmat, opettajat, sosiaalityöntekijät ja terapeutit kieltäytyivät kuulemasta lasten sanomaa ‘ei’ -sanaa. Vakuuttuneina siitä, että esikoululaiset olivat joutuneet kaikessa hiljaisuudessa terrorin kohteeksi, tutkijat uskoivat että vain rohkaisemalla, johdattelemalla ja jopa painostamalla lapsia, saatiin totuus esiin.
On mahdollista, että jotkut lapset, joissakin tapauksissa olivat tulleet hyväksikäytetyiksi. Emme kuitenkaan saa koskaan tietää sitä, koska suggestiivinen johdattelu on pilannut haastattelut. Painostettaessa useimmat kolme-viisivuotiaat lopulta antoivat periksi. Epäilemättä monet alkoivat uskoa, että päivähoitajat olivat hyväksikäyttäneet heitä, vaikkei mitään ollut tapahtunut.
TUTKIMUKSIA LASTEN SUGGESTIOHERKKYYDESTÄ
Cornellissa työskentelevän psykologi Stephen Cecin ja McGillin yliopistossa työskentelevän Maggie Bruckin, kuten muidenkin tutkijoiden viimeaikaiset tutkimukset valottavat sitä, miten helposti pienet lapset voidaan saada uskomaan traumaattisiin tapahtumiin, joita ei ole tapahtunut. Näistä tutkimuksista on laaja selostus Cecin ja Bruckin julkaisussa Jepardy in the Courtroom: A Scinetific Analysis of Children’s Testimony (1995). Vain vähäisesti johdateltuna yksi tutkimukseen osallistunut lapsi syytti lastenlääkäriä yrityksestä kuristaa hänet ja siitä, että tämä olisi vasaroinut puisen lastan hänen vaginaansa. Lääkärin onni on, että koko tilanne videoitiin, eikä mitään tällaista tietenkään tapahtunut. Cecin ryhmän tutkijat kysyivät toistuvasti pieneltä pojalta, oliko hänen sormensa jäänyt hiirenloukkuun. Hänen alkuperäinen kieltonsa muuttui täysin päinvastaisiksi vakuutuksiksi siitä, missä ja miten sormi oli jäänyt loukkuun, miten siihen sattui ja kuka vei hänet sairaalaan. Vaikka isä kertoi pojalle, että tapaus oli tarua, poika väitti haastattelijalle, että sormi todella oli loukkaantunut.
Ceci on havainnut, miten hänen tutkimuksessaan käytetyt suhteellisen neutraalitkin kysymykset vaikuttavat, saati ne painostavat kysymykset, joita hyväksikäyttötutkijat käyttävät lapsiin. Hän on katsellut lukemattoman määrän videoita, joissa on seuraavanlaisia keskusteluja: ‘Minä haluan lopettaa, minulla on nälkä, haluan mennä pois täältä’, sanoo lapsi. ‘Saat syödä, annan sinulle välipalaa, mutta vasta sen jälkeen kun kerrot minulle sen, mitä haluan tietää. Minä tiedän, että sinä tiedät. Älä väitä minulle, että et tiedä. Minä tiedän, että sinä tiedät’. Kun lapsi esittää ‘En minä tiedä, en koskaan nähnyt hänen tekevän sellaista’, haastattelija jatkaa painostamista ́Haluatko, että kerron ystävillesi, että petit heidät, ettet auta heitä niin, että tekijä on pysyvästi vankilassa?’
Nämä ovat juuri niitä painostamisen muotoja, joita käytettiin McMartinin tapauksessa. Innossaan paljastaa hyväksikäyttäjiä terapeutit ja tutkijat eivät ole miettineet sitä, että he saattavat johdatella lasta. He olivat vain pettyneitä siitä, että lapset itsepintaisesti kieltäytyivät paljastamasta niitä kamaluuksia, joita heille oli tehty (Ceci, 1993).
Jotkut julkisuuteen tulleet haastattelumateriaalin kohdat ovat todella hämmästyttäviä: ‘Jos vaan kerrot minulle, niin pääsemme tästä oikein nopeasti’, sanoi yksi haastattelija Kelly Michaelin tapauksessa. ‘Kuulehan nyt, kai sinä haluat auttaa meitä?!’ Lapsi kieltäytyi ja sanoi, että hän inhoaa haastattelijaa. Lopulta hän antoi periksi ja sanoi: ‘Pissin naisopettajan pippelille… me leikattiin pippelit irti’. Aivan samoin kuin McMartinin tapauksessa, terapeutti Kee MacFarlane kysyi lapselta, joka piteli Pac-Man käsinukkea: ‘Voi kun sinä olet fiksu Pac-Man. Näitkö sinä koskaan mitään tulevan Ray-sedän pippelistä?’ Lapsi vastasi: ‘Hän ei koskaan tehnyt minulle sellaista’. McFarlane siivuutti tämän ja vaati häntä kertomaan, miltä se aine maistui: ‘Minä luulen, että se maistuu ällöttäviltä muurahaisilta. Luuletko, että se voisi olla liimamaista, niin kuin liimaa’, hän ehdotti toivorikkaana. ‘Ehkä vähän’, vastasi lapsi.
Usein vanhemmat oli pyydetty mukaan auttamaan lapsia ‘tekemään paljastus’. Esimerkiksi eräässä tapauksessa vanhemmille annettiin kuvakirja. Siinä oli ‘Fuzzy-pupu’, jonka opettaja alkoi opettaa pikku-pupuille ‘salaisia lauluja, salaista vatsan ja takapuolen koskettelua’ ja varoitti kertomasta vanhemmille. Keijukais-pupu sirotteli taikapölyä Fuzzyn päälle, ja hän sai siten kootuksi voimansa ja kertoi vanhemmilleen pahasta opettajasta, joka todellisuudessa olikin noita (Ceci, 1995).
Samaan aikaan kun päiväkotitapaukset olivat otsikoissa, katkeria huoltoriitoja käyvät äidit alkoivat syyttää miehiään lasten hyväksikäytöstä. Jotkut äidit kehittivät tahallisia syytöksiä, mutta useimmiten myös he itse uskoivat, että ‘jotain’ oli tapahtunut, koska heillä oli sellainen tunne. 80- ja 90-lukujen ylikuumenneessa ja vainoharhaisessa ilmapiirissä tämän tunteen saaminen ei ole ollut kummallista. Uskoessaan entisen miehensä syyllistyneen hyväksikäyttöön äidit ensin kyselivät intensiivisesti ja sitten veivät lapsensa terapeutille ja lastenlääkärille saadakseen hyväksikäytön todennetuksi. Vastaavasti opetushenkilöstö, joka puhui lapsille hyvästä ja pahasta kosketuksesta, saattoi alkaa epäillä hyväksikäyttöä lapsen käytöksen tai puheiden perusteella. Intensiivinen kysely johti yhteydenottoon lastensuojeluun ja pyörät lähtivät pyörimään.
Useimmat tämän luvun tapauksista koskettelevat päivähoitoa, mutta on satojatuhansia julkaisemattomia tapauksia, joissa vanhemmat on vangittu tai lapset on otettu heiltä pois ilman mitään konkreettista näyttöä. Usein van hempia ei ole lainkaan kuultu. Monella tavalla nämä tapaukset, jotka koskettavat pieniä lapsia ovat pahempia, kuin ne, jotka koskettavat aikuisten muistonpalautumia. Muistonpalautumien perusteella syytetyt vanhemmat ovat kuitenkin saaneet kasvattaa lapsensa ja saavat lohtua noista onnellisemmista ajoista. Jos heidät haastetaan oikeuteen, kyseessä on siviilikanne, jossa he tosin menettävät paljon rahaa, mutta eivät vapauttaan. Usein kyseessä ovat hyvin koulutetut ylä- tai keskiluokan vanhemmat, jotka osaavat käsitellä ongelmiaan ja saavat asianmukaista apua.
Monet niistä vanhemmista ja päiväkodin työntekijöistä, jotka ovat joutuneet pienten lasten syytösten kohteeksi, eivät ole kovin hyvin koulutettuja tai varakkaita. Heidät on tuomittu rikosoikeudessa vankilaan. Heillä ei ole mahdollisuutta kasvattaa lapsiaan ja lapset riistetään heiltä juuri tärkeimpinä kasvun vuosina. Thomas McEachin, joka työskenteli sijaisena päiväkodissa Pennsylvaniassa 18-vuotiaana, viruu nyt vankilassa. Hän halusi päästä valheenpaljastustestiin, mutta siihen ei suostuttu. Hän kirjoitti minulle äskettäin: ‘Olen yksi väärin syytetyistä. Olen anonut ehdonalaista kolme kertaa vuodesta 1992 lähtien, mutta sitä ei ole myönnetty, koska en ollut selvinnyt seksuaalirikollisille tarkoitetusta ohjelmasta. Nyt kun olen suorittanut koko ohjelman, psykologi sanoo, ettei voi suositella minulle ehdonalaista, koska kiellän tekoni, enkä tunnusta’. McEachin kurjimus on tyypillinen. Ne jotka todella ovat seksuaalirikollisia osaavat pelata vankilapelin ja sanoa oikeat sanat ohjaajilleen. Viattomat ihmiset sen sijaan kieltäytyvät tunnustamasta rikosta, jota he eivät ole tehneet, ja heiltä rutiininomaisesti kielletään pääsy ehdonalaiseen.
Tässä luvussa keskityn pääosin paljon julkisuutta saaneisiin päivähoitotapauksiin, joista media on ollut kiinnostunut. Haluan kuitenkin korostaa, että samanlainen prosessi on lähettänyt viattomia ihmisiä vankilaan kaikkialla USA:ssa. Yksi heistä on texasilainen Bruce Perkins. Häntä syytettiin lapsenlastensa ja useiden muiden lasten hyväksikäytöstä syntymäpäiväkutsuilla. Monet lapsista eivät edes olleet paikalla. Hän kirjoitti minulle vankisellistään vuonna 1996: ‘Näyttää siltä, että olemme vakuuttaneet median siitä, että päiväkoteihin kohdistunut vaino on noitavainoa. Miksi he eivät näe, että nyt samat ihmiset ovat vain siirtäneet telttansa toiseen paikkaan, sen perusteella, mitä he ovat oppineet lihavista otsikoista? Kuinka monien meistä on vietettävä loppuelämämme näissä helvetillisissä olosuhteissa, koska ei ole poliittisesti oikein puolustaa henkilöä, jota varsin todennäköisesti syytettiin väärin.’
Sosiaaliviraston henkilökunnalla on ylimitoitettu valta, eikä heitä voida asettaa syytteeseen siitä, mitä he tekevät. Tästä seuraa se, että he usein toimivat mini-Gestapona. Olin kauhuissani siitä, mitä eräs asianajaja kirjoitti minulle vuonna 1994: ‘Sosiaalityöntekijät näyttävät olevan ylityöllistettyjä ja alipalkattuja, toimistoissa, joilla ei ole riittävästi taloudellisia resursseja. He työskentelevät ihmisten kanssa, jotka eivät halua tehdä yhteistyötä heidän kanssaan. Jos sosiaalityöntekijän voisi haastaa virheistä, he viettäisivät puolet ajastaan oikeudessa… Voi olla, että jotkut osavaltiot eivät voisi lainkaan jatkaa lastensuojelutyötä ilman immuniteetin antamaa laajennettua suojaa.’
Kun ihmiset ryhtyvät etsimään oireita, niitä tavallisesti löytyy. Kysytään vaikka lääketieteen opiskelijoilta, jotka epäilevät sairastavansa mitä tahansa tautia, johon juuri ovat perehtymässä. Kun vanhemmille sanotaan, että mikä tahansa lapsen oire johtuu mahdollisesti hyväksikäytöstä, tai jos lastenlääkärille sanotaan, että peräsuolessa tai vaginassa saattaa olla ‘viitteitä’ hyväksikäytöstä, nämä ‘oireet’ muuttuvat vakuuttaviksi. Painajaiset, vuoteenkastelu, seksileikit tai haluttomuus paljastaa väitettyä hyväksikäyttäjää muuttuvat todisteiksi hyväksikäytöstä.
Lasten keskinäinen masturbointi tai yhdynnän matkiminen on luokiteltu poikkeavaksi, epänormaaliksi käyttäytymiseksi meidän yhteiskunnassamme, vaikka tällainen käyttäytyminen on tavallista maailmanlaajuisesti ja sitä joko pidetään hyväksyttävänä tai sitten ei (Natan, 1995). 2-6-vuotiaiden lasten normaalia seksuaalista käyttäytymistä koskevassa tutkimuksessa todetaan, että 35,5 prosenttia pojista ja 19 prosenttia tytöistä, kosketteli sukupuolielimiään muiden nähden. 22 prosenttia pojista ja 16,3 prosenttia tytöistä masturboi, 43,5 prosenttia pojista ja 48,4 prosenttia tytöistä on tarkoituksellisesti kosketellut äitinsä rintoja. Aggressiivisemmat seksuaaliset teot, kuten yhdynnän imitointi ja esineiden työntäminen anukseen tai vaginaan olivat tässä tutkimuksessa hyvin harvinaisia (Friedrich, 1991).
(Hollannissa on tehty vastaava tutkimus ja ilmeisesti johtuen amerikkalaisten puritaanisuudesta, siinä lasten seksuaalinen käyttäytyminen oli huomattavasti yleisempää. Liki kaikki vanhemmat olivat nähneet lasten koskettelevan sukupuolielimiään, puolet oli havainnut lasten masturboivan, 80 prosenttia halusi kosketella äidin rintoja ja 3 prosenttia on yrittänyt työntää esineitä vaginaan tai anukseen. (Cohen-Kettenis, 1994). Suomessa tällainen tutkimus on meneillään Åbo Akademissa. Suom..huom.)
Kun ajatellaan millaisen seksuaaliasioista koskevan kyselyn kohteeksi lapset joutuvat näissä selvittelyissä, ei ole mitenkään ihme, että myös ei-hyväksikäytetyt lapset voivat käyttäytyä poikkeavasti. On myös tutkimuksia, joissa on todettu, että esikouluikäiset, kylpiessään vanhempiensa kanssa haluavat tutkia heidän sukupuolielimiään. Myöskään lasten seksuaalisessa tietämyksessä ei ole eroja, kun vertaillaan hyväksikäytettyjä ja ei-hyväksikäytettyjä lapsia.
Pienet valkoiset raidat anuksessa tai kyhmy hymenassa ‘tukevat hyväksikäyttöä’, vaikka tutkimustiedon mukaan täsmälleen samoja merkkejä löytyy myös ei-hyväksikäytetyistä lapsista (McCann, 1990; 1989). Korkeasti koulutetut ja hyvin harjoitelleet ‘hyväksikäyttöekspertit’ luotavat siihen, että heidän kliininen intuitionsa ja kokemuksensa oikeuttaa heidät erottelemaan toisistaan todet ja epätodet syytökset. Kuitenkin lukuisat kontrolloidut kokeet osoittavat, että tätä kykyä heillä ei ole. Yhdessä niistä ‘ekspertit’ selvisivät merkittävästi huonommin kuin sattuma. He arvioivat luotettavimmiksi ne lapset, jotka kertoivat vähiten luotettavaa tietoa (Ceci, 1993).
Debbie Nathan ja Michael Snedeker kuvaavat kirjassaan Satan’s Silence, miten kalifornialainen praktikko nimeltä Bruce Woodling, itseoppinut hyväksikäytön tutkija toi julki ‘anaalin vilkkutestin’ 1980-luvun alussa. Hän väitti, että jos lapsen peräaukko aukeni ja sulkeutui spontaanisti, se oli merkki toistuvasta sodomiasta. Hän on pioneeri myös colposcopiassa, jossa otetaan suurennuttuja valokuvia immenkalvosta, jolloin kaikki epäsäännöllisyydet näyttävät valtavilta. Tohtori John McCannin tutkimukset vuonna 1988 osoittivat, että myös ei-hyväksikäytetyillä lapsilla oli epäsäännönmukaisuuksia hymenassa ja kyseinen anaalin refleksi. Vasta tämän jälkeen Woodlingin laajasti hyväksytyt teoriat hylättiin (McCann, 1989).
Lasta haastattelevan tutkijan etukäteisolettamalla on ratkaiseva merkitys. Yhdessä Cecin tutkimuksista esikoululaisille esitettiin leikkitilanne, josta heitä haastateltiin kuukautta myöhemmin. Joillekin haastattelijoille kerrottiin tarkasti, mitä oli tapahtunut, toisille annettiin väärää tietoa. Heitä pyydettiin sitten selvittämään kultakin lapselta, mitä oli tapahtunut. Ne, joilla oli oikeat etukäteistiedot saivat paikkansapitäviä kuvauksia. Toinen ryhmä sen sijaan sai 34 prosentissa tapauksista 3-4-vuotiailta väärän kuvauksen. Sen lisäksi lapset tulivat entistä vakuuttuneemmiksi virheellisistä tapahtumista, kun heitä rohkaistiin toistamaan kertomuksensa.
Mutta jos lasten kertomukset ovat epätosia, niin mistä ne tulevat? Ovatko lasten mielikuvituksen sisällöt todella niin sairaita ja kammottavia? Vastaus on kyllä, kuten Grimmin veljekset epäilemättä tiesivät. Useimmat lasten tuottamat yksityiskohdat ovat tyypillisiä lasten fantasioille. Lapsipsykologian tutkija Frances Ilg kollegoineen toteaa, että esikoululaiset tyypillisesti pelkäävät klovneja, naamioita, ambulansseja, pimeässä olevia mörköjä, eläimiä, poliiseja ja rosvoja – kaikkia näitä esiintyy hyväksikäyttökuvauksissa. Ulosteiden syönti, veri ja virtsa todennäköisesti liittyvät lasten siisteyskasvatuksen aiheuttamiin vaikeuksiin tai siihen, mitä he pitävät kiellettynä (Natan, 1995).
Samankaltaisuus tukahdutettuihin muistoihin on ilmeinen. Joissakin hoitolaitoksissa käytetään lapsiin samanlaisia muistonpalautusmenetelmiä, kuin esimerkiksi McMartinin tapauksessa. Terapeutti selitti lapselle: ‘Joidenkin tänne tulevien lasten kanssa se, mitä me teemme on, että yritämme parantaa heidän muistiaan ja avata lukkiutuneet aivot. Joskus kun olet todella peloissasi aivosi lukkiutuvat… Aivan oikeasti et kykene muistamaan jotakin asioita. Ne varastoituvat tänne taakse aivojen takaosaan, muistilokeroon Z’.
Päiväkotitapauksissa menettelyt ovat samanlaisia kuin aikuisten muistonpalautusterapiassa. Terapeutin odotukset ovat avainasemassa. Molemmissa tilanteissa käytetään oirelistoja, joilla rohkaistaan ihmisiä etsimään seksuaalisen hyväksikäytön merkkejä. Aikuisten muistojen etsimisessä lähtökohtana ovat sellaiset yleiset ongelmat kuin vaikeat ihmissuhteet, heikko itsetunto tai depressio. Esikoululaisten suhteen on kyse normaaleista häiriöistä kuten koulupelosta, sukupuolielinten ärtymyksestä tai virtsanpidätysvoista. Kun hyväksikäytön metsästys on todella alkanut, tehdään kehäpäätelmiä, joissa todelliset trauman ‘oireet’ aiheutetaan sillä, että etsitään myyttisiä hyväksikäytön merkkejä. Lapsia kuulustelevat toistuvasti aikuiset, jotka ovat peloissaan. He kyselevät sellaisista seksuaalisuuteen liittyvistä asioista, joista lapsilla ei ole ehkä mitään käsitystä. Lapset saatetaan riisua ja uudet, valkoisiin pukeutuneet aikuiset koskettelevat heitä peräaukkoon ja vaginaan. Onko ihme jos lapsille kehittyy tästä posttraumaattisen stressin oireistoa tai he alkavat leikkiä seksuaalisia leikkejä?
ohditaanpa amerikkalaisen lastenlääkäri Carol Lewittin vuonna 1990 antamaa ohjetta, jolla tutkitaan seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi joutuneita poikia: ‘Selventääkseen pojan kuvausta seksuaalisista toiminnoista lääkäri voi tehdä peräsuolen tutkimuksen johon kuuluu se, että lääkäri työntää hansikoidun, rasvatun sormensa pojan peräaukkoon … Tätä kokemusta poika voi verrata siihen tuntemukseen, jonka hyväksikäyttö aiheutti’ (Howitt, 1998). On pelottavaa, että tri Levitt on tutkinut yli 4000 lasta, joiden on epäilty tulleen hyväksikäytetyiksi. Samana vuonna eräs terapeutti ehdotti, että poikien tutkimisessa tulisi: ‘… todeta potilaalle, että teen kysymyksiä, joihin en haluaisi sinun vastaavan… koska et tule ilmeisesti vastaa rehellisesti’. Tällaisia kysymyksiä ovat: ‘Miltä tuntui, kun ensimmäisen kerran pistit sormesi, väriliidun tai kynän peräsuoleesi?’ Milloin ensimmäisen kerran opit tietämään, miltä peräaukkosi haisee?’
On ironista, että terapeutit, viranomaiset ja terveydenhuoltohenkilökunta, joiden tehtävä on suojella lapsia, todellakin aiheuttaa lapsille seksuaalisia ja emotionaalisia vaurioita. Tällä menetelmällä lapsille syntyy pitkäaikaisia oireita, ahdistusta, epävarmuutta, unettomuutta, painajaisia, vieraiden ihmisten pelkoa, masennusta, raivokohtauksia, halua kuolla ja itsemurhayrityksiä (Natan, 1995). Näitä tietenkin pidetään todisteina siitä, hyväksikäyttö on tapahtunut.
LASTEN HYVÄKSIKÄYTTÖÄ ULKOAVARUUDESSA SEKÄ MUITA SYYTÖKSIÄ
Onneksi yleinen tietoisuus näistä tapauksista on lisääntynyt etenkin sen jälkeen kun tv-dokumentti Little Rascalsin päivähoitoskandaalista nähtiin 1993. Kukaan joka näki tämän ohjelman ‘Menetetty viattomuus’ ei voi olla sitä mieltä, että päiväkodin työntekijät olivat syyllisiä (Bikel, O.: Tv documentary 1993). Lapset kertoivat, että heidät oli heitetty haita kuhisevaan veteen, viety avaruuslennoille ja pantu palvomaan saatanaa. Ohjelmassa oli kolmen juryn jäsenen järkyttävä haastattelu. He olivat pitäneet Robert Kelly syyttömänä, mutta olivat lopuksi taipuneet ryhmäpaineeseen ja todenneet hänet syylliseksi, jotta ei tarvinnut valita uutta juryä. Ilmeni myös, että yhtä juryn jäsenistä oli lapsena käytetty hyväksi, mutta hän ei ollut tuonut tätä esiin valintatilanteessa.
Tästä järkyttävästä, laajasti nähdystä dokumentista huolimatta Kelly joutui olemaan vankilassa vuoteen 1995, kunnes syytteet hylättiin ja hänet vapautettiin. Hänen vaimonsa Betsy ei kiistänyt syyllisyyttään, vaikka olikin syytön, koska ei halunnut ottaa sitä riskiä, että joutuisi oikeuteen. Niin teki myös William Scott Privott, joka omisti video- ja suutariliikkeen ja kertoi, ettei ollut koskaan käynyt päiväkodissa. Dawn Wilson, päiväkodin keittäjä tuomittiin, mutta hänen syytteensä hylättiin samalla kun Robert Kellyn. Kolme muuta odot taa mahdollista oikeuskäsittelyä. On epäselvää yrittääkö valtio saada Kellyn uudelleen tuomituksi, mutta hän on vannonut, ettei tule koskaan hyväksymään syytettä: ‘Valtio on tehnyt minulle vääryyttä, pitänyt minua vangittuna kuusi vuotta. Nyt he haluavat, että tunnustaisin, jotta he voisivat pelastaa kasvonsa. Sitä ei tule koskaan tapahtumaan’.
Yleisen tietoisuuden tason nousua osoittaa se, että Dale Akikin kunnia palautettiin vuonna 1993 sen jälkeen, kun hän oli San Diegon tapauksessa joutunut olemaan vankilassa kaksi ja puoli vuotta, eikä häntä päästetty vapaalle takuita vastaan. Akiki sairasti hydrochepalusta, joten hänellä on suuri pää ja ulos pullistuvat silmät, joka ilmeisesti aiheutti sen, että vuonna 1989 alettiin juoruta hänen hyväksikäyttäneen lapsia, kun hän hoiti heitä kirkonmenojen ajan. Tyypillisesti lapset vietiin terapiaan, jossa he paljastivat, että Akiki oli työntänyt heidän peräaukkoonsa kiemuraisia rautaesineitä ja leikkiauton palotikkaita. Lapset sanoivat, että hän oli mukana eläinten uhraamisessa, jossa oli tapettu elefantti ja kirahvi.
Kelly Michaels, aikanaan mukaansatempaava näyttelijätär ja päiväkotityöntekijä oli viisi vuotta vankilassa hyväksikäyttöväitteiden vuoksi. Lopulta hänet vapautettiin kun vetoomustuomioistuin kumosi tuomion lasten kertomusten epäluotettavuuden perusteella (Hass, 1995; Taylor, 1993). Michaelsia kohtaan on edelleen kahdeksan päiväkodissa olleiden lasten vanhempien siviilikannetta. Michaels suunnittelee nostaa 10 miljoonan dollarin vahingonkorvauskanteen kuntaa, valtiota ja muita järkyttäviä syytteitä ajaneita vastaan.
Kuten useimmissa päiväkotitapauksissa nämä esikoululaiset joutuivat johdattelevien ja painostavien kyselyjen kohteiksi ennen kuin he esittivät eriskummallisia syytöksiään siitä, että Michaels olisi työntänyt erilaisia esineitä heidän peräaukkoonsa, vaginaansa ja peniksiinsä, esimerkiksi lego-paloja, haarukoita, lusikoita, veitsiä ja miekkoja. Michaelsin väitettiin myös pakottaneen lapset juomaan virtsaansa ja riisuneen lapset alasti, jonka jälkeen hän oli nuollut pähkinävoita heidän genitaaleistaan (Fine, 1994).
Monet USA:n kansalaiset pitävät pohjoisia naapureitaan edistyksellisinä ja selväjärkisinä. Kuitenkin myös kanadalaiset ovat vajonneet mitä vakavimmin muistonpalautumien ja päiväkotien hyväksikäyttöhysteriaan. Moneen aikaan järkyttävin tapaus on Martensvillestä Saskatchewanista vuodelta 1991. Kaksivuotiaan vaippaihottuma aiheutti sen, että lapsia, jotka olivat olleet erään hoitajan hoidossa, grillattiin armottomasti. Lopulta lapset kertoivat, että heidät oli pakotettu juomaan verta ja virtsaa ja syömään ulosteita, kun heidät oli lukittu luolaan, joka oli ‘paholaisen kirkko’. Yksi poika väitti, että kirveen varsi oli työnnetty hänen penikseensä, ja toinen, että lapsenvahti oli leikannut hänen nänninsä ja nielaissut sen. Kaksi syytetyistä todettiin syyllisiksi ja he ovat nyt vankilassa. Monet Martensvillen asukkaista ovat vakuuttuneita, että alueella toimii satanistinen kulttiyhteisö (Roberts, 1994).
Yhtä päiväkotitapausta on pidetty todisteena siitä, että omituista, sadistista hyväksikäyttöä on olemassa. 36-vuotiasta Francisco Fuster-Escalonaa, Kuuban siirtolaista ja hänen 17-vuotiasta hondurasilaista vaimoaan Ileanaa syytettiin lasten hyväksikäytöstä vuonna 1984. He tarjosivat lastenhoitoa Miamissa Floridassa County Walkin lähiössä. Lapsille esitettiin tavanomaisia painostavia kysymyksiä ja he tuottivat tutuksi tulleita syyt teitä oraalisesta penetraatiosta, sodomiasta, huumeista, lapsipornosta ja kidutuksesta. County Walkin tapaus eroaa muista kolmessa merkittävässä asiassa. Fuster oli tuomittu vuonna 1981 9-vuotiaan tytön hyväilemisestä, ja hänen 6-vuotiaalta pojaltaan löytyi testeissä kurkusta positiivinen tippuriviljelmä. Lisäksi hänen vaimonsa tunnusti syytteet tosiksi ja syytti häntä myös itsensä hyväksikäytöstä (Natan, 1995).
Fuster kiistää kiivaasti 1981 esitetyt syytteet. Lisäksi tutkiva journalisti Debbie Natan on asettanut kaksi muuta todistetta erittäin kyseenalaisiksi. Hän ensinnäkin esittää, että Center for Disease Control on todennut, että pojan tippuriviljelmässä käytetty testi on erittäin epäluotettava. Enemmän kuin kolmannes tällaisista positiivisista lasten löydöksistä, joita on lähetetty CDC:lle, ovat olleet virheellisiä. Vielä merkittävämpää on se, miten Ileana Fusten ‘tunnusti’. Ileana, pelokas, teini-ikäinen maahanmuuttaja vakuutti omaa ja miehensä syyttömyyttä yli vuoden siitä huolimatta, että häntä oli pidetty alastomana yksityissellissä suurimman osan ajasta. Hänen oikeusavustajansa Michael von Zampft painosti häntä tunnustamaan ja kääntymään valtion todistajaksi. Lopulta miamilainen psykologi Michael Rappaport ja hänen kollegansa Merry Sue Haber, joilla oli yritys nimeltä ‘Käyttäytymisen muutos’, toimitettiin painostamaan Ileanaa. Elo-syyskuussa 1985 Rappaport kävi Ileanan luona hänen sellissään ainakin 34 kertaa ja mukana oli lähes aina yleinen syyttäjä Janet Reno (Natan, 1995). Rappaport järjesti Ileanalle ohjatun visualisoinnin istuntoja. Ileanan selitys on kuvaava:
Ne (kaksi psykologia) selittivät minulle, että minulla oli ongelmia ja he olivat siellä auttaakseen minua… He selittivät, että minulla oli muistikatkoja tapahtumista… he tulivat melkein joka päivä. Sitten aloin nähdä unta heistä… Toistin jatkuvasti, että olin viaton, mutta kukaan ei kuunnellut minua. He selittivät, että minulla oli muistikatkoja, ja että ne tapahtumat olivat tapahtuneet, koska lapset niin kertoivat, ja että lapset eivät valehtele… Aloin nähdä painajaisia… Ja he sanoivat, että se oli se tapa, jolla minun systeemini muisti sen, mitä todella oli tapahtunut. Ja tiedätkö, väitin vähän vastaan, mutta tulin lopulta pisteeseen, jossa ajattelin, että ehkä niin oli tapahtunut, mutta minä en vain muistanut siksi, että tapahtumat olivat niin kauheita.
Tämä teini-ikäinen lopulta tunnusti, kun Reno piti häntä kädestä ja tarjosi tukea (Cockburn, 1993). Sitten Ileana esitti asiaan kuuluvia, kammottavia syytöksiä. Hänen miehensä oli syöttänyt hänelle huumeita ja sodomisoinut häntä krusifiksilla samaan aikaan kun Ileana harjoitti oraaliseksiä lapsen kanssa. Tunnustuksen jälkeen Ileana ei joutunut oikeuteen, mutta hän todisti kuitenkin miestään vastaan. Ennen todistusta psykologi harjoitutti häntä tähän tehtävään. ‘He selittivät, etteivät halua minun tekevän virheitä’, hän kertoi myöhemmin. Ileana vietti kolme vuotta vankilassa ja hänet lähetettiin takaisin Hondurasiin, jossa hän ei ole suostunut puhumaan tapauksesta. Tuomion jälkeen Ileana sanoi oikeudessa puheenjohtajalle: ‘En tunnusta syyllisyyttäni sen vuoksi, että tuntisin olevani syyllinen, vaan… omien etujeni vuoksi… olen syytön näihin syytteisiin… tunnustan, jotta pääsisin eroon tästä kaikesta’. Vuonna 1991 Rappaport kertoi journalisti Debbie Nathanille, että Janet Reno oli ollut mukana lähes kaikilla vierailuilla. Kun Reno nimitettiin valtionsyyttäjäksi ja hänestä tuli julkinen hahmo, Rappaport kiisti aikaisemmin sanomansa. Reno itse on kiistänyt olleensa mukana ohjatun kuvittelun istunnoissa.
Francesco Fuster oli läpäissyt kaksi valheenpaljastustestiä, mutta tätä ei kerrottu valamiehistölle. Hänet todettiin syylliseksi ja tuomittiin vankeuteen kuudeksi elinkautiseksi ja 165 vuodeksi. Hän on nyt ollut vankilassa vuosikymmenen ja on selvinnyt hengissä huolimatta useista häneen kohdistuneista tapon yrityksistä. Teos ‘Unspeakable Acts’ (1986), josta tehtiin filmi vuonna 1990, esittää, että hyväksikäyttö oli kuitenkin ollut totta. Tapauksen saama julkisuus auttoi juhlittua Renoa hänen uudelleen valinnassaan ja hänen maineensa lasten hyväksikäytön asiantuntijana vei hänet Valtion syyttäjänvirastoon (Ambrister, 1994). Pian sen jälkeen hän, innossaan estää lasten hyväksikäyttö Daavidin oksa -nimisessä uskonnollisessa järjestössä Wacossa, määräsi rynnäkön, jossa sisällä olleet kuolivat, myös lapset (Boyer, 1995).
Vuonna 1994 näytti muutaman viikon ajan mahdolliselta, että Fusterille olisi myönnetty uusi oikeuskäsittely. Hänen asianajajansa lensi Hondurasiin ja sai Ileanalta peruutuksen omasta ja miehensä syyllisyydestä sekä miestä kohtaan esittämistään syytteistä ja selvityksen olosuhteista, joiden vallitessa hän ne oli esittänyt. Valitettavasti hän alkoi uudelleen pelätä seuraamuksia ja perui peruutuksensa. Fuster siis on ja pysyy vankilassa.
Ollessaan Daden kunnan yleisenä syyttäjänä Janet Reno hoiti myös toisen hyväksikäyttötapauksen, jossa 13-vuotiasta Bobby Finjneä syytettiin lasten hyväksikäytöstä, kun hän oli hoitanut heitä kirkossa. Kaikki alkoi yhden lapsen painajaisista ja tilanne eskaloitui nopeasti, kun lapsia haastateltiin intensiivisesti. Reno vaati, että teini-ikäistä oli pidettävä aikuisena, joka olisi tarkoittanut sitä, että hänen nimensä olisi voinut antaa tiedotusvälineille, ja että hänet olisi voinut vangita. Pisimmässä rikosoikeudenkäynnissä, mitä Daden historiassa on, Finjne todettiin syyttömäksi.
PANIIKKI ISKEE ENGLANTIIN
McMartinin tapauksen esiintulosta vuonna 1983 kului neljä vuotta, kun tilanne räjähti Englannissa. Kun tämä tapahtui, oli asenneilmasto kypsä. Kahdeksankymmentäluvun alun ja keskivälin kuluessa brittien huoli lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä lisääntyi dramaattisesti, kuten Philip Jenkins kuvaa kirjassaan Intimate Enemies: Moral Panics in Contemporary Great Britain (1992). Kahdeksankymmentäluvun alussa amerikkalainen ‘asiantuntija’ Judianne Densen-Gerber lensi Englantiin levittämään perusteettomia pelkoja. Hän uskoi laajaan kansainväliseen lapsipornografiaa tuottavaan organisaatioon, joka sieppaili lapsia likaisiin filmeihin. Tieto lasten todellisesta hyväksikäytöstä ja laiminlyönnistä lisääntyi, etenkin vuonna 1984, kun tuli ilmi, että 4-vuotias Jasmine Beckford oli nähnyt nälkää, isäpuoli oli pahoinpidellyt ja lopuksi surmannut hänet. Tämä palautti muistiin vuonna 1973 Britonissa kuolleen 7-vuotiaan Maria Colwellin tapauksen.
Näistä tapauksista brittiläiset feministit kuten Emily Driver, joka aloitti 1984 lasten seksuaalisen hyväksikäytön ehkäisyn koulutusprojektin, saivat emotionaalisia aseita. Samana vuonna pidettiin Teessiden polyteknillisellä merkittävä konferenssi, jossa puhuivat sellaiset amerikkalaiset tutkijat kuin Ann Burgess. Hän selitti, miten lasten piirroksista voidaan diagnostisoida seksuaalinen hyväksikäyttö ja varoitti pedofiiliringeistä. Samana vuonna National Society for the Prevention of Cruel ty to Children (NSPCC) piti satavuotisjuhlat ja aktivoi tehtävänsä ja varojen keruun varoittamalla lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
1980-luvun alussa konsultoiva lastenpsykiatri Arnon Bentovim ryhtyi puhemieheksi lasten seksuaalisen hyväksikäytön vaaroista ja hän diagnostisoi satoja tällaisia tapauksia Great Ormond Streetin lastensairaalassa Lontoossa. Hänen tulkintaansa lasten ‘paljastuksista’ kuvastaa se, miten hän vastasi lapselle, joka oli sanonut ‘Isä löi minua märällä kalalla’. Psykiatri totesi, että lapsen väite saattaa kuulostaa fantasialta, mutta todellisuudessa siinä tulee esiin se, miten lapsi koittaa tulla toimeen sen tiedon kanssa, että isä oli lyönyt häntä peniksellä (Jenkins, 1992). Bentovim oli jäsen CIBA-säätiössä, joka julkaisi 1984 suurta julkisuutta saaneen teoksen ‘Child Sexual Abuse Within the Family’. Sellaiset sloganit kuin ‘Uskokaa lasta’ ja ‘Hiljaisuuden murtaminen’ muuttuivat jokapäiväisiksi (Ciba Foundation, 1984).
Vuonna 1985 tv:n neloskanava lähetti kolme eri filmiä lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Samana vuonna amerikkalainen kouluttaja-psykologi Michelle Elliot, joka asui Sussexissa, kehitti kouluille tarkoitetun hyväksikäytön ehkäisyohjelman, johon kuuluivat videot (jotka oli imitoitu vastaavista USA:laisista) nimeltä ‘Vahvat lapset’ ja ‘Lapset turvassa’, joita jakoi National Children’s Home. Seuraavana vuonna neloskanava lähetti ohjelman ‘A Crime of Violence’, jonka tuotti Audrey Droisen organisaatiosta nimeltä Feminist Coalition Against Child Sexual Abuse (Feministit lasten hyväksikäyttöä vastaan).
Samaan aikaan Great Osmond Streetin sairaalan lääkärit ja NSPCC:n edustajat suunnittelivat ohjelman, jossa poliiseille ja sosiaalityöntekijöille opetettiin lasten kanssa tehtävää ‘paljastustyötä’. Koulutettavat herkistettiin seksuaalisen hyväksikäytön tunnekokemukselle käyttämällä dramaattisia roolipelejä ja hypnoottista regressiota. Lokakuussa 1986 tunnettu tv-kasvo Ester Ranzen teki ohjelman lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Siinä mainostettiin ‘Lasten Linjaa’, eli hyväksikäytetyille lapsille tarkoitettua puhelinta. Ensimmäisenä päivänä sinne tuli 50.000 soittoa ja julkisuus oli suuri (Jenkins, 1992).
Samana vuonna kaksi leedsiläistä lastenlääkäriä Chris Hobbs ja Jane Wynne julkaisivat merkittävän artikkelin arvostetussa brittiläisessä lääkärilehdessä Lancetissa. He kampanjoivat kalifornialaisen lastenlääkäri Bruce Wood linksin ‘anaalin vilkkutestin’ puolesta. Tosiasiassa tällä sodomian merkkinä pidetyllä indikaattorilla on Englannissa pitkä historia 1800-luvulta lähtien. Idea vain ‘palasi kotiin’ uudella nimellä ‘anaalin laajentumisrefleksitesti’ (reflex anal dilatation test, eli RAD) jotta vältyttäisiin siltä omituiselta mielikuvalta, että peräaukko vilkuttaisi lääkärille. Hobbs ja Wynne kirjoittavat: ‘Nuoriin lapsiin kohdistunut sodomia, mukaan lukien vauvat ja leikki-ikäiset, on vakava, yleinen ja aliraportoitu lasten seksuaalisen hyväksikäytön muoto’ (Hobbs, 1986).
Erittäin latautuneessa ilmapiirissä vuonna 1987 ensimmäinen suuri paniikki iski Clevelandin maakunnassa. Tammikuussa australialainen lääkäri Marietta Higgs tuli maahan konsultoivana lastenlääkärinä ja toi tullessaan RAD testin, jonka hän neuvoi kollegalleen, lääkäri Geoffrey Wyattille. Seuraavan viiden kuukauden kuluessa nämä kaksi diagnostisoivat 57 paikallisesta perheestä 121 lasta seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi. Heidän tukenaan oli paikallinen ‘hyväksikäyttöasiantuntija’ Deborah Glassbrook, joka oli ‘Lasten Linja’ -organisaation veteraani ja perustanut Middlesbroughin yleiseen sairaalaan hyväksikäytettyjen terapiakeskuksen. Lapset siirrettiin välittömästi pois kodeistaan. Kesäkuun loppuun mennessä yli 200 lasta oli otettu huostaan. Voi olla, että Clevelandissa oli ollut joitakin todellisia hyväksikäyttötapauksia, mutta tämä testi ja johdattelevat haastattelut saivat aikaan sen, että tapaukset muuttuivat niin sotkuisiksi, ettei enää voitu selvittää, mikä oli totuus.
Kun tapaukset lisääntyivät kriisilukemiin, hyväksikäytön metsästys kaatui omaan mahdottomuuteensa. Clevelandin poliisi oli erittäin skeptinen RAD-testin suhteen. Manchesterilainen poliisilääkäri Raine Roberts kritisoi Higgsiä ja Wyattia todeten, että itse testi oli ‘järkyttävää lasten seksuaalista hyväksikäyttöä’. Lastenpsykiatri Hamish Cameron antoi tutkimusten yhteydessä valaisevan todistajalausunnon oikeuden puheenjohtaja Elisabeth Butler-Slossille. ‘Aina kun esiin tulee uusi ‘sairaus’ tai hoitomuoto ammattilaiset innostuvat kovasti. Näin on käynyt myös lasten hyväksikäytön suhteen. Tässä tapauksessa normaalin uuden löydöksen aiheuttaman innostuksen lisäksi mukana on tirkistelykomponentti, joka johtuu yleisestä kiinnostuksesta seksuaalisuutta kohtaan.’
Butler-Slossin yksityiskohtainen raportti ilmestyi seuraavana vuonna. Siinä todettiin, että kritiikki oli lähtökohtaisesti oikein, mutta syy jaettiin kaikille asiaan osallistuneille, ja oltiin sitä mieltä, että kyse oli pikemminkin ammatillisten näkökulmien erosta kuin metsään menneestä noitavainosta. Raportissa esimerkiksi Raine Robertsin katsottiin olleen yksipuolinen. Valitettavasti monet raportin pääsuosituksista olivat monitulkintaisia. Siinä suositellaan esimerkiksi, että poliiseja ja sosiaalityöntekijöitä tulisi kouluttaa ja heidän tulisi työskennellä yhdessä, eikä riidellä keskenään. Ironista kyllä tästä oli tuloksena se, että kritiikitön usko pedofiilirinkeihin levisi poliisin keskuuteen (Butler-Sloss, 1988).
RITUALISTISEN HYVÄKSIKÄYTÖN BRITTILÄINEN VERSIO
Clevelandin skandaali sai suurta julkisuutta, joten voisi luulla, että hyväksikäyttöhysteria olisi laantunut Englannissa. Niin ei käynyt. Feministit, sosiaalityöntekijät ja evankeliset kristityt muodostivat oudon allianssin pitämään kiinni siitä, että Clevelandin lapset olivatkin todellisuudessa hyväksikäytön uhreja, minkä tiedon auktoriteetit halusivat salata. Jos oli kyse noitavainosta, niin vainon kohteena olivat onnettomat sosiaalityöntekijät ja lastenlääkärit. Samana vuonna 1987 Glasgowin yliopisto rahoitti lasten hyväksikäyttöä käsittelevän kongressin nimellä ‘Oppia amerikkalaisista kokemuksista’, jossa oli mukana useita amerikkalaisia eksperttejä, kuten Lucy Berliner Seattlen Harborviewin Seksuaalisen hyväksikäytön klinikalta. Arnon Bentovim Great Osmond Streetin sairaalasta puolusti johdattelevien kysymysten käyttöä tietyissä tilanteissa. Feministi lehtimies Beatrix Campbell julkaisi 1988 kirjan ‘Epäviralliset salaisuudet’ (Unofficial Secrets, London: Virago, 1988) jossa puolustetaan Clevelandin tapausta ja väitetään sen olevan lasten seksuaalisen hyväksikäytön jäävuoren huippu. (Bentovim on kouluttanut myös suomalaisia ja meillä noudatetaan laajasti hänen ja hänen nykyään Saksassa asuvan kollegansa Tillman Furnisin oppeja. Suom. huom.).
Tulevien tapahtumien airut ilmeni Nottinghamissa 1987, eli samana vuonna kun Clevelandin skandaali tapahtui. Ei ole tietoa siitä, kuinka paljon seksuaalista hyväksikäyttöä Nottinghamissa todellisuudessa oli, mutta siitä ei ole epäselvyyttä, että satanististen rituaalien elementit – eläinuhrit, veren juominen ja kulttiasuihin pukeutuneet aikuiset raiskaamassa lapsia – tulivat vahingossa mukaan yli-innostuneiden tutkijoiden välittäminä.
Vuonna 1988 Ray Wyre tuli apuun. Gracewellin seksuaalirikollisille tarkoitetun klinikan johtaja, entinen ehdonalaisvalvoja Wyre luennoi laajasti kansainvälisestä ritualistisen hyväksikäytön verkostosta poliiseille, sosiaalityöntekijöille ja NSPCC:n jäsenille. Hän antoi nottinghamilaisille sosiaalityöntekijöille Cristine Johnsonille ja Judith Dawsonille listan ‘satanismin osoittajista’, jonka hän oli puolestaan saanut Amerikasta. Tuli ilmi, että jotain outoa oli meneillään ja suoritettiin tutkinta. Nottinghamshiren sosiaalitoimisto ja Terveysministeriö pimittivät tuloksena olleen tuomitsevan lausunnon, jonka mukaan ‘tässä maassa on mahdollista kehittyä noitavainoja, jotka johtavat epäoikeudenmukaisiin seuraamuksiin’ (Jenkins, 1992).
Ritualistisen hyväksikäytön hysteria nousi lakipisteeseensä 80-luvun lopussa. Vuonna 1989 ritualistinen hyväksikäyttö oli pääasiana kolmessa kongressissa Readingsissa, Dundeessa ja Harrogatessa. Rahoittajia olivat mm. Kristillisten psykiatrien yhdistys ja puhujina muun muassa amerikkalainen kulttipoliisi Jerry Simandl, terapeutti Pamela Klein ja Marietta Higgs. Mukana oli myös Maureen Davis, ritualistiseen hyväksikäyttöön uskoja, joka oli jäsenenä kristillisessä anti-kulttiorganisaatiossa nimeltä Reachout.
Joulukuussa 1989 Nigel Bartlett julkaisi englantilaisten sosiaalityöntekijöiden lehdessä Community Care jutun ‘Uskomattoman kohtaaminen’, johon hän oli koonnut kaikki rituaalisen hyväksikäytön dogmit. Hän kirjoitti: ‘Yksi kaikkein vahingollisimmista reaktioista on sosiaalityöntekijän tai muu ammattilaisen epäuskoisuus. Luottamus on kahdeksankymmentä prosenttia hoidosta… Lapsia on käytetty hyväksi satanistisissa rituaaleissa kaupungeissa ja sellaisilla alueilla kuin Hull, Surrey, Wolverhampton, Telford, Portsmouth; Manchester ja Shrewsbury.’ Vuonna 1990 Beatrix Campbell tuotti dokumenttiohjelman ‘Dispatches’, jossa dramatisoitiin ritualistisen hyväksikäytön keskeiset kauheudet ja NSPCC:n julkilausuma, jonka mukaan lapsipornografiasta, ritualistisesta hyväksikäytöstä ja lasten seksiringeistä oli saatu todisteet.
Näyttämö oli valmis huonosti hoidetuille lasten ‘kaappauksille’ vuosina 1990 ja 1991. Ne alkoivat Manchesterista, jatkuivat Rochdalessa, Merseysideessa, Epping Forestessa ja Ayshiressa sekä Skotlannissa Orkeyn saarella. Rochdalen skandaali oli tyypillinen näille tapauksille, ja se alkoi siitä, että häiriintynyt 6-vuotias poika kertoili pelottavia tarinoita kummituksista ja elävistä kuolleista. Sosiaalityöntekijät olivat vakuuttuneita, että hän oli satanistisen kultin uhri ja aloittivat väistämättömät ja pakolliset lasten haastattelukierrokset. Lopuksi kaksikymmentä lasta kuudesta perheestä otettiin huostaan. Ilmeni, että poika oli katsellut kauhuvideoita kuten ‘The Evil Dead’ (Jenkins, 1992; Jeffrey, 1993). Useimmissa näistä tapauksista lapset alkoivat uskoa omiin syytöksiinsä. Joissakin amerikkalaisissa ja englantilaisissa tapauksissa lapset ovat kuitenkin myöhemmin kertoneet valehdelleensa, koska heitä painostettiin ankarasti.
Orkney-saaren kriisi osoittautui niin absurdiksi, että sen myötä levisi laajalle tieto siitä, että sosiaalityöntekijät toimivat täysin kontrollitta. Ilman että oli tehty minkäänlaista tutkimusta, sosiaalityöntekijät ja poliisit järjestivät 27.2. varhaisaamun iskun ja hakivat yhdeksän lasta perheistään. Lasten lääketieteellinen tarkastus ei osoittanut mitään merkkejä hyväksikäytöstä. Kauhistuneet lapset anoivat päästä takaisin kotiin vanhempiensa luo. Syytökset osoittautuivat naurettaviksi. Skotlannin kirkon vanhemman papin väitettiin pitäneen laajoja satanistisia kokouksia paikallisessa louhoksessa. Sellaisessa pienessä saariyhteisössä kuin South Ronaldsay on mahdotonta, että tällainen hyväksikäyttö pysyisi salassa. Onneksi lapset palautettiin vanhemmilleen huhtikuussa sheriffi David Kelbien pikaisella päätöksellä ja lordi Clyde teki asiasta kirpakan raportin.
Valitettavasti jotkut muut Orkneyn saaren lapsista, jotka oli otettu huostaan aikaisemmin, pysyivät huostassa ja heitä painostettiin jatkuvasti tekemään paljastuksia ritualistisesta hyväksikäytöstä. Kun tämä kirja meni painoon, yksi lapsista oli edelleen erotettuna vanhemmistaan. Vähemmän tunnetussa Ayshiren tapauksessa kesti vuoteen 1995, eli viisi vuotta alkuperäisistä syytöksistä, ennen kuin oikeus päätti, että lapset palaavat kotiin. Lastenlääkäri D.H.S. Reid toteaa teoksessa Suffer the Little Children: The Orkney Child Abuse Scandal (St. Andrews, 1992), että samanlainen noitavaino tapahtui saarella neljäsataa vuotta sitten ja hän kysyy ‘Montako kertaa joudumme olemaan samassa tilanteessa?’
Olisi lohdullista ajatella, että väärät syytökset ja tarpeettomat lasten huostaanotot olisivat nyt Englannissa historiaa, mutta sosiaalityöntekijät käyttävät edelleen anatomisia nukkeja ja johdattelevia haastatteluja tuhoisin seuraamuksin. Englantilaisen sosiaalityöntekijän Madge Brayn kirja ‘Poppies on the Rubbish Heap’ osoittaa, että jotkut eivät ole oppineet juuri mitään. Hän katselee taaksepäin 80-luvulle haikaillen aikoja ‘jolloin uutta tietämystä alkoi kertyä ja omaksuimme ahnaasti uusia tutkimusmetodeja (pääosin amerikkalaisia)’. Bray kumppaneineen luottaa täysin näihin ‘paljastusmenetelmiin’ ja uskoo vilpittömästi auttavansa lapsia paljastamaan hyväksikäytön. Hän on ymmällään julkisen sanan ja oikeuslaitoksen kritiikistä. Bray valittaa: ‘Vain pieni osa meistä tutkii lapsia. Minä väitän, että kysymys on kielestä. Tarkoitan puhetta kafkamaisista tapahtumista… Sehän juuri päinvastaista kuin mitä me teemme ja opetamme ja mitä me kaikkineen olemme.’ (Bray, 1991).
Kun kyseessä on tällainen sokeus ja omiin uskomuksiin linnoittautuminen, ei ole ihme mitä Pembroken skandaalissa Länsi-Walesissa tapahtui 1991. Tuloksena oli neljän miehen vangitseminen 1994. Ann Done oli 8-vuotiaan, häiriintyneen yksinhuoltajaäidin pojan sosiaalityöntekijä. Hän päätti minimaalisten todisteiden perusteella, että poikaa oli todennäköisesti hyväksikäytetty. Hän ryhtyi pojan kanssa ‘suoraan työskentelyyn’, joka tarkoittaa Amerikasta tuotettua tekniikkaa. Siihen kuuluu unien tulkintaa, piirtämistä, ja menneisyyden tapahtumien kertaamista. Myöhemmin hän käytti ‘paljastustekniikkaa’. Lokakuussa 1991 kaikkialle ehtivä Ray Wyre järjesti Pembroken työteamille kolmepäiväisen seminaarin Gracewell Instituutissa. (Instituutti on sittemmin suljettu taloudellisten vaikeuksien vuoksi). (Todellisuudessa se suljettiin taloudellisten väärinkäytösten vuoksi. Ray Wyre on kouluttanut myös Suomessa. Suom. huom.). Samassa kuussa Terveysvirasto antoi ohjeet hyväksikäytön selvittelystä. Niissä ehdotettiin, että poliisi ja sosiaalityöntekijät työskentelisivät enemmän yhdessä (Department of Helath, 1988, 1991).
Joulukuussa 1992, kaksi vuotta sen jälkeen, kun Done alkoi kuulustella ensimmäistä poikaa, alkoivat pidätykset. Lopulta 18 lasta otettiin huostaan yhdeksästä perheestä ja 11 miestä ja kahta naista syytettiin. Tapaus tuli oikeuteen tammikuussa 1994 ja syytteiden mukaan kyseessä oli ‘tuhoisin ja inhottavin teko, mitä kuvitella saattaa’. Syytetyt olivat järjestäneet ritualistisia seksiorgioita useissa kodeissa, tunneleissa, luolissa ja laivoissa ja niistä oli otettu valokuvia ja videoita. Mitään fyysisiä todisteita ei ollut. Kukaan lapsista ei ollut kertonut hyväksikäytöstä ennen sosiaalityöntekijöiden haastatteluja. Monet syytteitä esittäneet peruivat syytöksensä oikeudessa. Yksi lapsista kertoi, että sosiaalityöntekijä oli sanonut hänelle, ettei hän pääse kotiin ennen kuin hän myöntää hyväksikäytön tapahtuneen. Tästä huolimatta vain yksi miehistä vapautettiin, loput ovat vankilassa (Woffinden, 1995).
Juuri kun alkoi näyttää siltä, että ritualistisen hyväksikäytön myytit vaimenisivat, ilmeni uusi tapaus Bishop Auclandissa. Se perustui ilmeisesti oikeaan tapaukseen, jossa hyväksikäyttäjä oli 14-vuotias poika. Yhteisen koulutuksen onnettomat seuraukset tulivat nyt ilmeisiksi. Ei ollut kyse enää vain sosiaalityöntekijöistä, vaan myös poliisi ja syyttäjä oli imetty mukaan ritualistisen hyväksikäytön paniikkiin. Toisin kuin Amerikassa, englantilaiset poliisit ja syyttäjät olivat aikaisemmin olleet hyvin skeptisiä hysterian suhteen ja vaatineet pitäviä todisteita.
Pembrokissa ja Bis hop Auclandissa pidetyt yhteiset koulutuspäivät, jotka ironista kyllä, olivat tulosta Clevelandin ja Orkneyn tutkimuksista, vaikuttivat poliisiin yhtä hyvin kuin juristeihinkin ja sitoivat heidät keskinäiseen ritualistisen hyväksikäytön uskomukseen. Pian he kuulivat ja uskoivat voodoo-seremonioihin, joissa aikuiset palvoivat saatanaa ja ripustivat sukupuolielimiin ongenkoukkuja. Valitettavasti tämä outo tapaus ei mennyt oikeuteen, kun kruununsyyttäjä David Robson päätti tammikuussa 1995, että sillä ei ollut menestymisen mahdollisuuksia (Jervis, 1995).
La Fontainen 1994 julkistaman raportin jälkeen on epätodennäköistä, että esiin tulisi montaakaan tällaista tapausta. Raportin mukaan mitään todisteita brittiläisistä ritualistisen hyväksikäytön kulteista ei löytynyt. Silti brittiläiset kulttiin uskojat pitävät kongresseja ja vakuuttavat toinen toisiaan kulttien olemassaolosta. Journalisti Margaret Jervis on vakuuttunut, että emme ole vielä nähneet viimeistä massahyväksikäytön tapausta. Hän kirjoittaa ironisesti: ‘Saatanalla on monta ilmiasua. Nyt ritualistista hyväksikäyttöä nimitetään ‘organisoiduksi hyväksikäytöksi’. Arvelen, että sijaisvanhemmat ja lasten viralliset luottohenkilöt ovat seuraavaksi tulilinjalla’.
Ei ole epäilystäkään siitä, että sosiaalityöntekijät edelleenkin käyttävät vaarallisia ‘paljastustekniikoita’ vähemmän näkyvissä, yksittäisissä tapauksissa, erityisesti huolto- ja tapaamiskiistoissa. Nämä johtavat vääriin syytteisiin ja traumatisoivat terveitä lapsia. Brittiläinen lehtimies Alasdair Palmer toteaa Spectatorissa, että sosiaalitoimen ylivalta tekee mahdolliseksi sellaisen perheiden ja lasten oikeuksien loukkaamisen, jota ei sallittaisi minkään muun rikosten tutkinnassa:
‘Paikallishallinto, juristit, oikeuden puheenjohtajat ja jopa ministerit hyväksyvät lasten hyväksikäytön selvittelyssä sellaisen mielivaltaisen ja tyrannisoivan hallintovallan käytön, joka nostaisi metelin, jos mitään vastaavaa tulisi ilmi vaikkapa kaikkein järkyttävimmissä terroristien pommi-iskuissa. Paikallishallintoa ja sen alaisia sosiaalitoimistoja suojelevat salassapitosäädökset. Ensimmäinen askel kohti ratkaisua olisi se, että tällainen suoja poistettaisiin ja henkilöt, jotka käyttävät valtaa väärin, voitaisiin tunnistaa. Jos näin ei tehdä, perheiden myrkyttäminen jatkuu, ihmisten maine tuhotaan ja koko elämä pilataan’ (Palmer, 1994).
HYVÄKSIKÄYTÖN ETSINTÄÄ MAA ALTA JA SEN PÄÄLTÄ
Sama seksuaalisen hyväksikäytön paniikki ja väärät syytökset ilmaantuivat myös Uuteen Seelantiin ja Australiaan. Vuonna 1987 uusseelantilainen äiti syytti ex-miestään 4-vuotiaiden kaksosten hyväksikäytöstä katkeran huoltoriidan yhteydessä. Sosiaalityöntekijä käytti anatomisia nukkeja saadakseen lapsen paljastamaan asian. Nauhoite on paljastava: (S=sosiaalityönteki jä, L=lapsi)
S: Pistikö isi koskaan pippeliään pimppisi lähelle?
L: (nauraen) Ei!
S: Voitko näyttää minulle, miten hän teki sen.
L: Mutta isi ei tehnyt sellaista.
S: Isisi ei tehnyt sellaista, no kuka sitten?
L: Ei kukaan.
S: Cathy, kun menet isin luo, niin käykö niin, että isi tekee jotain ja pimppisi tulee kipeäksi?
L: Ei hän tee mitään sellaista.
S: Jos hän tekee niin, niin ihan OK kertoa minulle.
L: Ei hän tee.
S: Mutta äitisi sanoi, että pimppisi oli kipeä.
L: Niin oli joskus.
S: Me haluamme auttaa niin, ettei pimppisi tule enää kipeäksi.
L: Se oli joskus kipeä, muttei enää. Se oli kipeä, kun olin kotona äidin luona.
Näistä toistuvista kielloista huolimatta sosiaalityöntekijä pysyi lujana ja kutsui äidin apuun. Lopulta tyttö luovutti ja kertoi, että isä oli koskenut hänen pimppiinsä. Äiti ja sosiaalityöntekijä palkitsivat häntä siitä, että hän oli ollut hyvä ja rohkea tyttö. Samana vuonna Christchurchissa oli avattu terapiaklinikka hyväksikäytetyille. Sen esitteessä varoitetaan vanhempia siitä, että lasten käyttäytyminen ja mielentila huononee, kun paljastukset etenevät. Terapia tuo ulos kaiken kivun, pahat muistot, huolet, pelot ja tunteet.
Vuonna 1992 Peter Ellisiä, joka työskenteli Civicin päiväkodissa Christchurchissa, syytettiin seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Kun päiväkotilapset joutuivat paljastus-haastatteluihin, tilanne alkoi eskaloitua. Ellis oli pannut heidät juomaan virtsaansa ja syömään ulosteita. Hän oli raiskannut yhden tytön ja satuttanut toista sormillaan tai kepillä ja toistuvasti virtsannut heidän päälleen. Hänen väitettiin työntäneen neulan yhden tytön peräaukkoon, niin että sieltä tuli verta. Kun Ellisin neljä naispuolista työtoveria kielsivät mitään tällaista tapahtuneen, myös heitä alettiin syyttää hyväksikäytöstä. Esiin tuli paljon samanlaisia syytöksiä kuin McMartinin tapauksessa. Lapsia väitettiin viedyn yksityiskoteihin, heitä oli pahoinpidelty talon alla olevissa tunneleissa, he olivat joutuneet seisomaan alastomina aikuisten muodostamassa ympyrässä ja heitä oli käytetty pornografisissa valokuvissa.
Sittemmin kaikki syytteet naisia kohtaan hylättiin. Peter Ellis kuitenkin joutui oikeuteen, ja vaikkei mitään fyysisiä todisteita ollut, hänet tuomittiin vuonna 1993, 23 syytteestä 16 hyväksyttiin. Valitustuomioistuin ei hyväksynyt hänen valitustaan, vaikka yksi tuohon aikaan 11-vuotias lapsi tuli spontaanisti kertomaan, että hän oli valehdellut oikeudenkäynnissä. Valitustuomioistuin totesi: ‘Emme ole mitenkään varmoja siitä, että hän todella valehteli, vaikka hän saattaakin nyt ajatella tehneensä niin.’ (Norman Shulverin haastattelu).
Päiväkotiskandaalit eivät rajoitu englantia puhuviin maihin. 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa niitä tuli esiin Hollannissa, Tanskassa, Ruotsissa, Norjassa ja Saksassa. Norjalaisessa Bjugnin tapauksessa englantilainen vaikutus auttoi sytyttämään palon. Marraskuussa 1992 Arnon Bentovim Great Ormond Streetin sairaalasta vieraili Trondhaimissa lähellä Bjugnia. Hän teki sen johtopäätöksen, että kyseessä oli norjalaisen pedofiiliringin toiminta.
Seuraavana vuonna Eileen Vizard Tavistockin klinikalta ja Ray Wyre Gracewell Instituutista osallistuivat Bergenissä pidettyyn konferenssiin, jossa he vahvistivat uskoa laajalle levinneeseen hyväksikäyttöön. Lopulta toistuvasti kuulustellut Bjugnin päiväkodin lapset nimesivät useita hyväksikäyttäjiä, mukana oli myös paikallinen poliisipäällikkö. Jotkut lapsista kertoivat, miten aikuiset seisoivat ringissä ja masturboivat ämpäriin, pukeutuneina kummituksiksi ja merirosvoiksi. Aikuiset olivat myös harrastaneet seksiä eläinten kanssa ladoissa. Lopulta vain yksi opettajista tuomittiin ja hänet vapautettiin myöhemmin syytteistä (Scotford, 1994).
On hälyttävää, että ‘hyväksikäyttöteollisuus’ on levinnyt laajasti Skandinavian maihin, kuten ruotsalainen psykologi Lena Hellbom-Sjögren toteaa. Hän toteaa, että hyväksikäytön määrää liioitellaan ja todistustaakka on käännetty nurin. Syytetyn on osoitettava syyttömyytensä, eikä niin, että syyttäjän on osoitettava syyllisyys (Jervis, 1994). Näyttää siltä, että amerikkalaisten ja englantilaisten ‘eksperttien’ vaikutus on tikittävä aikapommi, jossa on sytytyslanka. Kuka tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan väärien syytösten suhteen muissa maissa.
(Olen keskustellut Mark Pendergrastin kanssa ja hän ei ollut kirjaa kirjoittaessaan tietoinen siitä, että Arnon Bentovimin läheinen työtoveri Tillman Furnis oli myös mukana Bjugnin skandaalissa. Furnis on työskennellyt Englannissa Tavistock-klinikalla, Hollannissa ja Saksassa ja oli mm. mukana Münsternin päiväkoti-skandaalissa. Suomessa oikeuspsykologiaa kouluttanut Kölnin yliopiston oikeuspsykologian professori Udo Undeutsch tutki tuomioistuimen pyynnöstä Münsternin skandaalissa käytetyt lasten haastattelut ja tämän vuosia kestäneen ja miljoonia maksaneen oikeudenkäynnin kaikki syytteet hylättiin. Lasten tutkinnassa oli käytetty Furnisin ja Bentovimin johdattelevia haastattelumenetelmiä ja analyysejä.
Nykyään Furnis asuu Saksassa ja opettaa vanhempia ryhmissä tunnistamaan omien lastensa mahdollista hyväksikäyttöä hyvin suggestiivisin menetelmin. Fürnis samoin kuin Bentovim ovat kouluttaneet myös suomalaisia, koska Sosiaalihallitus kutsui heidät 80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa tänne. Siksi nämä suggestiiviset menetelmät ovat levinneet paremman puutteessa myös meille. Monet suomalaiset psykologit ja sosiaalityöntekijät ovat myös käyneet tutustumassa Tavistoc-klinikkaan. Sittemmin Stakesin taholta on useissa yhteyksissä varoitettu heidän suggestiivisista menetelmistään. Suom. huom.)
FELLS ACRESIN PAINAJAINEN
Kirjoittaessani tämän kirjan ensimmäistä painosta eräs kolmen syyttömän henkilön tapaus oli jo liki unohdettu. Gerald ‘Tooky’ Amirault, nyt 41-vuotias, hänen sisarensa Ceryl LaFave, 37 ja heidän äitinsä Violet Amirault, 71, todettiin syyllisiksi kauhistuttaviin lapsiin kohdistuviin seksuaalitekoihin ja tuomittiin Massachusettsissa vankeuteen. Koska olen perehtynyt tähän sekä toiseen siihen liittyvään tapaukseen, toivon voivani kiinnittää siihen julkista huomiota.
Amirautien ongelmat alkoivat eräänä aurinkoisena kevätpäivänä vuonna 1994. Fells Acressa pitkään toimineeseen päiväkotiin oli äskettäin tullut hoitoon neljä ja puolivuotias Murray Caissie. Hän kasteli sänkynsä päiväunilla ollessaan ja oli kovin häpeissään, mutta onnellinen kun Tooky vaihtoi hänet kuiviin varavaatteisiin. Murray kantoi kastuneet vaatteensa kotiin, eikä asiasta puhuttu sen enempää. Kesän ajaksi Denice Cassie otti Murrayn pois päivähoidosta, mutta hän kirjoitti Violet Amiraultille kiitoslappusen, jossa pyysi varaaman pojalleen paikan syksyksi.
Cassien taloudessa kaikki ei ollut hyvin. Murrayn väkivaltainen, työtön isä, muutti pois huhtikuussa 1994, palasi takaisin lokakuussa ja sitten lähti taas. Murrayllä oli aina ollut vuoteenkasteluongelma, mutta se paheni sinä keväänä. Hän alkoi matkia 16 kuukauden ikäisen veljensä jokeltelua ja sai usein kiukkukohtauksia. Eräänä iltana Murray itki, kun ei kyennyt pissimään. Hänen äitinsä kertoi hänelle tällöin, miten yhtä hänen veljistään oli seksuaalisesti hyväksikäytetty, kun tämä oli leirillä. Hän sanoi, että Murrayn pitäisi heti kertoa äidille, jos joku tekisi hänelle jotain sellaista.
Mitä tämän jälkeen tapahtui, on epäselvää, koska asiasta esitettiin tuomioistuimessa useita vastakkaisia kertomuksia. Kiistatonta on, että sunnuntaina 2. syyskuuta, työn päivän iltana Denice Caissie soitti sosiaalitoimiston päivystyspuhelimeen selittäen, että mies nimeltä Tooky oli vienyt hänen poikansa ‘taikahuoneeseen’ ja hyväksikäyttänyt häntä. Tämä tapahtui melko tasan vuosi sen jälkeen, kun Judy Jonson oli aloittanut McMartinin tapauksen. Seuraavana päivänä kaksi Maldenin poliisia tuli päiväkotiin vaatimaan listaa kaikista lapsista. Violet Amirault tunsi, että päiväkoti, joka oli ollut hänen elämänsä 20 vuoden ajan, oli vaarassa ja hän protestoi vihaisesti. ‘Järjestän niin, että paikka suljetaan’, uhkasi toinen poliiseista, ja sen hän tekikin.
Keskiviikkona 5. syyskuuta kaksi päivää ennen kolmannen lapsensa syntymää Tooky pidätettiin raiskaussyytteen vuoksi ilman, että kukaan kuulusteli häntä. Viikko sen jälkeen poliisi kokosi yli sata vanhempaa poliisiasemalle. Siellä sosiaalityöntekijät esittivät oirelistan, jonka he kertoivat voivan osoittaa hyväksikäytön tapahtuneen. Siinä oli esimerkiksi vuoteenkastelu, painajaiset, ruokahaluttomuus ja itkuisuus koulumatkalla. He pyysivät vanhempia kertomaan, jos tällaisia ongelmia oli ollut. Pian tuli esiin 40 tapausta (Weiss, 1995). Sittemmin 19 kuulustelluista lapsista vahvisti monien istuntojen jälkeen, että Vi, Cyril ja Tooky olivat hyväksikäyttäneet heitä hyvin julmalla tavalla. He myös nimesivät useimmat muistakin opettajista sekä mystisen herra Gattin, mutta näitä ei koskaan pidätetty. Vain yhdeksän kaikkein luotettavinta oppilasta todisti oikeudenkäynnissä.
Tutkijat saivat apua. Yleinen syyttäjä Lawrence Hardoon matkusti Kaliforniaan neuvottelemaan McMartinin oikeudenkäyntiteamin kanssa ja palasi täynnä tietoa ja ideoita. Ei ole niinkään sattuma, että lasten syytökset sisälsivät samanlaisia ritualistisia ja omituisia aspekteja. Kuten Ray Buckleyn, myös Tooky Amiraultin kerrottiin pukeutuneen klovniksi. McMartinissa hyväksikäyttäjät olivat vieneet lapset koulun alla olevaan tunneliin. Tooky oli harjoittanut sodomiaa, pakottanut fellatioon ja tehnyt kaikkea muuta vastenmielistä ‘taikahuoneessa’, joka oli piilossa jossain kohdin päiväkotia. Lastensairaanhoitaja Susan Kelley, jolla on useita julkaisuja rituaalisen hyväksikäytön kauhuista, haastatteli johdatellen monia näistä lapsista. Kuten Kee MacFarlane McMartinin tapauksessa, Susan Kelley ei hyväksynyt vastaukseksi sanaa ‘ei’. Seuraavana hieman editoitu esimerkki yhdestä haastattelusta, jossa hän käytti käsinukkeja nimeltä Bert ja Ernie (Mashberg, 1995):
Kelley: Kertoisitko Ernielle
Lapsi: En
Kelley: Voi, kerro kuitenkin (pyytävällä äänellä). Kiltti kerro Ernille. Ole kiltti, kerro minulle, kerro minulle. Sitten me voimme auttaa sinua. Ole kiltti… Kuiskaa Ernielle. Onko kukaan koskaan koskenut sinua tänne (osoittaa tyttönuken vaginaa)?
Lapsi: Ei
Kelley: (osoittaa nuken takamusta) Onko kukaan koskenut sinun pyllyäsi?
Lapsi: Ei
Kelley: Kertoisitko Bertille?
Lapsi: He eivät koskeneet minua!
Kelley: Kuka ei koskenut sinua?
Lapsi: Ei minun opettajani. Eikä kukaan.
Kelley: Koskiko kukaan iso ihminen, kukaan aikuinen sinua pyllyyn?
Lapsi: Ei.
Toinen keskustelu 4-vuotiaan kanssa osoittaa miten Susan Kelley takertui mihin tahansa kommenttiin, joka voisi johtaa stereotyyppiseen hyväksikäyttösyytökseen – tässä tapauksessa siihen, että päiväkodin hyväksikäyttäjä olisi ottanut pornokuvia alastomista lapsista:
Kelley: No entä kun menit kouluun Fells Acresiin, katsoiko kukaan sinun vaginaasi?
Lapsi: Ei.
Kelley: Oo. Koskiko kukaan Fells Acresissa koskaan sinun vaginaasi?
Lapsi: Ei. He ottivat kuvat seiniltä.
Kelley: Mitkä kuvat?
Lapsi: Kuvat, jotka olivat seinällä.
Kelley: Oo. Kuka otti sinusta kuvan?
Lapsi: Ei kuvia meistä – kuvat, jotka olimme piirtäneet!
Kelley: Oo. Ottiko kukaan kuvia tytöistä ilman vaatteita?
Lapsi: Ei.
Susan Kellyn vakuuttuneisuus ja usko siihen, että hyväksikäyttö oli tapahtunut, ei ole yllättävää ottaen huomioon sen, mitä hän on julkisuudessa sanonut satanistisesta hyväksikäytöstä. Vuonna 1989 hän kirjoitti, että ritualistiseen hyväksikäyttöön kuuluu usein pakottaminen syömään ulosteita, siemennestettä ja verta, seremonialliset eläinten surmaamiset, yliluonnollisilla voimilla pelottelu, huumeet tai maagiset aineet, saatananpalvonta laulut, manaukset ja symbolit.
Suuren valamiehistön edessä todistaessaan Denice Caissie väitti, että Tooky oli vienyt hänen poikansa luokasta taikahuoneeseen joka päivä. Oletettavasti kamalat Amiraultit myös pakottivat pojan juomaan omaa virtsaansa opettajien nähden, vaikkei kukaan opettajista todistanut tällaista tapahtuneen. He eivät myöskään olleet koskaan kuulleet taikahuoneesta tai muistaneet Tookyn koskaan vieneen lapsia pois luokasta.
Tuomari Elisabeth Dolan oli 1986 käydyssä käsittelyssä puheenjohtajana. Hän teki pioneerityötä siinä, että pyrki säästämään lapsia normaalilta oikeuskäsittelyn konfrontaatiolta. Lapset olivat väitettyjen tapahtumien aikana 2-5- vuotiaita ja nyt puolitoista vuotta vanhempia. Yleisö ei päässyt oikeussaliin. Lapset istuivat pienissä muovituoleissa pikkuisen pöydän ympärillä. Ollakseen vähemmän pelottava Dolan riisui mustan viittansa ja asettui pieneen tuoliin heitä vasten. Lapset oli sijoitettu siten, ettei heidän tarvinnut nähdä syytettyä, ja heidän vanhempansa sallittiin istua lähellä antamassa moraalista tukea. Sääntö todistajan johdattelemisesta lensi ulos ikkunasta. Kun yleinen syyttäjä Hardoon kysyi lapsilta, oliko heitä hyväksikäytetty, he usein kielsivät. Tarkoin asetetuilla kysymyksillä ohjattuina he kuitenkin usein peruivat aluksi antamansa lausunnon. Puolustusasianajajan piti esittää vastalauseensa kuiskaamalla. Tuomari Dolan torjui ne rutiininomaisesti.
Selkeä ennakko-olettama oli, että päiväkodin työntekijät olivat syyllisiä, ja että näitä lapsia oli terrorisoitu ja hyväksikäytetty siten, että johdattelevat kysymykset olivat oikeutettuja, ja että normaali oikeuskäytäntö olisi uudelleen traumatisoinut heitä. Kenellekään ei näyttänyt tulevan mieleen, että lapsia psykologisesti traumatisoi se, mitä sosiaaliviranomaiset, poliisi ja tuomioistuin tekivät heille ja että heille saattoi jäädä siitä elinikäiset vammat.
Logiikalla ei ollut juurikaan tekemistä oikeuskäsittelyssä. Lapset sanoivat kertoneensa opettajilleen menevänsä taikahuoneeseen, vaikka kukaan opettajista ei ollut kuullut sen olemassaolosta. He kertoivat robotin suorittamista hyökkäyksistä, että neiti Vi oli pakottanut heidät syömään sammakkoja, jotka hän oli tappanut ja että heitä olivat pahoinpidelleet klovnit ja hummerit. Yksi pojista kertoi, miten hänet oli sidottu alastomana puuhun opettajien ja lasten nähden. Opettajat kiistivät tällaista tapahtuneen, eikä kukaan lapsista varmistanut sitä. Silti Amiraultit todettiin syyllisiksi muunlaisiin tekoihin. Esimerkiksi yksi lapsista kertoi, että Tooky oli raiskannut hänet paksulla kepillä, joka muistutti asetta. Jopa miehen lempinimi, jonka äiti oli hänelle antanut jo vauvana, sai pahan sävyn syyttäjän suussa.
13 päivän harkinnan jälkeen jury julisti syyllisyyspäätöksen. Seuraavana vuonna myös äiti ja sisar tuomittiin erillisissä oikeudenkäynneissä. Yli seitsemän vuotta he viruivat vankilassa ja kaikki heidän vetoomuksensa hylättiin, eikä heitä päästetty ehdonalaiseen. Kaksi päivää Tookyn tuomion jälkeen hänen asianajajansa saivat tietää, että yksi juryn jäsenistä ei ollut kertonut totuutta taustastaan. 14-vuotiaana hänet oli raiskattu ja hän oli todistanut oikeudessa, jolloin raiskaaja oli tuomittu 10 vuodeksi vankeuteen. Kun hänelle esitettiin tämä, hän kiisti muistavansa mitään raiskauksesta. Hän sanoi, että hänen on täytynyt tukahduttaa tällainen muisto. Tuomari Dolan uskoi häntä, eikä määrännyt uusintakäsittelyä.
Amirault yrittää olla olematta katkera, hän kertoi vankisellissään minulle: ‘En syytä lapsia tai vanhempia. He ovat samalla tavoin uhreja kuin me.’ Hän on silti katkera median toiminnasta ja puheenjohtajan puolueellisuudesta: ‘Kun lapset sanoivat ‘ei’ se tarkoitti ‘kyllä’, se oli uskomatonta. Olisi melkein parempi, jos olisin tappanut jonkun, todella syyllistynyt rikokseen. Hyväksikäyttösyyte on kuin taistelisi haamuja vastaan. Haluaisin vain ihmisten tietävän mitä todella tapahtui, enkä sitä, mitä skandaalilehdet kirjoittivat. Olin istunut koko päivän oikeudessa ja oli oikein onnistunut päivä. Sitten näin seuraavan päivän lehden ja totesin, etten voi uskoa olleeni samassa istunnossa. Nyt kun luen lehtiä uskon vain urheilu-uutisiin, en muuhun.’
Neljän vuoden ajan Violetilta ja hänen tyttäreltään Cheryliltä evättiin ehdonalainen, koska he kiistivät syyllisyytensä. 71-vuotiaan Violetin ehdonalaisraportissa lukee: ‘Ehdonalainen evätty. Kiistää ehdottomasti tekonsa. Siihen asti kunnes hän ottaa vastuun rikoksistaan ja suostuu menemään pitkäaikaiseen terapiaan, täyttääkseen tarvittavat ehdot, hän on vapautettaessa vaaraksi yhteiskunnalle.’
Onneksi vuonna 1995 nousi julkinen häly Fells Acresin tapauksesta Wall Street Journalissa olleen artikkelin vuoksi. Sen kirjoitti lehtimies Dorothy Rabinowitz. Äiti ja tytär vapautettiin. He saivat valitusoikeuden sillä perusteella, ettei heillä ollut mahdollisuutta konfrontoida lapsia oikeudessa. Ikävä kyllä toisin kuin äitinsä ja sisarensa Tookyn valitus joutui käsittelyyn tuomari Elizabeth Dolanille, joka oli puheenjohtajana ensimmäisessä käsittelyssä. Ei lie ihme, että hän ei ottanut asiaa käsittelyyn, vaan antoi perusteeksi sen, että oikeussalin istumajärjestys vähensi lapsille aiheutuvia traumoja’. Eli Dolan lähti siitä, että Amirault oli syyllinen, joten hän on edelleen vankilassa.
Hätääntyneillä vanhemmilla, jotka etsivät lapsistaan oireita on myös taloudellinen kiihotin. 300.000 dollarin (1,5 milj. markkaa) vuosittainen vakuutuskorvaus koskee päivähoidossa hyväksikäytettyjä lapsia. 18 perhettä saisi koko elämänsä aikana noin 20 miljoonaa dollaria. Raha on ollut lisäksi motiivina joissakin tapauksissa, kun on kyse uhrien auttamisohjelmista. Tarkoitus on ollut hyvä, mutta varoja on saatu väärin perustein perättömissä hyväksikäyttösyytöksissä.
SOUZAN PERHEEN RAISKAUS
Seitsemän vuotta sen jälkeen kun tuomari Elisabeth Dolan antoi päätöksen Amiraultin tapauksessa, hän päätti myös Ray ja Shirley Souzan kohtalosta. Heitä syytettiin kahden lapsenlapsensa hyväksikäytöstä. Tämän kirjan mennessä painoon Souzat todettiin syyllisiksi ja määrättiin kotiarestiin odottamaan valitustuomioistuimen päätöstä. Jos he häviävät heidät erotetaan toisistaan ja tuomitaan 9-15 vuodeksi vankeuteen. He ovat hieman yli 60-vuotiaita, joten tuomio voi merkitä elinkautista.
Souzien tapaus on erityisen kiinnostava, koska siinä yhdistyvät kahden tyyppiset hyväksikäyttösyytökset. Toisaalta aikuisten muistonpalautumat ja toisaalta lapsiin kohdistunut jatkuva kysely. Kertomus on traaginen, muttei ainutkertainen. Ympäri Yhdysvaltoja aikuiset tyttäret ovat menneet terapiaan, jossa heitä on rohkaistu löytämään tukahdutettuja insestimuistoja. Sitten he ovat raivoissaan kyselleet omilta lapsiltaan, mitä isoäiti ja isoisä ovat heille tehneet. Yleensä nämä perhedraamat eivät tule julkisuuteen, mutta rikosoikeudenkäynnin myötä Souzat menettivät sekä perheensä että vapautensa.
Ray ja Shirley Souza kasvattivat viisi lasta Uudessa Englannissa Lowellissa, jossa he ovat asuneet koko ikänsä. Lama-ajan lapsina Souzat olivat päättäneet antaa lapsilleen kaikkea sitä hyvää, mitä heidän omat vanhempansa eivät voineet heille itselleen tarjota. Ray piti huolen siitä, että lapsilla oli polkupyörät, koska hänellä itsellään ei lapsena ollut pyörää. Ray työskenteli sähkömiehenä ja Shirley osa-aikaisena hoitajana. Kuten muutkin 50-luvun vanhemmat he olivat sallivia. Samalla he olivat ehkä jonkin verran liian suojelevia ja ylihuolehtivia. Lapset oppivat ehkä hieman liikaa tukeutumaan vanhempiinsa.
Vanhin tytär Sharon asui muutaman talon päässä ja kävi usein vanhempiensa luona syömässä. Poika Scott asui pitkään kotona ja toinen poika Tommy vietti aikuisena paljon aikaa vanhempiensa luona soittaen rumpuja talon kellarissa. David piti enemmän etäisyyttä, koska hänen vaimonsa Heather ei tullut oikein toimeen anoppinsa kanssa. Nuorimman lapsen Shirley Annin oli erittäin vaikea irrottautua kodista kun hän meni yliopistoon. Raiskaustapauksen ja sitä seuranneen oikeudenkäynnin jälkeen Shirley Ann hakeutui terapiaan. Terapeutti rohkaisi häntä etsimään tukahdutettuja insestimuistoja ja antoi hänelle luettavaksi kirjan ‘Rohkeus parantua’.
Isänpäivänä 1990 Shirley Ann näki kammottavan painajaisen, jossa isä, vanhempi veli ja äiti raiskasivat hänet. Unen elementit olivat epärealistisia. Shirley Annilla ei ollut käsiä eikä jalkoja, äidillä oli penis ja isä työnsi krusifiksin hänen vaginaansa. Shirley Ann soitti välittömästi kälylleen Heatherille ja kertoi, että hänen vanhempansa olivat hyväksikäyttäjiä. ‘Ole kiltti, pidä lapsesi poissa isän ja äidin ulottuvilta’. Heather vei 5-vuotiaan Cindyn psykologin vastaanotolle. Kaksivuotias Josh vaikutti liian nuorelta. Psykologi ei löytänyt merkkejä hyväksikäytöstä, vaan päät teli, että äiti painosti tytärtään. Heather hakeutui toisen terapeutin luo, joka oli erikoistunut seksuaalisen hyväksikäytön löytämiseen. Heti ensimmäisellä kerralla hän totesi, että Cindy kärsi posttraumaattisesta stressistä, joka johtui hyväksikäytöstä. Samaan aikaan Heather hakeutui itse terapiaan, luettuaan kirjan ‘Rohkeus parantua’, ja ‘muisti’ että hänen isoisänsä oli hyväksikäyttänyt häntä.
Lopulta kaikki Souzan lapset paitsi Scott uskoivat hyväksikäyttöön ja tilanne eskaloitui kun sosiaalitoimisto tuli mukaan asiaan. Shirley Annin isosisko Sharon oli alkuaan skeptinen, mutta lopulta alkuvuodesta 1991 hän päätyi uskomaan, että hänen neljävuotias tyttärensä Nancy oli myös joutunut isovanhempien hyväksikäytön kohteeksi. Sharon oli itse mennyt terapiaan ja ‘löytänyt’ tukahdutettuja insestin ja rituaalisen hyväksikäytön muistoja. Tämän jälkeen, kun Heatherin ja Davidin avio liitto alkoi rakoilla, Heather alkoi epäillä myös Davidia omien lastensa hyväksikäytöstä. Intensiivisten tutkimusten jälkeen Cindy kertoi äidilleen, että isä oli hyväksikäyttänyt häntä. David sai hermoromahduksen ja meni hoitoon psykiatriseen sairaalaan. Heather otti hänestä eron ja avioitui uudelleen. Toistuvien, äitien, terapeuttien, sosiaalityöntekijöiden ja poliisien kyselyjen seuraamuksena Cindy ja Nancy lopulta ‘paljastivat’, että isovanhemmat olivat käyttäneet heitä seksuaalisesti hyväkseen. Lumipalloefektin ja byrokratian vuoksi tapaus tuli oikeuteen vasta 1993. Robert George, Souzien asianajaja suositteli, että nämä eivät vaatisi jurykäsittelyä, vaan luottaisivat pelkästään tuomari Elisabeth Dolaniin, joka oli istunut Fells Acresin tapauksen. Kun Souzat olivat oikeudessa tammikuussa 1993, he eivät olleet nähneet lapsenlapsiaan kahteen vuoteen.
Souzia vastaan ei ollut mitään muuta näyttöä, kuin lasten kertomukset ja vanhempien raportoimat lasten oireet. Kun lapset todistivat, he istuivat pienissä tuoleissaan pikkupöydän edessä selät isovanhempiinsa päin. Tuomari Dolan laskeutui heidän viereensä. Seitsemänvuotias Cindy todisti, että isovanhemmat tapasivat lukita hänet ja hänen serkkunsa Nancyn kellarissa olevaan luolaan. Kuusivuotias Nancy kertoi, miten isovanhemmat olivat työntäneet koko kätensä ja päänsä hänen vaginaansa ja liikutelleet niitä siellä. He myös pahoinpitelivät häntä monivärisellä koneella, joka oli huoneen kokoinen ja jota säilytettiin kellarissa. Hän ei muistanut mitään luolaa, eikä Cindy muistanut konetta. Videoiduissa istunnoissa Nancy väitti isovanhempien pakottaneen hänet juomaan vihreää myrkkyä, mutta todistaessaan oikeudessa hän ei ilmeisesti muistanut tätä.
Koko käsittelyn ajan tuomari Dolan esiintyi lapsen seksuaalisen hyväksikäytön asiantuntijana. Hän totesi: ‘Tiedättekö, olen kuullut tällaisia asioita uudelleen ja uudelleen. En halua esiintyä tietoviisaana… enkä väitä, että tiedän kaiken, mutta olen oppinut tältä alueelta paljon vuosien varrella, ja olen opiskellut tätä aihetta melkoisesti. Hän oli erityisen vihamielinen Gardnerille, puolustuksen asiantuntijatodistajalle. Gardner esitti videointeja 5-vuotiaan Cindyn haastatteluista, joissa tämä kertoi tutkija Lea Savelylle: ‘Äiti kertoi minulle, että isoisä sitoi minut.’. Sen sijaan, että Savely olisi tarttunut tähän viestiin vanhempien painostuksesta, hän totesi: ‘Tekikö isoisä niin?’. Cindy mutisi ‘Mmm’, josta Savely jatkoi: ‘Mistä kohdasta ruumistasi?’. ‘Minä olen unohtanut’, mutisi Cindy.
Gardner huomautti myös anatomisista nukeista, ‘jotka seksualisoivat haastattelun, ja ohjaavat lapsen kuvittelun seksuaalisiin asioihin. Näillä nukeilla on hyvin yksityiskohtaiset sukupuolielimet, häpykarvoitus, isot rinnat ja törröttävät nännit… joillain niistä on avonainen suu, avonainen peräaukko, avonainen vaginan aukko, tavallista suurempi penis.’ Hän totesi, että muissa yhteyksissä sellaisten nukkien käyttämistä pidettäisiin epäasiallisena. ‘Jos tällaisia nukkeja käytettäisiin koulussa, vanhemmat aivan oikeutetusti asettaisivat opettajan ammattitaidon kyseenalaiseksi. Jos naapuri näyttäisi tällaisen nuken lapselle, se aiheuttaisi valituksia ja loukkaantumista.’
Useat tutkimukset ovat osoittaneet, että anatomisesti muotoillut nuket voivat sotkea haastattelun. Maggie Bruck totesi, että 75 prosenttia esikoululaisista, joille oli tehty lääkärintarkastus, mutta ei genitaalialueen tarkastusta, väitti nukkehaastattelussa, että lääkäri oli koskenut genitaalialueeseen. Lapsi saattaa työntää sormensa nuken vaginaan yksinkertaisesti siksi, että se on uusi ja kiinnostava asia. Hän ja muut tutkijat toteavat, että lapsen tulisi osoittaa omia ruumiinosiaan selittäessään, mitä on saattanut tapahtua, mutta sosiaalityöntekijät vastustavat tätä ajatusta ja ovat sitä mieltä, että sellainen traumatisoisi lasta.
Tri Leslie Campis, Bostonin lastensairaalan psykologi ja hyväksikäyttöteamin johtaja oli syyttäjän todistajana. Hän kertoi tuomarille: ‘Hyväksikäytön paljastaminen ei ole yksittäinen tapahtuma, vaan prosessi. Kun lapsilta kysytään, he saattavat kieltää hyväksikäytön koska he eivät ole valmiita kertomaan kokemuksestaan.’ Hän esitti, että seuraavaksi tulee kokeileva paljastaminen ja sen jälkeen aktiivinen paljastaminen, jolloin lapsi kertoo runsaasti. Campis esitti, että on normaalia, että lapsi peruu kertomansa vaikka se onkin totta, koska ‘se on lasten tapa yrittää poistaa ahdistusta’. Hän väitti, että on erittäin harvinaista, että lapset tekisivät vääriä paljastuksia. ‘Mitä terapeutti tekee, jos lapsi ei paljasta?’, kysyi syyttäjä. Campis vastasi: ‘Silloin kysytään suoremmin, ja joskus on pakko suositella aktiivista terapiaa, jotta he kykenevät tekemään paljastuksen. Kukaan, joka tekee tällä alueella hyvää työtä, ei lähde liikkeelle mistään agendasta.’
Tri Andrea Vandeven Lastensairaalan pediatri todisti lasten tutkimuksista. Hän kertoi miten hän levittää lapsen jalat ja tutkii immenkalvon hyvin tarkasti ja ottaa lapsen sukupuolielimistä valokuvia. Hän ei ollut löytänyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Sitten lapset oli käännetty vatsalleen ja Vandeven oli työntänyt hansikoidun sormensa peräaukkoon. Hän esitti, että Nancyn tutkimus tuki anaalista penetraatiota, koska: ‘Nancyn anus laajeni spontaanisti ja enemmän kuin mitä yleensä’. Ristikuulustelussa hän myönsi, ettei mitään merkkejä penetraatiosta ollut. Hän huomautti kuitenkin, että normaali peräsuolen tutkiminen tukee penetraation mahdollisuutta, tapahtuupa laajenemista tai ei. Tosin sanoen, mikä tahansa tutkimustulos tukee tätä väitettä.
Ray ja Shirley Souza todistivat, etteivät olleet koskaan hyväksikäyttäneet lapsenlapsiaan. Oli ilmeistä, etteivät heidän asianajajansa olleet valmistaneet heitä ristikuulusteluun, ja he puolustautuivat voimakkaasti. Useat vanhat ystävät ja työtoverit antoivat lyhyen todistajalausunnon siitä, miten rakastava ja peloton suhde lapsilla oli isovanhempiinsa. Dolan mitätöi luonnetodistelun.
Merkittävää oli myös se, ketkä eivät todistaneet. Shirley Ann, jonka unesta kaikki sai alkunsa, ei tullut oikeuteen, ei myöskään hänen terapeuttinsa. Terapeutti Carmela Eyal, joka totesi, että Hather Souza oli painostanut Cindyä, ei ollut todistajana. Jeanine Hemstead, terapeutti, joka sai sekä Cindyn että Nancyn ‘paljastamaan’ ei todistanut. Tri Gardneria lukuun ottamatta puolustuksella ei ollut asiantuntijoita, ei tutkijoita jotka olisivat todistaneet lasten suggestioherkkyydestä eikä lastenlääkäreitä, jotka ovat todenneet normaaleilla lapsilla samanlaisia repeämiä ja kudosmuutoksia, joiden väitetään osoittavan hyväksikäytön tapahtuneen.
Puolentoista viikon todistelun jälkeen tuomari Dolan käytti vielä 14 päivää ennen kuin julisti Souzat syyllisiksi. Dolan totesi, että lapset saattavat tahallisesti antaa väärää tietoa, mutta aivan ilmeisesti hän ei katsonut, että vääriä muistoja voidaan tuottaa. Hänelle ei piitannut siitä, että kertomukset olivat uskomattomia, vaan vetosi lasten ikään, ja esitti, että se vaikuttaa havaintoihin, muistiin ja kielelliseen kapasiteettiin. Häneen vaikutti erityisesti lasten tietämys vaginan kostumisesta: ‘Useimmilla pienillä lapsilla ei ole sellaista tietämystä aikuisten seksuaalisista toiminnoista, että he voisivat tuottaa vakuuttavan yksityiskohtaisen, mutta valheellisen kertomuksen hyväksikäytöstä’.
Toisaalta Dolan käytti todisteena myös sellaisia yksityiskohtia, jotka eivät olleet vakuuttavia. Kommentissaan Nancyn kertomuksesta, jossa jalka ja kyynärpää oli työnnetty vaginaan, hän totesi, että jos lasta on johdateltu, ohjelmoitu tai valmisteltu väärään syytökseen, hän ei tuo esiin sellaisia seikkoja kuin jalka tai kyynärpää. Toisin sanoen, jos tarina vaikuttaa uskottavalta se on osoitus hyväksikäytöstä. Uskomatonta kyllä hän totesi, ettei ollut mitään näyttöä siitä, että Sharonilla olisi ollut pahaa tahtoa vanhempiaan kohtaan. Hän jätti täysin huomiotta ne terapiassa tuotetut muistot, joissa vanhemmat harjoittivat ritualistista hyväksikäyttöä. Tätä todistusta hän ei sallinut edes esitettävän oikeudessa. Oikeudenkäynnin lopussa Sharon ja Heather lukivat tunnepitoisia lausuntoja, joissa vaadittiin pitkiä tuomioita ja siteerattiin Cindyn ja Nancyn kirjeitä. Sharon pyysi, ettei tuomari Dolan ottaisi huomioon hänen vanhempiensa ikää: ‘Ihmiset saattavat sanoa, että he ovat niin vanhoja, miksi siis panna heitä vankilaan, mutta minä sanon, että he eivät ole aina olleet 61-vuotiaita ja he ovat tehneet tätä vuosia.’
Ennen tuomion täytäntöönpanoa nousi julkinen hälinä. Sen sai pitkälti aikaan Richard Gardner Columbian yliopiston psykiatri, joka oli todistanut oikeudenkäynnissä. Kun media kertoi tapauksesta, tuomari Dolan toistuvasti kevensi tuomiota. Lopulta hänen tuomionsa oli 9:stä 15:een vuotta vankeutta, mutta sen sijaan että hän olisi määrännyt pariskunnan vangittavaksi hän määräsi heidät kotiarestiin odottamaan vetoomustuomioistuimen käsittelyä. Souzat olivat tyytymättömiä asianajajaansa ja palkkasivat Dan Williamsin, joka ajoi menestyksellisesti Kelly Michaelin tapausta hänen puhdistaessaan mainettaan. Souzat hävisivät ensimmäisen valituksensa, mutta he ovat toiveikkaita etenkin sen jälkeen kun Ceryl LaFave ja Violet Armirault vapautettiin. Odottaessaan valituksensa käsittelyä he asuvat kodissaan, jonka he rakensivat 25 vuotta sitten. Heillä on järkyttävät elektroniset hälyttimet nilkassa ja he joutuvat faksaamaan kuvansa 10 kertaa päivässä valvontaviranomaiselle. Heidän lapsensa esiintyvät jatkuvasti julkisuudessa puhuen seksuaalisen hyväksikäytön kauheuksista ja yrittävät myydä tarinaansa Hollywoodiin.
‘Kun nämä lapset kasvavat aikuisiksi he ymmärtävät, ettei mitään väitettyä tapahtunut. He ovat älykkäitä lapsia ja heillä on oma tahtonsa. Kun kukaan ei enää painosta heitä, he muistavat miten asiat todella olivat ja me halaamme toisiamme’, toteaa Ray Souza. Toivon, että Souzien ennuste pitää paikkansa, mutta McMartinin tapaus luo vähemmän optimistisen ennusteen. Nämä lapset ovat nyt teini-ikäisiä ja monet heistä ovat sitä mieltä, että heitä hyväksikäytettiin päiväkodissa. Siitä on tullut olennainen osa heidän uskomusjärjestelmäänsä.
LAPSIIN USKOMINEN
Richard Gardner on kirjoittanut useita kirjoja esimerkiksi ‘Sex Abuse Hysteria’ (1991) ja ‘True and False Accusations of Child Sex Abuse’ (1992). Niissä käsitellään ongelmia, jotka saattavat syntyä, kun lapsilta intensiivisesti kysellään hyväksikäytöstä. Kukaan – ja viimeisenä Gardner – joka on pitkään työskennellyt traumatisoitujen lasten kanssa – ei kiellä hyväksikäytön kauheita seuraamuksia. Aikuiset sekä saat tavat käyttää, että myös käyttävät hyväkseen lasten viattomuutta ja avuttomuutta ja tästä seuraavaa hämmennystä ja häpeää. Näin he aiheuttavat pitkäaikaisia psyykkisiä vaurioita, jotka voivat olla tuhoisia.
Yhtä seikkaa ei kuitenkaan ole riittävästi painotettu päiväkotitapauksissa ja huolto- ja tapaamisriidoissa, ei myöskään lapsuuden hyväksikäytön muistamiseen liittyvissä tapauksissa. Suurin osa hyväksikäyttäjistä suosii vanhempia lapsia, jotka alkavat kiinnostua vastakkaisesta sukupuolesta 9-10-vuotiaina. Tämä on pidettävä mielessä ja myös se, että raaka, väkivaltainen esikouluikäisten hyväksikäyttö aiheuttaa pysyviä vaurioita, jollei se johda kuolemaan. Miksi siis näissä tapauksissa lapsilla ei ollut traumoja, eivätkä he halunneet kertoa tapahtumista ennen kuin voimakkaasti painostettuina
Meidän pitää olla tietoisia sellaisista terapeuteista kuin kalifornialainen psykiatri Ronald Summit, joka kirjoitti vuonna 1983 artikkelin ‘The Child Sexual Abuse Accommondation Syndrome’ (hyväksikäyttöön mukautuneen lapsen oireyhtymä) (1983). Tämä kirjoitus on toiminut ponnahduslautana yli-innokkaille tutkijoille. Artikkelissa Summit toteaa ‘lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on tullut yleiseen tietoisuuteen viimeisen viiden vuoden aikana..’ Hän esittää tuomionsa ‘jokaiselle aikuiselle, joka on piittaamaton lapsen avuttomuudesta ja hänen tuskastaan.’ Harva voi väittää vastaan ottaen huomioon, mikä hyväksikäytetyn lapsen tilanne on tai hänen raivonsa aikuisia kohtaan, jotka eivät kuuntele.
Hänen kuvauksensa lasten haluttomuudesta paljastaa hyväksikäyttö on johtanut tämän päivän painostaviin menetelmiin ja siihen, että uskotaan mitä järjettömimpiä syytöksiä. Summit rohkaisee tutkijoita kyselemään toistuvasti ja uskomaan siten kerrotut syytökset riippumatta niiden epäuskottavasta luonteesta. ‘Mitä epäloogisempi ja uskomattomampi tapahtuma on aikuisen silmin, sitä todennäköisempää on, että lapsen kiertoilmaisuin tuottama kuvaus on tosi… Hyväksikäyttöä tutkiville ja heidän ohjaajilleen on tullut selväksi, etteivät lapset koskaan satuile sellaista keskeisistä seksuaalisista tapahtumista, joita he paljastavat syytöksissään tutkimuksia tehtäessä’.
Hypoteettisen oireyhtymänsä viimeisellä tasolla Summit väittää: ‘Mitä tahansa lapsi sanoo seksuaalisesta hyväksikäytöstä, hän todennäköisesti peruuttaa sen’. Toisin sanoen, senkin jälkeen, kun lapsi on paljastanut, hän todennäköisesti peruu paljastuksensa, vaikka ne ovat tosia. Summit on oikeassa, että lapset usein alistuvat voimakkaiden aikuisten tahtoon, mutta hän ei ole ottanut huomioon, että samalla tavoin lapset saattavat alistua vahvojen aikuisten tutkijoiden tahtoon, kun he haluavat kuulla hyväksikäyttösyytöksiä.
Summitin alkuperäinen paperi oli järkevä ja maltillinen verrattuna hänen viimeaikaisiin lausuntoihinsa. Hän totesi tv-haastattelussa 1994: ‘Jos on jonkun asteista epäilyä, täytyy tutkimuksen mennä huomattavasti pidemmälle, kuin mitä lapsi kykenee kertomaan hyväksikäytöstä.’. Hän totesi, että ensimmäinen kuulustelu johtaa harvoin paljastuksiin. ‘Kuulusteluja täytyy olla useampia kuin yksi, ja on aikoja, jolloin lapset sanovat täysin viattomasti, ettei mitään ole tapahtunut, vaikka sitten myöhemmin aloittavatkin paljastaa kokemuksiaan.’. Ei pelkästään näin, vaan lisäksi ‘ei ole tavallisuudesta poikkeavaa, että lapset rikostapauksissa palaavat alkuun ja sanovat ‘Ei sellaista ole koskaan tapahtunut. Sanoin niin vain siksi, että syyttäjä painosti minua’. Tällaiset lapset ovat hänen uskomustensa mukaan nk. kieltämisen tilassa, suhteessa heihin kohdistuneeseen hyväksikäyttöön. Summit puolustaa myös Kee MacFarlanen painostavia haastattelutekniikoita, joita tämä käytti McMartinin tapauksessa. Näin siitä huolimatta, että myöntää, ettei hän ole koskaan katsonut noita nauhoja (Coleman, 1990).
On silmiinpistävää, miten samanlainen mielenlaatu lasten seksuaalista hyväksikäyttöä tutkivilla ja tukahdutettuja muistoja terapoivilla on. ‘Lapset eivät koskaan keksi itse keskeisiä yksityiskohtia’, väittää Summit aivan samoin kuin ne, jotka uskovat muistojen massiiviseen tukahduttamiseen ja pitävät esiin tulevia yksityiskohtia todisteena muistojen todenperäisyydestä. Lapsia tutkivat pyrkivät paljastamaan hyväksikäytön, jota ei ole koskaan tapahtunut aivan samalla tavoin kuin terapeutit juurruttavat asiakkaiden mieliin tapahtumia, joita ei ole koskaan tapahtunut. Kummassakaan tapauksessa heitä ei näytä häiritsevän se, että jotkut väitteistä ovat vähintäänkin epätodennäköisiä. Lapsen peräaukkoon työnnetty miekka jättäisi vähintään vakavia arpia, jollei aiheuttaisi kuolemaa. Sekä lasten että aikuisten terapeutit lakaisevat maton alle huolen epätodennäköisistä ja täysin mahdottomista kertomuksista. Tarkat tapahtumat eivät ehkä ole totta, mutta he väittävät, että kertomukset symbolisoivat jotain toista, todellista tapahtumaa.
Haastattelin äskettäin Steven Normandia, yhtä Fells Acres tapauksen jyryn jäsentä vuodelta 1986. ‘Mielessäni ei ole vieläkään pienintäkään epäilystä siitä, että Tooky Amirault on syyllinen’, hän totesi minulle. Kysyin, miten hän ja muut juryn jäsenet olivat reagoineet kaikkein kummallisimpiin syytöksiin, esimerkiksi siihen, kun yksi pikkupoika väitti, että hänet oli ripustettu alastomana jaloista puuhun koko koulun katsellessa. ‘No jotkut niistä kertomuksista olivat ehkä liioiteltuja, mutta tiesimme, että lapset kertoivat totuuden. Lisäksi Amirault ei vaikuttanut todistaessaan luotettavalta’.
On ironista, että syytteitä esittävien sotahuuto kuuluu ‘Uskokaa lapsia’. Näiden tapausten ongelmat alkavat aina siitä, että aikuiset eivät usko lapsia, kun he rehellisesti kertovat, ettei kukaan ole hyväksikäyttänyt heitä. Tämä hokema olisi paljon osuvampi, jos siinä sanottaisiin ‘Uskokaa lapsia, mutta vain kun he kertovat, että heitä on hyväksikäytetty, riippumatta siitä, miten uskomattomia, kummallisia tai epätodellisia kertomukset sitten ovatkin.
PEGGY BUCKEYN POSTTRAUMAATTINEN STRESSIREAKTIO
Nekin, jotka on todettu syyttömiksi joutuvat jatkuvasti työskentelemään sen tosiasian kanssa, että heidän elämänsä on muuttunut. He ovat menettäneet elämänilonsa, maineensa, kotinsa ja miljoonia dollareita. Haastattelin äskettäin Beggy Buckleytä, joka on nyt 68-vuotias. Vuosikymmen sitten hän oli kaksi vuotta vankilassa odottamassa McMartin oikeudenkäyntiä. ‘Olen selvinnyt neljästä henkeäni uhanneesta hyökkäyksestä. Muut vangit vihaavat kaikkia niitä, joita syytetään lapsen hyväksikäytöstä’, kertoi Peggy. Kun hänet ja hänen poikansa Ray vihdoin todettiin syyttömiksi, hän luhistui: ‘Pelkäsin kaikkea ja kaikkia. En voinut lähteä ulos enkä ajaa autoa. Minulla oli vahva lääkitys. Diagnoosini oli posttraumaattinen stressireaktio.’ Häneltä meni kolme vuotta toipumiseen.
Beggy Bucleyn äiti, pyörätuolissa istuva Virginia McMartin kuoli 88-vuotiaana vuonna 1995. Hän oli kaikkein vahvin, peräänantamattomin ja energisin näyttelijä tässä tarinassa, totesi hänen asianajajansa Danny Davis. Ennen kuin hän kuoli, hän näki itsensä sankarittarena vuonna 1995 esitetyssä tv-elokuvassa ‘Indictment’ (Syytös). Peggy työskentelee vapaaehtoisena kodittomien soppakeittiössä. Hän on jatkuvasti yhteydessä ihmisiin, jotka ovat olleet samanlaisten syytteiden kohteena. Kerroin hänelle Armiraulteista ja Souzista, jotka nyt saavat kirjeen Beggyltä.
Bill ja Kathy Swanin tapaus on yksi järkyttävimmistä. Ollessaan ensimmäistä päivää työssä vuonna 1985, päiväkotityöntekijä Lisa Conradi tulkitsi, että 3-vuotiaalla Betty Swanilla oli hyväksikäytetyn lapsen tunnusmerkistö. Conradi oli sanottu irti monista päiväkodeista, koska hän näki hyväksikäyttöä joka paikassa. Myöhemmin hän kertoi eräälle reportterille, että häntä itseään olisivat hyväksikäyttäneet ‘liki jokainen joka tuli lähelle… säännöllisesti, päivittäin ja kaikkineen kolmesta neljäänsataan miestä’. Oikeudenkäynnissä vuonna 1986 Betty todettiin liian nuoreksi todistamaan, mutta Conradin kuulopuheet hyväksyttiin. Nyt päästyään vankilasta Swanit eivät ole saaneet Bettyn huoltajuutta. He eivät ole edes nähneet häntä, koska terapeutit arvioivat, ettei vielä ole oikea aika. Swanit näkivät nyt 4-vuotiaan tyttärensä Hillaryn viimeksi juuri ennen kuin Kathy joutui vankilaan ensimmäisen kerran vuonna 1993.
Lähteet:
Ambrister, T. (1994). Justice gone Crazy, Readers Digest 1.
Bass, E., Davis, L. (1988, 1992). The Courage to Heal, Harper Perennials.
Benedek, E., Sketcy, D. (1978). Problems in Validating Allegations of Sexual Abuse, Journal of the Academy of Child & Adlocent Psychiat ry, v. 26.
Bikel, O.: Tv documentary 1993
Boyer, P. (1995, 5/15). Children of Waco, New Yorker.
Bray, M. (1991). Poppies on the Rubbish Heap: Sexual Abuse, the Child’s Voice, Edinburgh, Canongate Press.
Butler-Sloss, Lord Justice Elisabeth. (1988). Report of the Inguiry into Child Abuse in Clevland 1987, Cmnd 412. London: Her Majesty’s Stationery Office.
Campbell, B. (1988). Unofficial Secrets, London:Virago.
Ceci, S. Bruck, M. (1995). Jepardy in the Courtroom: A Scinetific Analysis of Children’s Testimony, American Psycho logical Association, Washing ton DC.
Ceci, S. (1993). Cognitive and Social Factors in Children’s Testimony, American Psychology Association, Toronto.
Ceci, S. Bruck, M. (1993, Fall). Child Witnesses, Social Policy Report.
Ciba Foundation, London Tavistock (1984).
Cockburn, A. (1993, 3/8). Beat the Devil, The Nation.
Cohen-Kettenis, P.T. (1994). Sexual Behavior of Young Children: Empirical Studies, Uttrecht.
Coleman, L., Clancy, E. (1990, Fall). False Allegations of Child Sexual Abuse, Criminal Justice.
Department of Helath: Working Together, London: HMSO (1988, 1991).
Feldman, M., Ford, C., Reinhold, T. (1994). Patient or Pretender, NY: Wiley.
Franzini, L., Grossberg, J. (1994). Eccentric & Bizarre Behaviors, NY John Wiley.
Friedrich et. al. (1991). Normative Sexual Behavior in Children, Journal of Pediatrics, vol. 88:3.
Gardner, R. (1993). Modern Witch Hunt – Child Abuse Charges, Wall Street Journal, Feb. 22.
Gardner, R. (1991). Sex Abuse Hysteria: Salem Witch Trials Revised. Cresskill, NJ: Creative Terapeutics.
Gardner, R. (1992). True and false accusationsa of child sexual abuse. Cresskill, NJ: Creative Terapeutics.
Hobbs, Chris & Wynne, Jane (1986). Buggery in Childhood, a Common Syndrome of Child Abuse, Lancet.
Jenkins, P. (1992). Intimate Enemies: Moral Panics in Contemporary Great Britain, NY: Aldine de Gruyter .
Jeffrey, W. (1993). Satanic Panic, The Creation of a Contemporary Legend. Cicago, IL Open Court.
Jervis, Margare (1995). Panic Over Satanic Abuse Strikes Again, New Statement & Society, Jan. 20.
Jervis, Margaret (1994). Rise of the Child Abuse Industry, Sunday Telegraph, June 26.
Mashberg,, T. & Hayward, E. (1995, Dec. 6). Defence: Tapes Tell it All, Boston Herald.
McCann, J. (1990). Genital Findings in Prepubertal Girls Selected for Nonabuse, Pediatrics 9.
Mc Cann, J. (1989) Perinatal Findings in Prepubertal Children Selected Nonabuse, Child Abuse and Neglect 13.
Natan, D., Snedeker, M. (1991). Satan’s Silence. NY: Basic Books, 1995; Nathan D.: Women and Other Aliens, El Paso, TX: Cino Puntos Pr.
Palmer, Alasdair (1994). Get the Baby, Go and Get the Baby, Spectator, Aug. 6.
Roberts, D. (1994, 2/19). The Martensville Horror, Toronto Globe Mail.
Scotford, Roger, (1994, Oct/48). The Bjugn Case’, Moderna Tider.
Smith, M., Pazder, L. (1980). NY Pocket Book.
St. Andrews (1992). Suffer the Little Children: The Orkney Child Abuse Scandal, Scotland, Medical Institute for Research into Child Cruelty.
Summit, R. (1994). The Dark Tunnels of McMartin, The Journal of Psychohistory, v. 21.
Summit, R (1983).The Child Sexual Abuse Accommondation Syndrome, Child Abuse & Neglect, v. 7.
Weiss, M. (1995, 9/17). Citizens Group Casts Doupt on Victims Aid, Plain Dealer.
Woffinden & Jervis, (1995). Out of the Mouth of Babies, Independent, Oct.8.
Alkuperäinen kirjoitus: niinaberg.com
Seksuaalisen hyväksikäytön syytökset ja tuhotut elämät
Mark Pendergrast
Käännös Anu Suomela, julkaistu Mark Pendergrastin luvalla kirjassa Seksuaalinen noitavaino, tieteellisiä kirjoituksia aikamme tabusta. Mielikirjat 1999, toimittaneet Anu Suomela ja Ben Furman. Akuperäisteos Victims of Memory, Harper & Collins, London 1998
JA PIENI LAPSI JOHDATTAA HEITÄ (JA ON JOHDATELTU)
Lyhenteet luvuista 5., 6., 7., 8 ja 9. (s. 398-435)
Suomalaisen lukijan kannattaa muistaa, että Suomen ja USA:n oikeusjärjestelmät eroavat monissa suhteissa. Meillä oikeuden tehtävä on selvittää onko rikos tapahtunut ja määrätä rangaistus. USA:ssa syyllisyyden ja syyttömyyden päättää jury ja rangaistuksen mittaa puheenjohtaja. Myös valituskäytäntö eroaa huomattavasti. (Suom. huom.)
TERAPEUTIN, ASIAKKAAN, SYYTETYN ISÄN JA PERUUTTAJAN HAASTATTELUT
JANET GRIFFIN, M.A. TERAPEUTTI
Janet Griffin, joka valmistui maisteriksi pääaineenaan sosiaalityö, kertoo uranuurtavasta työstään insestiterapiassa 80-luvun alussa. Hänellä on oma vastaanotto Illinoisissa. Haastattelumme aikana hän paljasti laajan lukeneisuutensa, ehdottaen Sandra Butlerin, Judith Hermanin, Charles Figleyn kirjoja sekä muuta taustalukemista. Hänen viihtyisässä vastaanottohuoneessaan on kirjahyllyjä, tyynyjä ja pehmoleluja.
‘Minun oli löydettävä sosiaalityön erikoisalue, joka kiinnostaisi minua ja jolla voisin tienata leipäni. Tuolloin hyvin harvat ihmiset tiesivät seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Oli suhteellisen helppoa lukea kaikki saatavilla oleva kirjallisuus ja oppia kaikki tarvittava yhden vuoden aikana. Olen kliinisen sosiaalityön harjoittaja. Hankin elantoni konsultoimalla etupäässä aikuisia, miehiä ja naisia, joista 95% on seksuaalisen hyväksikäytön uhreja. Asiakkaani eivät kuitenkaan luultavasti edusta selvää poikkileikkausta insestin uhreista. Koska olen itse nainen, suurin osa asiakkaitani on naisia ja koska vastaanottoni sijaitsee keskiluokkaisella alueella, useimmilla heistä on yksityinen sairausvakuutus. Useimmilla on työpaikka ja turvattu toimeentulo – he eivät ole kroonisesti mielisairaita.
Viisi, kuusi vuotta sitten ihmiset tulivat luokseni valittaen masennusta, pelkotiloja, jne. Nykyisin he pystyvät identifioimaan itsensä insestistä selviytyjiksi, katsottuaan Oprahin televisio-ohjelmia tai muuta sellaista. Olen tehnyt itseäni tunnetuksi seksiterapeuttina, joten asiakkaani löytävät minut yleensä verkostojensa kautta. Minkälainen sitten on keskiverto asiakkaani? Kerran minulla oli 7 naisen ryhmä, jossa kaikki olivat kärsineet tukahdutettujen muistojen palaamisesta 38 vuoden iässä. He olivat toimintakykyisiä, meneviä ihmisiä, he olivat naimisissa ja heillä oli lapsia. Yksi naisista oli lesbo, suhde on sama kuin väestössä yleensä. Koska sopeutuminen traumaan oli opettanut heitä välittämään muista ihmisistä, he olivat yleensä hoivatyössä, kuten lasten päivähoidossa, sairaanhoitajia, sosiaalityöntekijöitä, lääkäreitä tai opettajia. Tämä on tietenkin stereotypiaa, mutta pitää yhteenvetona paikkansa.
Kaikkein ’menevimmät’ ihmiset tulevat yleensä luokseni, koska he ovat masentuneita, vähemmän aktiiviset ihmiset ovat ahdistuneita. Epätoivoisimmat asiakkaani kärsivät kaikenlaisista assosiaatioon liittyvistä häiriöistä, jopa persoonallisuuden jakautumisesta. Kaikki trauman uhrit kärsivät jonkinlaisista assosiaatiohäiriöistä. Edettäessä häiriytymisen asteikolla huonompaan suuntaan, assosiaatioon liittyvät häiriöt ja samalla ongelmat lisääntyvät. Kun tullaan monipersoonallisuushäiriöisiin (multiple personality disorder, MPD), he pystyvät taas olemaan aktiivisia ja ’meneviä’, koska he ovat joutuneet kehittämään ylivoimaisia selviytymisstrategioita saadakseen elämänsä näyttämään toimivalta. MPD -häiriöisellä ihmisellä voi olla perhe, hyvä työpaikka ja hän voi toimia hyvin julkisuudessa.
Ihailen todellakin Judith Harmanin viimeisintä teosta ‘Trauma ja toipuminen’, jossa hän aivan oikein tunnistaa kaikilla trauman kokeneilla olevan sen jälkeisiä stressitiloja (PTSD posttraumatic stress disorder), joita ensin havaittiin Vietnamin veteraaneilla. Sama teoria pätee insestin uhreihin, keskitysleireiltä henkiin jääneisiin, väkivallan ja raiskauksen uhreihin, jne. Herman asettaa teorian oikeaan yhteyteen.
Seuraan Hermanin filosofiaa. Hyvä terapia koostuu kolmesta elementistä: (1) turvallisuudentunteen luominen, (2) muistaminen, taaksepäin katsominen, sureminen ja (3) uudelleen yhteyden saaminen ihmisiin ja maailmaan. Selviytyneiden tulee palata trauman kokemisen aikaan ja arvioida se uudelleen nykyisestä aikuisen näkökulmastaan.
Selviytyneet eivät koskaan täysin unohda traumaansa. Siitä irtaudutaan. Lapsen minä ei voi kestää seksuaalista hyväksikäyttöä ja jokapäiväisen elämän vaatimuksia. Niinpä sitä kutsutaan joksikin muuksi, teeskennellään, ettei mitään ole tapahtunut, irtaudutaan kehosta. On useita keinoja saada se tapahtumattomaksi. Se kuitenkin jättää jälkensä jokapäiväiseen elämään, vaikka oireet eivät välttämättä olekaan dramaattisia.
Aloitan aina terapian arviointihaastattelulla, jolloin ihmiset kertovat elämänsä tärkeistä tapahtumista. He muistavat seksuaalisen hyväksikäytön, mutta vähättelevät sitä: ‘No, serkkuni joskus kosketteli minua, mutta ei sillä väliä’. He tulevat luokseni ahdistuneina tai masentuneina, mutta kieltävät tai vähättelevät tapahtunutta: ‘Oli minulla hankaluuksia sen yhden enon kanssa, mutta en koskaan kertonut kenellekään, se on mennyttä, ei se merkitse mitään.’ Minun täytyy samanaikaisesti kunnioittaa sitä, mitä he sanovat, mutta myöskin laajentaa ongelmakenttää. Kysyn hyväksikäytön olosuhteista. ‘Miten se tapahtui, missä isäsi tai äitisi, tai sisaresi oli silloin?’ Kun ongelmakenttää laajennetaan, tulee välinpitämätön, aggressiivinen ympäristö selväksi. On tärkeää saada potilas kuvaamaan kokemaansa. Päämääränä ei ole etsiä totuutta, vaan ymmärtää koetun merkitys potilaalle itselleen, saada sille muoto, niin että hän näkee tapahtuman selkeämmin ja pystyy uudelleen arvioimaan sitä. Luotan asiakkaan tunteisiin ja kykyyn tuoda niitä esille.
Vakiotekniikkani tukahdutettujen muistojen vapauttamiseksi on käyttää ohjattua mielikuvatyöskentelyä. Opetan potilasta sulkemaan silmänsä ja kuvittelemaan olevansa turvallisessa paikassa. Käytämme tarvittavan määrän istuntoja tuon turvallisen paikan rakentamiseen. Tämä on normaali meditatiivinen tekniikka. Tuossa turvallisessa paikassa he voivat sitten kertoa muistamaansa. Siten asiakas ei vain istu juttelemassa kanssani, vaan saan kokea tapahtumat. Jokainen asiakas rakentaa erilaisen turvallisen paikan. Joillekin se on yksinäinen ranta tai lampi, toiset kuvittelevat pommisuojan tai bunkkerin, valtavan betonirakennuksen, vaarallisten jätteiden säilytyspaikan, jonne kenelläkään muulla kuin hänellä ei ole pääsyä. Asiakas valitsee milloin paikkaan mennään ja milloin sieltä lähdetään pois.
Sitten menemme potilaan turvalliseen paikkaan ja muistelemme. Aloitan muistelemisen antamalla potilaan valita ajan ja paikan. ‘Tämä tapahtuu, kun olet pieni ja isoisäsi on paikalla. Sinä valitset. Valaistaan näyttämö.’ Monella on kuvitteellinen kohdevalo tai taskulamppu mukanaan. Pyydän heitä kuvailemaan isoisänsä minulle. Jotkut sanovat etteivät voi. Ehdotan, että he aloittavat vaikkapa jaloista, ja pian he alkavatkin kuvailla häntä. Kysyn seuraavaksi ‘Missä olet?’ ‘Mikä vuodenaika on?’ ‘Mitä sinulla on ylläsi?’ ‘Mitä näet?’ ‘Miltä nyt tuoksuu?’
Eräs kiinnostava työni ulottuvuus on se, että asiakkailla on tullessaan fyysisiä oireita, jotka heijastavat heidän kärsimäänsä traumaa: jatkuvia päänsärkyjä ja migreeniä, ahdistuneisuutta, hermo- ja lonkkasärkyjä, vatsakipuja. Menemme heidän turvapaikkaansa ja puhumme siellä vatsakivuista. Asiakas saattaa muistaa tulleensa lyödyksi vatsaan, häntä on voitu lyödä päähän tai hän voi olla kokenut erityisen väkivaltaisen yhdynnän. Keho muistaa, siinä säilyvät kaikki muistot.
Kaikki mitä sinulle tapahtuu, säilyy todennäköisesti jossain kohtaa aivoissasi. Eräs vaikeimmista tehtävistä seksuaalisen hyväksikäytön trauman uhrien hoidossa on työskentely niiden kanssa, joita hyväksikäytettiin ennen kuin heillä oli sanoja, eli on kyse esiverbaalisesta, infantiilisesta hyväksikäytöstä. Heidän tulee palata takaisin ja elää uudelleen kokemus ja minun tulee tehdä se mielekkääksi, vaikka ei ole käytettävissä sanoja tai kuvia. Minun täytyy hyväksyä se, mitä he sanovat, heidän kokemuksensa.
Tämä johtaa meidät toiselle tasolle terapiassa, osaan jossa hyväksytään asiakkaan totuus. Se täytyy hyväksyä riippumatta siitä tapahtuiko se tosiasiassa vai ei. Miten tämä totuus vaikuttaa asiakkaan elämässä? Dynaaminen menneisyys on tärkeää, ei menneisyyden sisältö sellaisenaan. Joku ajattelee, että heihin tunkeuduttiin oraalisesti 9 kk. vanhana ja että esineitä työnnettiin heidän emättimeensä. Jollakulla on nielemisvaikeuksia, eikä hän pysty syömään kiinteää ruokaa, tai nauttimaan sukupuolielämästä kumppaninsa kanssa. Kun näin on, tuntuu järkevältä katsoa taaksepäin, hyväksyä tarina, laajentaa sitä ja tutkia sitä kyseisen henkilön kanssa. Jos tuollaista on tapahtunut, se aiheuttaa korvaamatonta tuskaa. Miten voit saada takaisin oman kehosi ja seksuaalisuutesi?
Hyvin nuorten uhrien hoidossa on suuria ongelmia, koska silloin on kysymys oman kehon hallinnasta ensimmäistä kertaa, ei sen uudelleen haltuun ottamisesta. Sanokaamme, että olet tulipalon uhri. Tässä tapauksessa on olemassa tapausta edeltävä olemassaolo, voit muistaa minkälaista oli ennen tulipaloa. Terapeutin tehtävänä on saada sinut irrottautumaan traumasta ja saamaan takaisin entisen toimintakykysi. Mutta pienen lapsen kanssa, joka ei kehittynyt, täytyy palata alkuun ja auttaa heitä ‘kasvamaan uudelleen’, koska heiltä puuttuu perusta. Suurin osa terapiasta on nonverbaalista työskentelyä. Rohkaisen asiakkaitani työskentelemään kehonsa kanssa. Se käsittää hierontaa, tanssia, sormiväreillä maalaamista, piirtämistä, fyysisiä ei-verbaalisia keinoja löytää oma kehonsa.
Eräs tuntemani terapeutti kertoo saaneensa kehonsa haltuunsa yksi neliösentti kerrallaan. Hän kehottaa ensin asiakkaitaan löytämään yhdenkin hyväksyttävän osan kehostaan. Tämä voi joskus olla yllättävän vaikeaa. Jos yhtäkään neliötuumaa ei löydy, ollaan pahassa pulassa. Naiset usein löytävät sen polven takaa, käsistään tai hiuksistaan. Joka viikko kiinnitetään huomio tähän neliöön, pidetään siitä, ihaillaan sitä, annetaan sille lahjoja. Eräs nainen osti kangaspaloja, yksi neliötuuma kerrallaan ja pystyi vihdoin katsomaan kehoaan ja näkemään sen muotoja. Se on kuin tilkkutäkin tekemistä.
Järkyttävimmissä tapauksissa on kyse rituaalisesta hyväksikäytöstä. Joskus isä saattaa tyttärensä raskaaksi ja ottaa sitten vastasyntyneen lapsen uhriksi johonkin kulttirituaaliin. Tiedän FBI:n tutkineen tällaisia tapauksia, mutta tarvittavia todisteita ei ole kuulemma löytynyt. Se FBI:sta! Ajatellaan vain miten se toimi David Koreshin tapauksessa Wacossa. Vaikka luita ei löydykään, ei se tarkoita sitä, ettei mitään tapahtunut.
Yksi inhottava insestin muoto on ns. peitelty tai emotionaalinen insesti. Siitä selviytyneiden tapaukset on validoitava samalla tavalla kuin niiden, joita on koskettu fyysisesti. Tällöin on kyse isän tavasta katsoa tytärtään, kommentit kasvavista rinnoista, ilmestymisestä tyttären huoneeseen koputtamatta. Joissain tapauksissa peitellyn insestin uhrien terapia on kaikkein vaikeinta. Erästä naista oli tirkistelty hänen koko elämänsä ajan. Isä ja veljet olivat poranneet reiän kylpyhuoneen seinään. Hän sai lopulta tietää asiasta. Vaikka sinua on katseltu salaa tai kosketeltu väärällä tavalla, sinun on kuitenkin istuttava aamiaispöydässä muiden kanssa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ja sitten ihmetellään, miksi naisilla on syömähäiriöitä! Kuinka kenelläkään voi olla normaali suhde ruokaan, kun elefantin kokoinen vale istuu keskellä ruokapöytää? Kaikki tietävät, mitä isä teki eilen illalla, mutta kukaan ei puhu siitä.
Kerron potilailleni: ‘Siellä on dinosauruksia ja lohikäärmeitä. Jokaisella on oikeus joskus vetäytyä luolan perälle lepäämään, nukkua turvallisessa paikassa. Mutta jos talossa asuu seksin saalistaja, et voi koskaan tehdä näin. Jos et neljän-viidentoista vanhana voi koskaan levätä, tämä vaikuttaa luonnollisesti mielenterveyteesi. Tietenkin kärsit unihäiriöistä, jos et koskaan pysty nukkumaan.’
Kun muistin palautumisprosessi alkaa, muistot eivät suinkaan palaa täydellisessä järjestyksessä, kuin junan vaunut, vaan välähdyksinä niin kuin valokuvat. Joskus kuva on epäselvä ja muistat vain sen, että vihasit sitä sänkyä leirillä, ja se onkin se tärkein muisto. Muistot palaavat epäjärjestyksessä. Tuntemukset ja hajut ovat tärkeitä. Jokin tuntemus voi palata, mutta et muista mihin se liittyy. Minulla onkin sivukaupalla sanoja, jotka kuvailevat eri tunteita. Tunteet ovat peräisin kehosta, eivät mielestä, mutta potilaat eivät tiedä sitä. Se täytyy selittää heille. Suuri osa traumaterapiasta on opettamista.
Nykyään väitellään kiivaasti siitä, voiko ihmisillä olla vääriä muistoja. Olin viime vuonna MPD-yhdistyksen sponsoroimassa konferenssissa, joka käsitteli muistia. Se oli hyvin tieteellinen, täynnä neurologeja. Oikeusopilliselta kannalta me emme tiedä paljoakaan muistista. Traumaterapian tarkoitus on todistaa ja todentaa yksilön kokemus ja sen dynamiikka, eikä niinkään sen erityistä sisältöä. Se on sidoksissa potilaan nykyiseen olotilaan. Tarkoitan, että sinulla on ongelmia. Sanotaan esimerkiksi, että isoisäsi on harjoittanut anaaliyhdyntää kanssasi lapsena. Sinua on aina vaivannut kova vatsa, et kestä sitä, että joku koskettelee peräaukkoasi. Sinulla on salainen koskematon alue. Et tunne oloasi mukavaksi isoisäsi läsnä ollessa. Saat migreenin, kun menet kotiin lomien aikana. Et tule toimeen esimiestesi kanssa työssä. Kaikki tämä ei tule sinulle yllätyksenä, siihen on syy.
En todellakaan ole koskaan tavannut ketään, joka olisi selviytyjä omasta tahdostaan. Kukaan ei juurikaan hyödy tämän klubin jäsenyydestä. Useimmat ihmiset, jotka esiintyvät Oprahin ohjelmassa ja keskustelevat omista kokemuksistaan, ovat terapiassa ja vastuussa omasta tämänhetkisestä elämästään. Kuka haluaisi tällaisen tuskan, tai kuka haluaisi ajatella, että heidän isänsä on tehnyt jotain tällaista heille. En ole koskaan kohdannut työssäni valhetta.
Olisi mielenkiintoista verrata vanhempia, jotka ovat liittyneet FMS-yhdistyksen jäseniksi ja vangittuja seksuaalirikoksen tekijöitä. Seksuaalirikosten tekijät selviävät usein valheenpaljastustesteistä hyvin. He eivät tiedosta tekemäänsä lainkaan. Ja tuomituksi tuleminen vaatii todellakin raskaan rikoksen. Valtaosa seksuaalirikollisista kävelee vapaana. Nämä kaverit istuvat vankilassa ja väittävät silti, etteivät ole tehneet mitään. Heidän patologiansa on hämmästyttävää. Joillekin vanhemmille FMS-yhdistykseen liittyminen tuo varmaankin helpotusta, sillä siellä heille vakuutetaan: ‘Perheesi on aivan terve, kivi, jonka lapsenne on heittänyt, ei merkitse yhtään mitään.’
Onko mahdollista, että FMS-yhdistyksen vanhemmat todellakin hyväksikäyttivät lapsiaan, kieltävät sen, ovat irtautuneet todellisuudesta tai eivät muista? En usko. En usko, ettei seksuaalirikoksen tekijä muista. Hän vähättelee ja kieltää, mutta hän kyllä muistaa. On mahdollista, mutta hyvin epätodennäköistä, että seksuaalirikoksen uhri sepittäisi juttuja. Mutta ehkä joku nainen todellakin vihaa vanhempiaan ja haluaa, päästä heistä eroon, koska he ovat yksinkertaisesti inhottavia ja epämiellyttäviä.
Se, miten asiakkaat haluavat kohdata vanhempansa riippuu heistä itsestään. Kirjassa ’Rohkeus parantua’ on hyvä kappale, jossa neuvotaan kuinka kirjoittaa heille kirje. Itse käytän kirjeen kirjoittamista asioiden selventämiseen, en riitelemiseen.
Joillekin ihmisille kirjeen kirjoittamisesta on apua, vaikka he eivät postittaisikaan sitä. Se asettaa heidät trauman ulkopuolelle ja antaa heille uuden ulottuvuuden todellisuuteen. Autan heitä kirjeen kirjoittamisessa, työstän eri versioita ja selvennän, mitä he haluavat sanoa. ‘Haluatko, että isäni pyytää anteeksi? Haluanko, että äiti myöntää tietäneensä? Haluanko rahaa? Haluanko enää koskaan puhua heidän kanssaan?’ Potilaat päättävät, mitä he todella haluavat ja sitten käyvät läpi kaikki mahdolliset vastaukset. Harjoittelemme ne läpi monta kertaa. Entä jos vanhemmat soittavat? Entä jos isä soittaa ja alkaa rähjätä? Entä jos isä pyytää anteeksi? Usein kirjeen postittamiseen menee kuusikin kuukautta. Jotkut asiakkaat valmistelevat ja valmistelevat, kirjoittavat vastauksia korteille ihan kuin oikeudenkäyntitilanteessa. Tehtäväni on valmistaa heitä lohikäärmeen voittoon. He syyttävät minua valehtelemisesta, uhkailevat ja yrittävät saada yliotteen vallastani.
Jos he sanovat: ‘Emme tiedä mistä puhut’, se on sama, kuin jos he sanoisivat: ‘Valehtelet, tai näet unia.’ Siihenkin on valmistauduttava. Terapian tehtävänä on yksilön kokemuksen todentaminen. Jos Mary Jane käy terapiassa vuoden, haluaa kirjoittaa kirjeen, haluaa anteeksipyynnön mutta on valmistautunut siihen, ettei sitä saa, hän työstää surunsa ja menetyksensä terapiassa. Loppujen lopuksi hän voi jäädä ilman sellaista kokemuksensa todentamista, jota hän haluaa.’
PATRICIA DELANEY, SELVIYTYJÄ JA JURISTI
Ammatiltaan Patricia Delaney (35) on kovaksikeitetty juristi, jonka aggressiivinen oikeussalitaktiikka on tehnyt hänestä kunnioitetun lakimiehen Ohiossa. Kolmelle sisarelleen hän on kuitenkin haavoittuva, lapsuudenaikaisen seksuaalisen hyväksikäytön uhri ja selviytyjä. Delaney kävi läpi muistojaan unissaan, kirjoittamalla päiväkirjaa ja puolitoista vuotta kestäneessä terapiassa. Vaikka hän ei syytä kumpaakaan vanhempaansa, hän on katkera alkoholisoituneelle äidilleen. ‘Olen vihainen valvonnan puutteesta, josta syystä tämä jatkui.’
Vähitellen hän on palauttanut mieleensä muistoja, joiden mukaan George, äidin suosituimman juomakumppanin poika, oli pääasiallinen hyväksikäyttäjä. Toisin kun monet muut selviytyjät Delaney ei kokenut ’Rohkeus parantua’ kirjaa erityisen hyödylliseksi. Rene Fredricksonin ’Tukahdutetut muistot’ kuitenkin auttoi häntä huomattavasti.
‘Muistan seuranneeni Oprahin ohjelmaa vuosi sitten. Ohjelman lopussa hän sanoi ‘On olemassa ihmisiä, joita on seksuaalisesti hyväksikäytetty, ja toisia, jotka eivät tiedä, onko heitä hyväksikäytetty vai ei.’ Se kosketti jotain minussa. Kun sisareni avioitui vuonna 1990, otin puheeksi seksuaalisen hyväksikäytön sisarteni kanssa. Olin alkanut miettiä, johtuisiko heikko kiinnostukseni seksiin ja tyydytyksen puute unohdetusta hyväksikäytöstä. En kehitellyt ajatusta sen enempää ennen kuin aloin nähdä painajaisia puolitoista vuotta sitten.
Muistot alkoivat palautua varhain vuonna 1993. Ensimmäisessä unessani oli George, lapsuudenaikaisen parhaan ystäväni vanhempi veli, joka oli noin viisi vuotta minua vanhempi. Unessani olin valkoisessa kylpyammeessa, joka oli kylpyhuoneen takaseinällä, vastapäätä ovea. George tuli kohti minua liikutellen sormiaan kuin saksilla leikaten. Kyyristyin niin pieneksi kuin mahdollista ja yritin piiloutua hiusteni taakse. Eikä minulla ollut lapsena pitkää tukkaa. Sitten uni loppui. En muista hänen koskettaneen minua, ainoastaan lähestymisen.
Minulla oli ystävä, joka oli ollut lapsuudessaan seksuaalisesti hyväksikäytetty ja joka ohjasi minut omalle terapeutilleen Rhondalle. Rhonda oli hyvin koulutettu terapeutti, joka oli tunnettu hengellisyyden liittämisestä työhönsä selviytyjien kanssa. Olen itse harras katolinen, joten tämä oli minulle tärkeää. Lopulta kävin Rhondan terapiassa kolmen kuukauden ajan, mutta en koskaan tuntenut itseäni täysin vapautuneeksi hänen seurassaan. Itse halusin saada selville oliko jotain tapahtunut ja tunsin, että hän painosti minua hyväksymään sen, että jotain todella oli tapahtunut. Kun kerroin hänelle, mitä olin kirjoittanut päiväkirjaani unistani, hän kysyi koko ajan: ‘Mitä sitten tapahtui?, Mitä sitten tapahtui?’ Tunsin, että hän yritti pakottaa minua löytämään kertomukselleni lopun, vaikka minulla ei sellaista ollut. Samalla olin varma, että jotain oli todellakin tapahtunut.
Aluksi epäilin ehdottomasti kaikkia. Alun perin ajattelin, että hyväksikäyttäjä oli ehkä Georgen isä. Hän kuoli sydänkohtaukseen vuonna 1993, mikä luultavasti laukaisi joitain muistojani. Lisäksi vanhin poikani lähestyi seitsemän vuoden ikää, jossa iässä ajattelin itseäni hyväksikäytetyn. Aluksi kun muistoni alkoivat, aviomieheni oli epäilevällä kannalla. Hän oli lukenut, että jotkut terapeutit saattoivat tukea väärien muistojen kehittymistä. Olin asiasta itsekin huolissani. Ajattelin lakkaamatta: ‘Kaikki tämä on vain päässäni’. Asianajajana tunsin, että minulla pitäisi olla jotain luotettavaa, laillisesti hyväksyttävää todistusaineistoa tukenani.
Sitten eräänä iltana kirjoittaessani päiväkirjaani sain uskomattoman tunteen, että George oli huoneessa kanssani. Muistot alkoivat purkautua nopeammin ja nopeammin. Kirjoitin hurjaa vauhtia, melkein kirjoittamatta fyysisesti, vaan enemmänkin vaan eläen tapahtuman uudelleen. Muistot tulvahtivat esiin. Minulla oli näky, jossa olin vuoteessa Georgen siskon huoneessa heidän suuren siirtomaa-aikaisen talonsa toisessa kerroksessa Glencoessa, Chigagon ylellisessä esikaupungissa. Oma kotini sijaitsi kadun toisella puolella. Makasin vuoteessa ja eräs Georgen ystävistä oli myös paikalla. Joku oli polvillaan, jalka koholla. Kun kirjoitan päiväkirjaani, käytän joskus lasten sanastoa, melkein kuin puhuisin lapsen suulla. Tässä muistossa näin valkoisen mahan ja kasan mustia matoja. Oletan niiden esittäneen karvoitusta. Penistä pakotettiin suuhuni.
Noin kymmenen vuotta sitten aloin saada selittämättömiä tukehtumiskokemuksia. Nyt ajattelen niiden olleen kokemuksia oraaliseksistä, vaikka en ole tunnistanut niitä sellaiseksi kuin vasta hiljattain. Tukehtumiskokemukset tulevat keskellä päivää aivan kuin tyhjästä. Visiossani valkoisesta mahasta ja mustista madoista lensin ulos ikkunasta turvalliseen ja rauhalliseen paikkaan. Lensin suureen puuhun ja kuljin varpaillani herkkien ja hentojen lehtien päällä. Tunsin olevani siellä hyvin lähellä Jumalaa. Tunsin lentäneeni taivaaseen ja olevani turvassa. En muista laskeutuneeni alas. Tunsin itseni kevyeksi ja puhtaaksi ja naiselliseksi, melkein kuin Heli-keiju.
Lopetin kirjoittamisen yhden aikaan yöllä ja olin niin järkyttynyt, että soitin siskolleni Franille ja luin kirjoittamani hänelle. Hän on terapeutti, joka on erikoistunut alkoholistien aikuisia lapsia koskeviin kysymyksiin (ACOA, Adult Children of Alcoholics). Hän selitti, että kun koin lentäväni ulos ikkunasta, olin erkaantunut kokemuksesta käyttäen sitä suojautumismekanisminani. Muistin kuinka minulla oli tapana lapsena erkaantua kokemuksistani. Saatoin kävellä metsässä ystävieni kanssa, näin jalkani, mutta en lainkaan tuntenut olevani siellä.
Tunsin edelleen oloni epämukavaksi Rhondan, terapeuttini kanssa. Pyysin häntä hypnotisoimaan minut varmistaakseni muistoni, mutta hän ei suostunut siihen sanoen hypnoosin olevan epäluotettavaa. Ansiokseen hän kuitenkin ehdotti, että liityn seksuaalisesta hyväksikäytöstä selviytyneiden naisten ryhmään. Tämä osoittautui todella parhaaksi tavaksi tukea toipumistani. Jatkamme vieläkin tapaamisia, vaikka meidän edellytettiin tapaavan vain kymmenen kertaa. Meillä on ihana ryhmän vetäjä, Jodie, joka oli myöskin henkilökohtainen terapeuttini prosessin vaikeimmissa vaiheissa.
Yksi kauhistuttava muisto liittyy myös saman talon kolmanteen kerrokseen, jossa Georgen suuri ullakkohuone sijaitsi. Paras ystäväni Carol, oli Georgen pikkusisko ja leikimme usein ullakon oikealla puolella, josta olimme löytäneet hienon paikan leikeillemme. Ullakon vasen puoli muistutti helvettiä. Muistan ruskean karkeakutoisen maton ja ruskean sohvan. Muistan karkean maton kasvojani vasten ja omituisen pompottamisen tunteen. Muistan tunteneeni oloni märäksi ja sen että olisin halunnut vajota lattialla olevaan likaan, ettei kukaan näkisi minua. Kutsun ullakon lattian alla olevaa likaa ’kuopaksi’. Kun kerroin ryhmälleni siitä sanoin, että se on kuin osa lapsuuttani.
Osa minusta ihmettelee, oliko silloin kyseessä anaaliseksi. Eräs seikka, joka todella huolestutti minua muistojeni luotettavuuden suhteen, on se, että vuosin verta ensimmäisen yhdyntäni aikana. Ajattelin ‘Tämä on vain päässäni, en ole voinut tulla raiskatuksi, ei se näin ole voinut tapahtua’. Anaaliseksi kuitenkin selittäisi muistoni. Omituista kyllä, nyt minusta tuntuu, ettei sen tietäminen ole edes tärkeää. Olin uskomattoman kuohuksissani ja todellani peloissani, että George ilmaantuisi jollain tavalla ja hyökkäisi kimppuuni. Työhön keskittyminen oli vaikeaa. Eräänä päivänä minulla oli tärkeä kokous suuren yhtiön toimitusjohtajan kanssa ja valmistuessani siihen olin aivan sekaisin. Vakuutin itselleni, ‘Patty, olet 35-vuotias ammattilainen, joka tietää mitä tekee. Hyväksikäytön tarkasteluun on oma aikansa, nyt sinun on mentävä kokoukseen.’ Niin teinkin, vaikkei se ollut helppoa.
Kuutisen kuukautta sitten, pian sen jälkeen kun olin soittanut siskolleni yöllä, kolme sisartani ja minä tapasimme terapeutin keskustellaksemme äitimme alkoholismiin liittyvistä asioista. Emme halunneet siitä tulevan sukupolvien välistä ongelmaa tai että se haittaisi keskinäisiä suhteitamme. Keskustelun aikana oma hyväksikäytön ongelmani ja äidin heikko valvonta tuli esille. Avauduin siskoilleni silloin täysin ensimmäistä kertaa. Pyysin heidän apuaan palatakseni takaisin Glencoen taloon, jossa hyväksikäyttö tapahtui. Kerroin heille, että minun oli saatava takaisin talon ullakon ’kuopasta’ hyväksikäytetty osa itsestäni.
Oli vaikeaa kertoa sisarilleni tästä. Minun täytyi peittää silmäni ja käärin muovisen roskapussin pääni ympäri. Pystyin keskittymään, kun minun ei tarvinnut katsoa ketään. Kätkin häpeäni. Sitten otin kääreen pois ja sanoin: ‘Pelkään, että olen keksinyt kaiken, ettei mitään olekaan tapahtunut.’ Yksi sisko katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi: ‘Miksi ihmeessä tekisit niin?’ Nauroin ja ajattelin: ‘Todellakin, miksi?’
Teimme suunnitelman vapauttaaksemme minut tästä paholaisesta. Sisareni Joan, joka asuu Chigagossa, järjesti niin, että pääsimme hänen kanssaan käymään Georgen huoneessa ullakolla. Hän kertoi nykyisille asukkaille, että minulla oli asioita, joiden selvittämiseksi halusimme käydä ullakolla. He ihmettelivät hiukan, mutta suostuivat lopulta. Valitsin Joanin, koska hän on perheen kapinallinen ja uskoin hänen suojelevan minua. Tunsin, että George voisi hyökätä kimppuuni mistä vain. Joskus olin paniikissa pelätessäni hänen tietävän, että kerron muille. Ajattelin hänen palkkaavan palkkamurhaajan tappamaan minut. Tiedän, ettei tällainen kuulosta kovinkaan järkevältä, mutta niin minusta vain tuntui.
Eräänä aamuna sitten keväällä 1994 Joan ja minä menimme taloon mukanamme kassi, jossa oli leikkikivääri. Joanilla oli sheriffin merkki rinnassaan ja kutsuin häntä ’Ramboksi’. Kuulostaa omituiselta, mutta se sai minut tuntemaan oloni paljon turvallisemmaksi. En olisi pystynyt menemään taloon ilman häntä. Otin myös mukaani lapsuudenaikaisen mielinukkeni. Edellisen vuoden aikana olin jotenkin kehittänyt vastenmielisyyden nukkea kohtaan. Terapeuttini Jodie pakotti minut kohtaamaan tämänkin asian. Valmistautuessani Glencoen taloon menemistä huomasin, ettei nukella ollut vaatteita, mikä teki sen erityisen haavoittuvaksi. Lähtiessämme Chicagoon ostimme nukelle kauniit vaatteet, kiedoimme sen huopaan ja otin sen mukaan.
Päästyämme taloon odotin tuntevani vihaa. Kerroin Joanille haluavani lainata leikkiasetta ja ammuskella ympäriinsä Georgen huoneessa. Loppujen lopuksi en kuitenkaan halunnut tehdä niin. Tunsin vain uskomattoman rauhan tunteen valtaavan minut. Kun tulimme ullakolle otin nuken syliini ja kerroin sille, että se oli turvassa. Se oli selviytynyt ulos ’kuopasta’ ja oli nyt osa perhettämme. Sitten näin kylpyhuoneen… aivan kuin unessani.
Mikään terapeutin sanoma ei olisi voinut tehdä samaa vaikutusta, antaa samaa turvallisuuden ja varmuuden tunnetta. Koko muisto perustui siihen tapaan, jolla George lähestyi minua kylpyhuoneessa. En olisi voinut keksiä tuota kaikkea. Minua on ajanut halu saada tietää tarkalleen, mitä minulle oli tapahtunut. Nyt tiedän, että jotain todellakin tapahtui, en vain tiedä yksityiskohtia. Nyt voin jättää tuon kaiken taakseni. Kotona mieheni oli todellakin ihana. Hän kertoi olevansa ylpeä minusta ja kehui rohkeuttani. Sen sijaan, että hän olisi surkutellut ‘Voi ressukkaa, mitä kaikkea oletkaan saanut kestää’, hän tuki minua sanomalla, että nyt voin jatkaa elämääni uusin voimin.
Palattuani menneisyyteni kohtaamismatkalta Glencoesta, toinen sisaristani, joka sattumalta oli Georgen kiinteistövälittäjä, ilmoitti yllättäen, ettei enää halua hoitaa Georgen asioita. George ei koskaan kysellyt miksi. Nyt tiedän hänen tietävän. Kun ensin aloin kokea muistojani, halusin saada Georgen vastuuseen teoistaan, mutta nyt en enää tunne tällaista tarvetta. Pelkään häntä vieläkin. Tunnen, että olen työstänyt asian ja tunnistanut hyväksikäytön seuraukset. Se riittää. Minulla on kaikki tarvitsemani tuki niin, että pystyn hallitsemaan tunteitani. Yksin en pystyisi siihen. Olen soveltanut ACOA:ssa oppimaani 12 askeleen strategiaa. Olin voimaton tilanteen edessä, se ei ollut syytäni, eikä minun tarvitse hävetä pyytäessäni apua.
Luultavasti prosessi jatkuu läpi elämäni. Olen kuitenkin ylpeä siitä, että olen edistynyt ja pärjään nyt paljon paremmin. Hyväksikäytöllä on tietenkin seurauksensa. Vaihtoehtona on kuitenkin uhrin rooliin juuttuminen koko loppuelämän ajaksi tai se, että kohtaa asian, taistelee sen kanssa, käyttää sitä voimavarana ja pääsee eteenpäin. Miettiessäni viimeistä puoltatoista vuotta sanoisin, että muistot palasivat, koska olin valmis ja koska tein sen omalla tavallani rakastamieni ihmisten avulla. Olin kyllästynyt siihen, miten asiat sujuivat ja halusin seksielämäni toisenlaiseksi. Nyt asiat ovat siinäkin suhteessa paljon paremmin. Muistan keskustelun erään ystäväni kanssa joskus prosessin alkuvaiheessa, jolloin kerroin, etten ollut ollenkaan varma muistoistani. Hän kertoi minulle paljon myöhemmin: ‘Patty, tiesin prosessin alkavan sinussa, koska sanoit olevasi siihen valmis.’ Näyttää siltä, että todellakin olin valmis.
PHILIP MARSDEN, SYYTETTY ISÄ
Philip Marsden, pankinjohtaja Devonissa Englannissa, kirjoittaa tyttärestään Emmasta, joka vielä 27-vuoden iässä asuu mielenterveyspotilaille tarkoitetussa yhteisökodissa. Hän syyttää vieläkin isäänsä seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Philip on kuitenkin toiveikas, sillä tytär on vihdoinkin yhteydessä perheeseen niin sanottuna ’palaajana’.
’Ensimmäinen aavistus tästä koko sotkusta tuli vuoden 1989 kesällä. Emma oli silloin 21-vuotias ja katosi yllättäen. Hän oli ollut lomamatkalla yhdessä poikamme Simonin tyttöystävän kanssa. Palattuaan Emma oli kovin tuohduksissaan poikamme puolesta, koska Simonin tyttöystävä oli ollut tekemisissä toisten poikien kanssa. Hän itkeskeli hiukan asian vuoksi. Muutamaa päivää myöhemmin olin töissä myöhään ja palasin tyhjään kotiin. Emma oli kadonnut. Vaimoni Diane ja minä olimme epätoivoisia. Teimme poliisille katoamisilmoituksen. Valvoimme koko yön toivoen hänen soittavan. Tähän asti Emma oli asunut kotona opiskellen sosiologiaa yliopistossa. Ennen tätä kaikki oli hyvin. Ihmiset usein sanoivat, kuinka onnekkaita me olimme, kun meillä oli aivan ihanteellinen tytär. Meillä oli erittäin hyvät suhteet, varsinkin vaimollani ja Emmalla. Meidän ei koskaan tarvinnut olla huolissamme hänestä.
Merkkejä siitä, että Emmalla oli ongelmia, oli kuitenkin olemassa. Ollessaan 17-vuotias, peruskoulun viimeisellä luokalla, hänestä yhtäkkiä tuli hyvin syrjäänvetäytyvä. Hän ei käynyt ulkona, halusi vain olla kotona. Hänellä oli jyrkkä moraalikäsitys ja hän paheksui muiden tyttöjen seksuaalista käyttäytymistä, mm. makaamista monien poikien kanssa, mitä hän itse ei hyväksynyt. Hänellä oli kyllä parikin poikaystävää, mutta suhteet eivät kestäneet kauan. Vähemmässä määrin sama jatkui yliopistossa. Hän opiskeli melko tiiviisti. Minulla oli tapana kehottaa häntä liittymään johonkin kerhoon ja menemään joskus ulos, mutta hän ei vain halunnut. Niinpä ajattelin, että kunhan hän pääsee mukaan työelämään, niin hänen elämänsä varmaan muuttuu.
Sitten hän kertoi meille, että hänet oli raiskattu yliopistossa. Hän kertoi asian vuonna 1988, mutta raiskaus oli kuulemma tapahtunut jo vuotta aiemmin. Hän oli käynyt raiskattujen kriisikeskuksessa sen vuoksi. Uskoimme luonnollisesti tytärtämme silloin ja olimme hyvin huolissamme. Hän näytti kuitenkin saavan apua, joten emme tienneet mitä muutakaan tehdä.
Päivä katoamisensa jälkeen hän soitti ja sanoi voivansa hyvin ja tulevansa kotiin pian. Hän tulikin, mutta vain käymään, kertomatta missä asui. Tästä tuli toistuva kaava. Meillä oli tapana kuljettaa hänet takaisin kaupunkiin, hän kuitenkin huolellisesti vältti kertomasta missä asui.
Emma kävi kotona noin kerran viikossa. Tätä ei kuitenkaan jatkunut pitkään, sillä Raiskattujen kriisikeskuksesta soitettiin Dianelle, ‘Teidän on tultava käymään täällä välittömästi, Emmalla on teille jotain näytettävää.’ Diane ajatteli sen olevan tatuointi tai jotain sellaista. Diane meni kriisikeskukseen, jossa oli kaksi työntekijää paikalla, nuoria kaksikymppisiä naisia. Emme koskaan saaneet tietää heidän nimiään. He sanoivat Emmalle: ‘Anna kirje äidillesi.’ Emma teki niin ja juoksi ulos huoneesta. Dianelle kerrottiin, että hänen pitää lukea kirje välittömästi. Näin syytökset minua vastaan tehtiin.
Kirje oli hyvin epäselvä, mutta siitä ilmeni, että Emmaa oli hyväksikäytetty hyvin nuoresta lähtien, kunnes hän lähti kotoa 21 vuoden iässä. Luonnollisesti, kirje vakuutti, myös äidin täytyi olla tietoinen asiasta. Diane ajoi kotiin kirje mukanaan ja näytti sen minulle. Se sai meidät molemmat shokkitilaan. Seuraavana aamuna menimme perhelääkärimme luo, joka on myös henkilökohtainen ystävämme. Hän oli hyvin ymmärtäväinen, mutta hänelläkään ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mistä oli kyse.
Sinä viikonloppuna minulla oli rintakipuja, jotka jatkuivat kahden, kolmen päivän ajan. Lopulta minut vietiin sairaalaan, jossa kerrottiin että olin kärsinyt sarjan sydänkohtauksia. Olin silloin 52-vuotias ja Emman syytökset luultavasti käynnistivät kohtaukset. Sen jälkeen jouduin testeihin ja lopulta sydämen ohitusleikkaukseen. Ilmeisesti se onnistui hyvin, koska olen vielä hengissä. Olen myöhemmin kertonut Emmalle, että hän todennäköisesti pelasti henkeni. Jos en olisi saanut pieniä toistuvia sydänkohtauksia, en olisi tiennyt tarvitsevani leikkausta.
Ollessani sairaalassa Emma halusi puhua muiden perheenjäsenten kanssa. Diane pyysi, että hänen sisarensa Louise ja hänen paras ystävänsä Charlotte menisivät tapaamaan Emmaa. Niinpä Louise-täti ja äidin paras ystävä Charlotte lähtivät tapaamiselle. Kauhuksemme he palattuaan vakuuttivat ‘Ilman muuta se on totta. Ei kukaan voi keksiä tuollaista’. He sanoivat tukevansa Emmaa, eivätkä auttaisi meitä. Pyysimme perheneuvottelua, Dianen psykiatrin neuvosta, mutta he kieltäytyivät edes puhumasta kanssamme.
Päästyäni sairaalasta tilanne vain paheni. Emma ei suostunut tapaamaan meitä. Dianen nuorempi sisar oli saanut oman perheensä puolelleen, eivätkä hekään suostuneet puhumaan meille. Tietenkin kaikkia serkkuja ja muita sukulaisia oli varoitettu, eikä kukaan halunnut olla missään tekemisissä kanssamme. Oma perheeni on kylläkin suhtautunut asiaan tukemalla meitä. Vanhempani ovat onneksi kuolleet. Veljeni ja serkkuni ovat olleet hyvin myötätuntoisia ja tukevia. Heidän mielestään koko juttu on täysin naurettava.
Dianen aiempi paras ystävä ja tämän mies ovat tietenkin käännyttäneet joitakin muita ystäviämme. On hämmästyttävää, miten jotkut ihmiset reagoivat vaikka heidät on tuntenut kauan aikaa. Sinut vain eristetään mitään puhumatta. Onneksi kuitenkin säilytimme useimmat ystävistämme. Asumme pienehkössä kaupungissa ja koska olen jonkinlainen julkinen hahmo, koko asia on ollut sitäkin vaikeampi. Melko pian Emma soitti äidilleen ja sanoi suostuvansa tapaamaan tämän, mutta ei minua. Diane ja minä keskustelimme asiasta ja olimme molemmat yhtä mieltä siitä, että tämä on oikea tapa edetä, olla yhteydessä Emmaan ehdoilla millä tahansa. Niinpä Diane lähti tapaamaan Emmaa kaupunkiin.
Kesällä 1990 eräs mies ja nainen tulivat meille ja pyysivät, että saisivat puhua kanssani. He esittelivät itsensä piirikunnan poliiseiksi. He sanoivat ‘Tiedätte varmaan mistä on kyse.’ Sanoin, ‘Kyllä, luultavasti Emmasta. Luojan kiitos jotain on vihdoinkin tapahtumassa.’ He olivat hiukan yllättyneitä reaktiostani. He sanoivat, että he halusivat haastatella meitä ja mukana oli kaksi muuta poliisia, joilla oli taloon etsintälupa. He kiipesivät vintille, menivät puutarhamajaan ja veivät mukanaan kaikki videofilmini, joista osassa oli turkkilaisia arkeologisia kohteita. Sanoin: ‘Teille tulee todellakin mielenkiintoinen elokuvailta.’
Seuraavana aamuna menimme poliisiasemalle, jossa meitä kumpaakin kuulusteltiin erikseen. Ensi kertaa sain tietää, mitä meistä oli sanottu. Se oli kaikki läpeensä naurettavaa. Olin oletettavasti hyväksikäyttänyt Emmaa kolmivuotiaasta lähtien ja sitä kuulemma jatkui ja jatkui. Hänen ollessaan viidentoista olin jollain tavoin onnistunut saamaan hänet ja joukon koulupoikia esittämään seksiakteja koulun näyttämöllä. Mitenkähän olisin päässyt kouluun? – Sitten noin vuosi sen jälkeen olin päättänyt, että hänestä tulee prostituoitu, olin esitellyt hänet tuntemilleni miehille, jotka maksoivat hänelle seksipalveluksista.
Sitten, kaiken lisäksi, olin päättänyt perustaa saatananpalvontapiirin rituaalista hyväksikäyttöä varten. Sain kokoon ryhmän miehiä, useimmat heistä Devonin kunnallisvaikuttajia, palopäällikön, joukon työtovereitani, yhteensä noin parikymmentä miestä. Älkäämme unohtako paikallista pappia ja lääkäriystäväämme. Niinpä meillä oli kiva pieni joukko koossa. Olimme kaikki pukeutuneet mustiin kaapuihin ja keltaisiin vöihin. Yksi muu tyttö oli paikalla, erään ystäväni tytär. Sidoimme Emman ja hänet toimistoni suurelle soikean muotoiselle pöydälle. Kaikki tapahtui toimistossani.
Tällaisia olivat syytökset. Poliisi halusi tutkia toimistoni. ‘Teidän on parasta vilkaista myös autoni tavarasäiliöön’, sanoin. Heitä tämä nauratti. Poliisi tuntui tietävän, että koko juttu oli naurettava. ‘Uskomme teihin, mutta miten voimme todistaa syyttömyytenne.’ Vastasin, että Emma tulisi saada lääkärintarkastukseen. Tässä vaiheessa epäilin jo Emman kertomusta raiskauksesta yliopistossa. Emma suostui tutkimuksiin, jotka osoittivat Emman olevan neitsyt. Poliisin kerrottua minulle tuloksesta, he tekivät merkittävän teon. He menivät tapaamaan Dianen perhettä ja hänen entistä parasta ystäväänsä. He kertoivat lääkärintutkimuksen tuloksesta ja sanoivat näiden tehneen pahan virheen, mustanneen nimeni ja maineeni. Lisäksi he eivät olleet itse asiassa auttaneet Emmaa lainkaan. Lopuksi poliisi kehotti heitä lopettamaan Emman rohkaisemisen.
Mutta tiedättekö mitä? Dianen kaksi sisarta ja entinen paras ystävä kieltäytyivät uskomasta poliisia! He riensivät Emman luokse ja saivat hänet vakuuttamaan heille, että kaikki nuo kauheat asiat olivat todellakin tapahtuneet. Charlotten mies on lääkäri ja hänen mielestään voi olla neitsyt, vaikka kaikki, mitä Emma sanoi, olisikin tapahtunut. Hän on sotkeutunut juttuun niin, ettei voi enää myöntää erehtyneensä. Onko mitään toivoa? Dianen perhe on saanut itsensä nurkkaan. He eivät enää voi sanoa: ‘Hyvä Jumala, olemme erehtyneet.’ Emma taas saa tukea niin monelta typerykseltä, ettei voi perääntyä.
Poliisi lähetti Emman sitten sosiaalitoimistoon, jotka puolestaan ottivat yhteyttä kriisikeskukseen, jonne Emma lopulta meni. Vuoden 1991 alusta hän asui siellä. Sen jälkeen hän meni puolitien asuntolaan, jossa hän vieläkin asuu. Poliisin asiaan puuttumisen jälkeen suhteemme Emmaan on kuitenkin parantunut. Hän käy nykyään kotona kerran viikossa ja hän on ollut jo kaksi kertaa lomamatkalla kanssamme. Kävimme esimerkiksi tämän vuoden alussa yhdessä Kreetalla. Hän lähettelee minulle lahjoja. Jos näkisitte meidät yhdessä, ette varmaan uskoisi koko juttua. Hiljattain hän lähetti minulle syntymäpäiväkortin, jossa luki: ‘Syntymäpäiväonnittelut suurenmoiselle isälle.’
Alkuaikoina yritin puhua Emmalle siitä, kuinka hän on neitsyt ja kuinka mahdottomia hänen syytöksensä olivat, mutta hän ei halunnut keskustella siitä. Nyt hän jo puhuu valemuistojen oireyhtymästä ja hyväksyy, että sellainen on mahdollista. Hän ei kuitenkaan myönnä, että hänelle itselleen olisi käynyt niin. Mielestäni hänen ‘muistonsa’ olivat peräisin televisio ohjelmista, painajaisista ja raiskattujen tukikeskuksen työntekijöiden vaikutuksesta. Hän oli tietenkin myös sosiologian opiskelija, josta ei varmaankaan ollut apua. Luulen, että Emma todellakin uskoo tarinaansa.
Vanhempana olemisen vaikeus on se, että luulemme tuntevamme lapsemme paremmin kuin tosiasiassa tunnemme. Emma oli luultavasti aidosti häiriintynyt lapsi, mutta emme tiedostaneet sitä. Olemme yrittäneet miettiä, mikä meni vikaan, mutta emme osaa sanoa. Ainoa johtopäätös on, että olimme liian huolehtivaisia ja suojelevia.
Emme syytä Emmaa, mutta olen kuitenkin saavuttanut vaiheen, jolloin ajattelen, että Emman tulisi ottaa jotain vastuuta tapahtuneesta. Hän on ihastuttava nuori nainen, ja vaikka se kuulostaakin oudolta, hän on hyvin huolehtivainen tytär. Luulen, että jutun edetessä Emman täytyi säilyttää kaikkien huomio, keksimällä yhä kummallisempia juttuja.
Emme voi keskustella kriisikeskuksen työntekijöiden kanssa järkevästi. He eivät ole kiinnostuneita siitä, mitä Emma on kertonut menneisyydestään. Heidän mielestään ei ole väliä, onko se totta vai ei. He väittävät Emmaa tunne-elämältään häiriintyneeksi. Emmalla todellakin menee nykyään paremmin ja hänellä on enemmän itsetuntoa verrattuna aikaisempaan. Mutta he eivät kuitenkaan ole pystyneet auttamaan Emmaa kohtaamaan todellisuutta.
Joskus minustakin tuntuu, että Emma on emotionaalisesti hyvin häiriintynyt. Koska hän on kuitenkin yli 21, meillä ei ole minkäänlaisia oikeuksia pyytää hänestä lisätietoja. Voisin tietenkin ruveta riitelemään, mutta en halua pahentaa asioita. En halua pilata sitä, mitä meillä on. Se ei suinkaan ole täydellistä, mutta paljon parempi, kuin ei mitään kontaktia.
MARIA GRANUCCI, PERUJA
Tarina on tuttu. Mari Granucci, nyt 37-vuotias, oli ilmeisesti liiankin älykäs ja pystyvä työntekijä, kun ottaa huomioon, että hänellä oli epävarma ja pystymätön miespomo kirjanpitotoimistossa, jossa hän työskenteli. Marraskuuhun 1988 mennessä hän oli jo niin kyllästynyt pomonsa sanalliseen ja fyysiseen häirintään, että valitti yhtiön johdolle. He ‘ratkaisivat’ ongelman viemällä Marian ja hänen pomonsa lounaalle keskustelemaan asiasta. Hermoromahduksen partaalla Maria irtisanoutui. Pian jälkeenpäin hän luuli kuolevansa sydänkohtaukseen, mutta sen sijaan hänen diagnosoitiin paikallisella virginialaisella teho-osastolla kärsivän paniikkikohtauksesta. Sairaanhoitajan ehdotuksesta hän tapasi kliinisen psykologin Karen Meynertin.
Karen vaikutti kyllä hyvin huolestuneelta ja osaan ottavalta, mutta myös hyvin itsevarmalta terapiaistuntojemme alusta lähtien. Hän on neljä vuotta minua vanhempi. Hän luultavasti puhui enemmän kuin minä. Hän vaati aina, että varaan ja maksan seuraavan tapaamisen etukäteen, ennen istunnon alkua.
Yritin keskittyä istunnoissamme siihen, miksi en pärjännyt tämän esimieheni kanssa, niin ettei sellaista tapahtuisi uudelleen. Karen halusi palata lapsuuteeni. Aivan terapian alussa hän kysyi olinko koskaan tullut seksuaalisesti hyväksikäytetyksi lapsuudessani. Vastasin: ‘Ehdottomasti ei.’ ja hän perääntyi. Hän kuitenkin palasi koko ajan asiaan ja ehdotti etten pysty samaan työhön, koska isäni oli hyväksikäyttänyt minua emotionaalisesti. Hän väitti lisäksi, että olin mennyt naimisiin isääni muistuttavan miehen kanssa, joten elämäni hyväksikäytettynä jatkui vapaaehtoisesti. Hänen mielestään kokemani romahdus oli minulle eduksi, koska sen avulla saatoin päästä eroon tästä mallista ja oppia olemaan oma itseni.
Tavallaan vanhempani kyllä laiminlöivät minua. Täytettyäni 10 he sanoivat, että olen liian vanha hyvänyön suukkoihin: ‘Olet nyt aikuinen.’ Yritin olla aikuinen 10 vuoden iässä koska halusin miellyttää heitä. Niinpä elämässäni on aina ollut emotionaalinen tyhjiö johtuen vanhempieni avoimen kiintymyksen puutteesta. Olin myös vanhin neljästä työläisperheen tyttärestä ja minun älykkyysosamääräni on 157, kaksi pistettä korkeampi kuin Einsteinilla. He eivät oikein tienneet, miten minun kanssani pitäisi menetellä.
En kuitenkaan ollut valmis uskomaan sairaan perheen malliin ennen kuin Karen tajusi, että hänen täytyy käyttää älyllistä reittiä saadakseen minut vakuuttuneeksi. Hän alkoi antaa minulle kirjallisia tehtäviä. Aluksi kirjoitin postittamattomia kirjeitä entiselle esimiehelleni, sitten vanhemmilleni. Sitten luin Melodie Beattien ’Pieni neiti täydellinen’. Näin todellakin paljon itseäni kirjassa. Siinä ei puhuttu insestistä vaan tarkasteltiin emotionaalista hyväksikäyttöä. Seuraavaksi tuli Alice Millerin ’Lahjakkaan lapsen tragedia’ ja muut Alice Millerin kirjat. Kirjoitin ja analysoin kaikkia näitä kirjoja.
Näin aloittaa Alice Miller vuonna 1991 ilmestyneen kirjansa ’Hiljaisuuden muurin murtaminen': ‘Totuus lapsuudesta, joka monen meistä on kestettävä, on käsittämätön, pöyristyttävä, tuskallinen. Usein se on hirviömäinen. Tällaisen lapsuuden tiedostaminen ja sen integroiminen osaksi tietoisuuttamme on selvästi mahdotonta, vaikka sitä haluaisimmekin’. Hän suosittelee jokaisen yksityiskohdan mieleen palauttamista ja huolellista työstämistä terapiaprosessin avulla.
Lopulta huhtikuussa 1993 Karen kysyi, halusinko keskustella mahdollisesta insestistä. Hän oli valmistanut minua tähän jo yli neljän vuoden ajan. Halusin epätoivoisesti parantua, joten suostuin. Karen antoi minulle kirjan ’Rohkeus parantua’ ja luettuani olin valmis antamaan periksi selviytyjän roolille. En koskaan muistanut erityisiä aikoja tai paikkoja, mutta olin varma, että hyväksikäyttö alkoi, kun olin viiden vuoden ikäinen ja jatkui kunnes olin viidentoista ja tapasin tulevan aviomieheni Tomin.
Karen halusi hypnotisoida minut tehdäkseen ikäregressiota, mutta siihen en suostunut. Sen sijaan teimme rentoutumisharjoituksia jotka, kuten sain tietää myöhemmin, olivat tosiasiassa hypnoottisia istuntoja. Tällöin Karen sammutti valot, käski minua sulkemaan silmäni ja rentouttamaan kehoni sillä aikaa, kun kuuntelimme rentoutuskasetteja. Hän vei minut aina turvalliseen paikkaan, joka oli makuuhuoneeni, istumaan sängylle, pino kirjoja vierelläni. Olen aina lukenut paljon, ja luen vieläkin keskimäärin kuusi kirjaa viikossa. Ovi oli aina kiinni. Sitten muistin isäni tunkeutuvan turvalliseen paikkaani tulemalla huoneeseen ja sulkemalla oven perässään. Kuvailin, kuinka hän vaati minua riisuutumaan. Aluksi muistin hänen vain katsoneen minua. Sitten asiat etenivät: ‘Hyvä Jumala, hän koskettelee minua!’ Lopulta, ollessani vanhempi muistoissani, tajusin hänen toistuvasti tunkeutuvan minuun.
Minulla alkoi olla muistinvälähdyksiä seksin yhteydessä mieheni kanssa. Jos Tom kosketti minua tietyllä tavalla, aloin huutaa ja peräytyä kuvitellen joskus isäni päälläni. Karenin ehdotuksesta Tom ja minä pidättäydyimme seksistä noin kahden kuukauden ajan. Muistinvälähdykset alkoivat toistua liian usein. Karen kysyi minulta, löikö isäni koskaan minua. Vastasin: ‘Ei!’ Hän kysyi, olinko joskus satuttanut itseni. Kerroin kuinka olin kaatunut jäällä ja murtanut nenäni. Hän vakuutti minun suojelevan isääni, joka oli murtanut nenäni pakottaessaan minut seksiin. Tämä oli elämäni kaava, hän kertoi, otin aina syyn omille niskoilleni.
Sinä kesänä ja sitä seuraavan syksyn aikana menin täysin pois tolaltani. Sain sairaslomaa pankista, jossa työskentelin, mutta sen jälkeen en enää voinut mennä takaisin. Laihduin 30 kiloa. Tulin hyvin sairaaksi ja aloin hautoa itsemurhaa. Karenin mukaan en voinut tavata perhettäni sellaisessa kunnossa, joten lopetin kaikki yhteydenotot kertomatta heille, mistä oli kysymys. Karen ohjasi minut psykiatrille, joka määräsi minulle Prozac-kuurin, rauhoittavaa lääkettä Klonopinia ja lithiumia. Olin kuin kävelevä aave voimakkaan lääkityksen ansiosta.
Mieheni ja lapseni eivät tienneet, mitä tehdä. Tom ihmetteli, pitäisikö hänen järjestää minut johonkin laitokseen. Jouduin auto-onnettomuuksiin voimakkaan lääkityksen takia. Onneksi kukaan ei loukkaantunut. Heinäkuussa Tom takavarikoi ajokorttini. Karen ehdotti, että eroaisin Tomista, koska suhteemme oli sairas, kuten lapsuuteni perhe. Hän sanoi, etten koskaan paranisi, jos en eroaisi Tomista. Kuitenkin, jopa tällaisessa tilassa, roikuin Tomissa. Olin kuitenkin samalla täysin riippuvainen Karenista. Maksaakseni terapian, kulutin kaikki säästömme ja otin lainaa taloamme vastaan. Tom uskoi kaikkiin vanhempiini kohdistettuihin insestisyytöksiin. Ne tekivät käyttäytymiseni ymmärrettäväksi ja selittivät aviolliset ongelmamme.
Lopulta 4. lokakuuta 1993 istuin tietokoneeni ääreen ja kirjoitin 4-sivuisen syytöskirjeen vanhemmilleni. Kerroin tuskani olevan ‘enemmän kuin kauheaa. Luulitte, pääsevänne siitä, luulitte, että kiltti tyttönne on tukahdutettu ikiajoiksi. Älä luulekaan, isi’. Syytin isääni toistuvista raiskauksista, mutta myös äitiäni, jonka oli täytynyt tietää asiasta. ’Mikset pelastanut minua? Olen lapsesi. Pelkäsitkö isää niin, ettet välittänyt minun turvallisuudestani?’ Kerroin, miten paljon tämä on maksanut, pelkästään viimeisen kahden kuukauden aikana 4600 dollaria. Olemme menettäneet melkein kaikki ystävämme, ‘Maailmamme on kutistunut hyvin pieneksi.’
Postitin kirjeen ennen kuin ehdin katua ja toin kopion terapiaistuntoon. Olin ylpeä siitä, että minulla oli ollut sisua tehdä se itse. Karen pillastui. Hän nousi seisomaan, heristi nyrkkiään ja sanoi: ‘Miten uskallat tehdä tällaista ilman hyväksyntääni!’ Hän oli raivona. En ollut koskaan nähnyt häntä niin vihaisena ja pelästyin todella. Rooliemme mukaan hän oli äiti ja minä lapsi. Olin taas tehnyt väärin ja tuskailin kauan sitä, että olin tuottanut hänelle pettymyksen.
Isäni, sähköinsinööri, joka oli jäänyt eläkkeelle muutama vuosi sitten vakavan aivohalvauksen jälkeen, vastasi 20-sivuisella kirjeellä, jossa hän teki selkoa jokaisesta elämänsä hetkestä. Hän kiisti kaiken ja sanoi ymmärtävänsä, että toivoin anteeksipyyntöä, mutta totesi sen olevan väärin. Hän sanoi, että he äidin kanssa rakastivat minua yhä, mutta olivat hyvin loukkaantuneita. Näytin kirjeen Karenille, joka sanoi: ‘Syyllisyys paistaa tästä kirjeestä. Tämä on hyvin syyllinen mies. Sinun pitäisi harkita syytteen nostamista.’ Aloin ihmetellä, mitä hän oikeastaan halusi minusta. Minä halusin vain parantua, en halunnut isääni vankilaan asiasta, joka oli tapahtunut kauan sitten. Halusin jatkaa elämääni. Epäilin kaikkea tätä, mutten uskaltanut kertoa Karenille.
Näihin aikoihin kärsin myös unettomuudesta, joskus en nukkunut viiteen päivään. Sitten nukahdin muutamaksi tunniksi ja jatkoin unetta taas muutamia päiviä. Minulla oli monenlaisia terveydellisiä ongelmia johtuen stressistä ja äkillisestä laihtumisestani – ihottumaa, kystiä, murtunut käsi ja jalka. Saatuani isän kirjeen olin vieläkin huonommassa kunnossa, mikäli mahdollista. Tomia huolestutti perheen tasapaino, jota oli horjutettu jo niin kauan. Hän otti lääkitykseni pois ja sanoi ‘Nyt lopetat lääkkeiden syömisen’. Olin vihainen, mutta Tom sanoi, että hän yritti vain auttaa, eikä tiennyt mitä muutakaan tehdä, paitsi järjestää minut laitokseen.
Niinpä Tom ja minä sovimme vieroitusohjelmasta. Neljän viikon kuluttua olin täysin ilman lääkitystä. Vähitellen aloin olla taas oma itseni, pääni alkoi selvetä, maailma alkoi tuntua todelliselta ja ymmärrettävältä. Tomin vaatimuksesta lopetin myös Karenin terapiaistunnot. Hän on hyvin älykäs mies, pyhimys. Hän pelasti elämäni.
Marraskuussa kerroin Tomille, että aloin epäillä omia syytöksiäni. Hän oli kauhuissaan: ‘Jos näin on, miten pystymme koskaan korjaamaan sen, mitä olemme perheellesi aiheuttaneet.’ Hän jakoi vastuun kanssani. Kahden seuraavan viikon aikana luin uudestaan kirjeet ja osia ‘Rohkeudesta parantua’. Lopulta sanoin: ‘Minun on korjattava tämä.’
Marraskuun lopussa sovin tapaamisen Karenin kanssa. Kerroin, etten enää uskonut syytöksiini ja häpesin valemuistojani. Pyysin hänen apuaan sotkun selvittämiseen. Karen sanoi, ‘Voi Luoja, olet uudelleen alistettu ja kiellät taas kaiken. Se oli liian tuskallista sinulle. Nyt meillä on paljon työtä edessämme. Olemme menneet aimo askeleen taaksepäin.’ Näin, mitä hän ajoi takaa, sillä en ollut tavannut häntä vähään aikaan, enkä enää käyttänyt lääkkeitä. Hän sanoi: ‘Älä pyydä vanhemmiltasi anteeksi, ennen kuin olemme selvittäneet tämän. Älä soita heille, tai tapaa heitä.’
Seuraavana päivänä eräs äitini parhaista ystävistä, joka ei ollut tietoinen koko asiasta, soitti kyselläkseen isäni vointia. Isä oli saanut aivohalvauksen. Soitin äidille ja sanoin haluavani tavata hänet, että olin kovin pahoillani ja että halusin tulla katsomaan isää. Luulin äidin ymmärtäneen, että peruin syytökseni, mutta kuulin myöhemmin, ettei hän uskonut sitä. Halvauksesta johtuen isä ei muistanut syytöksiäni. Äiti pelkäsi, että isä muistaisi nähdessään minut, mikä voisi johtaa uuteen, kohtalokkaaseen halvaukseen. Niinpä hän järjesti minulle tapaamiskiellon.
Koin helvetin syyllisyyteni ja huoleni takia. Lopulta minua pyydettiin tulemaan sairaalaan. Isä oli kuulemma jatkuvasti pyytänyt nähdä minua ja ihmetellyt, miksi en tullut katsomaan häntä. Isä itki ja halasi nähdessään minut. Se tuntui ihmeellisen hyvältä. Hän kysyi, ‘Missä sinä olet ollut? Mikset ole käynyt katsomassa?’ Keksin jonkun tekosyyn välttääkseni järkyttämästä häntä. Myöhemmin käytin paljon aikaa selittääkseni kaiken äidille, siskoilleni ja heidän miehilleen. He hyväksyivät lopulta sen, että peruin kaikki syytökseni.
Sittemmin olen työskennellyt ahkerasti saavuttaakseni uudelleen vanhempieni ja perheeni luottamuksen. Aluksi he luulivat että muuttaisin taas mieleni. Mutta kun he näkivät, ettei se ollut tilapäistä ja etten enää tavannut Karenia, asiat alkoivat sujua paremmin. Nyt isäni tietää mitä tapahtui. Kun hän pääsi sairaalasta kuntoutuskeskukseen, vietin 12-tuntisia päiviä hänen kanssaan. Hän itkee usein. Hän on ihana mies. Hän soittaa minulle ja kysyy, kuinka voin. Hän on huolissaan, etten masentuisi uudestaan. Hänen oma paranemisensa edistyy mukavasti. Hän on 59. Hän saa hitaasti muistiaan takaisin. Koska halvaus oli aivojen vasemmalla puolella, hänen oikea puolensa on halvaantunut ja hänen oikea silmänsä on sokea. Isä on vammainen ja tarvitsee paljon tukea. Olen todella kiitollinen, että saan olla taas osa hänen elämäänsä. Halvauksen jälkeen hän osoittaa helpommin tunteitaan. Tyhjiö, jonka koin elämässäni aiemmin, on nyt täynnä vanhempieni rakkautta, halauksia ja suukkoja. Rakastan heitä todella.
Perheeni oli kerännyt artikkeleita ja videonauhoja ns. valemuistojen oireyhtymästä. Istuin yksin yhdeksän tuntia lukemassa ja katsomassa videonauhoja. Näin itseni niissä. Itkin ja itkin ja olin hyvin vihainen Karenille. Tajusin, että mieleni oli raiskattu. Tunnen olleeni pikemminkin hyväksikäyttäjä kuin syytösten esittäjä ja sitä häpeää kannan joka päivä.
Nykyään kun syytösten perujia ilmaantuu enemmän ja enemmän, on tärkeää, että asiasta puhutaan. Perumisen jälkeinen aika ei ole helppoa, se sisältää paljon tuskaa ja häpeää. Itselläni on vaikeuksia elää sen kanssa, mutta en silti koskaan enää mene terapeutille. Tarvitsemani terapia on sitä, mitä teen parhaillaan: teen valemuistamisen oireyhtymää tunnetuksi, kerron oman tarinani. Toivon vain, että voisin kertoa vanhemmilleni kuinka pahoillani olen, mutta he eivät kuuntele eivätkä halua puhua siitä. Suhteeni siskojeni kanssa on vieläkin hankala.
On vielä yksi asia, joka kaipaa selventämistä. Kuultuaan tarinani joku kysyi: ‘Oliko sinulla aina seksuaalisia fantasioita isästäsi?’ Kysymys iljetti minua. Kun kuvittelin isäni päälläni Tomin sijasta, oli kysymys myrkyllisen terapian ruokkimasta sairaasta harhasta, ei fantasian toteutumasta. En ole koskaan ajatellut isääni tuolla tavoin. Minulla ei myöskään ollut seksuaalisia ongelmia mieheni kanssa ennen terapiaa.
Hakeuduin terapiaan vuonna 1988 työhön liittyvän ongelman takia ja lähdin vuonna 1993 itsemurha-alttiina hylkynä. Terapia varasti 5 vuotta elämästäni. Minusta tuli täysin vastuuton ja itsekeskeinen, mutta syytän tapahtuneesta Karen Meynertiä. Hän on ammattitaitoinen terapeutti, joka tietoisesti johdatti minut tälle tielle.
YHDEKSÄS LUKU
JA PIENI LAPSI JOHDATTAA HEITÄ (JA ON JOHDATELTU)
‘Eikö ole ilmeistä, että ihmiset olivat pelotelleet lapsiaan niin monilla tarinoilla, että nämä eivät nukkuneet näkemättä unta Paholaisesta. Sitten kaupungin naisparat pakotettiin tunnustamaan se, mitä lapset olivat kertoneet.’
FRANCIS HUTCHINSON, Historiallinen essee noitavainoista (v. 1718), jossa kuvataan 1669 tapahtunutta 300 lapsen ‘viettelyä’ Morassa Ruotsissa. Lopputuloksena oli 85 noidan polttaminen.
Kun tukahdutettujen muistojen etsintä alkoi pian ‘Rohkeus parantua’ -kirjan julkaisemisen jälkeen (Bass, 1988, 1992), se määriteltiin noitavainoksi, jossa lapset ohjelmoidaan syyttämään viattomia aikuisia seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Kirja keskittyy pääasiassa siihen, että aikuiset palauttaisivat mieleensä mahdollisia, tukahdutettuja lapsuuden seksuaalisten hyväksikäytön muistoja. Viimeaikaiset tapaukset, joissa on mukana esikouluikäisiä, aiheuttavat kuitenkin vähintään yhtä suurta kärsimystä ja johtavat siihen, että lapset traumatisoituvat ja viattomat ihmiset kärsivät vankeustuomioita. Tulemme näkemään, että nämä kaksi ilmiötä – lasten taivuttaminen esittämään syytöksiä ja aikuisten muistonpalautumat – eivät ole vain samankaltaisia ilmiöitä, vaan ilmenevät usein yhdessä saman perheen sisällä.
Kun tultiin tietoisiksi niistä kauheuksista, joita todellinen lasten seksuaalinen hyväksikäyttö aiheutti, Walter Mondale taisteli vuonna 1974 läpi lain lasten hyväksikäytön ehkäisystä ja hoidosta. Tämä taitekohtana toiminut laki loi sen mahdollisuuden, että liittovaltion rahaa alettiin jakaa osavaltioille, kun ne määräsivät omassa lainsäädännössään lääkärit, psykologit, poliisit, opettajat, sairaanhoitajat ja muut ammattilaiset velvollisiksi raportoimaan hyväksikäytön epäilystä lastensuojelulle. Laki antaa anonymiteetin ja immuniteetin syytetoimia vastaan jokaiselle, joka ilmoittaa lapsen hyväksikäytöstä. Niitä, jotka eivät ilmoita hyväksikäyttöepäilystä uhkaa sakkorangaistus tai vankeus (Gardner, 1993).
Lainsäädäntö on luonut hyväksikäytön pois kitkemiseen erikoistuneen sosiaali- ja mielenterveystyöntekijöiden ja poliisien byrokratian, joka pitää itse itseään yllä. Mitä enemmän tapauksia löytyy, sitä enemmän varoja tarkoitukseen saadaan ja sitä tärkeämpää työ on. Entä tulokset? Epäilemättä monia tosia tapauksia on paljastunut. Traagista kuitenkin on, että laki on rohkaissut myös vääriin syytöksiin, jotka ovat turmelleet viattomien ihmisten elämän.
Itseoikeutettujen sosiaalityöntekijöiden verkko kattaa Amerikan. He ovat innokkaita löytämään hyväksikäyttöä, vaikka todisteita on vain vähän tai ei lainkaan. Juoru hyväksikäytöstä riittää siihen, että pyörät pistetään pyörimään. Usein lapset otetaan pois vanhemmiltaan ilman varoitusta, ja epäilty pidätetään ilman kuulustelua. Joka haluaa perehtyä uuvuttavaan tutkimusraporttiin päiväkotitapauksista voi lukea kirjan ‘Satan’s Silence’ (Natan, 1995). Kirjoittajat kuvaavat, miten muutamien ihmisten psykoottinen harhaisuus muuttui yleiseksi politiikaksi (Benedek, 1978).
MCMARTIN: ENSIMMÄINEN PÄIVÄHOITOSKANDAALI
(Tässä kappaleessa käytetään aikuisista heidän omia nimiään, koska he ovat olleet julkisuudessa. Judy Johnson ja Ray Buckey esiintyvät siis omilla nimillään. Kaikkien lasten nimet on muutettu.)
Elokuussa 1983 Los Angelesissa Judy Johnson, joka myöhemmin diagnostisoitiin paranoidiseksi skitsofreenikoksi, havaitsi, että hänen kaksivuotiaansa takamus punoitti, ja hän päätteli siitä, että poikaa oli seksuaalisesti hyväksikäytetty. Vaikka poika ei osannut vielä puhua lauseita, vaan pelkästään joitakin irrallisia sanoja, poliisi päätti, että äiti oli oikeassa. He eivät kyseenalaistaneet hyväksikäyttödiagnoosia, vaan aluksi oli epäselvää vain tekijä, arveltiin, että se oli joku puistossa. Kuitenkin melko pian jatkuvanlapselta kyselemisen jälkeen, äiti ja poliisi varmistuivat siitä, että syyllinen oli 25-vuotias Ray Buckey, yksi McMartinin esikoulun opettajista (Natan, 1991).
Ilman että esikoulua olisi enempää tutkittu tai havainnoitu, syyskuun 9. päivänä paikallinen poliisi lähetti kirjeen 200 vanhemmalle varoittaen mahdollisesta rikollisesta toiminnasta, kuten oraalisesta seksistä, sukupuolielinten, takamuksen tai rintojen hyväilystä ja sodomiasta kuumeen mittaamisen varjolla. Huolestuneet vanhemmat alkoivat intensiivisesti kysellä lapsiltaan. He soittelivat toisilleen verratakseen tietojaan. Lapset, joista valtaosa oli kolme-neljä -vuotiaita, kielsivät aluksi, että heille olisi tapahtunut mitään. Voimakkaasti vanhempien painostamina jotkut alkoivat kuitenkin kertoa, että heitä oli kosketeltu.
On mahdotonta rekonstruoida, miten juorut levisivät, mutta marraskuun alussa vanhempien keskuudessa vallitsi täysi paniikki. Monet olivat vieneet lapsensa poliisiasemalla, jossa heitä kuulusteltiin aggressiivisesti. Vanhemmat alkoivat viedä mahdollisesti traumatisoituja lapsiaan Children’s Institute Internationaliin (CII). Siellä sosiaalityöntekijä Kee MacFarlane ja muut lapsen seksuaalisen hyväksikäytön asiantuntijat haastattelivat heitä käyttäen johdattelevia kysymyksiä, painostamista ja anatomisia nukkeja. Lopulta 350 lasta joutui CII:n ‘terapiaan’. Nathan ja Snedeker antavat järkyttävän kuvauksen CII:n kuulusteluprosessista (Natan, 1991):
‘Tehdäkseen lasten olon helpommaksi naiset (terapeutit) olivat pukeutuneet klovnimaisesti kummallisiin vaatteisiin ja monivärisiin sukkiin. He istuivat lattialla lasten kanssa. He puhuivat lempeällä kirkkaalla äänellä ja rohkaisivat puhumaan sukupuolielimistä ja seksuaalisesta käyttäytymisestä, jolle lapsilla tuskin oli edes sanoja. He käyttivät uutta diagnostista välinettä, anatomisia nukkeja, joilla oli rinnat, vagina, penis, peräaukko ja häpykarvoitus. Lapset tutustutettiin MacFarlanen käsinukkeihin … Istunnot olivat näytelmiä, joissa oli alastomia, sukupuolielimillä varustettuja nukkeja, jotka koskettelivat, tönivät ja uhkailivat toisiaan. Peniksiä työnnettiin suuhun. ‘Tapahtuiko näin? Se oli varmaan yököttävää’, sanoi MacFarlane. ‘Ei sellaista tapahtunut’, korjasi Tanya ‘minä vain leikin’. Puhuttiin siitä, että oli menty koulusta hyväksikäyttäjän kotiin, vaikka selväksi ei tullut, olivatko ne henkilöiden taloja vai nukkekoteja. MacFarlanen ehdotuksesta Tanya nimesi Peggy Buckeyn hyväksikäytön todistajaksi.’
Näihin aikoihin syytteet laajenivat käsittämään Ray Buckeyn lisäksi hänen sisarensa Beggy Annin, äitinsä Beggyn ja lisäksi 70-vuotiaan pyörätuolissa istuvan isoäitinsä Virginia McMar tinin ja kolme esikoulun työntekijää. MacFarlane ja hänen joukkonsa esittivät kauhistuttavia tarinoita siitä, miten Buckeyt ja muut opettajat olivat pakottaneet lapset juomaan verta ja virtsaa, miten he olivat tappaneet eläimiä heidän nähtensä – mikä muis tutti saatananpalvonnan rituaaleja.
Samaan aikaan Judy Johnsonin väitteet siitä, mitä hänen kaksivuotias poikansa – joka ei siis vielä osannut puhua – oli muka kertonut, muuttuivat entistä oudommiksi. Ray Buck leyllä oli ollut naamio ja hän oli harjoittanut sodomiaa samalla kun oli pitänyt pojan päätä wc-pytyssä. Hän väitti, että Buckley oli pakottanut pojan ratsastamaan alasti ja hyväksikäyttänyt häntä tällöin. Lisäksi Buckley oli pukeutuneena poliisiksi, palomieheksi, klovniksi ja joulupukiksi.
Johnsonin väitteet ulottuivat pian koskemaan muitakin McMartinin esikoulun opettajia. He olivat tahallaan sohineet poikaa silmiin saksilla ja painaneet niittejä hänen korviinsa, nänneihinsä ja kieleensä. He olivat myös tappaneet vauvan ja pakottaneet pojan juomaan sen verta. Muut hyväksikäyttäjät, jotka Judy Johnson tunnisti, olivat hänen lehdissä näkemiään miesmalleja ja tuntemattomia, jotka olivat seuranneet häntä. Kaksi vuotta myöhemmin hän joutui sairaalaan paranoidisen skitsofrenian vuoksi ja kuoli sittemmin maksakirroosiin (Franzini, 1994).
Lopulta terapeuttien, vanhempien ja poliisin intensiivisen kyselyn tuloksena monet lapset uskoivat tulleensa hyväksikäytetyiksi ja tarinoihin ilmestyi hurjia syytöksiä kuumailmapalloissa, kaukaisilla maatiloilla, hautausmailla ja koulun alla olevissa tunneleissa tapahtuneesta hyväksikäytöstä (Summit, 1994).‘Michelle Remembers’ -kirja kertoo tukahdutetuista muistoista ja saatananpalvonnasta. Sen toinen kirjoittaja, kanadalainen psykiatri, Lawrence Pazder lensi paikalle kertomaan, miten tunnistetaan ritualistinen hyväksikäyttö. Pian yhä useammat lapset ja vanhemmat uskoivat, että McMartinin esikoulu oli osa satanistista kulttirengasta, johon liittyi pornografiaa ja ritualistista hyväksikäyttöä. Todistaessaan kongressissa 1984 sosiaalityöntekijä Kee MacFarlane väitti: ‘Olemme tekemisissä organisoidun lasten hyväksikäyttäjien toiminnan kanssa… Esikoulu on toiminut peitteenä laajemmalle, uskomattomalle lapsiin kohdistuvien rikosten verkostolle’.
Kysymys tunneleista nousi äskettäin uudelleen esiin, kun McMartinin syytteitä on yritetty näyttää toteen. Arkeologi Gary Stickelin ohjauksessa sellaiset vanhemmat, jotka ovat hyötyneet lastensa hyväksikäyttöväitteistä, tekivät kaivauksia entisessä päiväkodissa. He väittävät löytäneensä todisteita tunneleista, jotka on täytetty. Ronald Summit ja Elleen Bass kiirehtivät julkaisemaan uudet tiedot, vaikka mitään ei ollut esitetty julkisuudessa (Summit, 1994). Kriitikko Debbie Natan toteaa, että kaivauksiin osallistuneet lähtivät siitä, että on löydettävä jotain ja heillä on myös taustallaan epätosien kuvitelmien istutus. Eräs geologi on julkaisemattomassa raportissaan ilmaissut vahvan skeptisyytensä oletettujen tunneleiden olemassaolosta.
Mitään kyseenalaistamatta media julisti sensaatiomaista McMartin -tarinaa. Julisteet ‘Me uskomme lapsia’ tulivat suosituiksi ja niiden kautta Kaliforniasta levisi se väärä tieto, että ‘Lapset eivät koskaan valehtele’. Ennen oikeudenkäyntiä, kun alustavat kuulemiset kestivät puolitoista vuotta, vastaavia tapauksia pulpahti esiin päiväkodeissa joka puolella USA:ta ja Kanadaa. Niissä oli monia McMartinin piirteitä, mutta lisäksi paikallisia variaatioita. Kritiikittömän lehdistön ja sellaisten uusien organisaatioiden kautta, kuin ‘Uskokaa lapsiin’ – pornografiasta, seksuaalisista ‘leikeistä’, manaamisesta, ihmissyönnistä, maagisten nesteiden juonnista ja eläinuhreista – tuli nopeasti osa amerikkalaista ‘kansankulttuuria’.
Käynnissä oli kansakunnan käsittävä noitavaino, jossa vanhemmat, opettajat, sosiaalityöntekijät ja terapeutit kieltäytyivät kuulemasta lasten sanomaa ‘ei’ -sanaa. Vakuuttuneina siitä, että esikoululaiset olivat joutuneet kaikessa hiljaisuudessa terrorin kohteeksi, tutkijat uskoivat että vain rohkaisemalla, johdattelemalla ja jopa painostamalla lapsia, saatiin totuus esiin.
On mahdollista, että jotkut lapset, joissakin tapauksissa olivat tulleet hyväksikäytetyiksi. Emme kuitenkaan saa koskaan tietää sitä, koska suggestiivinen johdattelu on pilannut haastattelut. Painostettaessa useimmat kolme-viisivuotiaat lopulta antoivat periksi. Epäilemättä monet alkoivat uskoa, että päivähoitajat olivat hyväksikäyttäneet heitä, vaikkei mitään ollut tapahtunut.
TUTKIMUKSIA LASTEN SUGGESTIOHERKKYYDESTÄ
Cornellissa työskentelevän psykologi Stephen Cecin ja McGillin yliopistossa työskentelevän Maggie Bruckin, kuten muidenkin tutkijoiden viimeaikaiset tutkimukset valottavat sitä, miten helposti pienet lapset voidaan saada uskomaan traumaattisiin tapahtumiin, joita ei ole tapahtunut. Näistä tutkimuksista on laaja selostus Cecin ja Bruckin julkaisussa Jepardy in the Courtroom: A Scinetific Analysis of Children’s Testimony (1995). Vain vähäisesti johdateltuna yksi tutkimukseen osallistunut lapsi syytti lastenlääkäriä yrityksestä kuristaa hänet ja siitä, että tämä olisi vasaroinut puisen lastan hänen vaginaansa. Lääkärin onni on, että koko tilanne videoitiin, eikä mitään tällaista tietenkään tapahtunut. Cecin ryhmän tutkijat kysyivät toistuvasti pieneltä pojalta, oliko hänen sormensa jäänyt hiirenloukkuun. Hänen alkuperäinen kieltonsa muuttui täysin päinvastaisiksi vakuutuksiksi siitä, missä ja miten sormi oli jäänyt loukkuun, miten siihen sattui ja kuka vei hänet sairaalaan. Vaikka isä kertoi pojalle, että tapaus oli tarua, poika väitti haastattelijalle, että sormi todella oli loukkaantunut.
Ceci on havainnut, miten hänen tutkimuksessaan käytetyt suhteellisen neutraalitkin kysymykset vaikuttavat, saati ne painostavat kysymykset, joita hyväksikäyttötutkijat käyttävät lapsiin. Hän on katsellut lukemattoman määrän videoita, joissa on seuraavanlaisia keskusteluja: ‘Minä haluan lopettaa, minulla on nälkä, haluan mennä pois täältä’, sanoo lapsi. ‘Saat syödä, annan sinulle välipalaa, mutta vasta sen jälkeen kun kerrot minulle sen, mitä haluan tietää. Minä tiedän, että sinä tiedät. Älä väitä minulle, että et tiedä. Minä tiedän, että sinä tiedät’. Kun lapsi esittää ‘En minä tiedä, en koskaan nähnyt hänen tekevän sellaista’, haastattelija jatkaa painostamista ́Haluatko, että kerron ystävillesi, että petit heidät, ettet auta heitä niin, että tekijä on pysyvästi vankilassa?’
Nämä ovat juuri niitä painostamisen muotoja, joita käytettiin McMartinin tapauksessa. Innossaan paljastaa hyväksikäyttäjiä terapeutit ja tutkijat eivät ole miettineet sitä, että he saattavat johdatella lasta. He olivat vain pettyneitä siitä, että lapset itsepintaisesti kieltäytyivät paljastamasta niitä kamaluuksia, joita heille oli tehty (Ceci, 1993).
Jotkut julkisuuteen tulleet haastattelumateriaalin kohdat ovat todella hämmästyttäviä: ‘Jos vaan kerrot minulle, niin pääsemme tästä oikein nopeasti’, sanoi yksi haastattelija Kelly Michaelin tapauksessa. ‘Kuulehan nyt, kai sinä haluat auttaa meitä?!’ Lapsi kieltäytyi ja sanoi, että hän inhoaa haastattelijaa. Lopulta hän antoi periksi ja sanoi: ‘Pissin naisopettajan pippelille… me leikattiin pippelit irti’. Aivan samoin kuin McMartinin tapauksessa, terapeutti Kee MacFarlane kysyi lapselta, joka piteli Pac-Man käsinukkea: ‘Voi kun sinä olet fiksu Pac-Man. Näitkö sinä koskaan mitään tulevan Ray-sedän pippelistä?’ Lapsi vastasi: ‘Hän ei koskaan tehnyt minulle sellaista’. McFarlane siivuutti tämän ja vaati häntä kertomaan, miltä se aine maistui: ‘Minä luulen, että se maistuu ällöttäviltä muurahaisilta. Luuletko, että se voisi olla liimamaista, niin kuin liimaa’, hän ehdotti toivorikkaana. ‘Ehkä vähän’, vastasi lapsi.
Usein vanhemmat oli pyydetty mukaan auttamaan lapsia ‘tekemään paljastus’. Esimerkiksi eräässä tapauksessa vanhemmille annettiin kuvakirja. Siinä oli ‘Fuzzy-pupu’, jonka opettaja alkoi opettaa pikku-pupuille ‘salaisia lauluja, salaista vatsan ja takapuolen koskettelua’ ja varoitti kertomasta vanhemmille. Keijukais-pupu sirotteli taikapölyä Fuzzyn päälle, ja hän sai siten kootuksi voimansa ja kertoi vanhemmilleen pahasta opettajasta, joka todellisuudessa olikin noita (Ceci, 1995).
Samaan aikaan kun päiväkotitapaukset olivat otsikoissa, katkeria huoltoriitoja käyvät äidit alkoivat syyttää miehiään lasten hyväksikäytöstä. Jotkut äidit kehittivät tahallisia syytöksiä, mutta useimmiten myös he itse uskoivat, että ‘jotain’ oli tapahtunut, koska heillä oli sellainen tunne. 80- ja 90-lukujen ylikuumenneessa ja vainoharhaisessa ilmapiirissä tämän tunteen saaminen ei ole ollut kummallista. Uskoessaan entisen miehensä syyllistyneen hyväksikäyttöön äidit ensin kyselivät intensiivisesti ja sitten veivät lapsensa terapeutille ja lastenlääkärille saadakseen hyväksikäytön todennetuksi. Vastaavasti opetushenkilöstö, joka puhui lapsille hyvästä ja pahasta kosketuksesta, saattoi alkaa epäillä hyväksikäyttöä lapsen käytöksen tai puheiden perusteella. Intensiivinen kysely johti yhteydenottoon lastensuojeluun ja pyörät lähtivät pyörimään.
Useimmat tämän luvun tapauksista koskettelevat päivähoitoa, mutta on satojatuhansia julkaisemattomia tapauksia, joissa vanhemmat on vangittu tai lapset on otettu heiltä pois ilman mitään konkreettista näyttöä. Usein van hempia ei ole lainkaan kuultu. Monella tavalla nämä tapaukset, jotka koskettavat pieniä lapsia ovat pahempia, kuin ne, jotka koskettavat aikuisten muistonpalautumia. Muistonpalautumien perusteella syytetyt vanhemmat ovat kuitenkin saaneet kasvattaa lapsensa ja saavat lohtua noista onnellisemmista ajoista. Jos heidät haastetaan oikeuteen, kyseessä on siviilikanne, jossa he tosin menettävät paljon rahaa, mutta eivät vapauttaan. Usein kyseessä ovat hyvin koulutetut ylä- tai keskiluokan vanhemmat, jotka osaavat käsitellä ongelmiaan ja saavat asianmukaista apua.
Monet niistä vanhemmista ja päiväkodin työntekijöistä, jotka ovat joutuneet pienten lasten syytösten kohteeksi, eivät ole kovin hyvin koulutettuja tai varakkaita. Heidät on tuomittu rikosoikeudessa vankilaan. Heillä ei ole mahdollisuutta kasvattaa lapsiaan ja lapset riistetään heiltä juuri tärkeimpinä kasvun vuosina. Thomas McEachin, joka työskenteli sijaisena päiväkodissa Pennsylvaniassa 18-vuotiaana, viruu nyt vankilassa. Hän halusi päästä valheenpaljastustestiin, mutta siihen ei suostuttu. Hän kirjoitti minulle äskettäin: ‘Olen yksi väärin syytetyistä. Olen anonut ehdonalaista kolme kertaa vuodesta 1992 lähtien, mutta sitä ei ole myönnetty, koska en ollut selvinnyt seksuaalirikollisille tarkoitetusta ohjelmasta. Nyt kun olen suorittanut koko ohjelman, psykologi sanoo, ettei voi suositella minulle ehdonalaista, koska kiellän tekoni, enkä tunnusta’. McEachin kurjimus on tyypillinen. Ne jotka todella ovat seksuaalirikollisia osaavat pelata vankilapelin ja sanoa oikeat sanat ohjaajilleen. Viattomat ihmiset sen sijaan kieltäytyvät tunnustamasta rikosta, jota he eivät ole tehneet, ja heiltä rutiininomaisesti kielletään pääsy ehdonalaiseen.
Tässä luvussa keskityn pääosin paljon julkisuutta saaneisiin päivähoitotapauksiin, joista media on ollut kiinnostunut. Haluan kuitenkin korostaa, että samanlainen prosessi on lähettänyt viattomia ihmisiä vankilaan kaikkialla USA:ssa. Yksi heistä on texasilainen Bruce Perkins. Häntä syytettiin lapsenlastensa ja useiden muiden lasten hyväksikäytöstä syntymäpäiväkutsuilla. Monet lapsista eivät edes olleet paikalla. Hän kirjoitti minulle vankisellistään vuonna 1996: ‘Näyttää siltä, että olemme vakuuttaneet median siitä, että päiväkoteihin kohdistunut vaino on noitavainoa. Miksi he eivät näe, että nyt samat ihmiset ovat vain siirtäneet telttansa toiseen paikkaan, sen perusteella, mitä he ovat oppineet lihavista otsikoista? Kuinka monien meistä on vietettävä loppuelämämme näissä helvetillisissä olosuhteissa, koska ei ole poliittisesti oikein puolustaa henkilöä, jota varsin todennäköisesti syytettiin väärin.’
Sosiaaliviraston henkilökunnalla on ylimitoitettu valta, eikä heitä voida asettaa syytteeseen siitä, mitä he tekevät. Tästä seuraa se, että he usein toimivat mini-Gestapona. Olin kauhuissani siitä, mitä eräs asianajaja kirjoitti minulle vuonna 1994: ‘Sosiaalityöntekijät näyttävät olevan ylityöllistettyjä ja alipalkattuja, toimistoissa, joilla ei ole riittävästi taloudellisia resursseja. He työskentelevät ihmisten kanssa, jotka eivät halua tehdä yhteistyötä heidän kanssaan. Jos sosiaalityöntekijän voisi haastaa virheistä, he viettäisivät puolet ajastaan oikeudessa… Voi olla, että jotkut osavaltiot eivät voisi lainkaan jatkaa lastensuojelutyötä ilman immuniteetin antamaa laajennettua suojaa.’
Kun ihmiset ryhtyvät etsimään oireita, niitä tavallisesti löytyy. Kysytään vaikka lääketieteen opiskelijoilta, jotka epäilevät sairastavansa mitä tahansa tautia, johon juuri ovat perehtymässä. Kun vanhemmille sanotaan, että mikä tahansa lapsen oire johtuu mahdollisesti hyväksikäytöstä, tai jos lastenlääkärille sanotaan, että peräsuolessa tai vaginassa saattaa olla ‘viitteitä’ hyväksikäytöstä, nämä ‘oireet’ muuttuvat vakuuttaviksi. Painajaiset, vuoteenkastelu, seksileikit tai haluttomuus paljastaa väitettyä hyväksikäyttäjää muuttuvat todisteiksi hyväksikäytöstä.
Lasten keskinäinen masturbointi tai yhdynnän matkiminen on luokiteltu poikkeavaksi, epänormaaliksi käyttäytymiseksi meidän yhteiskunnassamme, vaikka tällainen käyttäytyminen on tavallista maailmanlaajuisesti ja sitä joko pidetään hyväksyttävänä tai sitten ei (Natan, 1995). 2-6-vuotiaiden lasten normaalia seksuaalista käyttäytymistä koskevassa tutkimuksessa todetaan, että 35,5 prosenttia pojista ja 19 prosenttia tytöistä, kosketteli sukupuolielimiään muiden nähden. 22 prosenttia pojista ja 16,3 prosenttia tytöistä masturboi, 43,5 prosenttia pojista ja 48,4 prosenttia tytöistä on tarkoituksellisesti kosketellut äitinsä rintoja. Aggressiivisemmat seksuaaliset teot, kuten yhdynnän imitointi ja esineiden työntäminen anukseen tai vaginaan olivat tässä tutkimuksessa hyvin harvinaisia (Friedrich, 1991).
(Hollannissa on tehty vastaava tutkimus ja ilmeisesti johtuen amerikkalaisten puritaanisuudesta, siinä lasten seksuaalinen käyttäytyminen oli huomattavasti yleisempää. Liki kaikki vanhemmat olivat nähneet lasten koskettelevan sukupuolielimiään, puolet oli havainnut lasten masturboivan, 80 prosenttia halusi kosketella äidin rintoja ja 3 prosenttia on yrittänyt työntää esineitä vaginaan tai anukseen. (Cohen-Kettenis, 1994). Suomessa tällainen tutkimus on meneillään Åbo Akademissa. Suom..huom.)
Kun ajatellaan millaisen seksuaaliasioista koskevan kyselyn kohteeksi lapset joutuvat näissä selvittelyissä, ei ole mitenkään ihme, että myös ei-hyväksikäytetyt lapset voivat käyttäytyä poikkeavasti. On myös tutkimuksia, joissa on todettu, että esikouluikäiset, kylpiessään vanhempiensa kanssa haluavat tutkia heidän sukupuolielimiään. Myöskään lasten seksuaalisessa tietämyksessä ei ole eroja, kun vertaillaan hyväksikäytettyjä ja ei-hyväksikäytettyjä lapsia.
Pienet valkoiset raidat anuksessa tai kyhmy hymenassa ‘tukevat hyväksikäyttöä’, vaikka tutkimustiedon mukaan täsmälleen samoja merkkejä löytyy myös ei-hyväksikäytetyistä lapsista (McCann, 1990; 1989). Korkeasti koulutetut ja hyvin harjoitelleet ‘hyväksikäyttöekspertit’ luotavat siihen, että heidän kliininen intuitionsa ja kokemuksensa oikeuttaa heidät erottelemaan toisistaan todet ja epätodet syytökset. Kuitenkin lukuisat kontrolloidut kokeet osoittavat, että tätä kykyä heillä ei ole. Yhdessä niistä ‘ekspertit’ selvisivät merkittävästi huonommin kuin sattuma. He arvioivat luotettavimmiksi ne lapset, jotka kertoivat vähiten luotettavaa tietoa (Ceci, 1993).
Debbie Nathan ja Michael Snedeker kuvaavat kirjassaan Satan’s Silence, miten kalifornialainen praktikko nimeltä Bruce Woodling, itseoppinut hyväksikäytön tutkija toi julki ‘anaalin vilkkutestin’ 1980-luvun alussa. Hän väitti, että jos lapsen peräaukko aukeni ja sulkeutui spontaanisti, se oli merkki toistuvasta sodomiasta. Hän on pioneeri myös colposcopiassa, jossa otetaan suurennuttuja valokuvia immenkalvosta, jolloin kaikki epäsäännöllisyydet näyttävät valtavilta. Tohtori John McCannin tutkimukset vuonna 1988 osoittivat, että myös ei-hyväksikäytetyillä lapsilla oli epäsäännönmukaisuuksia hymenassa ja kyseinen anaalin refleksi. Vasta tämän jälkeen Woodlingin laajasti hyväksytyt teoriat hylättiin (McCann, 1989).
Lasta haastattelevan tutkijan etukäteisolettamalla on ratkaiseva merkitys. Yhdessä Cecin tutkimuksista esikoululaisille esitettiin leikkitilanne, josta heitä haastateltiin kuukautta myöhemmin. Joillekin haastattelijoille kerrottiin tarkasti, mitä oli tapahtunut, toisille annettiin väärää tietoa. Heitä pyydettiin sitten selvittämään kultakin lapselta, mitä oli tapahtunut. Ne, joilla oli oikeat etukäteistiedot saivat paikkansapitäviä kuvauksia. Toinen ryhmä sen sijaan sai 34 prosentissa tapauksista 3-4-vuotiailta väärän kuvauksen. Sen lisäksi lapset tulivat entistä vakuuttuneemmiksi virheellisistä tapahtumista, kun heitä rohkaistiin toistamaan kertomuksensa.
Mutta jos lasten kertomukset ovat epätosia, niin mistä ne tulevat? Ovatko lasten mielikuvituksen sisällöt todella niin sairaita ja kammottavia? Vastaus on kyllä, kuten Grimmin veljekset epäilemättä tiesivät. Useimmat lasten tuottamat yksityiskohdat ovat tyypillisiä lasten fantasioille. Lapsipsykologian tutkija Frances Ilg kollegoineen toteaa, että esikoululaiset tyypillisesti pelkäävät klovneja, naamioita, ambulansseja, pimeässä olevia mörköjä, eläimiä, poliiseja ja rosvoja – kaikkia näitä esiintyy hyväksikäyttökuvauksissa. Ulosteiden syönti, veri ja virtsa todennäköisesti liittyvät lasten siisteyskasvatuksen aiheuttamiin vaikeuksiin tai siihen, mitä he pitävät kiellettynä (Natan, 1995).
Samankaltaisuus tukahdutettuihin muistoihin on ilmeinen. Joissakin hoitolaitoksissa käytetään lapsiin samanlaisia muistonpalautusmenetelmiä, kuin esimerkiksi McMartinin tapauksessa. Terapeutti selitti lapselle: ‘Joidenkin tänne tulevien lasten kanssa se, mitä me teemme on, että yritämme parantaa heidän muistiaan ja avata lukkiutuneet aivot. Joskus kun olet todella peloissasi aivosi lukkiutuvat… Aivan oikeasti et kykene muistamaan jotakin asioita. Ne varastoituvat tänne taakse aivojen takaosaan, muistilokeroon Z’.
Päiväkotitapauksissa menettelyt ovat samanlaisia kuin aikuisten muistonpalautusterapiassa. Terapeutin odotukset ovat avainasemassa. Molemmissa tilanteissa käytetään oirelistoja, joilla rohkaistaan ihmisiä etsimään seksuaalisen hyväksikäytön merkkejä. Aikuisten muistojen etsimisessä lähtökohtana ovat sellaiset yleiset ongelmat kuin vaikeat ihmissuhteet, heikko itsetunto tai depressio. Esikoululaisten suhteen on kyse normaaleista häiriöistä kuten koulupelosta, sukupuolielinten ärtymyksestä tai virtsanpidätysvoista. Kun hyväksikäytön metsästys on todella alkanut, tehdään kehäpäätelmiä, joissa todelliset trauman ‘oireet’ aiheutetaan sillä, että etsitään myyttisiä hyväksikäytön merkkejä. Lapsia kuulustelevat toistuvasti aikuiset, jotka ovat peloissaan. He kyselevät sellaisista seksuaalisuuteen liittyvistä asioista, joista lapsilla ei ole ehkä mitään käsitystä. Lapset saatetaan riisua ja uudet, valkoisiin pukeutuneet aikuiset koskettelevat heitä peräaukkoon ja vaginaan. Onko ihme jos lapsille kehittyy tästä posttraumaattisen stressin oireistoa tai he alkavat leikkiä seksuaalisia leikkejä?
ohditaanpa amerikkalaisen lastenlääkäri Carol Lewittin vuonna 1990 antamaa ohjetta, jolla tutkitaan seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi joutuneita poikia: ‘Selventääkseen pojan kuvausta seksuaalisista toiminnoista lääkäri voi tehdä peräsuolen tutkimuksen johon kuuluu se, että lääkäri työntää hansikoidun, rasvatun sormensa pojan peräaukkoon … Tätä kokemusta poika voi verrata siihen tuntemukseen, jonka hyväksikäyttö aiheutti’ (Howitt, 1998). On pelottavaa, että tri Levitt on tutkinut yli 4000 lasta, joiden on epäilty tulleen hyväksikäytetyiksi. Samana vuonna eräs terapeutti ehdotti, että poikien tutkimisessa tulisi: ‘… todeta potilaalle, että teen kysymyksiä, joihin en haluaisi sinun vastaavan… koska et tule ilmeisesti vastaa rehellisesti’. Tällaisia kysymyksiä ovat: ‘Miltä tuntui, kun ensimmäisen kerran pistit sormesi, väriliidun tai kynän peräsuoleesi?’ Milloin ensimmäisen kerran opit tietämään, miltä peräaukkosi haisee?’
On ironista, että terapeutit, viranomaiset ja terveydenhuoltohenkilökunta, joiden tehtävä on suojella lapsia, todellakin aiheuttaa lapsille seksuaalisia ja emotionaalisia vaurioita. Tällä menetelmällä lapsille syntyy pitkäaikaisia oireita, ahdistusta, epävarmuutta, unettomuutta, painajaisia, vieraiden ihmisten pelkoa, masennusta, raivokohtauksia, halua kuolla ja itsemurhayrityksiä (Natan, 1995). Näitä tietenkin pidetään todisteina siitä, hyväksikäyttö on tapahtunut.
LASTEN HYVÄKSIKÄYTTÖÄ ULKOAVARUUDESSA SEKÄ MUITA SYYTÖKSIÄ
Onneksi yleinen tietoisuus näistä tapauksista on lisääntynyt etenkin sen jälkeen kun tv-dokumentti Little Rascalsin päivähoitoskandaalista nähtiin 1993. Kukaan joka näki tämän ohjelman ‘Menetetty viattomuus’ ei voi olla sitä mieltä, että päiväkodin työntekijät olivat syyllisiä (Bikel, O.: Tv documentary 1993). Lapset kertoivat, että heidät oli heitetty haita kuhisevaan veteen, viety avaruuslennoille ja pantu palvomaan saatanaa. Ohjelmassa oli kolmen juryn jäsenen järkyttävä haastattelu. He olivat pitäneet Robert Kelly syyttömänä, mutta olivat lopuksi taipuneet ryhmäpaineeseen ja todenneet hänet syylliseksi, jotta ei tarvinnut valita uutta juryä. Ilmeni myös, että yhtä juryn jäsenistä oli lapsena käytetty hyväksi, mutta hän ei ollut tuonut tätä esiin valintatilanteessa.
Tästä järkyttävästä, laajasti nähdystä dokumentista huolimatta Kelly joutui olemaan vankilassa vuoteen 1995, kunnes syytteet hylättiin ja hänet vapautettiin. Hänen vaimonsa Betsy ei kiistänyt syyllisyyttään, vaikka olikin syytön, koska ei halunnut ottaa sitä riskiä, että joutuisi oikeuteen. Niin teki myös William Scott Privott, joka omisti video- ja suutariliikkeen ja kertoi, ettei ollut koskaan käynyt päiväkodissa. Dawn Wilson, päiväkodin keittäjä tuomittiin, mutta hänen syytteensä hylättiin samalla kun Robert Kellyn. Kolme muuta odot taa mahdollista oikeuskäsittelyä. On epäselvää yrittääkö valtio saada Kellyn uudelleen tuomituksi, mutta hän on vannonut, ettei tule koskaan hyväksymään syytettä: ‘Valtio on tehnyt minulle vääryyttä, pitänyt minua vangittuna kuusi vuotta. Nyt he haluavat, että tunnustaisin, jotta he voisivat pelastaa kasvonsa. Sitä ei tule koskaan tapahtumaan’.
Yleisen tietoisuuden tason nousua osoittaa se, että Dale Akikin kunnia palautettiin vuonna 1993 sen jälkeen, kun hän oli San Diegon tapauksessa joutunut olemaan vankilassa kaksi ja puoli vuotta, eikä häntä päästetty vapaalle takuita vastaan. Akiki sairasti hydrochepalusta, joten hänellä on suuri pää ja ulos pullistuvat silmät, joka ilmeisesti aiheutti sen, että vuonna 1989 alettiin juoruta hänen hyväksikäyttäneen lapsia, kun hän hoiti heitä kirkonmenojen ajan. Tyypillisesti lapset vietiin terapiaan, jossa he paljastivat, että Akiki oli työntänyt heidän peräaukkoonsa kiemuraisia rautaesineitä ja leikkiauton palotikkaita. Lapset sanoivat, että hän oli mukana eläinten uhraamisessa, jossa oli tapettu elefantti ja kirahvi.
Kelly Michaels, aikanaan mukaansatempaava näyttelijätär ja päiväkotityöntekijä oli viisi vuotta vankilassa hyväksikäyttöväitteiden vuoksi. Lopulta hänet vapautettiin kun vetoomustuomioistuin kumosi tuomion lasten kertomusten epäluotettavuuden perusteella (Hass, 1995; Taylor, 1993). Michaelsia kohtaan on edelleen kahdeksan päiväkodissa olleiden lasten vanhempien siviilikannetta. Michaels suunnittelee nostaa 10 miljoonan dollarin vahingonkorvauskanteen kuntaa, valtiota ja muita järkyttäviä syytteitä ajaneita vastaan.
Kuten useimmissa päiväkotitapauksissa nämä esikoululaiset joutuivat johdattelevien ja painostavien kyselyjen kohteiksi ennen kuin he esittivät eriskummallisia syytöksiään siitä, että Michaels olisi työntänyt erilaisia esineitä heidän peräaukkoonsa, vaginaansa ja peniksiinsä, esimerkiksi lego-paloja, haarukoita, lusikoita, veitsiä ja miekkoja. Michaelsin väitettiin myös pakottaneen lapset juomaan virtsaansa ja riisuneen lapset alasti, jonka jälkeen hän oli nuollut pähkinävoita heidän genitaaleistaan (Fine, 1994).
Monet USA:n kansalaiset pitävät pohjoisia naapureitaan edistyksellisinä ja selväjärkisinä. Kuitenkin myös kanadalaiset ovat vajonneet mitä vakavimmin muistonpalautumien ja päiväkotien hyväksikäyttöhysteriaan. Moneen aikaan järkyttävin tapaus on Martensvillestä Saskatchewanista vuodelta 1991. Kaksivuotiaan vaippaihottuma aiheutti sen, että lapsia, jotka olivat olleet erään hoitajan hoidossa, grillattiin armottomasti. Lopulta lapset kertoivat, että heidät oli pakotettu juomaan verta ja virtsaa ja syömään ulosteita, kun heidät oli lukittu luolaan, joka oli ‘paholaisen kirkko’. Yksi poika väitti, että kirveen varsi oli työnnetty hänen penikseensä, ja toinen, että lapsenvahti oli leikannut hänen nänninsä ja nielaissut sen. Kaksi syytetyistä todettiin syyllisiksi ja he ovat nyt vankilassa. Monet Martensvillen asukkaista ovat vakuuttuneita, että alueella toimii satanistinen kulttiyhteisö (Roberts, 1994).
Yhtä päiväkotitapausta on pidetty todisteena siitä, että omituista, sadistista hyväksikäyttöä on olemassa. 36-vuotiasta Francisco Fuster-Escalonaa, Kuuban siirtolaista ja hänen 17-vuotiasta hondurasilaista vaimoaan Ileanaa syytettiin lasten hyväksikäytöstä vuonna 1984. He tarjosivat lastenhoitoa Miamissa Floridassa County Walkin lähiössä. Lapsille esitettiin tavanomaisia painostavia kysymyksiä ja he tuottivat tutuksi tulleita syyt teitä oraalisesta penetraatiosta, sodomiasta, huumeista, lapsipornosta ja kidutuksesta. County Walkin tapaus eroaa muista kolmessa merkittävässä asiassa. Fuster oli tuomittu vuonna 1981 9-vuotiaan tytön hyväilemisestä, ja hänen 6-vuotiaalta pojaltaan löytyi testeissä kurkusta positiivinen tippuriviljelmä. Lisäksi hänen vaimonsa tunnusti syytteet tosiksi ja syytti häntä myös itsensä hyväksikäytöstä (Natan, 1995).
Fuster kiistää kiivaasti 1981 esitetyt syytteet. Lisäksi tutkiva journalisti Debbie Natan on asettanut kaksi muuta todistetta erittäin kyseenalaisiksi. Hän ensinnäkin esittää, että Center for Disease Control on todennut, että pojan tippuriviljelmässä käytetty testi on erittäin epäluotettava. Enemmän kuin kolmannes tällaisista positiivisista lasten löydöksistä, joita on lähetetty CDC:lle, ovat olleet virheellisiä. Vielä merkittävämpää on se, miten Ileana Fusten ‘tunnusti’. Ileana, pelokas, teini-ikäinen maahanmuuttaja vakuutti omaa ja miehensä syyttömyyttä yli vuoden siitä huolimatta, että häntä oli pidetty alastomana yksityissellissä suurimman osan ajasta. Hänen oikeusavustajansa Michael von Zampft painosti häntä tunnustamaan ja kääntymään valtion todistajaksi. Lopulta miamilainen psykologi Michael Rappaport ja hänen kollegansa Merry Sue Haber, joilla oli yritys nimeltä ‘Käyttäytymisen muutos’, toimitettiin painostamaan Ileanaa. Elo-syyskuussa 1985 Rappaport kävi Ileanan luona hänen sellissään ainakin 34 kertaa ja mukana oli lähes aina yleinen syyttäjä Janet Reno (Natan, 1995). Rappaport järjesti Ileanalle ohjatun visualisoinnin istuntoja. Ileanan selitys on kuvaava:
Ne (kaksi psykologia) selittivät minulle, että minulla oli ongelmia ja he olivat siellä auttaakseen minua… He selittivät, että minulla oli muistikatkoja tapahtumista… he tulivat melkein joka päivä. Sitten aloin nähdä unta heistä… Toistin jatkuvasti, että olin viaton, mutta kukaan ei kuunnellut minua. He selittivät, että minulla oli muistikatkoja, ja että ne tapahtumat olivat tapahtuneet, koska lapset niin kertoivat, ja että lapset eivät valehtele… Aloin nähdä painajaisia… Ja he sanoivat, että se oli se tapa, jolla minun systeemini muisti sen, mitä todella oli tapahtunut. Ja tiedätkö, väitin vähän vastaan, mutta tulin lopulta pisteeseen, jossa ajattelin, että ehkä niin oli tapahtunut, mutta minä en vain muistanut siksi, että tapahtumat olivat niin kauheita.
Tämä teini-ikäinen lopulta tunnusti, kun Reno piti häntä kädestä ja tarjosi tukea (Cockburn, 1993). Sitten Ileana esitti asiaan kuuluvia, kammottavia syytöksiä. Hänen miehensä oli syöttänyt hänelle huumeita ja sodomisoinut häntä krusifiksilla samaan aikaan kun Ileana harjoitti oraaliseksiä lapsen kanssa. Tunnustuksen jälkeen Ileana ei joutunut oikeuteen, mutta hän todisti kuitenkin miestään vastaan. Ennen todistusta psykologi harjoitutti häntä tähän tehtävään. ‘He selittivät, etteivät halua minun tekevän virheitä’, hän kertoi myöhemmin. Ileana vietti kolme vuotta vankilassa ja hänet lähetettiin takaisin Hondurasiin, jossa hän ei ole suostunut puhumaan tapauksesta. Tuomion jälkeen Ileana sanoi oikeudessa puheenjohtajalle: ‘En tunnusta syyllisyyttäni sen vuoksi, että tuntisin olevani syyllinen, vaan… omien etujeni vuoksi… olen syytön näihin syytteisiin… tunnustan, jotta pääsisin eroon tästä kaikesta’. Vuonna 1991 Rappaport kertoi journalisti Debbie Nathanille, että Janet Reno oli ollut mukana lähes kaikilla vierailuilla. Kun Reno nimitettiin valtionsyyttäjäksi ja hänestä tuli julkinen hahmo, Rappaport kiisti aikaisemmin sanomansa. Reno itse on kiistänyt olleensa mukana ohjatun kuvittelun istunnoissa.
Francesco Fuster oli läpäissyt kaksi valheenpaljastustestiä, mutta tätä ei kerrottu valamiehistölle. Hänet todettiin syylliseksi ja tuomittiin vankeuteen kuudeksi elinkautiseksi ja 165 vuodeksi. Hän on nyt ollut vankilassa vuosikymmenen ja on selvinnyt hengissä huolimatta useista häneen kohdistuneista tapon yrityksistä. Teos ‘Unspeakable Acts’ (1986), josta tehtiin filmi vuonna 1990, esittää, että hyväksikäyttö oli kuitenkin ollut totta. Tapauksen saama julkisuus auttoi juhlittua Renoa hänen uudelleen valinnassaan ja hänen maineensa lasten hyväksikäytön asiantuntijana vei hänet Valtion syyttäjänvirastoon (Ambrister, 1994). Pian sen jälkeen hän, innossaan estää lasten hyväksikäyttö Daavidin oksa -nimisessä uskonnollisessa järjestössä Wacossa, määräsi rynnäkön, jossa sisällä olleet kuolivat, myös lapset (Boyer, 1995).
Vuonna 1994 näytti muutaman viikon ajan mahdolliselta, että Fusterille olisi myönnetty uusi oikeuskäsittely. Hänen asianajajansa lensi Hondurasiin ja sai Ileanalta peruutuksen omasta ja miehensä syyllisyydestä sekä miestä kohtaan esittämistään syytteistä ja selvityksen olosuhteista, joiden vallitessa hän ne oli esittänyt. Valitettavasti hän alkoi uudelleen pelätä seuraamuksia ja perui peruutuksensa. Fuster siis on ja pysyy vankilassa.
Ollessaan Daden kunnan yleisenä syyttäjänä Janet Reno hoiti myös toisen hyväksikäyttötapauksen, jossa 13-vuotiasta Bobby Finjneä syytettiin lasten hyväksikäytöstä, kun hän oli hoitanut heitä kirkossa. Kaikki alkoi yhden lapsen painajaisista ja tilanne eskaloitui nopeasti, kun lapsia haastateltiin intensiivisesti. Reno vaati, että teini-ikäistä oli pidettävä aikuisena, joka olisi tarkoittanut sitä, että hänen nimensä olisi voinut antaa tiedotusvälineille, ja että hänet olisi voinut vangita. Pisimmässä rikosoikeudenkäynnissä, mitä Daden historiassa on, Finjne todettiin syyttömäksi.
PANIIKKI ISKEE ENGLANTIIN
McMartinin tapauksen esiintulosta vuonna 1983 kului neljä vuotta, kun tilanne räjähti Englannissa. Kun tämä tapahtui, oli asenneilmasto kypsä. Kahdeksankymmentäluvun alun ja keskivälin kuluessa brittien huoli lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä lisääntyi dramaattisesti, kuten Philip Jenkins kuvaa kirjassaan Intimate Enemies: Moral Panics in Contemporary Great Britain (1992). Kahdeksankymmentäluvun alussa amerikkalainen ‘asiantuntija’ Judianne Densen-Gerber lensi Englantiin levittämään perusteettomia pelkoja. Hän uskoi laajaan kansainväliseen lapsipornografiaa tuottavaan organisaatioon, joka sieppaili lapsia likaisiin filmeihin. Tieto lasten todellisesta hyväksikäytöstä ja laiminlyönnistä lisääntyi, etenkin vuonna 1984, kun tuli ilmi, että 4-vuotias Jasmine Beckford oli nähnyt nälkää, isäpuoli oli pahoinpidellyt ja lopuksi surmannut hänet. Tämä palautti muistiin vuonna 1973 Britonissa kuolleen 7-vuotiaan Maria Colwellin tapauksen.
Näistä tapauksista brittiläiset feministit kuten Emily Driver, joka aloitti 1984 lasten seksuaalisen hyväksikäytön ehkäisyn koulutusprojektin, saivat emotionaalisia aseita. Samana vuonna pidettiin Teessiden polyteknillisellä merkittävä konferenssi, jossa puhuivat sellaiset amerikkalaiset tutkijat kuin Ann Burgess. Hän selitti, miten lasten piirroksista voidaan diagnostisoida seksuaalinen hyväksikäyttö ja varoitti pedofiiliringeistä. Samana vuonna National Society for the Prevention of Cruel ty to Children (NSPCC) piti satavuotisjuhlat ja aktivoi tehtävänsä ja varojen keruun varoittamalla lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
1980-luvun alussa konsultoiva lastenpsykiatri Arnon Bentovim ryhtyi puhemieheksi lasten seksuaalisen hyväksikäytön vaaroista ja hän diagnostisoi satoja tällaisia tapauksia Great Ormond Streetin lastensairaalassa Lontoossa. Hänen tulkintaansa lasten ‘paljastuksista’ kuvastaa se, miten hän vastasi lapselle, joka oli sanonut ‘Isä löi minua märällä kalalla’. Psykiatri totesi, että lapsen väite saattaa kuulostaa fantasialta, mutta todellisuudessa siinä tulee esiin se, miten lapsi koittaa tulla toimeen sen tiedon kanssa, että isä oli lyönyt häntä peniksellä (Jenkins, 1992). Bentovim oli jäsen CIBA-säätiössä, joka julkaisi 1984 suurta julkisuutta saaneen teoksen ‘Child Sexual Abuse Within the Family’. Sellaiset sloganit kuin ‘Uskokaa lasta’ ja ‘Hiljaisuuden murtaminen’ muuttuivat jokapäiväisiksi (Ciba Foundation, 1984).
Vuonna 1985 tv:n neloskanava lähetti kolme eri filmiä lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Samana vuonna amerikkalainen kouluttaja-psykologi Michelle Elliot, joka asui Sussexissa, kehitti kouluille tarkoitetun hyväksikäytön ehkäisyohjelman, johon kuuluivat videot (jotka oli imitoitu vastaavista USA:laisista) nimeltä ‘Vahvat lapset’ ja ‘Lapset turvassa’, joita jakoi National Children’s Home. Seuraavana vuonna neloskanava lähetti ohjelman ‘A Crime of Violence’, jonka tuotti Audrey Droisen organisaatiosta nimeltä Feminist Coalition Against Child Sexual Abuse (Feministit lasten hyväksikäyttöä vastaan).
Samaan aikaan Great Osmond Streetin sairaalan lääkärit ja NSPCC:n edustajat suunnittelivat ohjelman, jossa poliiseille ja sosiaalityöntekijöille opetettiin lasten kanssa tehtävää ‘paljastustyötä’. Koulutettavat herkistettiin seksuaalisen hyväksikäytön tunnekokemukselle käyttämällä dramaattisia roolipelejä ja hypnoottista regressiota. Lokakuussa 1986 tunnettu tv-kasvo Ester Ranzen teki ohjelman lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Siinä mainostettiin ‘Lasten Linjaa’, eli hyväksikäytetyille lapsille tarkoitettua puhelinta. Ensimmäisenä päivänä sinne tuli 50.000 soittoa ja julkisuus oli suuri (Jenkins, 1992).
Samana vuonna kaksi leedsiläistä lastenlääkäriä Chris Hobbs ja Jane Wynne julkaisivat merkittävän artikkelin arvostetussa brittiläisessä lääkärilehdessä Lancetissa. He kampanjoivat kalifornialaisen lastenlääkäri Bruce Wood linksin ‘anaalin vilkkutestin’ puolesta. Tosiasiassa tällä sodomian merkkinä pidetyllä indikaattorilla on Englannissa pitkä historia 1800-luvulta lähtien. Idea vain ‘palasi kotiin’ uudella nimellä ‘anaalin laajentumisrefleksitesti’ (reflex anal dilatation test, eli RAD) jotta vältyttäisiin siltä omituiselta mielikuvalta, että peräaukko vilkuttaisi lääkärille. Hobbs ja Wynne kirjoittavat: ‘Nuoriin lapsiin kohdistunut sodomia, mukaan lukien vauvat ja leikki-ikäiset, on vakava, yleinen ja aliraportoitu lasten seksuaalisen hyväksikäytön muoto’ (Hobbs, 1986).
Erittäin latautuneessa ilmapiirissä vuonna 1987 ensimmäinen suuri paniikki iski Clevelandin maakunnassa. Tammikuussa australialainen lääkäri Marietta Higgs tuli maahan konsultoivana lastenlääkärinä ja toi tullessaan RAD testin, jonka hän neuvoi kollegalleen, lääkäri Geoffrey Wyattille. Seuraavan viiden kuukauden kuluessa nämä kaksi diagnostisoivat 57 paikallisesta perheestä 121 lasta seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi. Heidän tukenaan oli paikallinen ‘hyväksikäyttöasiantuntija’ Deborah Glassbrook, joka oli ‘Lasten Linja’ -organisaation veteraani ja perustanut Middlesbroughin yleiseen sairaalaan hyväksikäytettyjen terapiakeskuksen. Lapset siirrettiin välittömästi pois kodeistaan. Kesäkuun loppuun mennessä yli 200 lasta oli otettu huostaan. Voi olla, että Clevelandissa oli ollut joitakin todellisia hyväksikäyttötapauksia, mutta tämä testi ja johdattelevat haastattelut saivat aikaan sen, että tapaukset muuttuivat niin sotkuisiksi, ettei enää voitu selvittää, mikä oli totuus.
Kun tapaukset lisääntyivät kriisilukemiin, hyväksikäytön metsästys kaatui omaan mahdottomuuteensa. Clevelandin poliisi oli erittäin skeptinen RAD-testin suhteen. Manchesterilainen poliisilääkäri Raine Roberts kritisoi Higgsiä ja Wyattia todeten, että itse testi oli ‘järkyttävää lasten seksuaalista hyväksikäyttöä’. Lastenpsykiatri Hamish Cameron antoi tutkimusten yhteydessä valaisevan todistajalausunnon oikeuden puheenjohtaja Elisabeth Butler-Slossille. ‘Aina kun esiin tulee uusi ‘sairaus’ tai hoitomuoto ammattilaiset innostuvat kovasti. Näin on käynyt myös lasten hyväksikäytön suhteen. Tässä tapauksessa normaalin uuden löydöksen aiheuttaman innostuksen lisäksi mukana on tirkistelykomponentti, joka johtuu yleisestä kiinnostuksesta seksuaalisuutta kohtaan.’
Butler-Slossin yksityiskohtainen raportti ilmestyi seuraavana vuonna. Siinä todettiin, että kritiikki oli lähtökohtaisesti oikein, mutta syy jaettiin kaikille asiaan osallistuneille, ja oltiin sitä mieltä, että kyse oli pikemminkin ammatillisten näkökulmien erosta kuin metsään menneestä noitavainosta. Raportissa esimerkiksi Raine Robertsin katsottiin olleen yksipuolinen. Valitettavasti monet raportin pääsuosituksista olivat monitulkintaisia. Siinä suositellaan esimerkiksi, että poliiseja ja sosiaalityöntekijöitä tulisi kouluttaa ja heidän tulisi työskennellä yhdessä, eikä riidellä keskenään. Ironista kyllä tästä oli tuloksena se, että kritiikitön usko pedofiilirinkeihin levisi poliisin keskuuteen (Butler-Sloss, 1988).
RITUALISTISEN HYVÄKSIKÄYTÖN BRITTILÄINEN VERSIO
Clevelandin skandaali sai suurta julkisuutta, joten voisi luulla, että hyväksikäyttöhysteria olisi laantunut Englannissa. Niin ei käynyt. Feministit, sosiaalityöntekijät ja evankeliset kristityt muodostivat oudon allianssin pitämään kiinni siitä, että Clevelandin lapset olivatkin todellisuudessa hyväksikäytön uhreja, minkä tiedon auktoriteetit halusivat salata. Jos oli kyse noitavainosta, niin vainon kohteena olivat onnettomat sosiaalityöntekijät ja lastenlääkärit. Samana vuonna 1987 Glasgowin yliopisto rahoitti lasten hyväksikäyttöä käsittelevän kongressin nimellä ‘Oppia amerikkalaisista kokemuksista’, jossa oli mukana useita amerikkalaisia eksperttejä, kuten Lucy Berliner Seattlen Harborviewin Seksuaalisen hyväksikäytön klinikalta. Arnon Bentovim Great Osmond Streetin sairaalasta puolusti johdattelevien kysymysten käyttöä tietyissä tilanteissa. Feministi lehtimies Beatrix Campbell julkaisi 1988 kirjan ‘Epäviralliset salaisuudet’ (Unofficial Secrets, London: Virago, 1988) jossa puolustetaan Clevelandin tapausta ja väitetään sen olevan lasten seksuaalisen hyväksikäytön jäävuoren huippu. (Bentovim on kouluttanut myös suomalaisia ja meillä noudatetaan laajasti hänen ja hänen nykyään Saksassa asuvan kollegansa Tillman Furnisin oppeja. Suom. huom.).
Tulevien tapahtumien airut ilmeni Nottinghamissa 1987, eli samana vuonna kun Clevelandin skandaali tapahtui. Ei ole tietoa siitä, kuinka paljon seksuaalista hyväksikäyttöä Nottinghamissa todellisuudessa oli, mutta siitä ei ole epäselvyyttä, että satanististen rituaalien elementit – eläinuhrit, veren juominen ja kulttiasuihin pukeutuneet aikuiset raiskaamassa lapsia – tulivat vahingossa mukaan yli-innostuneiden tutkijoiden välittäminä.
Vuonna 1988 Ray Wyre tuli apuun. Gracewellin seksuaalirikollisille tarkoitetun klinikan johtaja, entinen ehdonalaisvalvoja Wyre luennoi laajasti kansainvälisestä ritualistisen hyväksikäytön verkostosta poliiseille, sosiaalityöntekijöille ja NSPCC:n jäsenille. Hän antoi nottinghamilaisille sosiaalityöntekijöille Cristine Johnsonille ja Judith Dawsonille listan ‘satanismin osoittajista’, jonka hän oli puolestaan saanut Amerikasta. Tuli ilmi, että jotain outoa oli meneillään ja suoritettiin tutkinta. Nottinghamshiren sosiaalitoimisto ja Terveysministeriö pimittivät tuloksena olleen tuomitsevan lausunnon, jonka mukaan ‘tässä maassa on mahdollista kehittyä noitavainoja, jotka johtavat epäoikeudenmukaisiin seuraamuksiin’ (Jenkins, 1992).
Ritualistisen hyväksikäytön hysteria nousi lakipisteeseensä 80-luvun lopussa. Vuonna 1989 ritualistinen hyväksikäyttö oli pääasiana kolmessa kongressissa Readingsissa, Dundeessa ja Harrogatessa. Rahoittajia olivat mm. Kristillisten psykiatrien yhdistys ja puhujina muun muassa amerikkalainen kulttipoliisi Jerry Simandl, terapeutti Pamela Klein ja Marietta Higgs. Mukana oli myös Maureen Davis, ritualistiseen hyväksikäyttöön uskoja, joka oli jäsenenä kristillisessä anti-kulttiorganisaatiossa nimeltä Reachout.
Joulukuussa 1989 Nigel Bartlett julkaisi englantilaisten sosiaalityöntekijöiden lehdessä Community Care jutun ‘Uskomattoman kohtaaminen’, johon hän oli koonnut kaikki rituaalisen hyväksikäytön dogmit. Hän kirjoitti: ‘Yksi kaikkein vahingollisimmista reaktioista on sosiaalityöntekijän tai muu ammattilaisen epäuskoisuus. Luottamus on kahdeksankymmentä prosenttia hoidosta… Lapsia on käytetty hyväksi satanistisissa rituaaleissa kaupungeissa ja sellaisilla alueilla kuin Hull, Surrey, Wolverhampton, Telford, Portsmouth; Manchester ja Shrewsbury.’ Vuonna 1990 Beatrix Campbell tuotti dokumenttiohjelman ‘Dispatches’, jossa dramatisoitiin ritualistisen hyväksikäytön keskeiset kauheudet ja NSPCC:n julkilausuma, jonka mukaan lapsipornografiasta, ritualistisesta hyväksikäytöstä ja lasten seksiringeistä oli saatu todisteet.
Näyttämö oli valmis huonosti hoidetuille lasten ‘kaappauksille’ vuosina 1990 ja 1991. Ne alkoivat Manchesterista, jatkuivat Rochdalessa, Merseysideessa, Epping Forestessa ja Ayshiressa sekä Skotlannissa Orkeyn saarella. Rochdalen skandaali oli tyypillinen näille tapauksille, ja se alkoi siitä, että häiriintynyt 6-vuotias poika kertoili pelottavia tarinoita kummituksista ja elävistä kuolleista. Sosiaalityöntekijät olivat vakuuttuneita, että hän oli satanistisen kultin uhri ja aloittivat väistämättömät ja pakolliset lasten haastattelukierrokset. Lopuksi kaksikymmentä lasta kuudesta perheestä otettiin huostaan. Ilmeni, että poika oli katsellut kauhuvideoita kuten ‘The Evil Dead’ (Jenkins, 1992; Jeffrey, 1993). Useimmissa näistä tapauksista lapset alkoivat uskoa omiin syytöksiinsä. Joissakin amerikkalaisissa ja englantilaisissa tapauksissa lapset ovat kuitenkin myöhemmin kertoneet valehdelleensa, koska heitä painostettiin ankarasti.
Orkney-saaren kriisi osoittautui niin absurdiksi, että sen myötä levisi laajalle tieto siitä, että sosiaalityöntekijät toimivat täysin kontrollitta. Ilman että oli tehty minkäänlaista tutkimusta, sosiaalityöntekijät ja poliisit järjestivät 27.2. varhaisaamun iskun ja hakivat yhdeksän lasta perheistään. Lasten lääketieteellinen tarkastus ei osoittanut mitään merkkejä hyväksikäytöstä. Kauhistuneet lapset anoivat päästä takaisin kotiin vanhempiensa luo. Syytökset osoittautuivat naurettaviksi. Skotlannin kirkon vanhemman papin väitettiin pitäneen laajoja satanistisia kokouksia paikallisessa louhoksessa. Sellaisessa pienessä saariyhteisössä kuin South Ronaldsay on mahdotonta, että tällainen hyväksikäyttö pysyisi salassa. Onneksi lapset palautettiin vanhemmilleen huhtikuussa sheriffi David Kelbien pikaisella päätöksellä ja lordi Clyde teki asiasta kirpakan raportin.
Valitettavasti jotkut muut Orkneyn saaren lapsista, jotka oli otettu huostaan aikaisemmin, pysyivät huostassa ja heitä painostettiin jatkuvasti tekemään paljastuksia ritualistisesta hyväksikäytöstä. Kun tämä kirja meni painoon, yksi lapsista oli edelleen erotettuna vanhemmistaan. Vähemmän tunnetussa Ayshiren tapauksessa kesti vuoteen 1995, eli viisi vuotta alkuperäisistä syytöksistä, ennen kuin oikeus päätti, että lapset palaavat kotiin. Lastenlääkäri D.H.S. Reid toteaa teoksessa Suffer the Little Children: The Orkney Child Abuse Scandal (St. Andrews, 1992), että samanlainen noitavaino tapahtui saarella neljäsataa vuotta sitten ja hän kysyy ‘Montako kertaa joudumme olemaan samassa tilanteessa?’
Olisi lohdullista ajatella, että väärät syytökset ja tarpeettomat lasten huostaanotot olisivat nyt Englannissa historiaa, mutta sosiaalityöntekijät käyttävät edelleen anatomisia nukkeja ja johdattelevia haastatteluja tuhoisin seuraamuksin. Englantilaisen sosiaalityöntekijän Madge Brayn kirja ‘Poppies on the Rubbish Heap’ osoittaa, että jotkut eivät ole oppineet juuri mitään. Hän katselee taaksepäin 80-luvulle haikaillen aikoja ‘jolloin uutta tietämystä alkoi kertyä ja omaksuimme ahnaasti uusia tutkimusmetodeja (pääosin amerikkalaisia)’. Bray kumppaneineen luottaa täysin näihin ‘paljastusmenetelmiin’ ja uskoo vilpittömästi auttavansa lapsia paljastamaan hyväksikäytön. Hän on ymmällään julkisen sanan ja oikeuslaitoksen kritiikistä. Bray valittaa: ‘Vain pieni osa meistä tutkii lapsia. Minä väitän, että kysymys on kielestä. Tarkoitan puhetta kafkamaisista tapahtumista… Sehän juuri päinvastaista kuin mitä me teemme ja opetamme ja mitä me kaikkineen olemme.’ (Bray, 1991).
Kun kyseessä on tällainen sokeus ja omiin uskomuksiin linnoittautuminen, ei ole ihme mitä Pembroken skandaalissa Länsi-Walesissa tapahtui 1991. Tuloksena oli neljän miehen vangitseminen 1994. Ann Done oli 8-vuotiaan, häiriintyneen yksinhuoltajaäidin pojan sosiaalityöntekijä. Hän päätti minimaalisten todisteiden perusteella, että poikaa oli todennäköisesti hyväksikäytetty. Hän ryhtyi pojan kanssa ‘suoraan työskentelyyn’, joka tarkoittaa Amerikasta tuotettua tekniikkaa. Siihen kuuluu unien tulkintaa, piirtämistä, ja menneisyyden tapahtumien kertaamista. Myöhemmin hän käytti ‘paljastustekniikkaa’. Lokakuussa 1991 kaikkialle ehtivä Ray Wyre järjesti Pembroken työteamille kolmepäiväisen seminaarin Gracewell Instituutissa. (Instituutti on sittemmin suljettu taloudellisten vaikeuksien vuoksi). (Todellisuudessa se suljettiin taloudellisten väärinkäytösten vuoksi. Ray Wyre on kouluttanut myös Suomessa. Suom. huom.). Samassa kuussa Terveysvirasto antoi ohjeet hyväksikäytön selvittelystä. Niissä ehdotettiin, että poliisi ja sosiaalityöntekijät työskentelisivät enemmän yhdessä (Department of Helath, 1988, 1991).
Joulukuussa 1992, kaksi vuotta sen jälkeen, kun Done alkoi kuulustella ensimmäistä poikaa, alkoivat pidätykset. Lopulta 18 lasta otettiin huostaan yhdeksästä perheestä ja 11 miestä ja kahta naista syytettiin. Tapaus tuli oikeuteen tammikuussa 1994 ja syytteiden mukaan kyseessä oli ‘tuhoisin ja inhottavin teko, mitä kuvitella saattaa’. Syytetyt olivat järjestäneet ritualistisia seksiorgioita useissa kodeissa, tunneleissa, luolissa ja laivoissa ja niistä oli otettu valokuvia ja videoita. Mitään fyysisiä todisteita ei ollut. Kukaan lapsista ei ollut kertonut hyväksikäytöstä ennen sosiaalityöntekijöiden haastatteluja. Monet syytteitä esittäneet peruivat syytöksensä oikeudessa. Yksi lapsista kertoi, että sosiaalityöntekijä oli sanonut hänelle, ettei hän pääse kotiin ennen kuin hän myöntää hyväksikäytön tapahtuneen. Tästä huolimatta vain yksi miehistä vapautettiin, loput ovat vankilassa (Woffinden, 1995).
Juuri kun alkoi näyttää siltä, että ritualistisen hyväksikäytön myytit vaimenisivat, ilmeni uusi tapaus Bishop Auclandissa. Se perustui ilmeisesti oikeaan tapaukseen, jossa hyväksikäyttäjä oli 14-vuotias poika. Yhteisen koulutuksen onnettomat seuraukset tulivat nyt ilmeisiksi. Ei ollut kyse enää vain sosiaalityöntekijöistä, vaan myös poliisi ja syyttäjä oli imetty mukaan ritualistisen hyväksikäytön paniikkiin. Toisin kuin Amerikassa, englantilaiset poliisit ja syyttäjät olivat aikaisemmin olleet hyvin skeptisiä hysterian suhteen ja vaatineet pitäviä todisteita.
Pembrokissa ja Bis hop Auclandissa pidetyt yhteiset koulutuspäivät, jotka ironista kyllä, olivat tulosta Clevelandin ja Orkneyn tutkimuksista, vaikuttivat poliisiin yhtä hyvin kuin juristeihinkin ja sitoivat heidät keskinäiseen ritualistisen hyväksikäytön uskomukseen. Pian he kuulivat ja uskoivat voodoo-seremonioihin, joissa aikuiset palvoivat saatanaa ja ripustivat sukupuolielimiin ongenkoukkuja. Valitettavasti tämä outo tapaus ei mennyt oikeuteen, kun kruununsyyttäjä David Robson päätti tammikuussa 1995, että sillä ei ollut menestymisen mahdollisuuksia (Jervis, 1995).
La Fontainen 1994 julkistaman raportin jälkeen on epätodennäköistä, että esiin tulisi montaakaan tällaista tapausta. Raportin mukaan mitään todisteita brittiläisistä ritualistisen hyväksikäytön kulteista ei löytynyt. Silti brittiläiset kulttiin uskojat pitävät kongresseja ja vakuuttavat toinen toisiaan kulttien olemassaolosta. Journalisti Margaret Jervis on vakuuttunut, että emme ole vielä nähneet viimeistä massahyväksikäytön tapausta. Hän kirjoittaa ironisesti: ‘Saatanalla on monta ilmiasua. Nyt ritualistista hyväksikäyttöä nimitetään ‘organisoiduksi hyväksikäytöksi’. Arvelen, että sijaisvanhemmat ja lasten viralliset luottohenkilöt ovat seuraavaksi tulilinjalla’.
Ei ole epäilystäkään siitä, että sosiaalityöntekijät edelleenkin käyttävät vaarallisia ‘paljastustekniikoita’ vähemmän näkyvissä, yksittäisissä tapauksissa, erityisesti huolto- ja tapaamiskiistoissa. Nämä johtavat vääriin syytteisiin ja traumatisoivat terveitä lapsia. Brittiläinen lehtimies Alasdair Palmer toteaa Spectatorissa, että sosiaalitoimen ylivalta tekee mahdolliseksi sellaisen perheiden ja lasten oikeuksien loukkaamisen, jota ei sallittaisi minkään muun rikosten tutkinnassa:
‘Paikallishallinto, juristit, oikeuden puheenjohtajat ja jopa ministerit hyväksyvät lasten hyväksikäytön selvittelyssä sellaisen mielivaltaisen ja tyrannisoivan hallintovallan käytön, joka nostaisi metelin, jos mitään vastaavaa tulisi ilmi vaikkapa kaikkein järkyttävimmissä terroristien pommi-iskuissa. Paikallishallintoa ja sen alaisia sosiaalitoimistoja suojelevat salassapitosäädökset. Ensimmäinen askel kohti ratkaisua olisi se, että tällainen suoja poistettaisiin ja henkilöt, jotka käyttävät valtaa väärin, voitaisiin tunnistaa. Jos näin ei tehdä, perheiden myrkyttäminen jatkuu, ihmisten maine tuhotaan ja koko elämä pilataan’ (Palmer, 1994).
HYVÄKSIKÄYTÖN ETSINTÄÄ MAA ALTA JA SEN PÄÄLTÄ
Sama seksuaalisen hyväksikäytön paniikki ja väärät syytökset ilmaantuivat myös Uuteen Seelantiin ja Australiaan. Vuonna 1987 uusseelantilainen äiti syytti ex-miestään 4-vuotiaiden kaksosten hyväksikäytöstä katkeran huoltoriidan yhteydessä. Sosiaalityöntekijä käytti anatomisia nukkeja saadakseen lapsen paljastamaan asian. Nauhoite on paljastava: (S=sosiaalityönteki jä, L=lapsi)
S: Pistikö isi koskaan pippeliään pimppisi lähelle?
L: (nauraen) Ei!
S: Voitko näyttää minulle, miten hän teki sen.
L: Mutta isi ei tehnyt sellaista.
S: Isisi ei tehnyt sellaista, no kuka sitten?
L: Ei kukaan.
S: Cathy, kun menet isin luo, niin käykö niin, että isi tekee jotain ja pimppisi tulee kipeäksi?
L: Ei hän tee mitään sellaista.
S: Jos hän tekee niin, niin ihan OK kertoa minulle.
L: Ei hän tee.
S: Mutta äitisi sanoi, että pimppisi oli kipeä.
L: Niin oli joskus.
S: Me haluamme auttaa niin, ettei pimppisi tule enää kipeäksi.
L: Se oli joskus kipeä, muttei enää. Se oli kipeä, kun olin kotona äidin luona.
Näistä toistuvista kielloista huolimatta sosiaalityöntekijä pysyi lujana ja kutsui äidin apuun. Lopulta tyttö luovutti ja kertoi, että isä oli koskenut hänen pimppiinsä. Äiti ja sosiaalityöntekijä palkitsivat häntä siitä, että hän oli ollut hyvä ja rohkea tyttö. Samana vuonna Christchurchissa oli avattu terapiaklinikka hyväksikäytetyille. Sen esitteessä varoitetaan vanhempia siitä, että lasten käyttäytyminen ja mielentila huononee, kun paljastukset etenevät. Terapia tuo ulos kaiken kivun, pahat muistot, huolet, pelot ja tunteet.
Vuonna 1992 Peter Ellisiä, joka työskenteli Civicin päiväkodissa Christchurchissa, syytettiin seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Kun päiväkotilapset joutuivat paljastus-haastatteluihin, tilanne alkoi eskaloitua. Ellis oli pannut heidät juomaan virtsaansa ja syömään ulosteita. Hän oli raiskannut yhden tytön ja satuttanut toista sormillaan tai kepillä ja toistuvasti virtsannut heidän päälleen. Hänen väitettiin työntäneen neulan yhden tytön peräaukkoon, niin että sieltä tuli verta. Kun Ellisin neljä naispuolista työtoveria kielsivät mitään tällaista tapahtuneen, myös heitä alettiin syyttää hyväksikäytöstä. Esiin tuli paljon samanlaisia syytöksiä kuin McMartinin tapauksessa. Lapsia väitettiin viedyn yksityiskoteihin, heitä oli pahoinpidelty talon alla olevissa tunneleissa, he olivat joutuneet seisomaan alastomina aikuisten muodostamassa ympyrässä ja heitä oli käytetty pornografisissa valokuvissa.
Sittemmin kaikki syytteet naisia kohtaan hylättiin. Peter Ellis kuitenkin joutui oikeuteen, ja vaikkei mitään fyysisiä todisteita ollut, hänet tuomittiin vuonna 1993, 23 syytteestä 16 hyväksyttiin. Valitustuomioistuin ei hyväksynyt hänen valitustaan, vaikka yksi tuohon aikaan 11-vuotias lapsi tuli spontaanisti kertomaan, että hän oli valehdellut oikeudenkäynnissä. Valitustuomioistuin totesi: ‘Emme ole mitenkään varmoja siitä, että hän todella valehteli, vaikka hän saattaakin nyt ajatella tehneensä niin.’ (Norman Shulverin haastattelu).
Päiväkotiskandaalit eivät rajoitu englantia puhuviin maihin. 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa niitä tuli esiin Hollannissa, Tanskassa, Ruotsissa, Norjassa ja Saksassa. Norjalaisessa Bjugnin tapauksessa englantilainen vaikutus auttoi sytyttämään palon. Marraskuussa 1992 Arnon Bentovim Great Ormond Streetin sairaalasta vieraili Trondhaimissa lähellä Bjugnia. Hän teki sen johtopäätöksen, että kyseessä oli norjalaisen pedofiiliringin toiminta.
Seuraavana vuonna Eileen Vizard Tavistockin klinikalta ja Ray Wyre Gracewell Instituutista osallistuivat Bergenissä pidettyyn konferenssiin, jossa he vahvistivat uskoa laajalle levinneeseen hyväksikäyttöön. Lopulta toistuvasti kuulustellut Bjugnin päiväkodin lapset nimesivät useita hyväksikäyttäjiä, mukana oli myös paikallinen poliisipäällikkö. Jotkut lapsista kertoivat, miten aikuiset seisoivat ringissä ja masturboivat ämpäriin, pukeutuneina kummituksiksi ja merirosvoiksi. Aikuiset olivat myös harrastaneet seksiä eläinten kanssa ladoissa. Lopulta vain yksi opettajista tuomittiin ja hänet vapautettiin myöhemmin syytteistä (Scotford, 1994).
On hälyttävää, että ‘hyväksikäyttöteollisuus’ on levinnyt laajasti Skandinavian maihin, kuten ruotsalainen psykologi Lena Hellbom-Sjögren toteaa. Hän toteaa, että hyväksikäytön määrää liioitellaan ja todistustaakka on käännetty nurin. Syytetyn on osoitettava syyttömyytensä, eikä niin, että syyttäjän on osoitettava syyllisyys (Jervis, 1994). Näyttää siltä, että amerikkalaisten ja englantilaisten ‘eksperttien’ vaikutus on tikittävä aikapommi, jossa on sytytyslanka. Kuka tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan väärien syytösten suhteen muissa maissa.
(Olen keskustellut Mark Pendergrastin kanssa ja hän ei ollut kirjaa kirjoittaessaan tietoinen siitä, että Arnon Bentovimin läheinen työtoveri Tillman Furnis oli myös mukana Bjugnin skandaalissa. Furnis on työskennellyt Englannissa Tavistock-klinikalla, Hollannissa ja Saksassa ja oli mm. mukana Münsternin päiväkoti-skandaalissa. Suomessa oikeuspsykologiaa kouluttanut Kölnin yliopiston oikeuspsykologian professori Udo Undeutsch tutki tuomioistuimen pyynnöstä Münsternin skandaalissa käytetyt lasten haastattelut ja tämän vuosia kestäneen ja miljoonia maksaneen oikeudenkäynnin kaikki syytteet hylättiin. Lasten tutkinnassa oli käytetty Furnisin ja Bentovimin johdattelevia haastattelumenetelmiä ja analyysejä.
Nykyään Furnis asuu Saksassa ja opettaa vanhempia ryhmissä tunnistamaan omien lastensa mahdollista hyväksikäyttöä hyvin suggestiivisin menetelmin. Fürnis samoin kuin Bentovim ovat kouluttaneet myös suomalaisia, koska Sosiaalihallitus kutsui heidät 80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa tänne. Siksi nämä suggestiiviset menetelmät ovat levinneet paremman puutteessa myös meille. Monet suomalaiset psykologit ja sosiaalityöntekijät ovat myös käyneet tutustumassa Tavistoc-klinikkaan. Sittemmin Stakesin taholta on useissa yhteyksissä varoitettu heidän suggestiivisista menetelmistään. Suom. huom.)
FELLS ACRESIN PAINAJAINEN
Kirjoittaessani tämän kirjan ensimmäistä painosta eräs kolmen syyttömän henkilön tapaus oli jo liki unohdettu. Gerald ‘Tooky’ Amirault, nyt 41-vuotias, hänen sisarensa Ceryl LaFave, 37 ja heidän äitinsä Violet Amirault, 71, todettiin syyllisiksi kauhistuttaviin lapsiin kohdistuviin seksuaalitekoihin ja tuomittiin Massachusettsissa vankeuteen. Koska olen perehtynyt tähän sekä toiseen siihen liittyvään tapaukseen, toivon voivani kiinnittää siihen julkista huomiota.
Amirautien ongelmat alkoivat eräänä aurinkoisena kevätpäivänä vuonna 1994. Fells Acressa pitkään toimineeseen päiväkotiin oli äskettäin tullut hoitoon neljä ja puolivuotias Murray Caissie. Hän kasteli sänkynsä päiväunilla ollessaan ja oli kovin häpeissään, mutta onnellinen kun Tooky vaihtoi hänet kuiviin varavaatteisiin. Murray kantoi kastuneet vaatteensa kotiin, eikä asiasta puhuttu sen enempää. Kesän ajaksi Denice Cassie otti Murrayn pois päivähoidosta, mutta hän kirjoitti Violet Amiraultille kiitoslappusen, jossa pyysi varaaman pojalleen paikan syksyksi.
Cassien taloudessa kaikki ei ollut hyvin. Murrayn väkivaltainen, työtön isä, muutti pois huhtikuussa 1994, palasi takaisin lokakuussa ja sitten lähti taas. Murrayllä oli aina ollut vuoteenkasteluongelma, mutta se paheni sinä keväänä. Hän alkoi matkia 16 kuukauden ikäisen veljensä jokeltelua ja sai usein kiukkukohtauksia. Eräänä iltana Murray itki, kun ei kyennyt pissimään. Hänen äitinsä kertoi hänelle tällöin, miten yhtä hänen veljistään oli seksuaalisesti hyväksikäytetty, kun tämä oli leirillä. Hän sanoi, että Murrayn pitäisi heti kertoa äidille, jos joku tekisi hänelle jotain sellaista.
Mitä tämän jälkeen tapahtui, on epäselvää, koska asiasta esitettiin tuomioistuimessa useita vastakkaisia kertomuksia. Kiistatonta on, että sunnuntaina 2. syyskuuta, työn päivän iltana Denice Caissie soitti sosiaalitoimiston päivystyspuhelimeen selittäen, että mies nimeltä Tooky oli vienyt hänen poikansa ‘taikahuoneeseen’ ja hyväksikäyttänyt häntä. Tämä tapahtui melko tasan vuosi sen jälkeen, kun Judy Jonson oli aloittanut McMartinin tapauksen. Seuraavana päivänä kaksi Maldenin poliisia tuli päiväkotiin vaatimaan listaa kaikista lapsista. Violet Amirault tunsi, että päiväkoti, joka oli ollut hänen elämänsä 20 vuoden ajan, oli vaarassa ja hän protestoi vihaisesti. ‘Järjestän niin, että paikka suljetaan’, uhkasi toinen poliiseista, ja sen hän tekikin.
Keskiviikkona 5. syyskuuta kaksi päivää ennen kolmannen lapsensa syntymää Tooky pidätettiin raiskaussyytteen vuoksi ilman, että kukaan kuulusteli häntä. Viikko sen jälkeen poliisi kokosi yli sata vanhempaa poliisiasemalle. Siellä sosiaalityöntekijät esittivät oirelistan, jonka he kertoivat voivan osoittaa hyväksikäytön tapahtuneen. Siinä oli esimerkiksi vuoteenkastelu, painajaiset, ruokahaluttomuus ja itkuisuus koulumatkalla. He pyysivät vanhempia kertomaan, jos tällaisia ongelmia oli ollut. Pian tuli esiin 40 tapausta (Weiss, 1995). Sittemmin 19 kuulustelluista lapsista vahvisti monien istuntojen jälkeen, että Vi, Cyril ja Tooky olivat hyväksikäyttäneet heitä hyvin julmalla tavalla. He myös nimesivät useimmat muistakin opettajista sekä mystisen herra Gattin, mutta näitä ei koskaan pidätetty. Vain yhdeksän kaikkein luotettavinta oppilasta todisti oikeudenkäynnissä.
Tutkijat saivat apua. Yleinen syyttäjä Lawrence Hardoon matkusti Kaliforniaan neuvottelemaan McMartinin oikeudenkäyntiteamin kanssa ja palasi täynnä tietoa ja ideoita. Ei ole niinkään sattuma, että lasten syytökset sisälsivät samanlaisia ritualistisia ja omituisia aspekteja. Kuten Ray Buckleyn, myös Tooky Amiraultin kerrottiin pukeutuneen klovniksi. McMartinissa hyväksikäyttäjät olivat vieneet lapset koulun alla olevaan tunneliin. Tooky oli harjoittanut sodomiaa, pakottanut fellatioon ja tehnyt kaikkea muuta vastenmielistä ‘taikahuoneessa’, joka oli piilossa jossain kohdin päiväkotia. Lastensairaanhoitaja Susan Kelley, jolla on useita julkaisuja rituaalisen hyväksikäytön kauhuista, haastatteli johdatellen monia näistä lapsista. Kuten Kee MacFarlane McMartinin tapauksessa, Susan Kelley ei hyväksynyt vastaukseksi sanaa ‘ei’. Seuraavana hieman editoitu esimerkki yhdestä haastattelusta, jossa hän käytti käsinukkeja nimeltä Bert ja Ernie (Mashberg, 1995):
Kelley: Kertoisitko Ernielle
Lapsi: En
Kelley: Voi, kerro kuitenkin (pyytävällä äänellä). Kiltti kerro Ernille. Ole kiltti, kerro minulle, kerro minulle. Sitten me voimme auttaa sinua. Ole kiltti… Kuiskaa Ernielle. Onko kukaan koskaan koskenut sinua tänne (osoittaa tyttönuken vaginaa)?
Lapsi: Ei
Kelley: (osoittaa nuken takamusta) Onko kukaan koskenut sinun pyllyäsi?
Lapsi: Ei
Kelley: Kertoisitko Bertille?
Lapsi: He eivät koskeneet minua!
Kelley: Kuka ei koskenut sinua?
Lapsi: Ei minun opettajani. Eikä kukaan.
Kelley: Koskiko kukaan iso ihminen, kukaan aikuinen sinua pyllyyn?
Lapsi: Ei.
Toinen keskustelu 4-vuotiaan kanssa osoittaa miten Susan Kelley takertui mihin tahansa kommenttiin, joka voisi johtaa stereotyyppiseen hyväksikäyttösyytökseen – tässä tapauksessa siihen, että päiväkodin hyväksikäyttäjä olisi ottanut pornokuvia alastomista lapsista:
Kelley: No entä kun menit kouluun Fells Acresiin, katsoiko kukaan sinun vaginaasi?
Lapsi: Ei.
Kelley: Oo. Koskiko kukaan Fells Acresissa koskaan sinun vaginaasi?
Lapsi: Ei. He ottivat kuvat seiniltä.
Kelley: Mitkä kuvat?
Lapsi: Kuvat, jotka olivat seinällä.
Kelley: Oo. Kuka otti sinusta kuvan?
Lapsi: Ei kuvia meistä – kuvat, jotka olimme piirtäneet!
Kelley: Oo. Ottiko kukaan kuvia tytöistä ilman vaatteita?
Lapsi: Ei.
Susan Kellyn vakuuttuneisuus ja usko siihen, että hyväksikäyttö oli tapahtunut, ei ole yllättävää ottaen huomioon sen, mitä hän on julkisuudessa sanonut satanistisesta hyväksikäytöstä. Vuonna 1989 hän kirjoitti, että ritualistiseen hyväksikäyttöön kuuluu usein pakottaminen syömään ulosteita, siemennestettä ja verta, seremonialliset eläinten surmaamiset, yliluonnollisilla voimilla pelottelu, huumeet tai maagiset aineet, saatananpalvonta laulut, manaukset ja symbolit.
Suuren valamiehistön edessä todistaessaan Denice Caissie väitti, että Tooky oli vienyt hänen poikansa luokasta taikahuoneeseen joka päivä. Oletettavasti kamalat Amiraultit myös pakottivat pojan juomaan omaa virtsaansa opettajien nähden, vaikkei kukaan opettajista todistanut tällaista tapahtuneen. He eivät myöskään olleet koskaan kuulleet taikahuoneesta tai muistaneet Tookyn koskaan vieneen lapsia pois luokasta.
Tuomari Elisabeth Dolan oli 1986 käydyssä käsittelyssä puheenjohtajana. Hän teki pioneerityötä siinä, että pyrki säästämään lapsia normaalilta oikeuskäsittelyn konfrontaatiolta. Lapset olivat väitettyjen tapahtumien aikana 2-5- vuotiaita ja nyt puolitoista vuotta vanhempia. Yleisö ei päässyt oikeussaliin. Lapset istuivat pienissä muovituoleissa pikkuisen pöydän ympärillä. Ollakseen vähemmän pelottava Dolan riisui mustan viittansa ja asettui pieneen tuoliin heitä vasten. Lapset oli sijoitettu siten, ettei heidän tarvinnut nähdä syytettyä, ja heidän vanhempansa sallittiin istua lähellä antamassa moraalista tukea. Sääntö todistajan johdattelemisesta lensi ulos ikkunasta. Kun yleinen syyttäjä Hardoon kysyi lapsilta, oliko heitä hyväksikäytetty, he usein kielsivät. Tarkoin asetetuilla kysymyksillä ohjattuina he kuitenkin usein peruivat aluksi antamansa lausunnon. Puolustusasianajajan piti esittää vastalauseensa kuiskaamalla. Tuomari Dolan torjui ne rutiininomaisesti.
Selkeä ennakko-olettama oli, että päiväkodin työntekijät olivat syyllisiä, ja että näitä lapsia oli terrorisoitu ja hyväksikäytetty siten, että johdattelevat kysymykset olivat oikeutettuja, ja että normaali oikeuskäytäntö olisi uudelleen traumatisoinut heitä. Kenellekään ei näyttänyt tulevan mieleen, että lapsia psykologisesti traumatisoi se, mitä sosiaaliviranomaiset, poliisi ja tuomioistuin tekivät heille ja että heille saattoi jäädä siitä elinikäiset vammat.
Logiikalla ei ollut juurikaan tekemistä oikeuskäsittelyssä. Lapset sanoivat kertoneensa opettajilleen menevänsä taikahuoneeseen, vaikka kukaan opettajista ei ollut kuullut sen olemassaolosta. He kertoivat robotin suorittamista hyökkäyksistä, että neiti Vi oli pakottanut heidät syömään sammakkoja, jotka hän oli tappanut ja että heitä olivat pahoinpidelleet klovnit ja hummerit. Yksi pojista kertoi, miten hänet oli sidottu alastomana puuhun opettajien ja lasten nähden. Opettajat kiistivät tällaista tapahtuneen, eikä kukaan lapsista varmistanut sitä. Silti Amiraultit todettiin syyllisiksi muunlaisiin tekoihin. Esimerkiksi yksi lapsista kertoi, että Tooky oli raiskannut hänet paksulla kepillä, joka muistutti asetta. Jopa miehen lempinimi, jonka äiti oli hänelle antanut jo vauvana, sai pahan sävyn syyttäjän suussa.
13 päivän harkinnan jälkeen jury julisti syyllisyyspäätöksen. Seuraavana vuonna myös äiti ja sisar tuomittiin erillisissä oikeudenkäynneissä. Yli seitsemän vuotta he viruivat vankilassa ja kaikki heidän vetoomuksensa hylättiin, eikä heitä päästetty ehdonalaiseen. Kaksi päivää Tookyn tuomion jälkeen hänen asianajajansa saivat tietää, että yksi juryn jäsenistä ei ollut kertonut totuutta taustastaan. 14-vuotiaana hänet oli raiskattu ja hän oli todistanut oikeudessa, jolloin raiskaaja oli tuomittu 10 vuodeksi vankeuteen. Kun hänelle esitettiin tämä, hän kiisti muistavansa mitään raiskauksesta. Hän sanoi, että hänen on täytynyt tukahduttaa tällainen muisto. Tuomari Dolan uskoi häntä, eikä määrännyt uusintakäsittelyä.
Amirault yrittää olla olematta katkera, hän kertoi vankisellissään minulle: ‘En syytä lapsia tai vanhempia. He ovat samalla tavoin uhreja kuin me.’ Hän on silti katkera median toiminnasta ja puheenjohtajan puolueellisuudesta: ‘Kun lapset sanoivat ‘ei’ se tarkoitti ‘kyllä’, se oli uskomatonta. Olisi melkein parempi, jos olisin tappanut jonkun, todella syyllistynyt rikokseen. Hyväksikäyttösyyte on kuin taistelisi haamuja vastaan. Haluaisin vain ihmisten tietävän mitä todella tapahtui, enkä sitä, mitä skandaalilehdet kirjoittivat. Olin istunut koko päivän oikeudessa ja oli oikein onnistunut päivä. Sitten näin seuraavan päivän lehden ja totesin, etten voi uskoa olleeni samassa istunnossa. Nyt kun luen lehtiä uskon vain urheilu-uutisiin, en muuhun.’
Neljän vuoden ajan Violetilta ja hänen tyttäreltään Cheryliltä evättiin ehdonalainen, koska he kiistivät syyllisyytensä. 71-vuotiaan Violetin ehdonalaisraportissa lukee: ‘Ehdonalainen evätty. Kiistää ehdottomasti tekonsa. Siihen asti kunnes hän ottaa vastuun rikoksistaan ja suostuu menemään pitkäaikaiseen terapiaan, täyttääkseen tarvittavat ehdot, hän on vapautettaessa vaaraksi yhteiskunnalle.’
Onneksi vuonna 1995 nousi julkinen häly Fells Acresin tapauksesta Wall Street Journalissa olleen artikkelin vuoksi. Sen kirjoitti lehtimies Dorothy Rabinowitz. Äiti ja tytär vapautettiin. He saivat valitusoikeuden sillä perusteella, ettei heillä ollut mahdollisuutta konfrontoida lapsia oikeudessa. Ikävä kyllä toisin kuin äitinsä ja sisarensa Tookyn valitus joutui käsittelyyn tuomari Elizabeth Dolanille, joka oli puheenjohtajana ensimmäisessä käsittelyssä. Ei lie ihme, että hän ei ottanut asiaa käsittelyyn, vaan antoi perusteeksi sen, että oikeussalin istumajärjestys vähensi lapsille aiheutuvia traumoja’. Eli Dolan lähti siitä, että Amirault oli syyllinen, joten hän on edelleen vankilassa.
Hätääntyneillä vanhemmilla, jotka etsivät lapsistaan oireita on myös taloudellinen kiihotin. 300.000 dollarin (1,5 milj. markkaa) vuosittainen vakuutuskorvaus koskee päivähoidossa hyväksikäytettyjä lapsia. 18 perhettä saisi koko elämänsä aikana noin 20 miljoonaa dollaria. Raha on ollut lisäksi motiivina joissakin tapauksissa, kun on kyse uhrien auttamisohjelmista. Tarkoitus on ollut hyvä, mutta varoja on saatu väärin perustein perättömissä hyväksikäyttösyytöksissä.
SOUZAN PERHEEN RAISKAUS
Seitsemän vuotta sen jälkeen kun tuomari Elisabeth Dolan antoi päätöksen Amiraultin tapauksessa, hän päätti myös Ray ja Shirley Souzan kohtalosta. Heitä syytettiin kahden lapsenlapsensa hyväksikäytöstä. Tämän kirjan mennessä painoon Souzat todettiin syyllisiksi ja määrättiin kotiarestiin odottamaan valitustuomioistuimen päätöstä. Jos he häviävät heidät erotetaan toisistaan ja tuomitaan 9-15 vuodeksi vankeuteen. He ovat hieman yli 60-vuotiaita, joten tuomio voi merkitä elinkautista.
Souzien tapaus on erityisen kiinnostava, koska siinä yhdistyvät kahden tyyppiset hyväksikäyttösyytökset. Toisaalta aikuisten muistonpalautumat ja toisaalta lapsiin kohdistunut jatkuva kysely. Kertomus on traaginen, muttei ainutkertainen. Ympäri Yhdysvaltoja aikuiset tyttäret ovat menneet terapiaan, jossa heitä on rohkaistu löytämään tukahdutettuja insestimuistoja. Sitten he ovat raivoissaan kyselleet omilta lapsiltaan, mitä isoäiti ja isoisä ovat heille tehneet. Yleensä nämä perhedraamat eivät tule julkisuuteen, mutta rikosoikeudenkäynnin myötä Souzat menettivät sekä perheensä että vapautensa.
Ray ja Shirley Souza kasvattivat viisi lasta Uudessa Englannissa Lowellissa, jossa he ovat asuneet koko ikänsä. Lama-ajan lapsina Souzat olivat päättäneet antaa lapsilleen kaikkea sitä hyvää, mitä heidän omat vanhempansa eivät voineet heille itselleen tarjota. Ray piti huolen siitä, että lapsilla oli polkupyörät, koska hänellä itsellään ei lapsena ollut pyörää. Ray työskenteli sähkömiehenä ja Shirley osa-aikaisena hoitajana. Kuten muutkin 50-luvun vanhemmat he olivat sallivia. Samalla he olivat ehkä jonkin verran liian suojelevia ja ylihuolehtivia. Lapset oppivat ehkä hieman liikaa tukeutumaan vanhempiinsa.
Vanhin tytär Sharon asui muutaman talon päässä ja kävi usein vanhempiensa luona syömässä. Poika Scott asui pitkään kotona ja toinen poika Tommy vietti aikuisena paljon aikaa vanhempiensa luona soittaen rumpuja talon kellarissa. David piti enemmän etäisyyttä, koska hänen vaimonsa Heather ei tullut oikein toimeen anoppinsa kanssa. Nuorimman lapsen Shirley Annin oli erittäin vaikea irrottautua kodista kun hän meni yliopistoon. Raiskaustapauksen ja sitä seuranneen oikeudenkäynnin jälkeen Shirley Ann hakeutui terapiaan. Terapeutti rohkaisi häntä etsimään tukahdutettuja insestimuistoja ja antoi hänelle luettavaksi kirjan ‘Rohkeus parantua’.
Isänpäivänä 1990 Shirley Ann näki kammottavan painajaisen, jossa isä, vanhempi veli ja äiti raiskasivat hänet. Unen elementit olivat epärealistisia. Shirley Annilla ei ollut käsiä eikä jalkoja, äidillä oli penis ja isä työnsi krusifiksin hänen vaginaansa. Shirley Ann soitti välittömästi kälylleen Heatherille ja kertoi, että hänen vanhempansa olivat hyväksikäyttäjiä. ‘Ole kiltti, pidä lapsesi poissa isän ja äidin ulottuvilta’. Heather vei 5-vuotiaan Cindyn psykologin vastaanotolle. Kaksivuotias Josh vaikutti liian nuorelta. Psykologi ei löytänyt merkkejä hyväksikäytöstä, vaan päät teli, että äiti painosti tytärtään. Heather hakeutui toisen terapeutin luo, joka oli erikoistunut seksuaalisen hyväksikäytön löytämiseen. Heti ensimmäisellä kerralla hän totesi, että Cindy kärsi posttraumaattisesta stressistä, joka johtui hyväksikäytöstä. Samaan aikaan Heather hakeutui itse terapiaan, luettuaan kirjan ‘Rohkeus parantua’, ja ‘muisti’ että hänen isoisänsä oli hyväksikäyttänyt häntä.
Lopulta kaikki Souzan lapset paitsi Scott uskoivat hyväksikäyttöön ja tilanne eskaloitui kun sosiaalitoimisto tuli mukaan asiaan. Shirley Annin isosisko Sharon oli alkuaan skeptinen, mutta lopulta alkuvuodesta 1991 hän päätyi uskomaan, että hänen neljävuotias tyttärensä Nancy oli myös joutunut isovanhempien hyväksikäytön kohteeksi. Sharon oli itse mennyt terapiaan ja ‘löytänyt’ tukahdutettuja insestin ja rituaalisen hyväksikäytön muistoja. Tämän jälkeen, kun Heatherin ja Davidin avio liitto alkoi rakoilla, Heather alkoi epäillä myös Davidia omien lastensa hyväksikäytöstä. Intensiivisten tutkimusten jälkeen Cindy kertoi äidilleen, että isä oli hyväksikäyttänyt häntä. David sai hermoromahduksen ja meni hoitoon psykiatriseen sairaalaan. Heather otti hänestä eron ja avioitui uudelleen. Toistuvien, äitien, terapeuttien, sosiaalityöntekijöiden ja poliisien kyselyjen seuraamuksena Cindy ja Nancy lopulta ‘paljastivat’, että isovanhemmat olivat käyttäneet heitä seksuaalisesti hyväkseen. Lumipalloefektin ja byrokratian vuoksi tapaus tuli oikeuteen vasta 1993. Robert George, Souzien asianajaja suositteli, että nämä eivät vaatisi jurykäsittelyä, vaan luottaisivat pelkästään tuomari Elisabeth Dolaniin, joka oli istunut Fells Acresin tapauksen. Kun Souzat olivat oikeudessa tammikuussa 1993, he eivät olleet nähneet lapsenlapsiaan kahteen vuoteen.
Souzia vastaan ei ollut mitään muuta näyttöä, kuin lasten kertomukset ja vanhempien raportoimat lasten oireet. Kun lapset todistivat, he istuivat pienissä tuoleissaan pikkupöydän edessä selät isovanhempiinsa päin. Tuomari Dolan laskeutui heidän viereensä. Seitsemänvuotias Cindy todisti, että isovanhemmat tapasivat lukita hänet ja hänen serkkunsa Nancyn kellarissa olevaan luolaan. Kuusivuotias Nancy kertoi, miten isovanhemmat olivat työntäneet koko kätensä ja päänsä hänen vaginaansa ja liikutelleet niitä siellä. He myös pahoinpitelivät häntä monivärisellä koneella, joka oli huoneen kokoinen ja jota säilytettiin kellarissa. Hän ei muistanut mitään luolaa, eikä Cindy muistanut konetta. Videoiduissa istunnoissa Nancy väitti isovanhempien pakottaneen hänet juomaan vihreää myrkkyä, mutta todistaessaan oikeudessa hän ei ilmeisesti muistanut tätä.
Koko käsittelyn ajan tuomari Dolan esiintyi lapsen seksuaalisen hyväksikäytön asiantuntijana. Hän totesi: ‘Tiedättekö, olen kuullut tällaisia asioita uudelleen ja uudelleen. En halua esiintyä tietoviisaana… enkä väitä, että tiedän kaiken, mutta olen oppinut tältä alueelta paljon vuosien varrella, ja olen opiskellut tätä aihetta melkoisesti. Hän oli erityisen vihamielinen Gardnerille, puolustuksen asiantuntijatodistajalle. Gardner esitti videointeja 5-vuotiaan Cindyn haastatteluista, joissa tämä kertoi tutkija Lea Savelylle: ‘Äiti kertoi minulle, että isoisä sitoi minut.’. Sen sijaan, että Savely olisi tarttunut tähän viestiin vanhempien painostuksesta, hän totesi: ‘Tekikö isoisä niin?’. Cindy mutisi ‘Mmm’, josta Savely jatkoi: ‘Mistä kohdasta ruumistasi?’. ‘Minä olen unohtanut’, mutisi Cindy.
Gardner huomautti myös anatomisista nukeista, ‘jotka seksualisoivat haastattelun, ja ohjaavat lapsen kuvittelun seksuaalisiin asioihin. Näillä nukeilla on hyvin yksityiskohtaiset sukupuolielimet, häpykarvoitus, isot rinnat ja törröttävät nännit… joillain niistä on avonainen suu, avonainen peräaukko, avonainen vaginan aukko, tavallista suurempi penis.’ Hän totesi, että muissa yhteyksissä sellaisten nukkien käyttämistä pidettäisiin epäasiallisena. ‘Jos tällaisia nukkeja käytettäisiin koulussa, vanhemmat aivan oikeutetusti asettaisivat opettajan ammattitaidon kyseenalaiseksi. Jos naapuri näyttäisi tällaisen nuken lapselle, se aiheuttaisi valituksia ja loukkaantumista.’
Useat tutkimukset ovat osoittaneet, että anatomisesti muotoillut nuket voivat sotkea haastattelun. Maggie Bruck totesi, että 75 prosenttia esikoululaisista, joille oli tehty lääkärintarkastus, mutta ei genitaalialueen tarkastusta, väitti nukkehaastattelussa, että lääkäri oli koskenut genitaalialueeseen. Lapsi saattaa työntää sormensa nuken vaginaan yksinkertaisesti siksi, että se on uusi ja kiinnostava asia. Hän ja muut tutkijat toteavat, että lapsen tulisi osoittaa omia ruumiinosiaan selittäessään, mitä on saattanut tapahtua, mutta sosiaalityöntekijät vastustavat tätä ajatusta ja ovat sitä mieltä, että sellainen traumatisoisi lasta.
Tri Leslie Campis, Bostonin lastensairaalan psykologi ja hyväksikäyttöteamin johtaja oli syyttäjän todistajana. Hän kertoi tuomarille: ‘Hyväksikäytön paljastaminen ei ole yksittäinen tapahtuma, vaan prosessi. Kun lapsilta kysytään, he saattavat kieltää hyväksikäytön koska he eivät ole valmiita kertomaan kokemuksestaan.’ Hän esitti, että seuraavaksi tulee kokeileva paljastaminen ja sen jälkeen aktiivinen paljastaminen, jolloin lapsi kertoo runsaasti. Campis esitti, että on normaalia, että lapsi peruu kertomansa vaikka se onkin totta, koska ‘se on lasten tapa yrittää poistaa ahdistusta’. Hän väitti, että on erittäin harvinaista, että lapset tekisivät vääriä paljastuksia. ‘Mitä terapeutti tekee, jos lapsi ei paljasta?’, kysyi syyttäjä. Campis vastasi: ‘Silloin kysytään suoremmin, ja joskus on pakko suositella aktiivista terapiaa, jotta he kykenevät tekemään paljastuksen. Kukaan, joka tekee tällä alueella hyvää työtä, ei lähde liikkeelle mistään agendasta.’
Tri Andrea Vandeven Lastensairaalan pediatri todisti lasten tutkimuksista. Hän kertoi miten hän levittää lapsen jalat ja tutkii immenkalvon hyvin tarkasti ja ottaa lapsen sukupuolielimistä valokuvia. Hän ei ollut löytänyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Sitten lapset oli käännetty vatsalleen ja Vandeven oli työntänyt hansikoidun sormensa peräaukkoon. Hän esitti, että Nancyn tutkimus tuki anaalista penetraatiota, koska: ‘Nancyn anus laajeni spontaanisti ja enemmän kuin mitä yleensä’. Ristikuulustelussa hän myönsi, ettei mitään merkkejä penetraatiosta ollut. Hän huomautti kuitenkin, että normaali peräsuolen tutkiminen tukee penetraation mahdollisuutta, tapahtuupa laajenemista tai ei. Tosin sanoen, mikä tahansa tutkimustulos tukee tätä väitettä.
Ray ja Shirley Souza todistivat, etteivät olleet koskaan hyväksikäyttäneet lapsenlapsiaan. Oli ilmeistä, etteivät heidän asianajajansa olleet valmistaneet heitä ristikuulusteluun, ja he puolustautuivat voimakkaasti. Useat vanhat ystävät ja työtoverit antoivat lyhyen todistajalausunnon siitä, miten rakastava ja peloton suhde lapsilla oli isovanhempiinsa. Dolan mitätöi luonnetodistelun.
Merkittävää oli myös se, ketkä eivät todistaneet. Shirley Ann, jonka unesta kaikki sai alkunsa, ei tullut oikeuteen, ei myöskään hänen terapeuttinsa. Terapeutti Carmela Eyal, joka totesi, että Hather Souza oli painostanut Cindyä, ei ollut todistajana. Jeanine Hemstead, terapeutti, joka sai sekä Cindyn että Nancyn ‘paljastamaan’ ei todistanut. Tri Gardneria lukuun ottamatta puolustuksella ei ollut asiantuntijoita, ei tutkijoita jotka olisivat todistaneet lasten suggestioherkkyydestä eikä lastenlääkäreitä, jotka ovat todenneet normaaleilla lapsilla samanlaisia repeämiä ja kudosmuutoksia, joiden väitetään osoittavan hyväksikäytön tapahtuneen.
Puolentoista viikon todistelun jälkeen tuomari Dolan käytti vielä 14 päivää ennen kuin julisti Souzat syyllisiksi. Dolan totesi, että lapset saattavat tahallisesti antaa väärää tietoa, mutta aivan ilmeisesti hän ei katsonut, että vääriä muistoja voidaan tuottaa. Hänelle ei piitannut siitä, että kertomukset olivat uskomattomia, vaan vetosi lasten ikään, ja esitti, että se vaikuttaa havaintoihin, muistiin ja kielelliseen kapasiteettiin. Häneen vaikutti erityisesti lasten tietämys vaginan kostumisesta: ‘Useimmilla pienillä lapsilla ei ole sellaista tietämystä aikuisten seksuaalisista toiminnoista, että he voisivat tuottaa vakuuttavan yksityiskohtaisen, mutta valheellisen kertomuksen hyväksikäytöstä’.
Toisaalta Dolan käytti todisteena myös sellaisia yksityiskohtia, jotka eivät olleet vakuuttavia. Kommentissaan Nancyn kertomuksesta, jossa jalka ja kyynärpää oli työnnetty vaginaan, hän totesi, että jos lasta on johdateltu, ohjelmoitu tai valmisteltu väärään syytökseen, hän ei tuo esiin sellaisia seikkoja kuin jalka tai kyynärpää. Toisin sanoen, jos tarina vaikuttaa uskottavalta se on osoitus hyväksikäytöstä. Uskomatonta kyllä hän totesi, ettei ollut mitään näyttöä siitä, että Sharonilla olisi ollut pahaa tahtoa vanhempiaan kohtaan. Hän jätti täysin huomiotta ne terapiassa tuotetut muistot, joissa vanhemmat harjoittivat ritualistista hyväksikäyttöä. Tätä todistusta hän ei sallinut edes esitettävän oikeudessa. Oikeudenkäynnin lopussa Sharon ja Heather lukivat tunnepitoisia lausuntoja, joissa vaadittiin pitkiä tuomioita ja siteerattiin Cindyn ja Nancyn kirjeitä. Sharon pyysi, ettei tuomari Dolan ottaisi huomioon hänen vanhempiensa ikää: ‘Ihmiset saattavat sanoa, että he ovat niin vanhoja, miksi siis panna heitä vankilaan, mutta minä sanon, että he eivät ole aina olleet 61-vuotiaita ja he ovat tehneet tätä vuosia.’
Ennen tuomion täytäntöönpanoa nousi julkinen hälinä. Sen sai pitkälti aikaan Richard Gardner Columbian yliopiston psykiatri, joka oli todistanut oikeudenkäynnissä. Kun media kertoi tapauksesta, tuomari Dolan toistuvasti kevensi tuomiota. Lopulta hänen tuomionsa oli 9:stä 15:een vuotta vankeutta, mutta sen sijaan että hän olisi määrännyt pariskunnan vangittavaksi hän määräsi heidät kotiarestiin odottamaan vetoomustuomioistuimen käsittelyä. Souzat olivat tyytymättömiä asianajajaansa ja palkkasivat Dan Williamsin, joka ajoi menestyksellisesti Kelly Michaelin tapausta hänen puhdistaessaan mainettaan. Souzat hävisivät ensimmäisen valituksensa, mutta he ovat toiveikkaita etenkin sen jälkeen kun Ceryl LaFave ja Violet Armirault vapautettiin. Odottaessaan valituksensa käsittelyä he asuvat kodissaan, jonka he rakensivat 25 vuotta sitten. Heillä on järkyttävät elektroniset hälyttimet nilkassa ja he joutuvat faksaamaan kuvansa 10 kertaa päivässä valvontaviranomaiselle. Heidän lapsensa esiintyvät jatkuvasti julkisuudessa puhuen seksuaalisen hyväksikäytön kauheuksista ja yrittävät myydä tarinaansa Hollywoodiin.
‘Kun nämä lapset kasvavat aikuisiksi he ymmärtävät, ettei mitään väitettyä tapahtunut. He ovat älykkäitä lapsia ja heillä on oma tahtonsa. Kun kukaan ei enää painosta heitä, he muistavat miten asiat todella olivat ja me halaamme toisiamme’, toteaa Ray Souza. Toivon, että Souzien ennuste pitää paikkansa, mutta McMartinin tapaus luo vähemmän optimistisen ennusteen. Nämä lapset ovat nyt teini-ikäisiä ja monet heistä ovat sitä mieltä, että heitä hyväksikäytettiin päiväkodissa. Siitä on tullut olennainen osa heidän uskomusjärjestelmäänsä.
LAPSIIN USKOMINEN
Richard Gardner on kirjoittanut useita kirjoja esimerkiksi ‘Sex Abuse Hysteria’ (1991) ja ‘True and False Accusations of Child Sex Abuse’ (1992). Niissä käsitellään ongelmia, jotka saattavat syntyä, kun lapsilta intensiivisesti kysellään hyväksikäytöstä. Kukaan – ja viimeisenä Gardner – joka on pitkään työskennellyt traumatisoitujen lasten kanssa – ei kiellä hyväksikäytön kauheita seuraamuksia. Aikuiset sekä saat tavat käyttää, että myös käyttävät hyväkseen lasten viattomuutta ja avuttomuutta ja tästä seuraavaa hämmennystä ja häpeää. Näin he aiheuttavat pitkäaikaisia psyykkisiä vaurioita, jotka voivat olla tuhoisia.
Yhtä seikkaa ei kuitenkaan ole riittävästi painotettu päiväkotitapauksissa ja huolto- ja tapaamisriidoissa, ei myöskään lapsuuden hyväksikäytön muistamiseen liittyvissä tapauksissa. Suurin osa hyväksikäyttäjistä suosii vanhempia lapsia, jotka alkavat kiinnostua vastakkaisesta sukupuolesta 9-10-vuotiaina. Tämä on pidettävä mielessä ja myös se, että raaka, väkivaltainen esikouluikäisten hyväksikäyttö aiheuttaa pysyviä vaurioita, jollei se johda kuolemaan. Miksi siis näissä tapauksissa lapsilla ei ollut traumoja, eivätkä he halunneet kertoa tapahtumista ennen kuin voimakkaasti painostettuina
Meidän pitää olla tietoisia sellaisista terapeuteista kuin kalifornialainen psykiatri Ronald Summit, joka kirjoitti vuonna 1983 artikkelin ‘The Child Sexual Abuse Accommondation Syndrome’ (hyväksikäyttöön mukautuneen lapsen oireyhtymä) (1983). Tämä kirjoitus on toiminut ponnahduslautana yli-innokkaille tutkijoille. Artikkelissa Summit toteaa ‘lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on tullut yleiseen tietoisuuteen viimeisen viiden vuoden aikana..’ Hän esittää tuomionsa ‘jokaiselle aikuiselle, joka on piittaamaton lapsen avuttomuudesta ja hänen tuskastaan.’ Harva voi väittää vastaan ottaen huomioon, mikä hyväksikäytetyn lapsen tilanne on tai hänen raivonsa aikuisia kohtaan, jotka eivät kuuntele.
Hänen kuvauksensa lasten haluttomuudesta paljastaa hyväksikäyttö on johtanut tämän päivän painostaviin menetelmiin ja siihen, että uskotaan mitä järjettömimpiä syytöksiä. Summit rohkaisee tutkijoita kyselemään toistuvasti ja uskomaan siten kerrotut syytökset riippumatta niiden epäuskottavasta luonteesta. ‘Mitä epäloogisempi ja uskomattomampi tapahtuma on aikuisen silmin, sitä todennäköisempää on, että lapsen kiertoilmaisuin tuottama kuvaus on tosi… Hyväksikäyttöä tutkiville ja heidän ohjaajilleen on tullut selväksi, etteivät lapset koskaan satuile sellaista keskeisistä seksuaalisista tapahtumista, joita he paljastavat syytöksissään tutkimuksia tehtäessä’.
Hypoteettisen oireyhtymänsä viimeisellä tasolla Summit väittää: ‘Mitä tahansa lapsi sanoo seksuaalisesta hyväksikäytöstä, hän todennäköisesti peruuttaa sen’. Toisin sanoen, senkin jälkeen, kun lapsi on paljastanut, hän todennäköisesti peruu paljastuksensa, vaikka ne ovat tosia. Summit on oikeassa, että lapset usein alistuvat voimakkaiden aikuisten tahtoon, mutta hän ei ole ottanut huomioon, että samalla tavoin lapset saattavat alistua vahvojen aikuisten tutkijoiden tahtoon, kun he haluavat kuulla hyväksikäyttösyytöksiä.
Summitin alkuperäinen paperi oli järkevä ja maltillinen verrattuna hänen viimeaikaisiin lausuntoihinsa. Hän totesi tv-haastattelussa 1994: ‘Jos on jonkun asteista epäilyä, täytyy tutkimuksen mennä huomattavasti pidemmälle, kuin mitä lapsi kykenee kertomaan hyväksikäytöstä.’. Hän totesi, että ensimmäinen kuulustelu johtaa harvoin paljastuksiin. ‘Kuulusteluja täytyy olla useampia kuin yksi, ja on aikoja, jolloin lapset sanovat täysin viattomasti, ettei mitään ole tapahtunut, vaikka sitten myöhemmin aloittavatkin paljastaa kokemuksiaan.’. Ei pelkästään näin, vaan lisäksi ‘ei ole tavallisuudesta poikkeavaa, että lapset rikostapauksissa palaavat alkuun ja sanovat ‘Ei sellaista ole koskaan tapahtunut. Sanoin niin vain siksi, että syyttäjä painosti minua’. Tällaiset lapset ovat hänen uskomustensa mukaan nk. kieltämisen tilassa, suhteessa heihin kohdistuneeseen hyväksikäyttöön. Summit puolustaa myös Kee MacFarlanen painostavia haastattelutekniikoita, joita tämä käytti McMartinin tapauksessa. Näin siitä huolimatta, että myöntää, ettei hän ole koskaan katsonut noita nauhoja (Coleman, 1990).
On silmiinpistävää, miten samanlainen mielenlaatu lasten seksuaalista hyväksikäyttöä tutkivilla ja tukahdutettuja muistoja terapoivilla on. ‘Lapset eivät koskaan keksi itse keskeisiä yksityiskohtia’, väittää Summit aivan samoin kuin ne, jotka uskovat muistojen massiiviseen tukahduttamiseen ja pitävät esiin tulevia yksityiskohtia todisteena muistojen todenperäisyydestä. Lapsia tutkivat pyrkivät paljastamaan hyväksikäytön, jota ei ole koskaan tapahtunut aivan samalla tavoin kuin terapeutit juurruttavat asiakkaiden mieliin tapahtumia, joita ei ole koskaan tapahtunut. Kummassakaan tapauksessa heitä ei näytä häiritsevän se, että jotkut väitteistä ovat vähintäänkin epätodennäköisiä. Lapsen peräaukkoon työnnetty miekka jättäisi vähintään vakavia arpia, jollei aiheuttaisi kuolemaa. Sekä lasten että aikuisten terapeutit lakaisevat maton alle huolen epätodennäköisistä ja täysin mahdottomista kertomuksista. Tarkat tapahtumat eivät ehkä ole totta, mutta he väittävät, että kertomukset symbolisoivat jotain toista, todellista tapahtumaa.
Haastattelin äskettäin Steven Normandia, yhtä Fells Acres tapauksen jyryn jäsentä vuodelta 1986. ‘Mielessäni ei ole vieläkään pienintäkään epäilystä siitä, että Tooky Amirault on syyllinen’, hän totesi minulle. Kysyin, miten hän ja muut juryn jäsenet olivat reagoineet kaikkein kummallisimpiin syytöksiin, esimerkiksi siihen, kun yksi pikkupoika väitti, että hänet oli ripustettu alastomana jaloista puuhun koko koulun katsellessa. ‘No jotkut niistä kertomuksista olivat ehkä liioiteltuja, mutta tiesimme, että lapset kertoivat totuuden. Lisäksi Amirault ei vaikuttanut todistaessaan luotettavalta’.
On ironista, että syytteitä esittävien sotahuuto kuuluu ‘Uskokaa lapsia’. Näiden tapausten ongelmat alkavat aina siitä, että aikuiset eivät usko lapsia, kun he rehellisesti kertovat, ettei kukaan ole hyväksikäyttänyt heitä. Tämä hokema olisi paljon osuvampi, jos siinä sanottaisiin ‘Uskokaa lapsia, mutta vain kun he kertovat, että heitä on hyväksikäytetty, riippumatta siitä, miten uskomattomia, kummallisia tai epätodellisia kertomukset sitten ovatkin.
PEGGY BUCKEYN POSTTRAUMAATTINEN STRESSIREAKTIO
Nekin, jotka on todettu syyttömiksi joutuvat jatkuvasti työskentelemään sen tosiasian kanssa, että heidän elämänsä on muuttunut. He ovat menettäneet elämänilonsa, maineensa, kotinsa ja miljoonia dollareita. Haastattelin äskettäin Beggy Buckleytä, joka on nyt 68-vuotias. Vuosikymmen sitten hän oli kaksi vuotta vankilassa odottamassa McMartin oikeudenkäyntiä. ‘Olen selvinnyt neljästä henkeäni uhanneesta hyökkäyksestä. Muut vangit vihaavat kaikkia niitä, joita syytetään lapsen hyväksikäytöstä’, kertoi Peggy. Kun hänet ja hänen poikansa Ray vihdoin todettiin syyttömiksi, hän luhistui: ‘Pelkäsin kaikkea ja kaikkia. En voinut lähteä ulos enkä ajaa autoa. Minulla oli vahva lääkitys. Diagnoosini oli posttraumaattinen stressireaktio.’ Häneltä meni kolme vuotta toipumiseen.
Beggy Bucleyn äiti, pyörätuolissa istuva Virginia McMartin kuoli 88-vuotiaana vuonna 1995. Hän oli kaikkein vahvin, peräänantamattomin ja energisin näyttelijä tässä tarinassa, totesi hänen asianajajansa Danny Davis. Ennen kuin hän kuoli, hän näki itsensä sankarittarena vuonna 1995 esitetyssä tv-elokuvassa ‘Indictment’ (Syytös). Peggy työskentelee vapaaehtoisena kodittomien soppakeittiössä. Hän on jatkuvasti yhteydessä ihmisiin, jotka ovat olleet samanlaisten syytteiden kohteena. Kerroin hänelle Armiraulteista ja Souzista, jotka nyt saavat kirjeen Beggyltä.
Bill ja Kathy Swanin tapaus on yksi järkyttävimmistä. Ollessaan ensimmäistä päivää työssä vuonna 1985, päiväkotityöntekijä Lisa Conradi tulkitsi, että 3-vuotiaalla Betty Swanilla oli hyväksikäytetyn lapsen tunnusmerkistö. Conradi oli sanottu irti monista päiväkodeista, koska hän näki hyväksikäyttöä joka paikassa. Myöhemmin hän kertoi eräälle reportterille, että häntä itseään olisivat hyväksikäyttäneet ‘liki jokainen joka tuli lähelle… säännöllisesti, päivittäin ja kaikkineen kolmesta neljäänsataan miestä’. Oikeudenkäynnissä vuonna 1986 Betty todettiin liian nuoreksi todistamaan, mutta Conradin kuulopuheet hyväksyttiin. Nyt päästyään vankilasta Swanit eivät ole saaneet Bettyn huoltajuutta. He eivät ole edes nähneet häntä, koska terapeutit arvioivat, ettei vielä ole oikea aika. Swanit näkivät nyt 4-vuotiaan tyttärensä Hillaryn viimeksi juuri ennen kuin Kathy joutui vankilaan ensimmäisen kerran vuonna 1993.
Lähteet:
Ambrister, T. (1994). Justice gone Crazy, Readers Digest 1.
Bass, E., Davis, L. (1988, 1992). The Courage to Heal, Harper Perennials.
Benedek, E., Sketcy, D. (1978). Problems in Validating Allegations of Sexual Abuse, Journal of the Academy of Child & Adlocent Psychiat ry, v. 26.
Bikel, O.: Tv documentary 1993
Boyer, P. (1995, 5/15). Children of Waco, New Yorker.
Bray, M. (1991). Poppies on the Rubbish Heap: Sexual Abuse, the Child’s Voice, Edinburgh, Canongate Press.
Butler-Sloss, Lord Justice Elisabeth. (1988). Report of the Inguiry into Child Abuse in Clevland 1987, Cmnd 412. London: Her Majesty’s Stationery Office.
Campbell, B. (1988). Unofficial Secrets, London:Virago.
Ceci, S. Bruck, M. (1995). Jepardy in the Courtroom: A Scinetific Analysis of Children’s Testimony, American Psycho logical Association, Washing ton DC.
Ceci, S. (1993). Cognitive and Social Factors in Children’s Testimony, American Psychology Association, Toronto.
Ceci, S. Bruck, M. (1993, Fall). Child Witnesses, Social Policy Report.
Ciba Foundation, London Tavistock (1984).
Cockburn, A. (1993, 3/8). Beat the Devil, The Nation.
Cohen-Kettenis, P.T. (1994). Sexual Behavior of Young Children: Empirical Studies, Uttrecht.
Coleman, L., Clancy, E. (1990, Fall). False Allegations of Child Sexual Abuse, Criminal Justice.
Department of Helath: Working Together, London: HMSO (1988, 1991).
Feldman, M., Ford, C., Reinhold, T. (1994). Patient or Pretender, NY: Wiley.
Franzini, L., Grossberg, J. (1994). Eccentric & Bizarre Behaviors, NY John Wiley.
Friedrich et. al. (1991). Normative Sexual Behavior in Children, Journal of Pediatrics, vol. 88:3.
Gardner, R. (1993). Modern Witch Hunt – Child Abuse Charges, Wall Street Journal, Feb. 22.
Gardner, R. (1991). Sex Abuse Hysteria: Salem Witch Trials Revised. Cresskill, NJ: Creative Terapeutics.
Gardner, R. (1992). True and false accusationsa of child sexual abuse. Cresskill, NJ: Creative Terapeutics.
Hobbs, Chris & Wynne, Jane (1986). Buggery in Childhood, a Common Syndrome of Child Abuse, Lancet.
Jenkins, P. (1992). Intimate Enemies: Moral Panics in Contemporary Great Britain, NY: Aldine de Gruyter .
Jeffrey, W. (1993). Satanic Panic, The Creation of a Contemporary Legend. Cicago, IL Open Court.
Jervis, Margare (1995). Panic Over Satanic Abuse Strikes Again, New Statement & Society, Jan. 20.
Jervis, Margaret (1994). Rise of the Child Abuse Industry, Sunday Telegraph, June 26.
Mashberg,, T. & Hayward, E. (1995, Dec. 6). Defence: Tapes Tell it All, Boston Herald.
McCann, J. (1990). Genital Findings in Prepubertal Girls Selected for Nonabuse, Pediatrics 9.
Mc Cann, J. (1989) Perinatal Findings in Prepubertal Children Selected Nonabuse, Child Abuse and Neglect 13.
Natan, D., Snedeker, M. (1991). Satan’s Silence. NY: Basic Books, 1995; Nathan D.: Women and Other Aliens, El Paso, TX: Cino Puntos Pr.
Palmer, Alasdair (1994). Get the Baby, Go and Get the Baby, Spectator, Aug. 6.
Roberts, D. (1994, 2/19). The Martensville Horror, Toronto Globe Mail.
Scotford, Roger, (1994, Oct/48). The Bjugn Case’, Moderna Tider.
Smith, M., Pazder, L. (1980). NY Pocket Book.
St. Andrews (1992). Suffer the Little Children: The Orkney Child Abuse Scandal, Scotland, Medical Institute for Research into Child Cruelty.
Summit, R. (1994). The Dark Tunnels of McMartin, The Journal of Psychohistory, v. 21.
Summit, R (1983).The Child Sexual Abuse Accommondation Syndrome, Child Abuse & Neglect, v. 7.
Weiss, M. (1995, 9/17). Citizens Group Casts Doupt on Victims Aid, Plain Dealer.
Woffinden & Jervis, (1995). Out of the Mouth of Babies, Independent, Oct.8.
Alkuperäinen kirjoitus: niinaberg.com