Lukuvinkki: http://mediemordet.com/
Lennart Sjöberg (1), Stockholm School of Echonomics:
A case of alleged cutting-up murder in Sweden: legal consequences of public outrage (joulukuu 2001)
Käännös Lennart Sjöbergin luvalla Anu Suomela tutkimuspäällikkö (emerita) Sexpo
Ruotsalainen paloittelumurhan epäily: julkisen häpäisyn juridiset seuraamukset
Abstrakti
Tämä kirjoitus käsittele erään prostituoidun mahdollista murhaa, joka tapahtui Tukholmassa 1984. Kaksi lääkäriä joutui tapauksessa oikeuteen hyvin monenlaisten todisteiden perusteella. Kaikkein sensaatiomaisin oli väite siitä, että toisen lääkärin hiukan yli vuoden ikäinen tytär olisi ollut paikalla murhan tapahtuessa, ruumiin paloittelussa ja ihmissyönnissä, ja että hänen isänsä ja tämän ystävä olisivat seksuaalisesti hyväksikäyttäneet tyttöä. Kaiken tämän tyttö olisi kertonut äidilleen useiden vuosien kuluttua. Lääkärit vapautettiin murha ja hyväksikäyttösyytteistä, mutta alioikeus totesi virallisesti, että he olivat syyllistyneet ruumiin paloitteluun. Vapauttaminen nostatti valtavan raivon ja sen väitettiin osoittavan, miten miesten eliitti suojelee omiaan ja antaa heille oikeuden riistää naisia ja lapsia.
Tällä perusteella lääkäreiltä myöhemmin poistettiin lääkärinoikeudet monimutkaisilla oikeudellisilla päätöksillä, joilla heidät potkittiin pois, mikä tilanne jatkuu edelleen. Tapauksesta tuli Ruotsin feministiliikkeen näytetapaus, ja se on saattanut vaikuttaa siihen, että tuomioistuimissa näyttökynnystä on alennettu arvioitaessa todisteita, jotta insestistä tai muusta seksuaalisesta hyväksikäytöstä epäillyt voitaisiin tuomita. Tapausta on käytetty lähtökohtana, kun on ehdotettu lisätutkimusta niistä periaatteista ja hypoteeseista, jotka koskevat oikeustapausten inhimillisiä virheitä.
Esittely
Kesällä 1984 Tukholmasta löytyi kahdessa eri tilanteessa kuusi roskasäkkiä, joissa oli naisen ruumiinosia. Nainen kyettiin tunnistamaan sormenjälkien perusteella. Saatiin selville, että hän oli 28-vuotias prostituoitu ja narkomaani Catrine, joka oli kadonnut vähän aikaisemmin. Kuolinsyytä ei kyetty koskaan selvittämään, liian suuri osa ruumiista oli kateissa (esimerkiksi pää, jota ei koskaan löydetty). Myöskään tarkkaa kuolinaikaa ei voitu määrittää lääketieteellisin perustein, ja monet todistajat olivat erittäin epävarmoja siitä, milloin olivat viimeksi kuulleet uhrista.
Tapausta on Ruotsissa kutsuttu nimellä ’styckmordet’, jonka käännän tässä kirjoituksessa raffisti nimellä ’cutting-up murder’ (suomeksi paloittelumurha). Tapaus herätti suurta huomiota Ruotsissa, ja se on esimerkki monista tärkeistä oikeuspsykologisista ja sosiologisista ongelmista ja prosesseista. Tämän kirjoitukseni tarkoitus on tehdä yhteenveto kansainvälisille lukijoille, sekä keskustella tapauksesta sen valossa, mitä yleisemmällä tasolla tiedetään todistajapsykologian ja oikeudellisen päätöksenteon dynamiikasta, sekä sijoittaa tapahtumat laajempaan sosiaaliseen kontekstiin.
Kirjoitukseni antaa näin ollen yksityiskohtaisen kuvauksen monimutkaisesta ruotsalaisesta tapauksesta, jossa kyse on murhan epäilystä. Rikos tapahtui 1984, ja tapausta on sen jälkeen prosessoitu ruotsalaisissa tuomioistuimissa. Tätä kirjoitettaessa (joulukuu 2001) ruotsalaiset tuomioistuimet ovat antaneet lopulliset ratkaisunsa, mutta tapaus saatetaan viedä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen, joka prosessi tulee kestämään vuosia. Tämä kirjoitukseni esittelee kliinisen tapaustutkimuksen. Yritän kuitenkin kuvata myös laajempaa kokonaisuutta. Kaksi tyypillistä oikeuspsykologista tutkimustapaa ovat aktuaalinen ja kliininen. Molemmilla on heikkoutensa (Melton, Petrila, Poytress & Slobohin, 1997). Aktuaalisessa menetelmässä tarvitaan suurehko joukko tapauksia, joita kuvataan melko abstraktein termein, eikä niistä ilmene kontekstiin liittyvä monimuotoisuus, joka kuhunkin tapaukseen sisältyy. Toisaalta kliinisissä kuvauksissa on runsaasti yksityiskohtia, mutta vähemmän tapauksia, ja on usein vaikea arvioida mitä yleisen tason tietoa ne tuottavat. Kolmas, pragmaattinen lähestymistapa (Fishman, 1999) pyrkii yhdistämään näitä kahta.
Paloittelumurha on herättänyt suurta mielenkiintoa siihen liittyvien lukuisten dramaattisten ja epätavallisten seikkojen vuoksi, mutta on syytä varoittaa kansainvälisiä lukijoita siitä, että kliininen tapaustutkimus on todennäköisesti riittämätön. Tässä kirjoituksessa esitetään tällainen tapaus, ja johtopäätöksissä käsitellään sitä, mitä tapauksesta voitaisiin oppia yleisemmällä tasolla. Tämä osuus on ilman muuta jossain määrin spekulatiivinen, mutta jos se edesauttaa uusiin pohdintoihin, se on täyttänyt tehtävänsä. On vielä lisättävä, että diskurssi on pääosin psykologista, vaikka laajempaa sosiaalista ja historiallista kontekstia käsitellään lyhyesti. Muiden tieteenalojen edustajat olisivat tietenkin valinneet muunlaisia näkökulmia, ja todennäköisesti tarinasta olisi tullut kokonaan toisenlainen. On kuitenkin niin, että kun asioita katsellaan eri yksilöiden näkökulmista ja heidän tapanaan toimia, on tulos todennäköisesti psykologinen. Kaksi politiikan tutkijaa (Stern & Hansen, 2001) ovat tuottaneet kiinnostavan ja sisältöä valaisevan kuvauksen pääministeri Olof Palmen murhan tutkimuksista.
Tapaus
Yleistä
Kuolleen naisen löytyminen herätti mediassa paljon huomiota, mutta poliisitutkinta ei tuottanut lopullista ratkaisua. Syy tähän oli osittain se, että muut tapahtumat vaativat Tukholman poliisin resursseja, etenkin pääministeri Olof Palmen murha vuoden 1986 alussa. Usean vuoden kuluttua kahta lääkäriä syytettiin ja heidät vapautettiin syytteistä. Kuitenkin tuomioistuin totesi heidät syyllisiksi Catrinen ruumiin paloitteluun. Myöhemmin hallinnollinen tuomioistuin peruutti heidän lääkärinoikeutensa. Silloin ja sen jälkeen he vakuuttivat syyttömyyttään. Todennäköisesti suuri yleisö piti heitä syyllisinä, kuten ilmeisesti tuomioistuinkin tapausta tutkiessaan, mutta sen oli vapautettava heidät, koska tuomitsemiseen ei ollut riittävän pitäviä perusteita. Joka tapauksessa ruotsalainen yhteiskunta oli kääntynyt heitä vastaan, ja hyvin voimakas yleinen käsitys vaati, että vähintäänkin heidän oikeutensa harjoittaa lääkärintointa oli peruutettava.
Tästä tuli seuraavan vuosikymmenen kaikkein keskustelluin murhatapaus pääministeri Palmen salamurhan ohella. Siitä on jälleen tullut keskustelun keskipiste paljolti Per Lindebergin tapausta koskevan erittäin tarkan tutkimuksen vuoksi. Hän julkaisi vuoden 1996 alussa paksun kirjan (Lindeberg, 1999). Lisäksi viime aikoina on ilmestynyt englanninkielinen käännös yhdestä kaikkein tärkeimmistä todisteluista, jonka antoi oikeuspsykologi Astrid Holgerson (Holgerson & Hellblom, 1997). Vähän aikaisemmin Scharnberg oli julkaissut englanniksi perusteellisen kriittisen tutkimuksen tapauksesta (Scharnberg, 1996 b). Yksi tärkeä dokumentti on Hanna Olssonin kirja, joka julkaistiin alun perin 1990, ja josta otettiin uusintapainos (Olsson, 1990). Tapauksesta vedottiin uudelleen Korkeimpaan hallinto-oikeuteen ja korkeimpaan oikeuteen vuosina 1999 ja 2000.
Vielä tänäkin päivänä tapaus nostattaa Ruotsissa vahvoja tunteita. Lindebergin kirjan julkaiseminen aiheutti ristiriitoja, ja vanhempi kustannustoimittaja irtisanoutui protestiksi (tai irtisanomisuhan vuoksi, jonka kustantaja on antanut selityksekseen). Kustannustoimittaja oli referoinut kirjan käsikirjoitusta Hanna Olssonille, jonka kirja mainitaan ylempänä, ja johon Lindeberg kohdisti tiukkaa arvostelua. Ehkä on luonnollista, että Olssonin mielestä Lindebergin kirjan julkaiseminen ei maksanut vaivaa.
Lindebergin kirja sai aikaan ristiriitaisia reaktioita, jotkut olivat hyvin positiivisia ja jotkut hyvin negatiivisia. Kirjalle annettiin erittäin suuri julkisuus lehdistössä sekä myös radiossa ja tv:ssä, kun se julkaistiin vuoden 1999 alussa. Ruotsin Akatemian jäsen, professori Knut Ahnlund julkaisi erittäin kiittävän artikkelin (Ahnlund, 1999). Niin teki myös Jan Guillou, joka on yksi Ruotsin johtavia journalisteja ja tunnettu kirjoittaja (Guillou, 1999). Muut olivat varsin negatiivisia. Johtava päivälehti Dagens Nyheter julkaisi kokonaisen sivun yksityiskohtaista ja erittäin kriittistä tekstiä. Toukokuussa 1999 tätä 750-sivuista kirjaa oli myyty noin 3500 kappaletta, eli koko ensipainos, mikä on merkittävä määrä Ruotsissa tämän tyyppisen ja kokoisen kirjan myynniksi.
Siirryn nyt tekemään yhteenvedon tämän monimuotoisen tapauksen pääkohdista. Yksityiskohtaisemman selvityksen saamiseksi viittaan perehtymään Lindebergin kirjaan. Tapauksen kehityksessä on lukuisia eri tasoja.
Taso 1: Oikeuslääkäri ja hänen vaimonsa kuolema
Nuori lääkäri työskenteli Tukholman Karoliinisen instituutin Oikeuslääketieteen laitoksella (tästä lähin nimellä Laitos). Hänen nimensä on Teet (2). Hänestä tuli ensimmäinen ja pääasiallinen epäilty jo syksyllä 1984.
Kuitenkin jo ennen tätä jotkut poliisimiehet olivat epäilleet häntä, ja paljon juoruja oli liikkeellä. Hänen vaimonsa oli tehnyt itsemurhan – vai oliko kyseessä murha? – vuonna 1982. Itsemurhassa oli joitakin epätavallisia aspekteja (hirttäytyminen sängyn päätyy puolipukeisena), mutta virallisessa tutkimuksessa todettiin, että kyseessä oli epäilyksettä itsemurha eikä mikään muu. Myöhemmin lisäanalyysit varmensivat tämän johtopäätöksen. Kuitenkin poliisit olivat havainneet seikkoja, joita he tuolloin pitivät outoina, nimittäin Teetin tunteeton suhtautuminen. Lisäksi hän oli päättänyt pian vaimonsa kuoleman jälkeen varoituksista huolimatta, julkaista artikkelin, joka käsitteli hirttokuolemaa. Juoruja, joiden mukaan hän oli murhannut vaimonsa, levitti hänen entinen appi-ukkonsa, joka ei ollut koskaan hyväksynyt sitä, että hänen tyttärensä oli tehnyt itsemurhan. Samanlaisia juoruja levitti hänen entinen anoppinsa, joka sattumoisin työskenteli Ruotsin johtavassa iltapäivälehdessä Expressenissä, lehdessä joka näytteli jatkossa erittäin tärkeää roolia Teetiä vastaan käydyssä kampanjassa.
Teet oli monessa mielessä erikoinen persoonallisuus. Hän oli erittäin kiinnostunut työstään, ja kutsui henkilöitä seuraamaan ruumiinavauksia, ja jopa lähetti näille pyytämättä ruumiinavauspöytäkirjoja. Hän tunsi jonkinlaista vetoa kauhuelokuviin, joissa oli seksuaalista väkivaltaa (3). Hänen seksuaalielämänsä oli poikkeavaa ja hänellä oli kontakteja prostituoituihin (ei ole tietoa moneenko). Myös hänen ensimmäinen vaimonsa oli seksuaalisesti ’vapautunut’ ja lisäksi biseksuaali. Ennen hänen kuolemaansa avioerosta oli sovittu, ja Teetillä oli uusi, pysyvä parisuhde. Laitoksella tiedettiin tästä kaikesta jotakin. Vaikka mikään siitä ei ole laitonta, se muodosti kuitenkin tietyn ongelman, etenkin kontaktit prostituoituihin, jota olisi saatettu pitää nolona Oikeuslääketieteen laitokselle – jopa irtisanomisen perusteena, tai ainakin perusteena olla jatkamatta työsopimusta (Teetillä oli määräaikainen työsopimus vuoden 1985 loppuun).
Taso 2: Catrinen ruumis löytyi, alustavat tutkimukset
Catrinen ruumis löydettiin kahdesta erillisestä jätesäkistä, eri tilanteissa, melko läheltä Oikeuslääketieteen laitosta. Aluksi identifioiminen oli mahdotonta, mutta myöhemmin mahdollista sormenjälkien perusteella (hänen kätensä löytyivät myöhemmin toisesta jätesäkistä). Laitoksen vanhempi tutkija (Jovan Rajs) totesi virallisessa arviossaan, että kuolinsyy oli todennäköisesti murha. Hän totesi myös, että ruumiin paloittelu oli ainakin joiltain osin tehty erittäin ammatillisesti – mutta osittain ei selvästikään ollut (4). Myöhemmin sama asiantuntija, joka nyt oli nimitetty professoriksi, joutui myöntymään todistaessaan oikeudessa 1988, ettei hän voinut määritellä kuolemansyytä sen todistusaineiston perusteella, joka hänellä oli. Etenkin pään puuttuminen teki sellaiset johtopäätökset mahdottomiksi (5). Hän myöntyi kuitenkin syyttäjän väitteeseen siitä, että ruumiin paloittelua liki aina edeltää murha. Toisaalta Ruotsissa on ollut tällaisia tapauksia kaikkineen vain muutamia (Rajs, Lundström, Broberg, Lindberg & Lindquist, 1998), eli johtopäätöksen perusteena ei ollut kovin laaja aineisto, ottaen huomioon, että vain ruotsalainen perustieto oli tässä tapauksessa relevanttia. Useimmat kannanottajat ovat tämän jälkeen päätyneet siihen, että murhaväitettä ei voitu laillisin perustein varmentaa, mutta että on olemassa poikkeustapauksia.
Yksi juridiikan asiantuntija väittää vieläkin, että paloittelua edeltää aina murha, joten se on todiste murhasta (Diesen, 1997). Vaikka on varmasti perusteltua olettaa, että ruumiin paloittelua ja sen hävittämistä on edeltänyt murha, joutuu kuitenkin epäilemään, onko se todiste murhasta juridisessa mielessä. Ruumiin kätkemiseen voi tietenkin olla useita syitä, mutta ne eivät kaikki liity murhaan. Toisaalta on erilaista ruumiin paloittelua, ja Catrinen tapauksessa paloittelu ei näyttänyt olevan pelkästään rationaalisesti toteutettua ja johtunut tarkoituksesta kätkeä todisteet. Tapauksen todisteet osoittavat, että se oli sadistinen ja seksuaalisesti motivoitu ruumiinosien pilkkominen. Se että hänen jäännöksensä jätettiin paikkaan, josta ne todennäköisesti löydettäisiin ja tunnistettaisiin saattava osoittaa tekijän /tekijöiden toivetta saada kokea julkisuuden ja poliisitutkinnan tuoma jännitys.
Teet pidätettiin joulukuussa 1984 epäiltynä sekä kaksi vuotta aikaisemmin tapahtuneeseen vaimonsa kuolemaan että uuteen Catrinen tapaukseen. Poliisi piti häntä kuulusteluissa 5 päivää, joka on maksimi. Hän kiisti murhanneensa näitä kahta naista. Hän kiisti myös koskaan tavanneensa Catrinea. Vastentahtoisesti hän myönsi, että hänellä oli ollut Tukholmassa joitakin kontakteja prostituoituihin. Hänen kotinsa tutkittiin, mutta mitään rikoksesta todistavaa ei löydetty. Erityisesti mitään Catrinelle kuuluvaa ei löytynyt, ei kirjeitä tai puhelinnumeroita, ei myöskään mitään lääkemääräyksiä, joita Teet olisi hänelle kirjoittanut (poliisitutkinnan mukaan muut lääkärit olivat kirjoittaneet hänelle useita lääkemääräyksiä, mutta eivät nämä kaksi, joista tuli tapauksessa epäiltyjä).
Tapaus Catrine ja epäluulot kahta oikeuslääkäriä vastaan nostattivat mediassa valtavat otsikot, eikä vain iltapäivälehdissä. Epäillyn henkilötiedot oli helppo löytää. Vaikuttaa siltä, että poliisi ei ollut, kuten se normaalisti on, kiinnostunut henkilötietojen suojelemisesta, kunnes epäilty on tuomittu ja myös sen jälkeen. Syy oli mahdollisesti se, että he halusivat taata hänen irtisanomisensa, ja hänen väitetyt jatkuvat kontaktinsa prostituoituihin häiritsivät poliisia. Hänet myös irtisanottiin koska Sosiaalihallitus, joka oli hänen viimekäden työnantajansa, ei sietänyt henkilökunnassaan ihmistä, jota epäiltiin näin vakavasta rikoksesta, ja oli erittäin vaikeaa osoittaa hänelle vaihtoehtoistakaan työpaikkaa. Näiden tapahtumien aiheuttaman painostuksen vuoksi Teet yritti ottaa itseltään hengen, mutta hänet pelastettiin. Toipumisensa vuoksi hän kuitenkin menetti mahdollisuuden osallistua useimpiin asiaansa koskeviin oikeuskäsittelyihin.
Kesällä 1986 poliisi päätti jättää asian silleen, koska sillä ei ollut Teetiä vastaan mitään selvää näyttöä tai aihetta jatkotutkimuksiin. Tapauksen tutkimusten lopettaminen sai kovin vähän huomiota medialta, joka oli runsaasti hyötynyt tehdessään Teetin tapauksesta skandaalin. Hänen elämänsä oli nyt raunioina, mutta vielä paljon pahempaa oli tulossa.
Taso 3: Lapsi ja toinen lääkäri
Teetillä oli 80-luvun alussa oppilas nimeltä Thomas. Hän oli kerran auttanut Thomasta suorittamaan kurssiin liittyvän tehtävän, kun hän oli ollut poissa vaaditusta ruumiinavauksesta. Kiitoksena Thomas ja hänen vaimonsa kutsuivat Teetin pariskunnan päivälliselle. Tämä tapahtui 1982, kun Teetin vaimo oli kuollut ja hän oli perustanut suhteen uuteen naiseen Monicaan (keksitty nimi).
Päivällinen ei onnistunut pääosin siksi, että Monica oli pukeutunut hyvin provokatiivisesti ja etenkin Thomaksen vaimo paheksui sitä. Pariskunnat eivät sen jälkeen enää seurustelleet keskenään ja Thomaksen vaimo osoitti voimakasta vastenmielisyyttä Teetiä kohtaan. Kun hän kuuli syksyllä 1984, että oikeuslääkäriä epäiltiin Catrinen paloittelumurhasta, hän soitti poliisille ja kysyi oliko epäilty Teet. Kumma kyllä poliisivirkailija vahvisti tämän epäilyn. Tuohon aikaan vaimo oli poissa tolaltaan, koska epäili, että hänen miehensä oli seksuaalisesti hyväksikäyttänyt vuoden 1983 alussa syntynyttä tytärtään. Lapsella oli ehkä joitain fyysisiä merkkejä, jotka maallikko saattaisi tulkita johtuviksi seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ja tyttöä oli tutkittu lukuisia kertoja. Lääkärit olivat vakuuttaneet Thomaksen vaimolle, ettei hänen epäilyilleen ollut mitään perusteita, mutta hän ei luopunut niistä. Näiden epäilyjen ja muiden ongelmien vuoksi Thomaksen avioliitto oli ollut pidemmän aikaa loppumassa, ja sittemmin pariskunta erosi.
Siis nyt, 2,5 vuotta Catrinen kuoleman jälkeen alkoi hämmästyttävä prosessi. Lapsi oli esittänyt käden liikkeillä jotakin, kuten että nukelta puuttui pää. Äiti kehitti ajatuksen, että ehkä hänen miehensä, joka tunsi Teetin, oli ollut Teetin toverina, ja ehkä he olivat vieneet lapsen todistamaan Catrinen murhaa ja paloittelua. Hän alkoi kuulustella tytärtään hyvin intensiivisesti tehden muistiinpanoja ja joitakin nauhoituksia. Äidin kertoman mukaan lapsen lausumat olivat aina vaan syyttävämpiä. Lopulta hän toimitti poliisille 200-sivuisen yhteenvedon, jossa hän esitti sen, mitä väitti lapsen hänelle kertoneen. Hän myöskin soitti tiuhaan poliisille aina kun arveli, että lapsen kertomassa tuli esiin uutta todistusmateriaa.
Tämän todistusmateriaalin merkityksen arvioivat psykiatri Frank Lindblad ja psykologi Margareta Erixon. Heidän arvionsa on käännetty englanniksi ja se on löydettävissä Holgersonin liitteistä (Holgerson & Hellblom, 1997). Se on hajanainen ’psykodynaaminen ja holistinen’ arvio, jossa päädytään siihen, että äiti on ehdottoman luotettava, ja että lapsi oli todellisuudessa vieraillut rikospaikalla. Esimerkiksi se, että lapsella ei ollut mitään emotionaalisia reaktiota kun hänet vietiin Oikeuslääketieteen yksikköön (jossa rikoksen oletettiin tapahtuneen), tulkittiin pitäväksi todisteeksi, koska hän näin torjui todellisten, syvien tunnereaktioittensa esiin tuomisen. Tällainen logiikka antaa mahdollisuuden käyttää mitä tahansa esitettyä hypoteettisena todisteena. On otettava huomioon, että psykodynaamista teoriaa pidetään Ruotsissa laajoissa piireissä luotettavana, ainakin lääketieteen ja juridiikan puolella, ja että akateemisen tohtorin tai professorin asiantuntemukseen saatetaan luottaa vaikka lausunto olisi perusteiltaan järjetön. Media ei kyseenalaista tällaisia perusteluja.
’Lapsen lausunnon’ juridinen arvo, sellaisena kun se tuli tunnetuksi, oli erittäin kyseenalainen, kuten Holgerson osoitti tarkassa analyysissään (Holgerson & Hellblom, 1997). Se on kokonaisuutena kuulopuhetta. Lasta eivät kuulustelleet poliisi tai sen asiantuntijat. Kaikki haastattelut teki äiti, ja hän teki niistä yhteenvedon omin sanoin. Hän tarkkaili lastaan, joka lausui seikkoja, jotka olivat raskauttavia hänen entisen miehensä ja tämän ’yhteistyökumppanin’ suhteen.
Seuraava on äidin antama paljastava lausunto:
Olen tehnyt johtopäätöksiä siitä, mitä Britta on sanonut. Ja olen rakentanut kuvia siitä, mitä on saattanut tapahtua. Ja joskus olen ollut niin sanoakseni, askelen Brittan edellä ja tavallaan ymmärtänyt mitä hän on tarkoittanut sanoa. Ja hän on ajoittain päätynyt siihen itse (s. 88 Holgesonin käännöksessä).
Holgersonin kriittistä analyysiä tukee myöhempi muistin luotettavuutta koskeva tutkimus (Bruck, Ceci & Francoeur, 1999). Bruck et. al. totesi, että äideillä on varsin huono muisti sen suhteen, mitä heidän lapsensa sanovat. Sitä mitä lapsi sanoo, ja mitä hän tarkoittaa on vaikea analysoida (Hellblom Sjögren, 1997), puhumattakaan muistamisesta.
Holgersonin kriittinen analyysi tehtiin kuitenkin vasta viimeisimpään oikeusprosessiin vuonna 1991, ja siihen mennessä lapsen kertomusta oli enää vaikea kiistää. Siitä tuli mediassa tietenkin hyvin kiintoisa teema. Lindbladia ja Erixonia pidettiin kiistattomina lapsipsykologian ja oikeuspsykiatrian ekspertteinä, joten pidettiin varmistettuna, että lapsen kertomus oli täysin luotettava kaikkine hirvittävine yksityiskohtineen, joihin kuului rituaalinen seksuaalinen hyväksikäyttö ja ihmissyönti. Tottakai kaksi lääkäriä, jotka olivat syyllistyneet sellaiseen, ansaitsivat ankaran rangaistuksen. Ja miten asiantuntijan sana voitaisiin asettaa kyseenalaiseksi?
Taso 4: Valokuvausliike
Lapsen kertomuksessa mainittiin valokuvausliike, ja monet tapaukseen sotkeutuneet uskoivat, että paloittelusta ja kuolleen ruumiin kappaleista oli otettu valokuvia. Sellaisia kuvia ei kuitenkaan koskaan löydetty.
Myöhemmissä tutkimuksissa (syksyllä 1997) pariskunta, joka omisti valokuvaliikkeen, joka oli lähellä Laitosta, otti yhteyttä poliisiin. He kertoivat että vuosia aikaisemmin, kesällä 1984 he olivat kehittäneet valokuvia filmirullasta, jossa oli kauhistuttavia otoksia paloittelusta. Monia ruumiin osia oli esitetty näissä kammottavissa kuvissa, ja todennäköisesti myös verisissä vaatteissa oleva henkilö, joka oli osallistunut paloitteluun. He kertoivat, että he ja heidän henkilökuntansa (6) olivat olleet kauhistuneita näistä kuvista, mutta kaikki materiaali oli annettu asiakkaalle, joka oli väittänyt, että kuvat olivat osa salassa pidettävää tutkimusta, eivätkä he saisi kertoa asiasta kenellekään.
Valokuvaliikkeen omistajille näytettiin tunnistusrivistöjä, joissa olivat kyseiset kaksi lääkäriä, ja he tunnistivat Thomaksen ja jossain määrin Teetin. Kuitenkin pöytäkirja antaa kuvan huomattavasti varmemmasta tunnistuksesta, kuin mitä se oli ollut. Äänitteiden tarkastus osoittaa seuraavaa:
Teetin tunnisti vain vaimo pitkän epäröinnin jälkeen. Ei ole varmaa tunnistiko hän Teetin henkilöksi, joka oli käynyt liikkeessä, vaiko henkilöksi, joka oli ollut kuvissa. Häntä opasti näihin vastauksiin reagoinnillaan paikalla ollut poliisi. Hän valitsi ensin toisen henkilön. Aviomies tunnisti virheellisesti, että yksi poliiseista oli käynyt liikkeessä. Molemmat puolisot määrittelivät lopulta Thomaksen liikkeessä käyneeksi asiakkaaksi, mutta vasta pitkän epäröinnin jälkeen.
Tunnistusrivit oli järjestetty epäammatillisella tavalla (Holgerson & Hellblom, 1997). Poliisit, jotka järjestelyn tekivät, olivat tietoisia siitä, keitä epäillyt olivat. Lisäksi ensimmäisessä tunnistuksessa, jossa oikeuslääkäri oli mukana, hän erottui huomattavasti kaikista muista paitsi yhdestä rivissä olleesta. Kaikki muut olivat poliiseja. Toisessa tunnistuksessa Thomas erosi muista, koska hän hymyili. Kukaan muista seitsemästä miehestä ei hymyillyt, vaan he olivat ilmeettömiä. Nämä tosiasiat rikkovat niitä ohjeita, jotka englantilainen Devilin komissio on antanut (Devil report, 1976, katso myös Goodman et al., 1999). Enemmän tai vähemmän tunnistusrivin järjestäneen poliisin vihjailulle perustuvasta tunnistuksesta on kirjoitettu runsaasti (Cutler & Penrod, 1995).
Huolimatta tunnistusrivistön järjestelyn heikosta tasosta ja siitä, että väitetyn tunnistuksen tekivät valokuvaliikkeen omistajat, hallinto-oikeus vetosi pääasiassa tähän todisteluun syytettyjen syyllisyydestä ja tällä perusteella peruutti heidän lääkärinoikeutensa.
Tunnistusrivistöjä koskeva tutkimus on osoittanut, että menetelmä oli epäluotettava. Levi arvioi varovaisesti, että se mahdollisuus, että on viaton ja tulee tunnistetuksi rivistöstä, olisi vain 0,247 (Levi, 1997). Oikeuden tulee vapauttaa syytetty, jos on perusteltua epäilyä hänen syyllisyydestään. Tuomio on epäasianmukainen, jos ainoa ja pääasiallinen näyttö, johon vedotaan, on tunnistusrivistö. Käsillä olevassa tapauksessa on tunnistusrivistöä koskevissa tutkimuksissa esitettyjä tyypillisiä piirteitä, kuten liioiteltu uskomus niiden luotettavuuteen (Levi & Jungman, 1995), sekä paikalla olevan puolustusasianajajan taitamattomuus (Stinson, Davenport, Cutler & Kravitz, 1996). Ihmisille on tyypillistä olla liian luottavaisia (Lichtenstein, Fisshoff & Philips, 1982), tällainen luottavaisuus on jossain määrin luonteen piirre (Bornstein & Zickafoose, 1999). Viimeaikainen tutkimus on saanut tutkijat entistä varovaisemmiksi tunnistusrivien väärien tunnistusten suhteen (Wells et al., 1998). Wells ja Bradfield kirjoittivat aiheesta äskettäin (Wells & Bradfield, 1999):
’Lisääntyvä todistusaineisto osoittaa, että silminnäkijän virheellinen identifiointi koskien tunnistusrivistöjä ja valokuvakokoelmia, on yleisin syy valamiesten antamiin vääriin tuomioihin. Tapausten analyysi osoittaa, että valamiesten antamat väärät tuomiot, jotka perustuvat silminnäkijän virheelliseen tunnistukseen, ovat yleisempiä kuin mitkään muut syyt yhteensä…’ (s.138).
Kaksi oikeudenkäyntiä
Pääsyyttäjä Anders Helin, joka hoiti asiaa, oli epävarma siitä oliko näyttö riittävä syytteen nostamiseen kahta lääkäriä vastaan, huomioon ottaen lapsen kertomuksen ja valokuvaliikkeen omistajien todistuksen. Hän kuitenkin jatkoi ja vei asian oikeuteen, ja Tukholman alioikeus antoi tuomionsa vuoden 1988 alussa. Kyseisiä kahta lääkäriä epäiltiin insestistä, murhasta ja Catrinen ruumiin paloittelusta, ja lisäksi ritualistisesta, sadistisesta hyväksikäytöstä (vaikkakaan ei ilmeisesti satanistisesta) sekä ihmissyönnistä. Kaikki nämä sen perusteella mitä äiti väitti tyttärensä kertoneen. Heitä epäiltiin myös lapsen huumaamisesta. Muodollisesti heitä syytettiin murhasta ja lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ja kuolleen naisen ruumiin paloittelu oli vähäinen teko, jonka syyteaika oli mennyt umpeen. Tietenkin tapaus sai valtavan julkisuuden mediassa.
Useat lautamiehet totesivat, että heitä oli haastateltu mediassa ennen kuin lopullisesta tuomiosta päätettiin. He olivat todenneet olevansa hämmentyneitä ja epävarmoja, mutta kuitenkin halukkaita tuomitsemaan murhasta. Oikeuden puheenjohtaja oli poissa päätöksen tehneestä istunnosta. Oikeuskäsittely todettiin virheelliseksi ja hovioikeus menetteli äärimmäisen poikkeuksellisesti ilmoittaessaan alioikeudelle, että murhasyyte ei todennäköisesti menestyisi hovioikeudessa. Tässä vaiheessa pääsyyttäjä Helin aikoi luopua syytteistä, mutta tapaus oli saanut uuden poliittisen merkityksen Ruotsin johtavassa päivälehdessä Dagens Nyheterissä olleen, psykoterapeutti Hanna Olssonin artikkelin johdosta. Olsson totesi, että epäiltyjä ei ollut kohdeltu kuten heitä tulisi kohdella, vaan heitä suojeli yhteiskunnallinen miesten ylivalta, joka ei halunnut edes kuulla alistettuja naisprostituoituja, jotka olivat yhteiskunnan kaikkein alimpaa kastia. (On totta, että Helin oli sanonut, että hän halusi välttää tällaisia todistajia, ehkä siksi että hän piti heitä epäluotettavina, eikä heistä olisi juurikaan apua. Voidaan keskustella siitä, oliko tämä oikea arvio, mutta koska nämä naiset ovat usein huumeiden käyttäjiä, arvio oli ainakin osittain oikeutettu. Sitä eivät olleet jotkut muut Helinin halventavat lausunnot, joita hän antoi medialle).
Toinen oikeuskäsittely, uudessa oikeusistuimessa hylkäsi murhaepäilyn ja lapsen hyväksikäytön, mutta totesi lääkärit syyllisiksi Catrinen ruumiin paloitteluun. Tämä oli merkityksellinen menettely, koska heitä ei ollut virallisesti edes syytetty paloittelusta. Koska tuomioistuin ei virallisesti tuominnut heitä paloittelusta, vaan pelkästään totesi kirjallisesti olevansa vakuuttunut, että he olivat näin tehneet, he eivät voineet valittaa tuomiosta! Yleisön silmissä heidät oli tuomittu paloittelusta, ja jopa pääsyyttäjä Helin (nyt eläkkeellä) vieläkin tätä artikkelia kirjoitettaessa väittää virallisesti, että näin oli tapahtunut.
Päätöksen, jolla lääkärien ammatinharjoittamisoikeudet peruutettiin, antoi Hallinto-oikeus vuonna 1991, ja Korkein hallinto-oikeus kieltäytyi ottamasta asiaa käsittelyyn, joten tästä päätöksestä tuli lopullinen (7).
Juridinen kikkailu, jota alioikeus käytti (8) esti syytetyiltä laillisen oikeuden heidän syyllisyytensä täyteen arviointiin. Vaikka rikos oli muodollisesti vähäinen ja syyteoikeus oli vanhentunut, tämä johti siihen, että heidät syrjäytettiin ja marginalisoitiin siten, että he eivät voi harjoittaa ammattiaan. Nämä eivät ole heille pieniä asioita. Korvaus joka Teetille maksettiin (300.000 SEK, eli 35.000 $) on mitätön verrattuna seuraamuksiin, jotka tuomioistuimen lausunnolla oli. Nämä kaksi ovat edelleen syrjittyjä, jopa ihmisiä, joilla ei ole ollut mitään tekemistä heidän kanssaan on kohdeltu loukkaavasti. Pelkkä nimen Teet mainitseminen artikkelissa, tukholmalaisten lääketieteen opiskelijoiden koulutuksessa, nostatti mediassa raivon ja iltapäivälehdissä hysteerisiä otsikoita (9).
Siirryn käsittelemään joukkoa teemoja, jotka voivat hieman valaista tätä dramaattista tapausta.
Sosiaalisia näkökohtia
Raivon ymmärtäminen
Tapaus herätti Ruotsissa ennen näkemättömän raivon. Siinä on useita aspekteja, jotka tekevät reaktion ymmärrettäväksi, vaikka sitä ei olisikaan voinut ennustaa. Julma ja mahdollisesti sadistinen naisen ruumiin käsittely on varmasti yksi aspekti. Melkein jokainen myös oletti, että hänet oli murhattu ja nöyryytetty perversseillä seksuaalisilla teoilla. Hänet nähtiin uhrina myös siinä mielessä, että hän oli elänyt yhteiskunnan alimmassa kastissa, ja että sosiaaliviranomaiset olivat vieneet häneltä lapset. Raivoa lisäsi pieni tyttö, jonka useat uskoivat olleen hyväksikäytetty ja pakotettu todistamaan näitä kauheita tapahtumia. Liekkien roihua lisäsi se, että pahantekijöinä oli kaksi korkean yhteiskunnallisen statuksen omaavaa henkilöä, eli lääkäreitä, joiden odotetaan hoitavan ja auttavan ihmisiä, ei hyväksikäyttävän ja murhaavan.
On laajasti elätetty sellaista epäilyä, että naisten ja lapsien hyväksikäyttö on erittäin suuri sosiaalinen ongelma. Tämä tapaus osoitti monille, että aivan tavalliset miehet ovat taipuvaisia rikolliseen ja väkivaltaiseen seksuaalikäyttäytymiseen, jota puoleltaan tukee ja ilmentää miesten yhteiskunnallista vallankäyttöä. Se että asian käsittely oikeusistuimissa päätyi vapauttamiseen tuki osaltaan tällaisia näkemyksiä.
Lisäksi tapaus kehittyi dramaturgisen logiikan mukaan aivan poikkeuksellisen intensiiviseksi ja vaikuttavaksi. Syytettyjä vastaan olevat monitasoiset todisteet tulivat esiin eri tilanteissa pitkän ajan kuluessa. Sen vuoksi tapaus nousi aina uudelleen ja uudelleen esiin mediassa. Lopputulos oli myös hyvin epävarma, koska oikeusistuimet eivät olleet varmoja syytettyjen kohtelusta, ja syytettyjen toistaiseksi lopullinen kohtalo sinetöitiin vasta seitsemän vuoden jälkeen. Media oli tietenkin kiinnostunut käsittelemään asiaa kaikista mahdollisista näkökulmista. Samaan ajankohtaan osui pääministerin Palmen salamurha ja kaikki sitä seuraavat historialliset tapahtumat, ne herättivät vieläkin enemmän median kiinnostusta, mutta paloittelumurha kilpaili onnistuneesti ja sai huomattavat osan median mielenkiinnosta.
Olssonin kirja (Olsson, 1990) nimeltä ’Catrine ja oikeus’, joka mainitaan ylempänä, näytteli tärkeää roolia tapahtumissa, ja siksi on syytä keskustella joistakin kirjan yksityiskohdista. Se julkaistiin prosessin myöhäisessä vaiheessa, mutta ennen kuin hallinto-oikeudet olivat antaneet lopullisen päätöksensä lääkärien toimilupien kieltämisessä. Teksti on suhteellisen lyhyt (215 sivua), ja se on melko hyvin kirjoitettu ja paljastaa kirjoittajan syvän vihan. Hän on täysin vakuuttunut, että epäillyt ovat syyllisiä murhaan sekä muihin rikoksiin joista heitä syytettiin, ja hänen käsityksensä mukaan he pääsivät pälkähästä. Kirjan lukija tulee samalla tavoin vakuuttuneeksi, jos ei sen enempää tarkista tosiasioita. Olsson osoittaa kaikki epäiltyjä vastaan puhuvat todisteet vakuuttaviksi ja luotettaviksi, kun taas heidän puolestaan puhuvia seikkoja kritisoidaan yksityiskohtaisesti, jonka jälkeen ne hylätään. Kirjoittaja on omaksunut syyttäjän roolin. Jotkut hänen argumenttinsa ovat kestäviä, kuten kritiikki Hovioikeuden tekemää interventiota kohtaa, ja että todennäköisesti murha edeltäisi paloittelua. Ajoittain hän kuitenkin antaa harhaanjohtavan kuvan tapauksessa esitettyjen todisteiden merkityksestä. Hän esittää, että valokuvausliikkeen omistajat olivat hyvin varmoja lausunnoista, joita antoivat (s. 104). Kuten olemme havainneet, tämä ei ole kaikki se mitä heidän sanomastaan ilmenee tunnistusrivistön pöytäkirjasta. He olivat varsin epävarmoja ja tekivät myös virheellisiä tunnistuksia.
Olssonin tulkinta tapahtumista on se, että ’järjestelmä’ suojelee omiaan, eli että jotkut lääkärit olivat innokkaita tukemaan epäillyksi joutuneita kollegojaan, ja että myös syyttäjä oli hyvin vastentahtoinen tuomaan esiin tärkeitä todisteita, jotta hän ei olisi mustamaalannut lääkäreitä. Pääsyyttäjä Helin todellakin antoi tällaisen lausunnon. Myös Oikeuslääketieteen neuvosto olisi voinut muotoilla argumenttinsa paremmin. He hylkäsivät murhaepäilyt loogisesti oikeilla perusteilla todetessaan, ettei kuolinsyytä voitu selvittää. Käsillä ollut todistusaineisto tuki vielä vähemmän neuvoston mainitsemia muita mahdollisia kuolinsyitä. Tapauksen logiikka ja kokemusten puute vastaavista tapauksista, antoivat kuitenkin perusteet päätellä, että kyseessä oli murha. Olsson ei kuitenkaan myönnä, tai edes tuo esiin sitä, että suuri osa todisteista oli syytä kyseenalaistaa, ja että tuomioistuimella on suuria vaikeuksia tuomita murhasta, jos kuolinsyykin on epävarma. Toinen juridinen ongelma, joka on hyvin, on se, että vaikka syylliset voitaisiin tunnistaa, ja vaikka syyllisyys voitaisiin osoittaa, olisi todennäköisesti ollut mahdotonta päätellä, kuka murhan teki. Tällaisessa tilanteessa vapauttaminen oli Ruotsin lain mukaista.
Media
Media näytteli tapahtumissa erittäin keskeistä roolia, eivätkä toimintatavat ole kovinkaan imartelevia tutkivan journalismin periaatteille. Tapauksella oli selvästikin medialle suuri markkina-arvo, mutta se ei oikeuta harhaanjohtavaan raportointiin. Epäiltyjen yksityisyyttä ei kunnioitettu, ja heidän identiteettinsä oli helppo selvittää median antamien tietojen perusteella.
Media oli hyvin herkkäuskoinen ’Lapsen kertomuksen’ suhteen. Tämä ’kertomus’ ei koskaan sisältänyt muuta kuin äidin tekemiä yhteenvetoja, joiden hän väitti syntyneen lapsen kanssa käydyissä keskustelussa.
Kun media oli niin perusteellisesti johtanut yleisön harhaan lääkäreihin kohdistuneiden todisteiden määrän ja laadun suhteen, ei ollut ihme, että vapauttava tuomio sai aikaan monilla tahoilla erittäin vihaisen reaktion. Myös syyttäjää moitittiin ankarasti siitä, että hän ei ollut hyväksynyt todistajiksi lukuisia prostituoituja, jotka väittivät Teetin olleen heidän asiakkaansa, ja että he tiesivät hänen olleen Catrinen asiakas, ja jopa nähneet hänet Catrinen kanssa (10). Se, miten oikeudenkäynti oli järjestetty, nähtiin tämän vuoksi esimerkkinä miehisestä ylivallasta, ja vapauttavan päätöksen sanottiin mitätöivän Catrinen oikeudet.
Median tapa käsitellä tapausta ei ollut tasapuolinen tai edes korrekti joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta. Media näytti ottavan annettuna, että syytetyt ovat syyllisiä iljettäviin rikoksiin, joita olivat: jatkuva aviorikos prostituoidun kanssa, ainakin yhden, sekä lapsen kanssa harjoitettu ritualistinen hyväksikäyttö, homoseksuaalisuus (ei rikos, mutta moraalisesti tuomittava), murhatun naisen ruumiin paloittelu ja sen osien syöminen, ja kaikki tämä tapahtui avoimesti yksivuotiaan lapsen nähden. Todisteet näistä kaikista rikoksista olivat peräisin prostituoiduilta, jotka olivat kuulleet toisiltaan väitetystä hyväksikäytöstä, mutta jotkut heistä olivat ehkä myyneet seksipalveluita kyseiselle oikeuslääkärille. Muut todisteet, joihin vedottiin, olivat ’Lapsen kertomus’ äidin kertomana, muut todistajat (erityisesti valokuvaliikkeen omistajat), sekä kuolleesta ruumiista saatu oikeuslääketieteellinen näyttö. Tästä kaikesta oli saatavana vain hyvin vähän kriittistä analyysiä, ja siihen mitä oli julkaistu, käytiin käsiksi vihamielisesti ja jopa mustamaalaten.
Vahvat aggressiot joissain medioissa skeptisesti kirjoittavia kohtaan, sekä median tuki syyttäjälle ja poliisille edellyttävät keskustelua. Ruotsalainen media on yleensä hyvin skeptinen poliisin toiminnan suhteen, eikä ole tavallisesti hyväksynyt poliisin tai muitakaan virallisia versioita julkisuudessa käsitellyistä rikostapauksista. Erityisesti poliisin ja syyttäjän pyrkimykset todistaa selitystensä luotettavuuttaan pääministeri Palmen murhassa, ovat olleet epäonnistuneita (ensin oli kyse terroristista ja sitten mielenvikaisesta), ja media antoi paljon tilaa muunlaiselle spekuloinnille (11). Paloittelumurhan tapauksessa media näyttää kuitenkin ottaneen sen lähtökohdan, että epäillyt kuuluivat eliittiin ja uhrina oli huono-osainen. Tämä yksityiskohta teki tapauksesta erittäin sensaatiomaisen ja kelvollisen medialle, verrattuna siihen, että kyseessä olisi ollut esimerkiksi puolalainen teurastaja, joka olisi hyvinkin saattanut olla epäiltynä (12). Media ei missään mielessä yrittänyt puolustaa kahta mies-eliitin jäsentä, päinvastoin nämä ihmiset joutuivat median julkistamiksi ja todella julmasti kohtelemiksi. Tällä aiheutettiin heidän elämälleen valtavaa tuhoa.
Vahvin reaktio kohdistettiin Sosiaali- ja terveysviraston alaisuudessa olevaan Oikeuslääketieteen neuvostoon (13), joka oli todennut Rajsin arvion paloittelun todisteista puutteellisiksi. Neuvoston lausunto oli varsin hillitty ja faktaperusteinen, mutta osa mediasta piti sitä oikeudettomana ja herjaavana hyökkäyksenä Rajsia vastaan. Neuvoston päätös oli tasapuolinen eikä sitä olisi tullut kiistää Hallinto-oikeuden lopullisessa ratkaisussa vuonna 1991. Myös johtavaan todistajapsykologian asiantuntija Holgersoniin kohdistettiin hyvin negatiivisia ja halventavin kommentein kun hän totesi, ettei ’Lapsen kertomus’ ollut luotettava todistus. On merkille pantavaa, että jotkut mediat, mukaan lukien myös tärkeät laatulehdet väittivät, että tarinan oli kertonut lapsi itse lapsipsykologian ja lapsipsykiatrian eksperteille, vaikka tämä ei yksinkertaisesti ollut totta.
Oikeusistuimet ja hallinto
Rehellisyyden nimissä on todettava, että oikeudellinen järjestelmä ei ollut missään tapauksessa yhtä hyväuskoinen kuin media. Kuten olemme nähneet, se esitti vahvan vaatimuksen pääsyyttäjä Helinille esittää syytteet uudelleen, kun oikeudenkäytön virhe todettiin vuonna 1988. Hänellä oli tuolloin käytössään kaikki se näyttö jota tultaisiin käyttämään, ja osa siitä oli median ja tavallisen kansan suhteen erittäin vakuuttavaa. Hänen haluttomuutensa ja vastahakoisuutensa kuulla todistajina huumeidenkäyttäjiä ja prostituoituja, jotka olivat tuoneet esiin tietoja Teetin ja Catrinen välisistä suhteista, herättivät erittäin vahvaa kritiikkiä Hanna Olssonin ja feminististen mielipidejohtajien puolelta. Tiedämme, että Hovioikeus oli todennut poikkeuksellisessa interventiossaan (14), että murhasyyte ei tulisi kestämään. Epäiltyjen lääkärinoikeuksien pidättäminen, jota tuomioistuimet ja hallinnolliset päätöksentekoelimet käsittelivät useilla tasoilla ennen kuin lopullinen päätös tehtiin vuonna 1991, tapahtui voimakkaan julkisen mielipiteen painostamana.
Voimakas painostus kohdistui myös Korkeimpaan hallinto-oikeuteen, jotta se olisi tehnyt päätöksen. Lopulta se edellytti Hallinto-oikeutta ratkaisemaan asian tavalla, joka ei vastannut aikaisempaa lääkärinoikeuksien peruuttamista.
On paradoksaalista että Hovioikeuden interventio alioikeuden menettelyä kohtaan johti siihen, että syytetyt menettivät oikeuden valittaa asiastaan. Kuten edellä todettiin, alioikeus vapautti heidät muodollisesti, mutta tuomio oli muotoiltu siten, että heitä edelleen pidettiin syyllisinä. Vain syyttäjä (15) olisi tuolloin voinut valittaa päätöksestä. Hän ei tehnyt niin, ja on selittänyt tätä sillä, että kun Hovioikeus oli jo ottanut kannan, joten valittamisella ei olisi saavutettu mitään. Kuitenkin on niin, että myös hänen tehtävänsä on huolehtia syytettyjen oikeusturvasta, ja valittaminen olisi antanut heille mahdollisuuden kyseenalaistaa alioikeuden vastentahtoisesti tekemän vapauttavan päätöksen.
Poliittinen johto omaksui tapauksen suhteen hyvin matalan profiilin. Lääkäriliitto (Ruotsissa ammattiliitot ovat hyvin tärkeitä ja hyvin suuri osa ammattilaisista kuuluu niihin) aluksi puolusti epäiltyjä siinä, että he voisivat jatkaa ammattiaan, kun heidät oli vapautettu syytteistä. Tämä asenne kuitenkin jakoi liiton, kun suuri joukko erittäin vihaisia naislääkäreitä protestoi.
Puolustusasianajajan tehoton toiminta
Luottamus psykologeihin ja psykiatreihin on niin suuri, että ilmeisesti vain harvat asianajajat kyseenalaistavat heidän sanomisiaan tuomioistuimessa, ja puolustusasianajajien tehottomuus on täysin ilmeistä. Scharnberg on äskettäin osoittanut, että nimenomaan puolustusasianajajat ovat ruotsalaisen oikeusjärjestelmän heikko lenkki (Scharnberg 1998). Nyt käsillä olevassa tapauksessa jopa yhden puolustusasianajajan alainen totesi julkisesti uskovansa syytettyjen syyllisyyteen.
Puolustusasianajajien tehottomuus johtuu mahdollisesti osittain siitä, että he eivät olleet valmistautuneet tekemään kriittistä analyysiä asiakastaan vastaan todistavien psykiatrien todisteista. Ehkä he eivät myöskään olleet täysin vakuuttuneita siitä, että heidän asiakkaansa olivat syyttömiä. Tarina ei ollut koskaan esillä mediassa kokonaisuutena, ja media esitti tapauksen syytettyjen kannalta erittäin negatiivisessa valossa.
Feministinen ja anti-insestinen liike
Olsson teki onnistuneen feministisen tematiikan intervention artikkeleillaan ja kirjallaan (Olsson, 1990) (16). Hän piti selvyytenä, että epäillyt olivat syyllisiä, ja piti skandaalina ja naisten alistamisena sitä, että epäillyt vapautettiin murhasyytteestä. Feministiryhmät muodostivat vahvan mielipiteen ja kirjoittivat lukuisia kirjeitä oikeusistuimille ja viranomaisille vaatien, että ainakin epäiltyjen lääkärinoikeudet on peruutettava (Lindeberg, 1999). On mielenkiintoista, että Olssonin kirja ilmestyi ennen lopullista ratkaisua, jolloin lääkärinoikeuksien kohtalo oli vielä erittäin epävarma. Uusintapainoksessa vuonna 1994 oli Catrinen sisaren esipuhe, mutta kirjassa ei kerrottu mikä tapauksen lopputulos oli. Lukija, joka lukee ainoastaan Olssonin kirjan, jää siis tietämättömäksi lopputuloksesta, eikä hänen vihansa laannu kirjan julkaisemisen jälkeisillä tapahtumilla.
Paloittelumurhaa kohtaan tunnettu valtava kiinnostus ja raivo on nähtävä osana nousevan feminismin ja insestiuskon raivoa. 1980-luvulla aikaisempi 1960 ja 1970-lukujen seksuaalinen liberalismi alkoi väistyä moralismin ja puritaanisten asenteiden tieltä mahdollisesti AIDS-epidemian vuoksi (17). Mutta miten insestiin liittyvä raivo on selitettävissä? Sitä voidaan tarkastella miehen ja naisen roolien muuttumisen ja perheen statuksen heikentymisen näkökulmasta. Nämä muutokset tapahtuivat 1970 ja 1980-luvuilla. Naiset eivät enää olleet kotona pitämässä lapsiaan jatkuvasti silmällä, vaan heidän oli jätettävä lapset päiväkoteihin luodakseen omaa uraansa. Kotiäideille rypistettiin halveksien otsaa, ja uusi verolaki rankaisi siitä ankarasti. Nämä suuret pitkään voimassa olleiden normien muutokset ovat herättäneet syyllisyyden tunteita ja ahdistusta naisten keskuudessa erityisesti lasten tilanteen vuoksi.
Tänä ajankohtana anti-insestinen liike oli aallon harjalla, eikä siitä ollut tehty kriittistä analyysiä, joka tuli vasta 1990-luvulla (Öhrström, 1996). Monet ihmiset uskoivat, että insesti on erittäin laaja ongelma ja että varsin suuri osa kaikista lapsista, etenkin tytöistä, oli riskiryhmä. Monet myös uskoivat, että psykologit ja psykiatrit voivat diagnosoida insestin testeillä ja käyttäytymisen tarkkailulla, ja että oli olemassa insestin ’oireet’.
Jopa syytökset satanistisista rituaaleista ja organisoiduista kulteista olivat rantautuneet Skandinaviaan USA:n tapahtumien vaikutuksesta. Nykyään on tietenkin lukuisia tarinoita satanistisista insestikulteista, jotka on osoitettu paikkansapitämättömiksi (La Fontaine, 1998). Ruotsissa on ollut muutamia tapauksia. Norjassa oli Bjugnin tapaus, jossa pieni yhteisö sai kärsiä, kun laajalle levinneet syytökset alkoivat esikoulusta ja levisivät yhteisön johtohahmoihin (Kringstad, 1997). Bjugnin tapauksessa ketään ei tuomittu, mutta kunnanhallitus ilmaisi uskonsa ainakin joidenkin epäiltyjen syyllisyyteen (tai ehkä vain yhden), myöntämällä lapsille taloudellisia korvauksia. Jotkut Bjugnin lapsista, mutta eivät kaikki, ovat sittemmin peruneet syytöksensä. Nimettömänä pysytelleen asiantuntijan mukaan fyysiset tutkimukset, joka olivat lääketieteen asiantuntijoiden mukaan kaikkein vahvin todiste siitä, että hyväksikäyttöä oli tapahtunut, eivät ole nykytiedon valossa luotettavia.
Bjugnin tapauksessa näkyy, miten hallintoviranomaiset, toisin kuin oikeusistuimet, helposti uskovat järkyttäviin syytöksiin. Paloittelumurhassa Sosiaali- ja terveyshallitus jopa virallisesti argumentoi, että verrattuna rikosprosessiin pitävää näyttökynnystä tulee alentaa päätettäessä lääkärinoikeuksien poistamisesta. Korkein hallinto-oikeus kuitenkin hylkäsi tämän vaatimuksen. Toisena esimerkkinä se, että Psykologiliitto julkaisi kannanoton, jossa se irtisanoutui Holgersonin käsityksistä oikeuspsykologina.
Psykologien nousu
Traditionaalinen perhemalli sukupuolijakoon perustuvine rooleineen alkoi murtua 1960-luvulla (Barnett & Hyde, 2001). Vanhemmuudesta tuli seikka, jota asiantuntijat osaavat ja heidän tulee opettaa sitä. Asiantuntijat ja koulutuksen saanut päiväkotien henkilökunta ovat pystyvämpiä huolehtimaan lapsista kuin vanhemmat. Nobelin palkinnon saaneet, hyvin vaikutusvaltaiset sosiaalidemokraatit, Alva ja Gunnar Myrdal olivat julkistaneet tämän ideologian paljon puhutussa kirjassaan jo 1930-luvulla (Myrdal & Myrdal, 1934). Lasten kasvatuksen kollektiivisuus ja ’social engineering’ olivat näiden ideologisten ajatusten perusta, jota kannattivat lukuisat sosialismin eri haarat.
Uudet ja voimakkaasti lisääntyneet ryhmät, psykologit, psykiatrit ja sosiaalityöntekijät institutionalisoivat vanhemmuudelle asetettavat vaatimukset, jotka eivät ole sen koommin vähäisiä kuin selkeitäkään. Uudet asiantuntijajoukot esittivät, että he voivat formuloida vanhemmuuden edellytykset kuten ’lapsen tarpeiden huomioiminen’, ’rajojen määritteleminen’, sekä sellaisen epämääräisen ilmiön kuin ’symbioottinen suhteen’, ’välttäminen’ jne. Valtiovalta mielihyvin hyväksyi vaatimukset tällaisten normien ja oppien tieteellisistä perusteista, ja ensimmäistä kertaa vuonna 1978 palkitsi psykologit virallisella sertifikaatilla, jonka myöntää Sosiaalihallitus. Näin hallitus virallisesti hyväksyi sen, että psykologien toiminta perustuu kunnioitettavalle ja luotettavalle tieteelle.
Vastaavia vaatimuksia on USA:ssa voimakkaasti kritisoitu (Dawes, 1994; Hagen, 1997). ’Keskustelulla parantamisen’ terapiaa voi yhtä hyvin tuottaa älykäs ja kypsä henkilö, jolla ei ole koulutusta psykologiaan tai psykiatriaan (Strupp & Hadley, 1979). Persoonallisuustestien ja kliinisten arvioiden pätevyyttä oikeudellisissa yhteyksissä on kyseenalaistettu, ja tukea tällaiselle pätevyydelle on vahvoista väitteistä huolimatta kyetty esittämään kovin vähän. Silti tällaisia väitteitä esitetään edelleen ja niihin myös uskotaan (Sjöberg, 1998-99).
Nämä uudet asiantuntijat saivat merkittävästi valtaa tuomioistuimissa ja sosiaaliviranomaisten keskuudessa, ja heidän lausuntonsa ratkaisivat perheiden kohtalon. Valtiovalta on ollut innokas tarttumaan asioihin ja tuhansia lapsia on joka vuosi otettu vanhemmiltaan ja sijoitettu sijaiskoteihin (tämä käytäntö jatkuu edelleen). Viranomaiset eivät ole seuranneet lasten olosuhteita sijaiskodeissa, eikä valituksia näiden kotien olosuhteista ole pidetty luotettavina. Sosiaaliviranomaisten toimivalta on niin laaja, ettei niiden tarvitse pelätä tuomioistuinta. Esimerkiksi jos isää syytetään insestistä ja tuomioistuin vapauttaa hänet, lapsi (usein kaikki lapset) otetaan silti pakkohuostaan ja sijoitetaan sijaisperheeseen. Päätöstä ei muuteta, vaikka oikeus toteaa syytteet perusteettomiksi. Muutama tällainen tapaus on menestynyt Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa, mutta prosessi siellä on hidas ja epävarma. Ruotsin valtion ja perheen välillä on joskus päästy näissä tilanteissa keskinäiseen sopimukseen, ja ne tulevat valtiolle halvoiksi, tai sitten ruotsalaiset viranomaiset ovat olleet piittaamatta ihmisoikeustuomioistuimen päätöksistä.
Kaikki nämä eivät ole olleet insestitapauksia, vaan myös väitteitä laiminlyönnistä. Keskustelu ruotsalaisesta ’lapsi-gulakeista’ on ollut aktiivista 1980-luvulta lähtien, kun jotkut tapaukset saivat suurta julkisuutta esimerkiksi niin kutsuttu Alexanderin tapaus (Wolff, 1986). Tämä tapaus osoittaa, miten sosiaaliviranomaiset juuttuvat menettelytapoihinsa, vaikka olisi täysin kattava näyttö siitä, että he ovat tehneet virheen. Psykologit ovat näissä prosesseissa usein tärkeässä tukea antavassa roolissa tekemällä tutkimuksia ja usein testaamalla lapsia ja päätymällä ’tieteellisiin’ johtopäätöksiin, joilla tuetaan viranomaisen interventiota.
Eräässä viimeaikaisessa tapauksessa isältä kiellettiin oikeus tavata tytärtään epämääräisien ’todisteiden’ varjolla, jotka koostuivat tytölle tehdyistä projektiivisista testeistä. Yksi niistä on tunnettu amerikkalainen testi CAT (Children’s Apperception Test), ja toinen paikallinen variaatio, nk. Erika-metodi, joka perustuu lapsen leikin tarkkailuun. Jälkimmäinen ei perustu millekään mainitsemisen arvoiselle tutkimukselle (Sjöberg, 1997, 2000). Edellinen menetelmä on joutunut äskettäin vakavan kritiikin kohteeksi (Knoff, 1998; Reinehr, 1998). Eräs vanhempi lääketieteen tutkija kanteli Ruotsin Psykologiliittoon vaatien näiden menetelmien tieteellisiä perusteita, kun yksi sen liiton jäsenistä oli käyttänyt niitä, ja ne olivat hänen käsityksensä mukaan keskeisiä tekijöitä hänen elämänsä tuhoamisessa. Pitkän odottelun ja useiden muistutuskirjeiden jälkeen liiton puheenjohtaja informoi häntä joistakin tutkimuksista koskien aikuisille potilaille tehtyjä Rorschach testejä. Rorschachia on oikeutetusti arvosteltu sen kyseenalaisen validiteetin vuoksi. Vaikka voitaisiin esittää, että se on jossain määrin validi, sitä ei voida muuntaa kokonaan muunlaiseksi projektiiviseksi testiksi, jota käytetään tyystin toisiin tarkoituksiin, jossa kohteena ovat lapset, eivät aikuiset. Tapaus osoittaa varsin selvästi, että Psykologiliitto hyväksyy näiden testien käyttämisen kyseisenlaisissa tilanteissa, ja ettei ole tarpeen sen enempää perustella testaamista juuri kyseistä valitusta koskevassa asiassa.
Oikeuspsykologinen perspektiivi
Analysoin nyt paloittelumurhaa siinä annettujen oikeuden päätösten suhteen, sekä yleisempää taustaa, joka todennäköisesti vaikutti kaikkiin tai ainakin suureen osaan niistä ihmisistä, jotka noita päätöksiä tekivät.
Tapaus on hyvin monimutkainen ja kehittyi pitkän ajan kuluessa. Kyseisiä lääkäreitä vastaan ei ollut minkäänlaisia fyysisiä todisteita, ei myöskään ketään joka olisi voinut todistaa murhasta tai naisen ruumiin paloittelusta. Tapauksesta muodostetut mielipiteen vaihtelivat suuresti, mutta on oikeutettua sanoa, että tuomioistuinten enemmistön mielipide oli se, että miehet ovat todennäköisesti syyllisiä, vaikka ei ollut riittävän vahvaa näyttöä heidän tuomitsemiseensa. Pääasiallinen näyttö heidän syyllisyydestään oli seuraava:
* Lapsen kertomus äidin kertomana ja raportoimana.
* Tunnistusrivistöstä valokuvausliikkeen omistajien antamat päätelmät.
* Lisäksi Teetin persoonallisuudessa ja käyttäytymisessä oli joitakin poikkeavia piirteitä, jotka tekivät mahdolliseksi ja jopa todennäköiseksi, että hän oli syyllinen.
Syyllisyyden perusteet ovat heikot. Ensinnä lapsen kertomus oli pelkää kuulopuhetta, ja on erittäin epätodennäköistä, että lapsi olisi voinut muistaa sellaisia tapahtumia, jotka tapahtuivat hyvin varhain hänen elämässään. Merkittävät lapsen todistusta koskevat tutkimukset osoittavat, että vaarana on se, että aikuisen johdattelemana lapset esittävät paikkansa pitämättömiä syytöksiä (Ceci & Bruck, 1995). Käsillä olevassa tapauksessa lapsen äidillä oli rajattomat mahdollisuudet pitkän ajan kuluessa ohjata lastaan luomaan vääriä muistikuvia. On myös todennäköistä, että äidillä oli motiivi tähän, koska hän tunsi voimakasta vastenmielisyyttä ja epäluuloa Teetiä kohtaan, ja hänellä oli menossa konflikti entisen aviomiehensä kanssa. Tämä ei tarkoita tietenkään sitä, etteikö äiti itse uskonut, että tyttären muistikuvat olivat tosia.
Tunnistusrivistö oli järjestetty ammattitaidottomasti. Ei voida sulkea pois sitä, että vastuussa ollut poliisimies enemmän tai vähemmän tietoisesti ohjasi todistajat tunnistamaan kyseiset lääkärit. Tunnistaminen oli varsin epävarmaa, eikä yhdenmukaista. Myöhemmin selvisi, että laittomat valokuvat ruumiinavauksista eivät olleet missään mielessä harvinaisia kyseisellä alueella (valokuvaliike oli hyvin lähellä Oikeuslääketieteen laitosta). Elävät muistikuvat, joita valokuvausliikkeen omistajilla oli kammottavista kuvista, saattoivat olla peräisin kokonaan muusta lähteestä kuin Catrinen ruumiin paloittelu.
Persoonallisuuteen liittyvät argumentit, erityisesti Teetiä koskien, ovat saattaneet merkittävällä tavalla vaikuttaa tuomioistuimen arvioon tapauksesta, vaikka ne virallisissa lausunnoissa ne ovatkin perifeerisiä. Se, että henkilö on prostituoitujen asiakas, huomattavan kiinnostunut väkivaltaisista elokuvista, ja erittäin kiinnostunut työstään ruumiinavauksissa, ei todista siitä, että hän olisi murhaaja. Mikään näistä ominaisuuksista ei ole millään tavoin ainutlaatuinen. Ainutlaatuista sen sijaan on olla murhaaja. Ruotsissa murhien määrä on hyvin alhainen, koko maassa vain noin 300 vuodessa, kun väkiluku on noin 9 miljoonaa. Näin ollen todennäköisyys siihen, että joku on murhaaja, on erittäin alhainen. Peruslukujen harha on hyvin tiedossa (Tversky & Kahneman, 1974). Ihmiset tekevät todennäköisyysolettamia ottamatta huomioon peruslukuja, ja heihin vaikuttaa voimakkaasti poikkeavuus. Tässä tapauksessa Teet on saattanut hyvinkin vaikuttaa piirteidensä perusteella todennäköiseltä tappajalta, mutta sellainen olettamus olisi kovin harhaanjohtava ja perusteeton.
Tapauksen kehittyminen osoittaa voimakasta hypoteesi-vetoista prosessia. Alusta lähtien vastuussa olleilla poliisimiehillä oli vahvoja epäilyjä Teetin suhteen, johtuen hänen ensimmäisen vaimonsa kuolemaan liittyvistä erikoisista olosuhteista. Heitä häiritsi ja vaivasi se, että hän oli prostituoitujen asiakas, mitä pidettiin sopimattomana käyttäytymisenä henkilöltä joka työskenteli oikeuslääketieteen alalla ja siten läheisissä suhteissa poliiseihin. Teetin käyttäytyminen herätti närkästystä ja myös epäluuloja muissa ihmisissä, etenkin Thomaksen vaimossa. Havaitsemme tässä hitaan kehityksen Teetin määrittelemisessä mahdolliseksi tappajaksi, jota prosessia media tuki.
Tosiasiassa media ryhtyi tyypilliseen psykologisointiin. Useille kirjoittajille oli helppoa rakentaa ja tuottaa näkemyksiä siitä, että nämä kaksi lääkäriä oli syyllisiä väitettyihin tekoihin. Ja jälleen Teetin erikoinen persoonallisuus ja käyttäytyminen olivat hedelmällistä materiaalia syyllisyyden rakentamisessa. Tuomioistuinten jäsenet eivät olleet immuuneja median vaikutukselle, ja sen lisäksi heillä itsellään oli mahdollisesti samanlaista taipumusta näkemysten luomiseen ja ennenaikaisten johtopäätösten tekemiseen.
On aiheellista tutkia, olisiko erilainen oikeuspsykologinen menettely ollut avuksi tässä tapauksessa ja vähentänyt sen laajoja seuraamuksia. Vastaus on epäilemättä kyllä. Alkuperäinen lapsen kertomuksen luotettavuuden arviointi oli spekulatiivinen ja sinisilmäinen, kuten ylempänä todettiin. Ongelmana tässä näyttää olleen konsulttien lähtökohtana ollut psykodynaaminen viitekehys. Nykyinen muistin ja suggestion tutkimus asennoituu huomattavasti skeptisemmin kuin he tekivät.
Lisäksi ne tiedot joita silminnäkijän todistuksesta ja tunnistusrivistöistä tunnistamisen virheistä oli olemassa, olisi edellyttänyt muunlaista menettelyä tunnistuksen järjestämisessä. Kun näin ei ollut, olisi tuotettuun todistusmateriaaliin tullut suhtautua skeptisesti. Olisi lisäksi ollut tärkeää perehtyä yleisyyslukuihin. Esimerkiksi miten yleistä oli, että sillä alueella valokuvaliikkeessä oli kauhistuttavia valokuvia ruumiinavauksesta. Tuohon aikaan esitettiin, että tapaus olisi ollut täysin ainutkertainen, mutta nyt näyttää siltä, että näin ei olisi ollut.
Ihmisen arviointivirheitä koskeva tutkimus on laajaa. Jotkut tutkimusten dokumentoimat ilmiöt, kuten heuristisesta lähtökohdasta johtuvat todennäköisyysolettamat ovat tapauksen kannalta relevantteja. Sellaisia virheitä ovat saattaneet tehdä sekä tuomarit että media ja jopa puolustusasianajaja.
Olisiko nämä virheet voitu välttää? Ehkä ei sittenkään. Viimeisimmissä kuulemisissa Hallinto-oikeudessa 1991 Holgerson ja Hellbom kritisoivat voimakkaasti sekä lapsen kertomuksesta annettua naivia lausuntoa että tunnistusrivistöä. Tästä huolimatta lääkäreiltä vietiin oikeudet ammatinharjoittamiseen. Tämä voi johtua siitä, että oikeudet uskoivat enemmän alkuperäisiin arvioihin lapsen kertomuksesta ja tunnistusrivistön tuloksiin. Tai tämä on voinut johtua kokonaan tai osittain tähän tapaukseen liittyvästä hyvin voimakkaasta mielipiteiden paineesta.
Tapauksen tämänhetkinen tilanne
Paloittelumurhan vanavedessä Ruotsissa on ollut useita muita tapauksia, joissa epäillyt on tuomittu hyvin heikkojen todisteiden perusteella. Se kuinka monia, ei ole tiedossa, mutta aiheesta löytyy laaja dokumentointi (Scharnberg, 1996a, 1996b; Öhrström, 1996). Scharnberg on dokumentoinut 50 tapausta. Media on erittäin kiinnostunut raportoimaan kaikki lasten seksuaalisen hyväksikäytön tapaukset, ja jotkut tapaukset, joissa päiväkodin henkilökuntaa on epäilty, ovat saaneet viime aikoina valtavasti huomiota.
Pieni todistajapsykologien ryhmä, joka työskentelee Trankellin luomalla traditiolla (Trankell, 1972), on erikoistunut todistajien – usein lapsien – esittämien todistelujen kriittiseen tarkasteluun. Heidän toimintansa on ollut, ja on edelleen suuria ristiriitoja herättävää. Tästä on esimerkkinä voimakkaat emootiot, joita Hellblom Sjögrenin aihetta käsittelevä erinomainen kirja herätti (Hellblom Sjögren, 1997; Sjöberg, 1998). Asiaa käsitteli kirjakatsauksessaan lainoppinut Diesen (Diesen, 1997-98) Ruotsin johtavassa tieteellisessä juridiikan lehdessä.
Lindebergin kirja käsillä olevasta tapauksesta julkaistiin tammikuussa 1999 ja se sai välittömästi poikkeuksellisen suuren huomion mediassa. Useat lehdet julkaisivat, eivät vain yhtä vaan useita juttuja ja haastatteluja, ja reaktiot olivat hyvin polarisoituneita. Jotkut tunnetut kirjoittajat ja journalistit ylistivät kirjaa, ja toiset tuomitsivat sen esimerkkinä naisten halventamisesta. Jotkut keskusteluun osallistujat argumentoivat, että vaikka lääkärit olisivatkin syyttömiä murhaan, heidän oikeutensa tuli peruuttaa, koska he olivat harrastaneet perverssiä seksiä. On lisättävä, että oikeuksien peruuttaminen, jolla on erittäin vakavat seuraamukset kyseiselle ihmiselle, on erittäin harvinaista ja edellyttää vakavia rikoksia. Prostituoidun asiakkaana oleminen on nykyään Ruotsissa laitonta (18), mutta ei ollut 1980-luvulla. Insesti on tietenkin vakava rikos ja oli sitä myös 1980-luvulla. Tässä vaiheessa syytteet eivät olleet olennainen syy oikeusprosesseissa, jotka johtivat lupien peruuttamiseen, eikä syytteitä nähty ilmeisesti kovin hyvin perusteltuina (19).
Vuonna 1999 lääkärit valittivat Korkeimpaan hallinto-oikeuteen saadakseen tapauksensa uuteen käsittelyyn. Tällöin myös media toi julkisuuteen tapaukseen liittyviä, tärkeitä uusia vihjeitä, jotka oli ilmeisesti toimitettu poliisille johtuen Lindebergin kirjan saamasta suuresta julkisuudesta. Esitettiin että oli olemassa luotettava todistajalausunto, joka varmensi, että Catrine oli elossa vielä hyvän aikaa sen päivän jälkeen, jonka syyttäjä oli nimennyt kuolinpäiväksi vuoden 1988 oikeudenkäynnissä (Annerud, 1999). Kesäkuussa 1999 johtava iltapäivälehti Aftonbladet julkaisi kolme artikkelia. Cantwell kirjoitti, että poliisi tekee erittäin ahkerasti työtä löytääkseen uuden epäillyn, ja että he olivat vakuuttuneita, että kaksi lääkäriä oli viattomia (Cantwell, 1999). Keskeinen todiste siitä, että Catrine oli elossa vielä Helluntain jälkeen 1984, oli väitteen mukaan unohtunut poliisilta, koska siihen kohdistui pääministeri Palmen murhan jälkeen vuonna 1986 valtava paine, jolloin henkilöstö vaihtui ja tehtiin uudelleenjärjestelyjä. Näyttää siltä, että virhe tehtiin kirjattaessa yhtä keskeistä todistajalausuntoa koskien Catrinen aktiviteetteja Helluntailoman jälkeen, joten todistusta ei otettu huomioon. Tukholman yliopiston kaksi lakitieteen opiskelijaa esitti kriittisen teesin, että poliisi tai syyttäjä eivät tutkineet Catrinen liikkumisia tarpeeksi tarkasti (Styrlin & Nyberg, 1999). Catrinen tiedetään käyttäneen jotain injektoitavaa huumetta murhaa edeltävänä sunnuntaina, mutta ruumiista ei ruumiinavauksessa löytynyt niin paljon huumetta, että sen perusteella voitaisiin varmistaa ’virallinen’ kuolinpäivä.
Vuonna 2001 sekä Korkein oikeus että Korkein hallinto-oikeus kielsivät lääkäreiltä uuden oikeudenkäynnin. Niiden mukaan uusi todistusaineisto jostakin toisesta rikoksen tekijästä ei ollut tarpeeksi vahva, ja alioikeuden esittämät tekniset, juridiset argumentit hylättiin sillä perusteella, ettei vapauttavasta tuomiosta voi valittaa. Nyt lääkärit harkitsevat tapauksen viemistä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen.
Lisääkö tapaus oikeuspsykologista tietoa?
Miten tällaisesta tapauksesta voitaisiin saada jotain yleisempää hyötyä? Mielestäni paras tapa tapauksen hyödyntämiseksi on kehittää vaihtoehtoisia periaatteita ja hypoteeseja, jotka siinä tulee esiin ja joita se ilmentää. Tapauksen perusteella voidaan muotoilla kuusi uuden tutkimuksen periaatetta ja pääkohtaa. Niistä voi olla hyötyä kun kootaan tietoa tästä ja muista tapauksista:
1) Poikkeavalla tavalla käyttäytyvien stigmatisointi. Lääkäreiden stigmatisoinnin prosessi (Goffman, 1963) alkoi joidenkin päätoimijoiden epäluuloista, joka kohdistui toisen lääkärin epätavalliseen käyttäytymiseen ja persoonallisuuteen. On mahdollista, että poikkeavat ihmiset joutuvat riskitilanteisiin, kun asiaan liittyy muita tekijöitä, joiden vuoksi on löydettävä syyllinen. Poikkeavuus voi olla täysin viatonta, mutta luoda pohjan vaarallisille skenaarioille. Pohditaan tapausta Michaels (Bruck & Ceci, 1995), jossa kyseessä oli lastentarhanopettaja. Häntä syytettiin ja hänet tuomittiin useiden lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Saattaa olla, että hän on käyttäytynyt joskus oudosti (puhunut itsekseen). Monien ihmisten mielissä on lyhyt askel siihen, että jos henkilö on vähän omituinen, hän saattaa syyllistyä vakaviin, perversseihin rikoksiin. Näin ollen on mahdollista, että poikkeava käyttäytyminen, vaikka se olisi itsessään viatonta, voi olla peruste vihamielisten skenaarioiden rakentamiseen, mikäli sellainen tilanne tulee vastaan.
2) Esiintyvyyslukujen kieltäminen. Toisen lääkärin käyttäytyminen oli poikkeavaa, mutta ei mitenkään erityisesti sellaista. Se kuului varmasti normaalisuuden rajoihin, mitä murha aivan varmasti ei ole. Johtopäätös murhasta sisältää erittäin poikkeavan käytöksen, ja näyttö oli selkeästi tuomitsemiseen tarvittavan perustellun epäilyn alapuolella. Kuitenkin monet olivat sitä mieltä, että lääkärit olivat syyllisiä ja heidän elämänsä tuhottiin. Esiintyvyyslukujen kieltämisestä on hyvää dokumentointia tutkimuksessa, joka koskee tuomioita ja päätöksentekoa (Kahneman & Tversky, 1984). Näille ilmiöille on todennäköisesti hyvin hedelmällisiä sovelluksia oikeudellisissa yhteyksissä.
3) Ennenaikainen päätöksenteko. Tapaukseen käytettiin merkittävän paljon resursseja, mutta jotkin esiin tulleista seikoista jätettiin huomiotta ja tutkijat keskittyivät toimimaan lääkäreitä vastaan. Näyttää siltä, että nämä tunteet kehittyivät hyvin varhaisessa vaiheessa asiaa selvittäneiden poliisien ja syyttäjien keskuudessa, ja lääkäreitä pidettiin syyllisinä. Kukaan ei tietenkään tiedä, kuka oli syyllinen, mutta tutkinnan tason nostamiseksi olisi ollut tärkeää suhtautua asiaan avoimemmin mielin. Ongelma on samanlainen silloin, jos joudutaan päättämään valehteleeko henkilö. Se on vaikeampaa kuin useimmat luulevat (Vrij, 2000), mutta se voidaan tiettyyn rajaan asti selvittää pitämällä mieli avoimena. Tapauksen olosuhteista johtuvien odotusten ja keksittyjen skenaarioiden olemassa luo heikkotasoisissa tutkimuksissa mielenkiintoisia olettamia.
4) Retoriikan käyttö vastuun välttelyssä. Tapaus ei ole Ruotsin oikeusjärjestelmälle kunniaksi. On selvää, että oikeusistuimet ja viranomaiset taipuivat julkiseen raivon edessä enemmän kuin olisi pitänyt, ja se mitä tapahtui, on vieläkin, joulukuussa 2001 jatkuvan hämmennyksen lähde. Pääsyyttäjä Helin väittää unohtaneensa tekemänsä virheet eikä osaa selittää niitä. Nykyinen pääsyyttäjä (Bjarne Rosen) kieltäytyy harkitsemasta asiaa uudelleen sen perusteella, että lääkärit on vapautettu, eikä heitä voida sen enempää vapauttaa (21). Samaa argumenttia käytti yleinen syyttäjä vuonna 1991 todetessaan, että oikeuden päätöksellä siitä, että lääkärit olivat syyllistyneet paloitteluun, ei ollut juridisia seuraamuksia, joten lääkäreille ei tule myöntää uutta oikeudenkäyntiä. Molemmissa tapauksissa retoriikka on kyynistä ja harhaanjohtavaa, koska lääkärit ovat joutuneet suuresti kärsimään tilanteesta. Retoriikassa sanojen merkitystä muutetaan enemmän tai vähemmän ovelasti, jotta voidaan saada kuulija vakuuttuneeksi, tai kiusalliset vaatimukset ja väitteet vaiennetuiksi. Perspektiivin muuttaminen on tavallista keskusteltaessa monista yhteiskunnallisesti kuumista aiheista (Sjöberg & Montgomery, 1999). Sen yleisyys ja käyttö juridisissa yhteyksissä on mielenkiintoinen kysymys.
5) Liiallinen usko muistojen palautumiseen. Käsillä oleva tapaus on yhdessä mielessä vain yksi monista, joissa luottamus palautettuihin muistikuviin – tässä olivat kyseessä lapsen muistikuvat, on suuresti liioiteltua. ’Lapsen kertomuksen’ tuotti äiti tyystin kontrolloimattomissa olosuhteissa, ei siis kukaan ammattilainen. Kaksi asiantuntijaa, jotka todistivat kertomuksen luotettavuudesta, liikkuivat todella heikoilla jäillä. Totuuden nimissä on lisättävä, että tämä tapahtui vuonna 1984, jolloin nykyinen keskustelu muistojen palautumisesta oli tuskin alkanut. Todennäköisesti lapsen kertomukseen olisi tänä päivänä suhtauduttu huomattavasti skeptisemmin, mutta se ei ole varmaa. Gudjonsson on havainnut Englannissa skeptistä suhtautumista palautettuihin muistoihin (Gudjonsson, 1997).
6) Arkipsykologia ja oikeusistuimet. Muistojen palautumisen ongelma on vain yksi esimerkki intuition voimasta, tai kansanomaisista uskomuksista. Näytetään uskovan, että muistoja voidaan repressoida ja myöhemmin palauttaa dramaattisine yksityiskohtineen. Ehkä tavalliselle lautamiehelle ei ole selvää, että tällaiset kertomukset voivat olla täysin virheellisiä, kun ne kerrotaan auktoriteettihahmon vaikutuksen alaisena, kuten psykologin, poliisin tai vanhemman. Mikä tekee todistuksen menneistä tapahtumista luotettavaksi? Miten tuomarit, syyttäjät, poliisit ja puolustusasianajajat tekevät päätelmiä tästä? Granhag ja Strömwall tekivät joku aika sitten kyselyn ja havaitsivat, että oikeuslaitoksen jäsenillä oli tyystin virheellisiä olettamia siitä, mikä osoittaa muistellun kuvauksen luotettavuutta (Granhag & Strömwall, painossa). Heidän tekemänsä oletukset ja johtopäätökset ovat todennäköisesti varsin keskeisiä tuomioistuimen toiminnassa. Asiasta tulee saada kiireesti lisätutkimusta.
Johtopäätökset
Paloittelumurha, joka on toiseksi tärkein tapaus Ruotsalaisissa murhatapauksissa 1900-luvulla, tuli mediaan 1980-luvun puolivälissä, kun huoli insestistä ja lasten hyväksikäytöstä oli suurimmillaan. Tapauksen hirvittävät yksityiskohdat tekivät sen hyvin myyväksi mediassa, ja monet tunsivat ja ilmaisivat rehellistä raivoa väitetyn murhan, lapsen hyväksikäytön ja ihmissyönnin vuoksi. Tämä on ymmärrettävää ja hyväksyttävää, jos lähdetään siitä, että median antama kuva ja syyttäjän esittämä olisi ollut totta ja sellaiseksi osoitettu. Näin ei kuitenkaan ollut. Todisteet kaatuivat erittäin kyseenalaiseen ’Lapsen kertomukseen’, jonka tukena oli kehno psykologinen analyysi, sekä tunnistusrivistöön, joka myös oli hyvin kyseenalainen. Mitään fyysisiä todisteita ei ollut. Epäillyt vannoivat kaiken aikaa syyttömyyttään. Pelkästään aikatekijät osoittivat, että murhaa ei ollut tehty syyttäjän esittämällä tavalla. Toisaalta oli olemassa ainakin yksi muu epäilty, joka oli paljon todennäköisemmin syyllinen (12). Tämän lisäksi oikeusjärjestelmä toimi tässä nimenomaisessa tapauksessa poikkeuksellisilla ja erittäin kyseenalaisilla tavoilla, luultavasti suurelta osin epäiltyihin kohdistuneiden julkisten tunteiden vuoksi. Alioikeuskäsittelyn lopullinen päätös, eli vapauttaminen sekä siihen liittyvä stigmatisoiminen ja lääkärilupien menettäminen, oli epäilyille tuhoisaa, eikä päätöksestä voinut muotoseikkojen vuoksi valittaa.
Korkeatasoinen oikeuspsykologinen työ koko tapauksessa olisi mahdollisesti auttanut toimimaan järkevämmin ja oikeudenmukaisemmin. Olisi ollut erittäin tärkeää että prosessi olisi ollut alusta lähtien korkeatasoinen, koska se kehittyi erittäin pitkän ajan kuluessa, jolloin luotiin odotuksia, jotka johtivat uusiin odotuksiin. Saattaa olla varsin vaikeaa kääntää prosessin suuntaa, kun se on lähtenyt tietyille urille. Käsillä olevassa tapauksessa oli jonkin verran erittäin hyvää oikeuspsykologista työtä, mutta se tuli mukaan vasta aivan viimeisessä vaiheessa, jolloin käsityksiä syyllisyydestä oli erittäin vaikea muuttaa, kun asiaan liittyi valtaisa julkinen raivo, joka vaati toimia lääkäreitä vastaan.
_______________________________
1. Olen kiitollinen professori Robyn Dawesille, tri Astrid Holgersonille ja Per Lindebergille heidän kommenteistaan tähän käsikirjoitukseen.
2. Vain syytettyjen ja uhrin etunimiä käytetään.
3. Tämä teema oli hyvin näkyvä mediassa ja joitakin videoista näytettiin oikeudessa. Ilmeisesti ei ollut vältettävissä, että ’nuuska elokuva’, urbaani legenda ilmestyi ja siinä viitattiin todellisista murhista tehtyihin elokuviin. Mitään sellaisia ei ole koskaan löytynyt, ja legenda voidaan jäljittää 70-luvulle, jolloin nokkela tuottaja kääri suuret taloudelliset voitot levittämällä tällaista juttua omasta elokuvastaan (Stine, 1999). Teet oli katsellut ’roiske elokuvia’ eli väkivaltaa, jonka ei väitettykään kuvaavan todellisia tapahtumia.
4. Väitettiin että paloittelija oli ammattilainen ja hyvin ovela, ja halusi hämätä poliisia, joten hän teki joitakin sellaisia leikkauksia, jotka näyttivät epäammatillisilta. Tai vähemmän yleinen väite, että paloitteluun osallistui kaksi ihmistä. Se miten ammatillisesta tiedosta ja kokemuksesta oli kyse, ei ole selvää. Ehkä teurastaja tai metsästäjä olisi osannut tehdä tämän yhtä hyvin kuin erikoistunut lääkäri.
5. Pään puuttuminen saattaa viitata syyllisen ammatilliseen tietoon, ja tarkoitukseen tehdä mahdottomaksi kuolinsyyn selvittäminen. Toisaalta käsien löytyminen osoittaa, ettei syyllinen välittänyt salata uhrin henkilöllisyyttä. Syyllinen /t ei yrittänyt kätkeä ruumiin osia, koska ne oli jätetty siten, että ne varmasti löytyisivät.
6. Valokuvaliikkeessä kukaan muu, joiden väitettiin nähneen kuvat, ja joiden liikkeen omistajat väittivät reagoineen voimakkaasti, ei muistanut tällaisia kuvia.
7. Ruotsissa valtaosassa tapauksista ensimmäinen valitusoikeus myönnetään aina. Toista valituslupaa ei yleensä myönnetä ja silloinkin vain, jos asialla on laajempaa juridista merkitystä.
8. Yksi oikeuden jäsen on jokin aika sitten todennut, että tuomioistuimen päätös oli yhdistelmä aikapainetta ja mahdollisesti syytettyihin kohdistuneen julkisen raivon aiheuttamaa painetta, sekä halua tehdä kompromissi, koska jotkut lautamiehistä halusivat tuomion murhasta.
9. Teet oli ollut toisena kirjoittajana myös raiskausta koskevassa artikkelissa. Kun iltapäivälehdet saivat tietää tämän, otsikoissa julistettiin ’ruumiinavauslääkäri opettaa nyt Lääketieteen laitoksella oppilaille miten nainen raiskataan’.
10. Myöhempi väite tuli myös kahdelta poliisilta, mutta se osoitettiin myöhemmin perättömäksi (Lindeberg, 1999).
11. On todettava, että Olof Palmen murhaa koskeva ainoa oikeudenkäynti oli vuonna 1989, ja että jotkut päätoimijoista paloittelumurhassa olivat mukana myös Palmen oikeudenkäynnissä. Epäilty ’yksinäinen raivohullu’ tuomittiin alioikeudessa, joka ei kuitenkaan ollut yksimielinen, ja Hovioikeus vapautti hänet. Myöhemmässä oikeudenkäynnissä todistajapsykologi Astrid Holgerson oli keskeisessä roolissa, kun hän kritisoi keskeisen silminnäkijän, Palmen vaimon todistajalausuntoa. Vaimo on myös psykologi. Pääsyyttäjä Helin oli mukana Palmen murhatutkimuksessa ja paloittelumurhassa.
12. Tämä mies, joka kuoli 1988, oli syyllistynyt useisiin murhiin, joista yksi oli paloittelumurha. Hänellä ei ollut alibia ja hänet oli nähty Tukholmalaisten prostituoitujen seurassa niihin aikoihin, kun Catrine katosi. Hän oli hyvin vaarallinen etenkin humalassa, mutta poliisi poisti hänet epäiltyjen joukosta hyvin varhaisessa vaiheessa, kukaan ei tiedä perusteita. Poliisi oli heti alussa iskenyt silmänsä Teetiin.
13. Sen jäseninä oli kolme vanhempaa oikeuslääketieteen spesialistia ja kaksi tuomaria.
14. Noin vuotta myöhemmin oikeuskansleri (joka on hallituksen jäsen) kritisoi voimakkaasti tätä interventiota. Oikeuskanslerinviraston tehtävä on tutkia viranomaisten mukaan, lukien tuomioistuinten menettelyyn kohdistuvat kantelut. Näiden viranomaisten menettelyssä löytyy harvoin virheitä.
15. Täysin tarkasti ottaen myös perheenjäsenet olisivat voineet valittaa. Thomaksen vaimo tekikin niin, mutta myöhemmin veti valituksensa pois. Catrinen perhe harkitsi valittamista, mutta moittivat myöhemmin, että syyttäjä oli väittänyt heille, ettei heillä ole valitusoikeutta. Sitten he yrittivät saada Korkeimmalta oikeudelta luvan valittaa myöhästyneinä, mutta lupaa ei myönnetty.
16. Olsson nimitettiin Umeån yliopiston kunniatohtoriksi ansioistaan tässä asiassa. Sellainen kunnianosoitus on Ruotsissa erittäin harvinainen, ja se myönnetään vain kiistattomille tieteen tekijöille tai tieteellistä tutkimusta edesauttaneille. Olssonin nimityksen kuvastaa hyvin Ruotsalaisen yhteiskunnan senaikaista ilmapiiriä.
17. Teetin nuorelta pojalta kiellettiin pääsy kouluun kunnes hänet ja Teet oli testattu HIV:n suhteen.
18. Kuitenkaan prostituutio itsessään ei ole laitonta.
19. Tässä kohdassa näkemykset eroavat kuten monessa muussakin tämän tapauksen aspekteissa. Olsson väittää, että vapauttamiseen jouduttiin koska syyttäjä vetosi tiettyihin yksityiskohtiin, ja että oikeus olisi hyvinkin voinut tuomita ainakin isän, jos syyte olisi muotoiltu yleisemmällä tasolla (Olsson, 1990). Kuitenkin insestisyyte oli tutkittu perusteellisesti, eikä sen tueksi löytynyt näyttöä, joten Olssonin spekulointi on kaukaa haettua.
20. Kirjoittajat ovat hyvin kriittisiä myös Lindebergin kirjan suhteen, jota he pitävät erittäin subjektiivisena. Kuitenkin heidän oma tekstinsä on helposti osoitettavissa subjektiiviseksi mm. sillä, että he hyväksyvät ’lapsen todistuksen’.
21. Ruotsin TV Channel 1:n ohjelmassa 21. joulukuuta 2001 haastatellaan syyttäjiä, joitakin poliiseja, jotka tutkivat tapausta 1980-luvulla. Viimeinen henkilö, jonka tiedetään nähneen Catrinen elossa, oli yksi hänen asiakkaistaan, eikä hänen tekemisiään väitetyn murhan aikana koskaan tutkittu perusteellisesti. Ohjelma osoittaa, että ruotsalainen media vielä vuoden 2001 lopussa on tapauksesta erittäin kiinnostunut huolimatta siitä, että asian ovat lopullisesti ratkaisseet sekä Korkein oikeus että Korkein hallinto-oikeus kyseisen vuoden alussa.
Referenssit
Ahnlund, K. (1999, 99-01-27). Välbehövlig rannsakan av rättssamhälle i kris. Svenska Dagbladet, pp. 10-11.
Annerud, A. (1999, 2 June 1999). Styckmord utreds på nytt. Dagens Nyheter, pp. A 6.
Barnett, R. C., & Hyde, J. S. (2001). Women, men, work, and family. American Psychologist, 56, 781-796.
Bornstein, B. H., & Zickafoose, D. J. (1999). ”I know I know it, I know I saw it”: The stability of the confidence-accuracy relationship across domains. Journal of Experimental Psychology: Applied, 5, 76-88.
Bruck, M., & Ceci, S. J. (1995). Amicus brief for the case of State of New Jersey v. Michaels, presented by a committe of concerned social scientists. Psychology, Public Policy, and Law, 1, 272-322.
Bruck, M., Ceci, S. J., & Francoeur, E. (1999). The accuracy of mothers’ memories of conversations with their preschool children. Journal of Experimental Psychology: Applied, 5, 89-106.
Cantwell, O. (1999, 3-5 June). Articles about the cutting-up murder case. Aftonbladet.
Ceci, S. J., & Bruck, M. (1995). Jeopardy in the courtroom: A scientific analysis of children’s testimony. Washington, DC: APA.
Cutler, B. L., & Penrod, S. D. (1995). Mistaken identification. The eyewitness, psychology, and the law. Cambridge: Cambridge University Press.
Dawes, R. M. (1994). House of cards. Psychology and psychotherapy built on myth. New York: The Free Press.
Devlin report. (1976). Report to the Secretary of State for the Home Departmental Committee on Evidence of Identification in Criminal Cases. London: Her Majesty’s Stationary Office.
Diesen, C. (1997). ? In S. Carlsson & G. Nord & L. Thorsson (Eds.), Rättsfall att minnas. Till Jan Hellner den 28 oktober 1997. Stockholm: Juristförlaget.
Diesen, C. (1997-98). Anmälan. Hellblom Sjögren, L.: Hemligheter och minnen. Att utreda tillförlitlighet i sexualmål.
Fishman, D. B. (1999). The case for pragmatic psychology. New York: NYU Press.
Goffman, E. (1963). Stigma: notes on the management of spoiled identity. Englewood Cliffs, NJ: Prentice-Hall.
Goodman, G. S., Redlich, A. D., Qin, J., Ghetti, S., Tyda, K. S., Schaaf, J. M., & Hahn, A. (1999). Evaluating eyewitness testimony in adults and children. In A. K. Hess & I. B. Weiner (Eds.), The Handbook of Forensic Psychology (2nd ed ed., pp. 218-272). New York: Wiley.
Granhag, P. A., & Strömwall, L. A. (in press). How to detect deception? Arresting the beliefs of police officers, prosecutors and judges. Psychology, Crime and Law.
Gudjonsson, G. H. (1997). Members of the British False Memory Society: the legal consequences of the accusations for the families. Journal of Forensic Psychiatry, 8, 348-356.
Guillou, J. (1999). Lögnkampanjen om styckmordet. Folket i Bild/Kulturfront(2).
Hagen, M. A. (1997). Whores of the court. The fraud of psychiatric testimony and the rape of American justice. New York: ReganBooks.
Hellblom Sjögren, L. (1997). Hemligheter och minnen. Att utreda tillförlitlighet i sexualbrottmål. Stockholm: Norstedts.
Holgerson, A., & Hellbom, B. (1997). Facts or fictions as evidence in court. A witness psychological analysis of a Swedish legal case of alleged cutting-up murder and child sexual abuse. Stockholm: Almqvist Wiksell International.
Kahneman, D., & Tversky, A. (1984). Choices, values, and frames. American Psychologist, 39, 341-350.
Knoff, H. M. (1998). Review of the Children’s Apperception Test [1991 revision]. In J. C. Impara & B. S. Plake (Eds.), Mental Measurment Yearbook (Vol. 13, pp. 231-233). Highland Park, J. S.: Gryphon Press.
Kringstad, H. (1997). Bjugnformelen. Oslo: Tiden Norsk Forlag.
La Fontaine, J. S. (1998). Speak of the devil. Tales of satanic abuse in contemporary England. Cambridge: Cambridge University Press.
Levi, A. M. (1997). Are defendants guilty if they are chosen in a lineup? Law and Human Behavior, 22, 389-407.
Levi, A. M., & Jungman, N. (1995). The police lineup – basic weaknesses, radical solutions. Criminal Justice and Behavior, 22, 347-372.
Lichtenstein, S., Fischhoff, B., & Phillips, L. (1982). Calibration of probabilities: The state of the art to 1980. In D. Kahneman & P. Slovic & A. Tversky (Eds.), Judgment under uncertainty: Heuristics and biases (pp. 306-334). Cambridge, England: Cambridge University Press.
Lindeberg, P. (1999). Döden är en man. Stockholm: Fischer & Co.
Melton, G. B., Petrila, J., Poythress, N. G., & Slobogin, C. (1997). Psychological evaluations for the courts: A handbook for mental health professionals and lawyers (2nd ed.). New York: Guilford Press.
Myrdal, G., & Myrdal, A. (1934). Kris i befolkningsfrågan. Stockholm: Bonniers.
Olsson, H. (1990). Catrine och rättvisan. Stockholm: Carlsson.
Rajs, J., Lundström, M., Broberg, M., Lidberg, L., & Lindquist, O. (1998). Criminal mutilation of the human body in Sweden – a thirty-year medico-legal and forensic psychiatric study. Journal of Forensic Science, 43, 563-580.
Reinehr, R. C. (1998). Review of the Children’s Apperception Test [1991 revision]. In J. C. Impara & B. S. Plake (Eds.), Mental Measurment Yearbook (Vol. 13, pp. 233-234). Highland Park, N. J.: Gryphon Press.
Scharnberg, M. (1996a). Textual analysis: A scientific approach for assessing cases of sexual abuse. Vol. I: The theoretical framework, the psychology of lying, and cases of older children. Uppsala: Uppsala Studies in Education.
Scharnberg, M. (1996b). Textual analysis: A scientific approach for assessing cases of sexual abuse. Vol. II: Cases of younger children, including a case of alleged necrophilia, and the shortcomings of judicial logic. Uppsala: Uppsala Studies in Education.
Scharnberg, M. (1998). The defense counsel: The weakest link of the legal system in Sweden. Issues in Child Abuse Accusations, 10, 74-84.
Sjöberg, L. (1997). Ericametoden och andra projektiva test (Rapport 1). Stockholm: Psykologisk Metod AB.
Sjöberg, L. (1998). Secrets and memories: The investigation of dependability in cases of sexual abuse. Hellblom Sjögren, L.: Hemligheter och minnen. Att utreda tillförlitlighet i sexualbrottmål.
Sjöberg, L. (1998-99). Bedömningars ofullkomligheter en fara för rättssäkerheten. (Judgments errors a danger to justice). Juridisk Tidskrift, 10, 928-947.
Sjöberg, L. (2000). Projektiva test och psykodynamiskt grundade bedömningar otillförlitliga. (Projective tests and psychodynamic judgments are unreliable). Läkartidningen, 97, 56-59.
Sjöberg, L., & Montgomery, H. (1999). Double denial in attitude formation. Journal of Applied Social Psychology, 29, 606-621.
Stern, E. K., & Hansén, D. (2001). Framing the Palme assassination. In J. Eriksson (Ed.), Threat politics: New perspectives on security, risk and crisis management (pp. 164-188). Aldershot, UK: Ashgate.
Stine, S. A. (1999). The snuff film. The making of an urban legend. Skeptical Inquirer, 23(3), 29-33.
Stinson, V., Davenport, J. I., Cutler, B. L., & Kravitz, B. A. (1996). How effective is the presence-of-councel safeguard? Attorney perceptions of suggestiveness, fairness, and correctability of biased lineup procedures. Journal of Applied Psychology, 81, 64-75.
Strupp, H. H., & Hadley, S. W. (1979). Specific vs nonspecific factors in psychotherapy. Archives of General Psychiatry, 36, 1125-1136.
Styrlin, L., & Nyberg, E. (1999). Styckmordsmålet. Stockholm: Department of Law.
Trankell, A. (1972). Reliability of evidence. Methods for analyzing and assessing witness statements. Stockholm: Beckman.
Tversky, A., & Kahneman, D. (1974). Judgment under uncertainty: heuristics and biases. Science, 185, 1124-1131.
Wells, G. L., & Bradfield, A. L. (1999). Distortions in eyewitnesses’ recollections: Can the postidentification-feedback effect be moderated? Psychological Science, 10, 138-144.
Wells, G. L., Small, M., Penrod, S. J., Malpass, R. S., Fulero, S. M., & Brimacombe, C. A. E. (1998). Eyewitness identification procedures: Recommendations for lineups and photospreads. Law and Human Behavior, 22, 603-647.
Wolff, B. (1986). Fallet Alexander – ett beslagtaget barn. Stockholm: Symposium.
Vrij, A. (2000). Detecting lies and deceit. New York: Wiley.
Öhrström, L. (1996). Sex, lögner och terapi. Stockholm: Norstedts.
Lennart Sjöberg (1), Stockholm School of Echonomics:
A case of alleged cutting-up murder in Sweden: legal consequences of public outrage (joulukuu 2001)
Käännös Lennart Sjöbergin luvalla Anu Suomela tutkimuspäällikkö (emerita) Sexpo
Ruotsalainen paloittelumurhan epäily: julkisen häpäisyn juridiset seuraamukset
Abstrakti
Tämä kirjoitus käsittele erään prostituoidun mahdollista murhaa, joka tapahtui Tukholmassa 1984. Kaksi lääkäriä joutui tapauksessa oikeuteen hyvin monenlaisten todisteiden perusteella. Kaikkein sensaatiomaisin oli väite siitä, että toisen lääkärin hiukan yli vuoden ikäinen tytär olisi ollut paikalla murhan tapahtuessa, ruumiin paloittelussa ja ihmissyönnissä, ja että hänen isänsä ja tämän ystävä olisivat seksuaalisesti hyväksikäyttäneet tyttöä. Kaiken tämän tyttö olisi kertonut äidilleen useiden vuosien kuluttua. Lääkärit vapautettiin murha ja hyväksikäyttösyytteistä, mutta alioikeus totesi virallisesti, että he olivat syyllistyneet ruumiin paloitteluun. Vapauttaminen nostatti valtavan raivon ja sen väitettiin osoittavan, miten miesten eliitti suojelee omiaan ja antaa heille oikeuden riistää naisia ja lapsia.
Tällä perusteella lääkäreiltä myöhemmin poistettiin lääkärinoikeudet monimutkaisilla oikeudellisilla päätöksillä, joilla heidät potkittiin pois, mikä tilanne jatkuu edelleen. Tapauksesta tuli Ruotsin feministiliikkeen näytetapaus, ja se on saattanut vaikuttaa siihen, että tuomioistuimissa näyttökynnystä on alennettu arvioitaessa todisteita, jotta insestistä tai muusta seksuaalisesta hyväksikäytöstä epäillyt voitaisiin tuomita. Tapausta on käytetty lähtökohtana, kun on ehdotettu lisätutkimusta niistä periaatteista ja hypoteeseista, jotka koskevat oikeustapausten inhimillisiä virheitä.
Esittely
Kesällä 1984 Tukholmasta löytyi kahdessa eri tilanteessa kuusi roskasäkkiä, joissa oli naisen ruumiinosia. Nainen kyettiin tunnistamaan sormenjälkien perusteella. Saatiin selville, että hän oli 28-vuotias prostituoitu ja narkomaani Catrine, joka oli kadonnut vähän aikaisemmin. Kuolinsyytä ei kyetty koskaan selvittämään, liian suuri osa ruumiista oli kateissa (esimerkiksi pää, jota ei koskaan löydetty). Myöskään tarkkaa kuolinaikaa ei voitu määrittää lääketieteellisin perustein, ja monet todistajat olivat erittäin epävarmoja siitä, milloin olivat viimeksi kuulleet uhrista.
Tapausta on Ruotsissa kutsuttu nimellä ’styckmordet’, jonka käännän tässä kirjoituksessa raffisti nimellä ’cutting-up murder’ (suomeksi paloittelumurha). Tapaus herätti suurta huomiota Ruotsissa, ja se on esimerkki monista tärkeistä oikeuspsykologisista ja sosiologisista ongelmista ja prosesseista. Tämän kirjoitukseni tarkoitus on tehdä yhteenveto kansainvälisille lukijoille, sekä keskustella tapauksesta sen valossa, mitä yleisemmällä tasolla tiedetään todistajapsykologian ja oikeudellisen päätöksenteon dynamiikasta, sekä sijoittaa tapahtumat laajempaan sosiaaliseen kontekstiin.
Kirjoitukseni antaa näin ollen yksityiskohtaisen kuvauksen monimutkaisesta ruotsalaisesta tapauksesta, jossa kyse on murhan epäilystä. Rikos tapahtui 1984, ja tapausta on sen jälkeen prosessoitu ruotsalaisissa tuomioistuimissa. Tätä kirjoitettaessa (joulukuu 2001) ruotsalaiset tuomioistuimet ovat antaneet lopulliset ratkaisunsa, mutta tapaus saatetaan viedä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen, joka prosessi tulee kestämään vuosia. Tämä kirjoitukseni esittelee kliinisen tapaustutkimuksen. Yritän kuitenkin kuvata myös laajempaa kokonaisuutta. Kaksi tyypillistä oikeuspsykologista tutkimustapaa ovat aktuaalinen ja kliininen. Molemmilla on heikkoutensa (Melton, Petrila, Poytress & Slobohin, 1997). Aktuaalisessa menetelmässä tarvitaan suurehko joukko tapauksia, joita kuvataan melko abstraktein termein, eikä niistä ilmene kontekstiin liittyvä monimuotoisuus, joka kuhunkin tapaukseen sisältyy. Toisaalta kliinisissä kuvauksissa on runsaasti yksityiskohtia, mutta vähemmän tapauksia, ja on usein vaikea arvioida mitä yleisen tason tietoa ne tuottavat. Kolmas, pragmaattinen lähestymistapa (Fishman, 1999) pyrkii yhdistämään näitä kahta.
Paloittelumurha on herättänyt suurta mielenkiintoa siihen liittyvien lukuisten dramaattisten ja epätavallisten seikkojen vuoksi, mutta on syytä varoittaa kansainvälisiä lukijoita siitä, että kliininen tapaustutkimus on todennäköisesti riittämätön. Tässä kirjoituksessa esitetään tällainen tapaus, ja johtopäätöksissä käsitellään sitä, mitä tapauksesta voitaisiin oppia yleisemmällä tasolla. Tämä osuus on ilman muuta jossain määrin spekulatiivinen, mutta jos se edesauttaa uusiin pohdintoihin, se on täyttänyt tehtävänsä. On vielä lisättävä, että diskurssi on pääosin psykologista, vaikka laajempaa sosiaalista ja historiallista kontekstia käsitellään lyhyesti. Muiden tieteenalojen edustajat olisivat tietenkin valinneet muunlaisia näkökulmia, ja todennäköisesti tarinasta olisi tullut kokonaan toisenlainen. On kuitenkin niin, että kun asioita katsellaan eri yksilöiden näkökulmista ja heidän tapanaan toimia, on tulos todennäköisesti psykologinen. Kaksi politiikan tutkijaa (Stern & Hansen, 2001) ovat tuottaneet kiinnostavan ja sisältöä valaisevan kuvauksen pääministeri Olof Palmen murhan tutkimuksista.
Tapaus
Yleistä
Kuolleen naisen löytyminen herätti mediassa paljon huomiota, mutta poliisitutkinta ei tuottanut lopullista ratkaisua. Syy tähän oli osittain se, että muut tapahtumat vaativat Tukholman poliisin resursseja, etenkin pääministeri Olof Palmen murha vuoden 1986 alussa. Usean vuoden kuluttua kahta lääkäriä syytettiin ja heidät vapautettiin syytteistä. Kuitenkin tuomioistuin totesi heidät syyllisiksi Catrinen ruumiin paloitteluun. Myöhemmin hallinnollinen tuomioistuin peruutti heidän lääkärinoikeutensa. Silloin ja sen jälkeen he vakuuttivat syyttömyyttään. Todennäköisesti suuri yleisö piti heitä syyllisinä, kuten ilmeisesti tuomioistuinkin tapausta tutkiessaan, mutta sen oli vapautettava heidät, koska tuomitsemiseen ei ollut riittävän pitäviä perusteita. Joka tapauksessa ruotsalainen yhteiskunta oli kääntynyt heitä vastaan, ja hyvin voimakas yleinen käsitys vaati, että vähintäänkin heidän oikeutensa harjoittaa lääkärintointa oli peruutettava.
Tästä tuli seuraavan vuosikymmenen kaikkein keskustelluin murhatapaus pääministeri Palmen salamurhan ohella. Siitä on jälleen tullut keskustelun keskipiste paljolti Per Lindebergin tapausta koskevan erittäin tarkan tutkimuksen vuoksi. Hän julkaisi vuoden 1996 alussa paksun kirjan (Lindeberg, 1999). Lisäksi viime aikoina on ilmestynyt englanninkielinen käännös yhdestä kaikkein tärkeimmistä todisteluista, jonka antoi oikeuspsykologi Astrid Holgerson (Holgerson & Hellblom, 1997). Vähän aikaisemmin Scharnberg oli julkaissut englanniksi perusteellisen kriittisen tutkimuksen tapauksesta (Scharnberg, 1996 b). Yksi tärkeä dokumentti on Hanna Olssonin kirja, joka julkaistiin alun perin 1990, ja josta otettiin uusintapainos (Olsson, 1990). Tapauksesta vedottiin uudelleen Korkeimpaan hallinto-oikeuteen ja korkeimpaan oikeuteen vuosina 1999 ja 2000.
Vielä tänäkin päivänä tapaus nostattaa Ruotsissa vahvoja tunteita. Lindebergin kirjan julkaiseminen aiheutti ristiriitoja, ja vanhempi kustannustoimittaja irtisanoutui protestiksi (tai irtisanomisuhan vuoksi, jonka kustantaja on antanut selityksekseen). Kustannustoimittaja oli referoinut kirjan käsikirjoitusta Hanna Olssonille, jonka kirja mainitaan ylempänä, ja johon Lindeberg kohdisti tiukkaa arvostelua. Ehkä on luonnollista, että Olssonin mielestä Lindebergin kirjan julkaiseminen ei maksanut vaivaa.
Lindebergin kirja sai aikaan ristiriitaisia reaktioita, jotkut olivat hyvin positiivisia ja jotkut hyvin negatiivisia. Kirjalle annettiin erittäin suuri julkisuus lehdistössä sekä myös radiossa ja tv:ssä, kun se julkaistiin vuoden 1999 alussa. Ruotsin Akatemian jäsen, professori Knut Ahnlund julkaisi erittäin kiittävän artikkelin (Ahnlund, 1999). Niin teki myös Jan Guillou, joka on yksi Ruotsin johtavia journalisteja ja tunnettu kirjoittaja (Guillou, 1999). Muut olivat varsin negatiivisia. Johtava päivälehti Dagens Nyheter julkaisi kokonaisen sivun yksityiskohtaista ja erittäin kriittistä tekstiä. Toukokuussa 1999 tätä 750-sivuista kirjaa oli myyty noin 3500 kappaletta, eli koko ensipainos, mikä on merkittävä määrä Ruotsissa tämän tyyppisen ja kokoisen kirjan myynniksi.
Siirryn nyt tekemään yhteenvedon tämän monimuotoisen tapauksen pääkohdista. Yksityiskohtaisemman selvityksen saamiseksi viittaan perehtymään Lindebergin kirjaan. Tapauksen kehityksessä on lukuisia eri tasoja.
Taso 1: Oikeuslääkäri ja hänen vaimonsa kuolema
Nuori lääkäri työskenteli Tukholman Karoliinisen instituutin Oikeuslääketieteen laitoksella (tästä lähin nimellä Laitos). Hänen nimensä on Teet (2). Hänestä tuli ensimmäinen ja pääasiallinen epäilty jo syksyllä 1984.
Kuitenkin jo ennen tätä jotkut poliisimiehet olivat epäilleet häntä, ja paljon juoruja oli liikkeellä. Hänen vaimonsa oli tehnyt itsemurhan – vai oliko kyseessä murha? – vuonna 1982. Itsemurhassa oli joitakin epätavallisia aspekteja (hirttäytyminen sängyn päätyy puolipukeisena), mutta virallisessa tutkimuksessa todettiin, että kyseessä oli epäilyksettä itsemurha eikä mikään muu. Myöhemmin lisäanalyysit varmensivat tämän johtopäätöksen. Kuitenkin poliisit olivat havainneet seikkoja, joita he tuolloin pitivät outoina, nimittäin Teetin tunteeton suhtautuminen. Lisäksi hän oli päättänyt pian vaimonsa kuoleman jälkeen varoituksista huolimatta, julkaista artikkelin, joka käsitteli hirttokuolemaa. Juoruja, joiden mukaan hän oli murhannut vaimonsa, levitti hänen entinen appi-ukkonsa, joka ei ollut koskaan hyväksynyt sitä, että hänen tyttärensä oli tehnyt itsemurhan. Samanlaisia juoruja levitti hänen entinen anoppinsa, joka sattumoisin työskenteli Ruotsin johtavassa iltapäivälehdessä Expressenissä, lehdessä joka näytteli jatkossa erittäin tärkeää roolia Teetiä vastaan käydyssä kampanjassa.
Teet oli monessa mielessä erikoinen persoonallisuus. Hän oli erittäin kiinnostunut työstään, ja kutsui henkilöitä seuraamaan ruumiinavauksia, ja jopa lähetti näille pyytämättä ruumiinavauspöytäkirjoja. Hän tunsi jonkinlaista vetoa kauhuelokuviin, joissa oli seksuaalista väkivaltaa (3). Hänen seksuaalielämänsä oli poikkeavaa ja hänellä oli kontakteja prostituoituihin (ei ole tietoa moneenko). Myös hänen ensimmäinen vaimonsa oli seksuaalisesti ’vapautunut’ ja lisäksi biseksuaali. Ennen hänen kuolemaansa avioerosta oli sovittu, ja Teetillä oli uusi, pysyvä parisuhde. Laitoksella tiedettiin tästä kaikesta jotakin. Vaikka mikään siitä ei ole laitonta, se muodosti kuitenkin tietyn ongelman, etenkin kontaktit prostituoituihin, jota olisi saatettu pitää nolona Oikeuslääketieteen laitokselle – jopa irtisanomisen perusteena, tai ainakin perusteena olla jatkamatta työsopimusta (Teetillä oli määräaikainen työsopimus vuoden 1985 loppuun).
Taso 2: Catrinen ruumis löytyi, alustavat tutkimukset
Catrinen ruumis löydettiin kahdesta erillisestä jätesäkistä, eri tilanteissa, melko läheltä Oikeuslääketieteen laitosta. Aluksi identifioiminen oli mahdotonta, mutta myöhemmin mahdollista sormenjälkien perusteella (hänen kätensä löytyivät myöhemmin toisesta jätesäkistä). Laitoksen vanhempi tutkija (Jovan Rajs) totesi virallisessa arviossaan, että kuolinsyy oli todennäköisesti murha. Hän totesi myös, että ruumiin paloittelu oli ainakin joiltain osin tehty erittäin ammatillisesti – mutta osittain ei selvästikään ollut (4). Myöhemmin sama asiantuntija, joka nyt oli nimitetty professoriksi, joutui myöntymään todistaessaan oikeudessa 1988, ettei hän voinut määritellä kuolemansyytä sen todistusaineiston perusteella, joka hänellä oli. Etenkin pään puuttuminen teki sellaiset johtopäätökset mahdottomiksi (5). Hän myöntyi kuitenkin syyttäjän väitteeseen siitä, että ruumiin paloittelua liki aina edeltää murha. Toisaalta Ruotsissa on ollut tällaisia tapauksia kaikkineen vain muutamia (Rajs, Lundström, Broberg, Lindberg & Lindquist, 1998), eli johtopäätöksen perusteena ei ollut kovin laaja aineisto, ottaen huomioon, että vain ruotsalainen perustieto oli tässä tapauksessa relevanttia. Useimmat kannanottajat ovat tämän jälkeen päätyneet siihen, että murhaväitettä ei voitu laillisin perustein varmentaa, mutta että on olemassa poikkeustapauksia.
Yksi juridiikan asiantuntija väittää vieläkin, että paloittelua edeltää aina murha, joten se on todiste murhasta (Diesen, 1997). Vaikka on varmasti perusteltua olettaa, että ruumiin paloittelua ja sen hävittämistä on edeltänyt murha, joutuu kuitenkin epäilemään, onko se todiste murhasta juridisessa mielessä. Ruumiin kätkemiseen voi tietenkin olla useita syitä, mutta ne eivät kaikki liity murhaan. Toisaalta on erilaista ruumiin paloittelua, ja Catrinen tapauksessa paloittelu ei näyttänyt olevan pelkästään rationaalisesti toteutettua ja johtunut tarkoituksesta kätkeä todisteet. Tapauksen todisteet osoittavat, että se oli sadistinen ja seksuaalisesti motivoitu ruumiinosien pilkkominen. Se että hänen jäännöksensä jätettiin paikkaan, josta ne todennäköisesti löydettäisiin ja tunnistettaisiin saattava osoittaa tekijän /tekijöiden toivetta saada kokea julkisuuden ja poliisitutkinnan tuoma jännitys.
Teet pidätettiin joulukuussa 1984 epäiltynä sekä kaksi vuotta aikaisemmin tapahtuneeseen vaimonsa kuolemaan että uuteen Catrinen tapaukseen. Poliisi piti häntä kuulusteluissa 5 päivää, joka on maksimi. Hän kiisti murhanneensa näitä kahta naista. Hän kiisti myös koskaan tavanneensa Catrinea. Vastentahtoisesti hän myönsi, että hänellä oli ollut Tukholmassa joitakin kontakteja prostituoituihin. Hänen kotinsa tutkittiin, mutta mitään rikoksesta todistavaa ei löydetty. Erityisesti mitään Catrinelle kuuluvaa ei löytynyt, ei kirjeitä tai puhelinnumeroita, ei myöskään mitään lääkemääräyksiä, joita Teet olisi hänelle kirjoittanut (poliisitutkinnan mukaan muut lääkärit olivat kirjoittaneet hänelle useita lääkemääräyksiä, mutta eivät nämä kaksi, joista tuli tapauksessa epäiltyjä).
Tapaus Catrine ja epäluulot kahta oikeuslääkäriä vastaan nostattivat mediassa valtavat otsikot, eikä vain iltapäivälehdissä. Epäillyn henkilötiedot oli helppo löytää. Vaikuttaa siltä, että poliisi ei ollut, kuten se normaalisti on, kiinnostunut henkilötietojen suojelemisesta, kunnes epäilty on tuomittu ja myös sen jälkeen. Syy oli mahdollisesti se, että he halusivat taata hänen irtisanomisensa, ja hänen väitetyt jatkuvat kontaktinsa prostituoituihin häiritsivät poliisia. Hänet myös irtisanottiin koska Sosiaalihallitus, joka oli hänen viimekäden työnantajansa, ei sietänyt henkilökunnassaan ihmistä, jota epäiltiin näin vakavasta rikoksesta, ja oli erittäin vaikeaa osoittaa hänelle vaihtoehtoistakaan työpaikkaa. Näiden tapahtumien aiheuttaman painostuksen vuoksi Teet yritti ottaa itseltään hengen, mutta hänet pelastettiin. Toipumisensa vuoksi hän kuitenkin menetti mahdollisuuden osallistua useimpiin asiaansa koskeviin oikeuskäsittelyihin.
Kesällä 1986 poliisi päätti jättää asian silleen, koska sillä ei ollut Teetiä vastaan mitään selvää näyttöä tai aihetta jatkotutkimuksiin. Tapauksen tutkimusten lopettaminen sai kovin vähän huomiota medialta, joka oli runsaasti hyötynyt tehdessään Teetin tapauksesta skandaalin. Hänen elämänsä oli nyt raunioina, mutta vielä paljon pahempaa oli tulossa.
Taso 3: Lapsi ja toinen lääkäri
Teetillä oli 80-luvun alussa oppilas nimeltä Thomas. Hän oli kerran auttanut Thomasta suorittamaan kurssiin liittyvän tehtävän, kun hän oli ollut poissa vaaditusta ruumiinavauksesta. Kiitoksena Thomas ja hänen vaimonsa kutsuivat Teetin pariskunnan päivälliselle. Tämä tapahtui 1982, kun Teetin vaimo oli kuollut ja hän oli perustanut suhteen uuteen naiseen Monicaan (keksitty nimi).
Päivällinen ei onnistunut pääosin siksi, että Monica oli pukeutunut hyvin provokatiivisesti ja etenkin Thomaksen vaimo paheksui sitä. Pariskunnat eivät sen jälkeen enää seurustelleet keskenään ja Thomaksen vaimo osoitti voimakasta vastenmielisyyttä Teetiä kohtaan. Kun hän kuuli syksyllä 1984, että oikeuslääkäriä epäiltiin Catrinen paloittelumurhasta, hän soitti poliisille ja kysyi oliko epäilty Teet. Kumma kyllä poliisivirkailija vahvisti tämän epäilyn. Tuohon aikaan vaimo oli poissa tolaltaan, koska epäili, että hänen miehensä oli seksuaalisesti hyväksikäyttänyt vuoden 1983 alussa syntynyttä tytärtään. Lapsella oli ehkä joitain fyysisiä merkkejä, jotka maallikko saattaisi tulkita johtuviksi seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ja tyttöä oli tutkittu lukuisia kertoja. Lääkärit olivat vakuuttaneet Thomaksen vaimolle, ettei hänen epäilyilleen ollut mitään perusteita, mutta hän ei luopunut niistä. Näiden epäilyjen ja muiden ongelmien vuoksi Thomaksen avioliitto oli ollut pidemmän aikaa loppumassa, ja sittemmin pariskunta erosi.
Siis nyt, 2,5 vuotta Catrinen kuoleman jälkeen alkoi hämmästyttävä prosessi. Lapsi oli esittänyt käden liikkeillä jotakin, kuten että nukelta puuttui pää. Äiti kehitti ajatuksen, että ehkä hänen miehensä, joka tunsi Teetin, oli ollut Teetin toverina, ja ehkä he olivat vieneet lapsen todistamaan Catrinen murhaa ja paloittelua. Hän alkoi kuulustella tytärtään hyvin intensiivisesti tehden muistiinpanoja ja joitakin nauhoituksia. Äidin kertoman mukaan lapsen lausumat olivat aina vaan syyttävämpiä. Lopulta hän toimitti poliisille 200-sivuisen yhteenvedon, jossa hän esitti sen, mitä väitti lapsen hänelle kertoneen. Hän myöskin soitti tiuhaan poliisille aina kun arveli, että lapsen kertomassa tuli esiin uutta todistusmateriaa.
Tämän todistusmateriaalin merkityksen arvioivat psykiatri Frank Lindblad ja psykologi Margareta Erixon. Heidän arvionsa on käännetty englanniksi ja se on löydettävissä Holgersonin liitteistä (Holgerson & Hellblom, 1997). Se on hajanainen ’psykodynaaminen ja holistinen’ arvio, jossa päädytään siihen, että äiti on ehdottoman luotettava, ja että lapsi oli todellisuudessa vieraillut rikospaikalla. Esimerkiksi se, että lapsella ei ollut mitään emotionaalisia reaktiota kun hänet vietiin Oikeuslääketieteen yksikköön (jossa rikoksen oletettiin tapahtuneen), tulkittiin pitäväksi todisteeksi, koska hän näin torjui todellisten, syvien tunnereaktioittensa esiin tuomisen. Tällainen logiikka antaa mahdollisuuden käyttää mitä tahansa esitettyä hypoteettisena todisteena. On otettava huomioon, että psykodynaamista teoriaa pidetään Ruotsissa laajoissa piireissä luotettavana, ainakin lääketieteen ja juridiikan puolella, ja että akateemisen tohtorin tai professorin asiantuntemukseen saatetaan luottaa vaikka lausunto olisi perusteiltaan järjetön. Media ei kyseenalaista tällaisia perusteluja.
’Lapsen lausunnon’ juridinen arvo, sellaisena kun se tuli tunnetuksi, oli erittäin kyseenalainen, kuten Holgerson osoitti tarkassa analyysissään (Holgerson & Hellblom, 1997). Se on kokonaisuutena kuulopuhetta. Lasta eivät kuulustelleet poliisi tai sen asiantuntijat. Kaikki haastattelut teki äiti, ja hän teki niistä yhteenvedon omin sanoin. Hän tarkkaili lastaan, joka lausui seikkoja, jotka olivat raskauttavia hänen entisen miehensä ja tämän ’yhteistyökumppanin’ suhteen.
Seuraava on äidin antama paljastava lausunto:
Olen tehnyt johtopäätöksiä siitä, mitä Britta on sanonut. Ja olen rakentanut kuvia siitä, mitä on saattanut tapahtua. Ja joskus olen ollut niin sanoakseni, askelen Brittan edellä ja tavallaan ymmärtänyt mitä hän on tarkoittanut sanoa. Ja hän on ajoittain päätynyt siihen itse (s. 88 Holgesonin käännöksessä).
Holgersonin kriittistä analyysiä tukee myöhempi muistin luotettavuutta koskeva tutkimus (Bruck, Ceci & Francoeur, 1999). Bruck et. al. totesi, että äideillä on varsin huono muisti sen suhteen, mitä heidän lapsensa sanovat. Sitä mitä lapsi sanoo, ja mitä hän tarkoittaa on vaikea analysoida (Hellblom Sjögren, 1997), puhumattakaan muistamisesta.
Holgersonin kriittinen analyysi tehtiin kuitenkin vasta viimeisimpään oikeusprosessiin vuonna 1991, ja siihen mennessä lapsen kertomusta oli enää vaikea kiistää. Siitä tuli mediassa tietenkin hyvin kiintoisa teema. Lindbladia ja Erixonia pidettiin kiistattomina lapsipsykologian ja oikeuspsykiatrian ekspertteinä, joten pidettiin varmistettuna, että lapsen kertomus oli täysin luotettava kaikkine hirvittävine yksityiskohtineen, joihin kuului rituaalinen seksuaalinen hyväksikäyttö ja ihmissyönti. Tottakai kaksi lääkäriä, jotka olivat syyllistyneet sellaiseen, ansaitsivat ankaran rangaistuksen. Ja miten asiantuntijan sana voitaisiin asettaa kyseenalaiseksi?
Taso 4: Valokuvausliike
Lapsen kertomuksessa mainittiin valokuvausliike, ja monet tapaukseen sotkeutuneet uskoivat, että paloittelusta ja kuolleen ruumiin kappaleista oli otettu valokuvia. Sellaisia kuvia ei kuitenkaan koskaan löydetty.
Myöhemmissä tutkimuksissa (syksyllä 1997) pariskunta, joka omisti valokuvaliikkeen, joka oli lähellä Laitosta, otti yhteyttä poliisiin. He kertoivat että vuosia aikaisemmin, kesällä 1984 he olivat kehittäneet valokuvia filmirullasta, jossa oli kauhistuttavia otoksia paloittelusta. Monia ruumiin osia oli esitetty näissä kammottavissa kuvissa, ja todennäköisesti myös verisissä vaatteissa oleva henkilö, joka oli osallistunut paloitteluun. He kertoivat, että he ja heidän henkilökuntansa (6) olivat olleet kauhistuneita näistä kuvista, mutta kaikki materiaali oli annettu asiakkaalle, joka oli väittänyt, että kuvat olivat osa salassa pidettävää tutkimusta, eivätkä he saisi kertoa asiasta kenellekään.
Valokuvaliikkeen omistajille näytettiin tunnistusrivistöjä, joissa olivat kyseiset kaksi lääkäriä, ja he tunnistivat Thomaksen ja jossain määrin Teetin. Kuitenkin pöytäkirja antaa kuvan huomattavasti varmemmasta tunnistuksesta, kuin mitä se oli ollut. Äänitteiden tarkastus osoittaa seuraavaa:
Teetin tunnisti vain vaimo pitkän epäröinnin jälkeen. Ei ole varmaa tunnistiko hän Teetin henkilöksi, joka oli käynyt liikkeessä, vaiko henkilöksi, joka oli ollut kuvissa. Häntä opasti näihin vastauksiin reagoinnillaan paikalla ollut poliisi. Hän valitsi ensin toisen henkilön. Aviomies tunnisti virheellisesti, että yksi poliiseista oli käynyt liikkeessä. Molemmat puolisot määrittelivät lopulta Thomaksen liikkeessä käyneeksi asiakkaaksi, mutta vasta pitkän epäröinnin jälkeen.
Tunnistusrivit oli järjestetty epäammatillisella tavalla (Holgerson & Hellblom, 1997). Poliisit, jotka järjestelyn tekivät, olivat tietoisia siitä, keitä epäillyt olivat. Lisäksi ensimmäisessä tunnistuksessa, jossa oikeuslääkäri oli mukana, hän erottui huomattavasti kaikista muista paitsi yhdestä rivissä olleesta. Kaikki muut olivat poliiseja. Toisessa tunnistuksessa Thomas erosi muista, koska hän hymyili. Kukaan muista seitsemästä miehestä ei hymyillyt, vaan he olivat ilmeettömiä. Nämä tosiasiat rikkovat niitä ohjeita, jotka englantilainen Devilin komissio on antanut (Devil report, 1976, katso myös Goodman et al., 1999). Enemmän tai vähemmän tunnistusrivin järjestäneen poliisin vihjailulle perustuvasta tunnistuksesta on kirjoitettu runsaasti (Cutler & Penrod, 1995).
Huolimatta tunnistusrivistön järjestelyn heikosta tasosta ja siitä, että väitetyn tunnistuksen tekivät valokuvaliikkeen omistajat, hallinto-oikeus vetosi pääasiassa tähän todisteluun syytettyjen syyllisyydestä ja tällä perusteella peruutti heidän lääkärinoikeutensa.
Tunnistusrivistöjä koskeva tutkimus on osoittanut, että menetelmä oli epäluotettava. Levi arvioi varovaisesti, että se mahdollisuus, että on viaton ja tulee tunnistetuksi rivistöstä, olisi vain 0,247 (Levi, 1997). Oikeuden tulee vapauttaa syytetty, jos on perusteltua epäilyä hänen syyllisyydestään. Tuomio on epäasianmukainen, jos ainoa ja pääasiallinen näyttö, johon vedotaan, on tunnistusrivistö. Käsillä olevassa tapauksessa on tunnistusrivistöä koskevissa tutkimuksissa esitettyjä tyypillisiä piirteitä, kuten liioiteltu uskomus niiden luotettavuuteen (Levi & Jungman, 1995), sekä paikalla olevan puolustusasianajajan taitamattomuus (Stinson, Davenport, Cutler & Kravitz, 1996). Ihmisille on tyypillistä olla liian luottavaisia (Lichtenstein, Fisshoff & Philips, 1982), tällainen luottavaisuus on jossain määrin luonteen piirre (Bornstein & Zickafoose, 1999). Viimeaikainen tutkimus on saanut tutkijat entistä varovaisemmiksi tunnistusrivien väärien tunnistusten suhteen (Wells et al., 1998). Wells ja Bradfield kirjoittivat aiheesta äskettäin (Wells & Bradfield, 1999):
’Lisääntyvä todistusaineisto osoittaa, että silminnäkijän virheellinen identifiointi koskien tunnistusrivistöjä ja valokuvakokoelmia, on yleisin syy valamiesten antamiin vääriin tuomioihin. Tapausten analyysi osoittaa, että valamiesten antamat väärät tuomiot, jotka perustuvat silminnäkijän virheelliseen tunnistukseen, ovat yleisempiä kuin mitkään muut syyt yhteensä…’ (s.138).
Kaksi oikeudenkäyntiä
Pääsyyttäjä Anders Helin, joka hoiti asiaa, oli epävarma siitä oliko näyttö riittävä syytteen nostamiseen kahta lääkäriä vastaan, huomioon ottaen lapsen kertomuksen ja valokuvaliikkeen omistajien todistuksen. Hän kuitenkin jatkoi ja vei asian oikeuteen, ja Tukholman alioikeus antoi tuomionsa vuoden 1988 alussa. Kyseisiä kahta lääkäriä epäiltiin insestistä, murhasta ja Catrinen ruumiin paloittelusta, ja lisäksi ritualistisesta, sadistisesta hyväksikäytöstä (vaikkakaan ei ilmeisesti satanistisesta) sekä ihmissyönnistä. Kaikki nämä sen perusteella mitä äiti väitti tyttärensä kertoneen. Heitä epäiltiin myös lapsen huumaamisesta. Muodollisesti heitä syytettiin murhasta ja lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ja kuolleen naisen ruumiin paloittelu oli vähäinen teko, jonka syyteaika oli mennyt umpeen. Tietenkin tapaus sai valtavan julkisuuden mediassa.
Useat lautamiehet totesivat, että heitä oli haastateltu mediassa ennen kuin lopullisesta tuomiosta päätettiin. He olivat todenneet olevansa hämmentyneitä ja epävarmoja, mutta kuitenkin halukkaita tuomitsemaan murhasta. Oikeuden puheenjohtaja oli poissa päätöksen tehneestä istunnosta. Oikeuskäsittely todettiin virheelliseksi ja hovioikeus menetteli äärimmäisen poikkeuksellisesti ilmoittaessaan alioikeudelle, että murhasyyte ei todennäköisesti menestyisi hovioikeudessa. Tässä vaiheessa pääsyyttäjä Helin aikoi luopua syytteistä, mutta tapaus oli saanut uuden poliittisen merkityksen Ruotsin johtavassa päivälehdessä Dagens Nyheterissä olleen, psykoterapeutti Hanna Olssonin artikkelin johdosta. Olsson totesi, että epäiltyjä ei ollut kohdeltu kuten heitä tulisi kohdella, vaan heitä suojeli yhteiskunnallinen miesten ylivalta, joka ei halunnut edes kuulla alistettuja naisprostituoituja, jotka olivat yhteiskunnan kaikkein alimpaa kastia. (On totta, että Helin oli sanonut, että hän halusi välttää tällaisia todistajia, ehkä siksi että hän piti heitä epäluotettavina, eikä heistä olisi juurikaan apua. Voidaan keskustella siitä, oliko tämä oikea arvio, mutta koska nämä naiset ovat usein huumeiden käyttäjiä, arvio oli ainakin osittain oikeutettu. Sitä eivät olleet jotkut muut Helinin halventavat lausunnot, joita hän antoi medialle).
Toinen oikeuskäsittely, uudessa oikeusistuimessa hylkäsi murhaepäilyn ja lapsen hyväksikäytön, mutta totesi lääkärit syyllisiksi Catrinen ruumiin paloitteluun. Tämä oli merkityksellinen menettely, koska heitä ei ollut virallisesti edes syytetty paloittelusta. Koska tuomioistuin ei virallisesti tuominnut heitä paloittelusta, vaan pelkästään totesi kirjallisesti olevansa vakuuttunut, että he olivat näin tehneet, he eivät voineet valittaa tuomiosta! Yleisön silmissä heidät oli tuomittu paloittelusta, ja jopa pääsyyttäjä Helin (nyt eläkkeellä) vieläkin tätä artikkelia kirjoitettaessa väittää virallisesti, että näin oli tapahtunut.
Päätöksen, jolla lääkärien ammatinharjoittamisoikeudet peruutettiin, antoi Hallinto-oikeus vuonna 1991, ja Korkein hallinto-oikeus kieltäytyi ottamasta asiaa käsittelyyn, joten tästä päätöksestä tuli lopullinen (7).
Juridinen kikkailu, jota alioikeus käytti (8) esti syytetyiltä laillisen oikeuden heidän syyllisyytensä täyteen arviointiin. Vaikka rikos oli muodollisesti vähäinen ja syyteoikeus oli vanhentunut, tämä johti siihen, että heidät syrjäytettiin ja marginalisoitiin siten, että he eivät voi harjoittaa ammattiaan. Nämä eivät ole heille pieniä asioita. Korvaus joka Teetille maksettiin (300.000 SEK, eli 35.000 $) on mitätön verrattuna seuraamuksiin, jotka tuomioistuimen lausunnolla oli. Nämä kaksi ovat edelleen syrjittyjä, jopa ihmisiä, joilla ei ole ollut mitään tekemistä heidän kanssaan on kohdeltu loukkaavasti. Pelkkä nimen Teet mainitseminen artikkelissa, tukholmalaisten lääketieteen opiskelijoiden koulutuksessa, nostatti mediassa raivon ja iltapäivälehdissä hysteerisiä otsikoita (9).
Siirryn käsittelemään joukkoa teemoja, jotka voivat hieman valaista tätä dramaattista tapausta.
Sosiaalisia näkökohtia
Raivon ymmärtäminen
Tapaus herätti Ruotsissa ennen näkemättömän raivon. Siinä on useita aspekteja, jotka tekevät reaktion ymmärrettäväksi, vaikka sitä ei olisikaan voinut ennustaa. Julma ja mahdollisesti sadistinen naisen ruumiin käsittely on varmasti yksi aspekti. Melkein jokainen myös oletti, että hänet oli murhattu ja nöyryytetty perversseillä seksuaalisilla teoilla. Hänet nähtiin uhrina myös siinä mielessä, että hän oli elänyt yhteiskunnan alimmassa kastissa, ja että sosiaaliviranomaiset olivat vieneet häneltä lapset. Raivoa lisäsi pieni tyttö, jonka useat uskoivat olleen hyväksikäytetty ja pakotettu todistamaan näitä kauheita tapahtumia. Liekkien roihua lisäsi se, että pahantekijöinä oli kaksi korkean yhteiskunnallisen statuksen omaavaa henkilöä, eli lääkäreitä, joiden odotetaan hoitavan ja auttavan ihmisiä, ei hyväksikäyttävän ja murhaavan.
On laajasti elätetty sellaista epäilyä, että naisten ja lapsien hyväksikäyttö on erittäin suuri sosiaalinen ongelma. Tämä tapaus osoitti monille, että aivan tavalliset miehet ovat taipuvaisia rikolliseen ja väkivaltaiseen seksuaalikäyttäytymiseen, jota puoleltaan tukee ja ilmentää miesten yhteiskunnallista vallankäyttöä. Se että asian käsittely oikeusistuimissa päätyi vapauttamiseen tuki osaltaan tällaisia näkemyksiä.
Lisäksi tapaus kehittyi dramaturgisen logiikan mukaan aivan poikkeuksellisen intensiiviseksi ja vaikuttavaksi. Syytettyjä vastaan olevat monitasoiset todisteet tulivat esiin eri tilanteissa pitkän ajan kuluessa. Sen vuoksi tapaus nousi aina uudelleen ja uudelleen esiin mediassa. Lopputulos oli myös hyvin epävarma, koska oikeusistuimet eivät olleet varmoja syytettyjen kohtelusta, ja syytettyjen toistaiseksi lopullinen kohtalo sinetöitiin vasta seitsemän vuoden jälkeen. Media oli tietenkin kiinnostunut käsittelemään asiaa kaikista mahdollisista näkökulmista. Samaan ajankohtaan osui pääministerin Palmen salamurha ja kaikki sitä seuraavat historialliset tapahtumat, ne herättivät vieläkin enemmän median kiinnostusta, mutta paloittelumurha kilpaili onnistuneesti ja sai huomattavat osan median mielenkiinnosta.
Olssonin kirja (Olsson, 1990) nimeltä ’Catrine ja oikeus’, joka mainitaan ylempänä, näytteli tärkeää roolia tapahtumissa, ja siksi on syytä keskustella joistakin kirjan yksityiskohdista. Se julkaistiin prosessin myöhäisessä vaiheessa, mutta ennen kuin hallinto-oikeudet olivat antaneet lopullisen päätöksensä lääkärien toimilupien kieltämisessä. Teksti on suhteellisen lyhyt (215 sivua), ja se on melko hyvin kirjoitettu ja paljastaa kirjoittajan syvän vihan. Hän on täysin vakuuttunut, että epäillyt ovat syyllisiä murhaan sekä muihin rikoksiin joista heitä syytettiin, ja hänen käsityksensä mukaan he pääsivät pälkähästä. Kirjan lukija tulee samalla tavoin vakuuttuneeksi, jos ei sen enempää tarkista tosiasioita. Olsson osoittaa kaikki epäiltyjä vastaan puhuvat todisteet vakuuttaviksi ja luotettaviksi, kun taas heidän puolestaan puhuvia seikkoja kritisoidaan yksityiskohtaisesti, jonka jälkeen ne hylätään. Kirjoittaja on omaksunut syyttäjän roolin. Jotkut hänen argumenttinsa ovat kestäviä, kuten kritiikki Hovioikeuden tekemää interventiota kohtaa, ja että todennäköisesti murha edeltäisi paloittelua. Ajoittain hän kuitenkin antaa harhaanjohtavan kuvan tapauksessa esitettyjen todisteiden merkityksestä. Hän esittää, että valokuvausliikkeen omistajat olivat hyvin varmoja lausunnoista, joita antoivat (s. 104). Kuten olemme havainneet, tämä ei ole kaikki se mitä heidän sanomastaan ilmenee tunnistusrivistön pöytäkirjasta. He olivat varsin epävarmoja ja tekivät myös virheellisiä tunnistuksia.
Olssonin tulkinta tapahtumista on se, että ’järjestelmä’ suojelee omiaan, eli että jotkut lääkärit olivat innokkaita tukemaan epäillyksi joutuneita kollegojaan, ja että myös syyttäjä oli hyvin vastentahtoinen tuomaan esiin tärkeitä todisteita, jotta hän ei olisi mustamaalannut lääkäreitä. Pääsyyttäjä Helin todellakin antoi tällaisen lausunnon. Myös Oikeuslääketieteen neuvosto olisi voinut muotoilla argumenttinsa paremmin. He hylkäsivät murhaepäilyt loogisesti oikeilla perusteilla todetessaan, ettei kuolinsyytä voitu selvittää. Käsillä ollut todistusaineisto tuki vielä vähemmän neuvoston mainitsemia muita mahdollisia kuolinsyitä. Tapauksen logiikka ja kokemusten puute vastaavista tapauksista, antoivat kuitenkin perusteet päätellä, että kyseessä oli murha. Olsson ei kuitenkaan myönnä, tai edes tuo esiin sitä, että suuri osa todisteista oli syytä kyseenalaistaa, ja että tuomioistuimella on suuria vaikeuksia tuomita murhasta, jos kuolinsyykin on epävarma. Toinen juridinen ongelma, joka on hyvin, on se, että vaikka syylliset voitaisiin tunnistaa, ja vaikka syyllisyys voitaisiin osoittaa, olisi todennäköisesti ollut mahdotonta päätellä, kuka murhan teki. Tällaisessa tilanteessa vapauttaminen oli Ruotsin lain mukaista.
Media
Media näytteli tapahtumissa erittäin keskeistä roolia, eivätkä toimintatavat ole kovinkaan imartelevia tutkivan journalismin periaatteille. Tapauksella oli selvästikin medialle suuri markkina-arvo, mutta se ei oikeuta harhaanjohtavaan raportointiin. Epäiltyjen yksityisyyttä ei kunnioitettu, ja heidän identiteettinsä oli helppo selvittää median antamien tietojen perusteella.
Media oli hyvin herkkäuskoinen ’Lapsen kertomuksen’ suhteen. Tämä ’kertomus’ ei koskaan sisältänyt muuta kuin äidin tekemiä yhteenvetoja, joiden hän väitti syntyneen lapsen kanssa käydyissä keskustelussa.
Kun media oli niin perusteellisesti johtanut yleisön harhaan lääkäreihin kohdistuneiden todisteiden määrän ja laadun suhteen, ei ollut ihme, että vapauttava tuomio sai aikaan monilla tahoilla erittäin vihaisen reaktion. Myös syyttäjää moitittiin ankarasti siitä, että hän ei ollut hyväksynyt todistajiksi lukuisia prostituoituja, jotka väittivät Teetin olleen heidän asiakkaansa, ja että he tiesivät hänen olleen Catrinen asiakas, ja jopa nähneet hänet Catrinen kanssa (10). Se, miten oikeudenkäynti oli järjestetty, nähtiin tämän vuoksi esimerkkinä miehisestä ylivallasta, ja vapauttavan päätöksen sanottiin mitätöivän Catrinen oikeudet.
Median tapa käsitellä tapausta ei ollut tasapuolinen tai edes korrekti joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta. Media näytti ottavan annettuna, että syytetyt ovat syyllisiä iljettäviin rikoksiin, joita olivat: jatkuva aviorikos prostituoidun kanssa, ainakin yhden, sekä lapsen kanssa harjoitettu ritualistinen hyväksikäyttö, homoseksuaalisuus (ei rikos, mutta moraalisesti tuomittava), murhatun naisen ruumiin paloittelu ja sen osien syöminen, ja kaikki tämä tapahtui avoimesti yksivuotiaan lapsen nähden. Todisteet näistä kaikista rikoksista olivat peräisin prostituoiduilta, jotka olivat kuulleet toisiltaan väitetystä hyväksikäytöstä, mutta jotkut heistä olivat ehkä myyneet seksipalveluita kyseiselle oikeuslääkärille. Muut todisteet, joihin vedottiin, olivat ’Lapsen kertomus’ äidin kertomana, muut todistajat (erityisesti valokuvaliikkeen omistajat), sekä kuolleesta ruumiista saatu oikeuslääketieteellinen näyttö. Tästä kaikesta oli saatavana vain hyvin vähän kriittistä analyysiä, ja siihen mitä oli julkaistu, käytiin käsiksi vihamielisesti ja jopa mustamaalaten.
Vahvat aggressiot joissain medioissa skeptisesti kirjoittavia kohtaan, sekä median tuki syyttäjälle ja poliisille edellyttävät keskustelua. Ruotsalainen media on yleensä hyvin skeptinen poliisin toiminnan suhteen, eikä ole tavallisesti hyväksynyt poliisin tai muitakaan virallisia versioita julkisuudessa käsitellyistä rikostapauksista. Erityisesti poliisin ja syyttäjän pyrkimykset todistaa selitystensä luotettavuuttaan pääministeri Palmen murhassa, ovat olleet epäonnistuneita (ensin oli kyse terroristista ja sitten mielenvikaisesta), ja media antoi paljon tilaa muunlaiselle spekuloinnille (11). Paloittelumurhan tapauksessa media näyttää kuitenkin ottaneen sen lähtökohdan, että epäillyt kuuluivat eliittiin ja uhrina oli huono-osainen. Tämä yksityiskohta teki tapauksesta erittäin sensaatiomaisen ja kelvollisen medialle, verrattuna siihen, että kyseessä olisi ollut esimerkiksi puolalainen teurastaja, joka olisi hyvinkin saattanut olla epäiltynä (12). Media ei missään mielessä yrittänyt puolustaa kahta mies-eliitin jäsentä, päinvastoin nämä ihmiset joutuivat median julkistamiksi ja todella julmasti kohtelemiksi. Tällä aiheutettiin heidän elämälleen valtavaa tuhoa.
Vahvin reaktio kohdistettiin Sosiaali- ja terveysviraston alaisuudessa olevaan Oikeuslääketieteen neuvostoon (13), joka oli todennut Rajsin arvion paloittelun todisteista puutteellisiksi. Neuvoston lausunto oli varsin hillitty ja faktaperusteinen, mutta osa mediasta piti sitä oikeudettomana ja herjaavana hyökkäyksenä Rajsia vastaan. Neuvoston päätös oli tasapuolinen eikä sitä olisi tullut kiistää Hallinto-oikeuden lopullisessa ratkaisussa vuonna 1991. Myös johtavaan todistajapsykologian asiantuntija Holgersoniin kohdistettiin hyvin negatiivisia ja halventavin kommentein kun hän totesi, ettei ’Lapsen kertomus’ ollut luotettava todistus. On merkille pantavaa, että jotkut mediat, mukaan lukien myös tärkeät laatulehdet väittivät, että tarinan oli kertonut lapsi itse lapsipsykologian ja lapsipsykiatrian eksperteille, vaikka tämä ei yksinkertaisesti ollut totta.
Oikeusistuimet ja hallinto
Rehellisyyden nimissä on todettava, että oikeudellinen järjestelmä ei ollut missään tapauksessa yhtä hyväuskoinen kuin media. Kuten olemme nähneet, se esitti vahvan vaatimuksen pääsyyttäjä Helinille esittää syytteet uudelleen, kun oikeudenkäytön virhe todettiin vuonna 1988. Hänellä oli tuolloin käytössään kaikki se näyttö jota tultaisiin käyttämään, ja osa siitä oli median ja tavallisen kansan suhteen erittäin vakuuttavaa. Hänen haluttomuutensa ja vastahakoisuutensa kuulla todistajina huumeidenkäyttäjiä ja prostituoituja, jotka olivat tuoneet esiin tietoja Teetin ja Catrinen välisistä suhteista, herättivät erittäin vahvaa kritiikkiä Hanna Olssonin ja feminististen mielipidejohtajien puolelta. Tiedämme, että Hovioikeus oli todennut poikkeuksellisessa interventiossaan (14), että murhasyyte ei tulisi kestämään. Epäiltyjen lääkärinoikeuksien pidättäminen, jota tuomioistuimet ja hallinnolliset päätöksentekoelimet käsittelivät useilla tasoilla ennen kuin lopullinen päätös tehtiin vuonna 1991, tapahtui voimakkaan julkisen mielipiteen painostamana.
Voimakas painostus kohdistui myös Korkeimpaan hallinto-oikeuteen, jotta se olisi tehnyt päätöksen. Lopulta se edellytti Hallinto-oikeutta ratkaisemaan asian tavalla, joka ei vastannut aikaisempaa lääkärinoikeuksien peruuttamista.
On paradoksaalista että Hovioikeuden interventio alioikeuden menettelyä kohtaan johti siihen, että syytetyt menettivät oikeuden valittaa asiastaan. Kuten edellä todettiin, alioikeus vapautti heidät muodollisesti, mutta tuomio oli muotoiltu siten, että heitä edelleen pidettiin syyllisinä. Vain syyttäjä (15) olisi tuolloin voinut valittaa päätöksestä. Hän ei tehnyt niin, ja on selittänyt tätä sillä, että kun Hovioikeus oli jo ottanut kannan, joten valittamisella ei olisi saavutettu mitään. Kuitenkin on niin, että myös hänen tehtävänsä on huolehtia syytettyjen oikeusturvasta, ja valittaminen olisi antanut heille mahdollisuuden kyseenalaistaa alioikeuden vastentahtoisesti tekemän vapauttavan päätöksen.
Poliittinen johto omaksui tapauksen suhteen hyvin matalan profiilin. Lääkäriliitto (Ruotsissa ammattiliitot ovat hyvin tärkeitä ja hyvin suuri osa ammattilaisista kuuluu niihin) aluksi puolusti epäiltyjä siinä, että he voisivat jatkaa ammattiaan, kun heidät oli vapautettu syytteistä. Tämä asenne kuitenkin jakoi liiton, kun suuri joukko erittäin vihaisia naislääkäreitä protestoi.
Puolustusasianajajan tehoton toiminta
Luottamus psykologeihin ja psykiatreihin on niin suuri, että ilmeisesti vain harvat asianajajat kyseenalaistavat heidän sanomisiaan tuomioistuimessa, ja puolustusasianajajien tehottomuus on täysin ilmeistä. Scharnberg on äskettäin osoittanut, että nimenomaan puolustusasianajajat ovat ruotsalaisen oikeusjärjestelmän heikko lenkki (Scharnberg 1998). Nyt käsillä olevassa tapauksessa jopa yhden puolustusasianajajan alainen totesi julkisesti uskovansa syytettyjen syyllisyyteen.
Puolustusasianajajien tehottomuus johtuu mahdollisesti osittain siitä, että he eivät olleet valmistautuneet tekemään kriittistä analyysiä asiakastaan vastaan todistavien psykiatrien todisteista. Ehkä he eivät myöskään olleet täysin vakuuttuneita siitä, että heidän asiakkaansa olivat syyttömiä. Tarina ei ollut koskaan esillä mediassa kokonaisuutena, ja media esitti tapauksen syytettyjen kannalta erittäin negatiivisessa valossa.
Feministinen ja anti-insestinen liike
Olsson teki onnistuneen feministisen tematiikan intervention artikkeleillaan ja kirjallaan (Olsson, 1990) (16). Hän piti selvyytenä, että epäillyt olivat syyllisiä, ja piti skandaalina ja naisten alistamisena sitä, että epäillyt vapautettiin murhasyytteestä. Feministiryhmät muodostivat vahvan mielipiteen ja kirjoittivat lukuisia kirjeitä oikeusistuimille ja viranomaisille vaatien, että ainakin epäiltyjen lääkärinoikeudet on peruutettava (Lindeberg, 1999). On mielenkiintoista, että Olssonin kirja ilmestyi ennen lopullista ratkaisua, jolloin lääkärinoikeuksien kohtalo oli vielä erittäin epävarma. Uusintapainoksessa vuonna 1994 oli Catrinen sisaren esipuhe, mutta kirjassa ei kerrottu mikä tapauksen lopputulos oli. Lukija, joka lukee ainoastaan Olssonin kirjan, jää siis tietämättömäksi lopputuloksesta, eikä hänen vihansa laannu kirjan julkaisemisen jälkeisillä tapahtumilla.
Paloittelumurhaa kohtaan tunnettu valtava kiinnostus ja raivo on nähtävä osana nousevan feminismin ja insestiuskon raivoa. 1980-luvulla aikaisempi 1960 ja 1970-lukujen seksuaalinen liberalismi alkoi väistyä moralismin ja puritaanisten asenteiden tieltä mahdollisesti AIDS-epidemian vuoksi (17). Mutta miten insestiin liittyvä raivo on selitettävissä? Sitä voidaan tarkastella miehen ja naisen roolien muuttumisen ja perheen statuksen heikentymisen näkökulmasta. Nämä muutokset tapahtuivat 1970 ja 1980-luvuilla. Naiset eivät enää olleet kotona pitämässä lapsiaan jatkuvasti silmällä, vaan heidän oli jätettävä lapset päiväkoteihin luodakseen omaa uraansa. Kotiäideille rypistettiin halveksien otsaa, ja uusi verolaki rankaisi siitä ankarasti. Nämä suuret pitkään voimassa olleiden normien muutokset ovat herättäneet syyllisyyden tunteita ja ahdistusta naisten keskuudessa erityisesti lasten tilanteen vuoksi.
Tänä ajankohtana anti-insestinen liike oli aallon harjalla, eikä siitä ollut tehty kriittistä analyysiä, joka tuli vasta 1990-luvulla (Öhrström, 1996). Monet ihmiset uskoivat, että insesti on erittäin laaja ongelma ja että varsin suuri osa kaikista lapsista, etenkin tytöistä, oli riskiryhmä. Monet myös uskoivat, että psykologit ja psykiatrit voivat diagnosoida insestin testeillä ja käyttäytymisen tarkkailulla, ja että oli olemassa insestin ’oireet’.
Jopa syytökset satanistisista rituaaleista ja organisoiduista kulteista olivat rantautuneet Skandinaviaan USA:n tapahtumien vaikutuksesta. Nykyään on tietenkin lukuisia tarinoita satanistisista insestikulteista, jotka on osoitettu paikkansapitämättömiksi (La Fontaine, 1998). Ruotsissa on ollut muutamia tapauksia. Norjassa oli Bjugnin tapaus, jossa pieni yhteisö sai kärsiä, kun laajalle levinneet syytökset alkoivat esikoulusta ja levisivät yhteisön johtohahmoihin (Kringstad, 1997). Bjugnin tapauksessa ketään ei tuomittu, mutta kunnanhallitus ilmaisi uskonsa ainakin joidenkin epäiltyjen syyllisyyteen (tai ehkä vain yhden), myöntämällä lapsille taloudellisia korvauksia. Jotkut Bjugnin lapsista, mutta eivät kaikki, ovat sittemmin peruneet syytöksensä. Nimettömänä pysytelleen asiantuntijan mukaan fyysiset tutkimukset, joka olivat lääketieteen asiantuntijoiden mukaan kaikkein vahvin todiste siitä, että hyväksikäyttöä oli tapahtunut, eivät ole nykytiedon valossa luotettavia.
Bjugnin tapauksessa näkyy, miten hallintoviranomaiset, toisin kuin oikeusistuimet, helposti uskovat järkyttäviin syytöksiin. Paloittelumurhassa Sosiaali- ja terveyshallitus jopa virallisesti argumentoi, että verrattuna rikosprosessiin pitävää näyttökynnystä tulee alentaa päätettäessä lääkärinoikeuksien poistamisesta. Korkein hallinto-oikeus kuitenkin hylkäsi tämän vaatimuksen. Toisena esimerkkinä se, että Psykologiliitto julkaisi kannanoton, jossa se irtisanoutui Holgersonin käsityksistä oikeuspsykologina.
Psykologien nousu
Traditionaalinen perhemalli sukupuolijakoon perustuvine rooleineen alkoi murtua 1960-luvulla (Barnett & Hyde, 2001). Vanhemmuudesta tuli seikka, jota asiantuntijat osaavat ja heidän tulee opettaa sitä. Asiantuntijat ja koulutuksen saanut päiväkotien henkilökunta ovat pystyvämpiä huolehtimaan lapsista kuin vanhemmat. Nobelin palkinnon saaneet, hyvin vaikutusvaltaiset sosiaalidemokraatit, Alva ja Gunnar Myrdal olivat julkistaneet tämän ideologian paljon puhutussa kirjassaan jo 1930-luvulla (Myrdal & Myrdal, 1934). Lasten kasvatuksen kollektiivisuus ja ’social engineering’ olivat näiden ideologisten ajatusten perusta, jota kannattivat lukuisat sosialismin eri haarat.
Uudet ja voimakkaasti lisääntyneet ryhmät, psykologit, psykiatrit ja sosiaalityöntekijät institutionalisoivat vanhemmuudelle asetettavat vaatimukset, jotka eivät ole sen koommin vähäisiä kuin selkeitäkään. Uudet asiantuntijajoukot esittivät, että he voivat formuloida vanhemmuuden edellytykset kuten ’lapsen tarpeiden huomioiminen’, ’rajojen määritteleminen’, sekä sellaisen epämääräisen ilmiön kuin ’symbioottinen suhteen’, ’välttäminen’ jne. Valtiovalta mielihyvin hyväksyi vaatimukset tällaisten normien ja oppien tieteellisistä perusteista, ja ensimmäistä kertaa vuonna 1978 palkitsi psykologit virallisella sertifikaatilla, jonka myöntää Sosiaalihallitus. Näin hallitus virallisesti hyväksyi sen, että psykologien toiminta perustuu kunnioitettavalle ja luotettavalle tieteelle.
Vastaavia vaatimuksia on USA:ssa voimakkaasti kritisoitu (Dawes, 1994; Hagen, 1997). ’Keskustelulla parantamisen’ terapiaa voi yhtä hyvin tuottaa älykäs ja kypsä henkilö, jolla ei ole koulutusta psykologiaan tai psykiatriaan (Strupp & Hadley, 1979). Persoonallisuustestien ja kliinisten arvioiden pätevyyttä oikeudellisissa yhteyksissä on kyseenalaistettu, ja tukea tällaiselle pätevyydelle on vahvoista väitteistä huolimatta kyetty esittämään kovin vähän. Silti tällaisia väitteitä esitetään edelleen ja niihin myös uskotaan (Sjöberg, 1998-99).
Nämä uudet asiantuntijat saivat merkittävästi valtaa tuomioistuimissa ja sosiaaliviranomaisten keskuudessa, ja heidän lausuntonsa ratkaisivat perheiden kohtalon. Valtiovalta on ollut innokas tarttumaan asioihin ja tuhansia lapsia on joka vuosi otettu vanhemmiltaan ja sijoitettu sijaiskoteihin (tämä käytäntö jatkuu edelleen). Viranomaiset eivät ole seuranneet lasten olosuhteita sijaiskodeissa, eikä valituksia näiden kotien olosuhteista ole pidetty luotettavina. Sosiaaliviranomaisten toimivalta on niin laaja, ettei niiden tarvitse pelätä tuomioistuinta. Esimerkiksi jos isää syytetään insestistä ja tuomioistuin vapauttaa hänet, lapsi (usein kaikki lapset) otetaan silti pakkohuostaan ja sijoitetaan sijaisperheeseen. Päätöstä ei muuteta, vaikka oikeus toteaa syytteet perusteettomiksi. Muutama tällainen tapaus on menestynyt Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa, mutta prosessi siellä on hidas ja epävarma. Ruotsin valtion ja perheen välillä on joskus päästy näissä tilanteissa keskinäiseen sopimukseen, ja ne tulevat valtiolle halvoiksi, tai sitten ruotsalaiset viranomaiset ovat olleet piittaamatta ihmisoikeustuomioistuimen päätöksistä.
Kaikki nämä eivät ole olleet insestitapauksia, vaan myös väitteitä laiminlyönnistä. Keskustelu ruotsalaisesta ’lapsi-gulakeista’ on ollut aktiivista 1980-luvulta lähtien, kun jotkut tapaukset saivat suurta julkisuutta esimerkiksi niin kutsuttu Alexanderin tapaus (Wolff, 1986). Tämä tapaus osoittaa, miten sosiaaliviranomaiset juuttuvat menettelytapoihinsa, vaikka olisi täysin kattava näyttö siitä, että he ovat tehneet virheen. Psykologit ovat näissä prosesseissa usein tärkeässä tukea antavassa roolissa tekemällä tutkimuksia ja usein testaamalla lapsia ja päätymällä ’tieteellisiin’ johtopäätöksiin, joilla tuetaan viranomaisen interventiota.
Eräässä viimeaikaisessa tapauksessa isältä kiellettiin oikeus tavata tytärtään epämääräisien ’todisteiden’ varjolla, jotka koostuivat tytölle tehdyistä projektiivisista testeistä. Yksi niistä on tunnettu amerikkalainen testi CAT (Children’s Apperception Test), ja toinen paikallinen variaatio, nk. Erika-metodi, joka perustuu lapsen leikin tarkkailuun. Jälkimmäinen ei perustu millekään mainitsemisen arvoiselle tutkimukselle (Sjöberg, 1997, 2000). Edellinen menetelmä on joutunut äskettäin vakavan kritiikin kohteeksi (Knoff, 1998; Reinehr, 1998). Eräs vanhempi lääketieteen tutkija kanteli Ruotsin Psykologiliittoon vaatien näiden menetelmien tieteellisiä perusteita, kun yksi sen liiton jäsenistä oli käyttänyt niitä, ja ne olivat hänen käsityksensä mukaan keskeisiä tekijöitä hänen elämänsä tuhoamisessa. Pitkän odottelun ja useiden muistutuskirjeiden jälkeen liiton puheenjohtaja informoi häntä joistakin tutkimuksista koskien aikuisille potilaille tehtyjä Rorschach testejä. Rorschachia on oikeutetusti arvosteltu sen kyseenalaisen validiteetin vuoksi. Vaikka voitaisiin esittää, että se on jossain määrin validi, sitä ei voida muuntaa kokonaan muunlaiseksi projektiiviseksi testiksi, jota käytetään tyystin toisiin tarkoituksiin, jossa kohteena ovat lapset, eivät aikuiset. Tapaus osoittaa varsin selvästi, että Psykologiliitto hyväksyy näiden testien käyttämisen kyseisenlaisissa tilanteissa, ja ettei ole tarpeen sen enempää perustella testaamista juuri kyseistä valitusta koskevassa asiassa.
Oikeuspsykologinen perspektiivi
Analysoin nyt paloittelumurhaa siinä annettujen oikeuden päätösten suhteen, sekä yleisempää taustaa, joka todennäköisesti vaikutti kaikkiin tai ainakin suureen osaan niistä ihmisistä, jotka noita päätöksiä tekivät.
Tapaus on hyvin monimutkainen ja kehittyi pitkän ajan kuluessa. Kyseisiä lääkäreitä vastaan ei ollut minkäänlaisia fyysisiä todisteita, ei myöskään ketään joka olisi voinut todistaa murhasta tai naisen ruumiin paloittelusta. Tapauksesta muodostetut mielipiteen vaihtelivat suuresti, mutta on oikeutettua sanoa, että tuomioistuinten enemmistön mielipide oli se, että miehet ovat todennäköisesti syyllisiä, vaikka ei ollut riittävän vahvaa näyttöä heidän tuomitsemiseensa. Pääasiallinen näyttö heidän syyllisyydestään oli seuraava:
* Lapsen kertomus äidin kertomana ja raportoimana.
* Tunnistusrivistöstä valokuvausliikkeen omistajien antamat päätelmät.
* Lisäksi Teetin persoonallisuudessa ja käyttäytymisessä oli joitakin poikkeavia piirteitä, jotka tekivät mahdolliseksi ja jopa todennäköiseksi, että hän oli syyllinen.
Syyllisyyden perusteet ovat heikot. Ensinnä lapsen kertomus oli pelkää kuulopuhetta, ja on erittäin epätodennäköistä, että lapsi olisi voinut muistaa sellaisia tapahtumia, jotka tapahtuivat hyvin varhain hänen elämässään. Merkittävät lapsen todistusta koskevat tutkimukset osoittavat, että vaarana on se, että aikuisen johdattelemana lapset esittävät paikkansa pitämättömiä syytöksiä (Ceci & Bruck, 1995). Käsillä olevassa tapauksessa lapsen äidillä oli rajattomat mahdollisuudet pitkän ajan kuluessa ohjata lastaan luomaan vääriä muistikuvia. On myös todennäköistä, että äidillä oli motiivi tähän, koska hän tunsi voimakasta vastenmielisyyttä ja epäluuloa Teetiä kohtaan, ja hänellä oli menossa konflikti entisen aviomiehensä kanssa. Tämä ei tarkoita tietenkään sitä, etteikö äiti itse uskonut, että tyttären muistikuvat olivat tosia.
Tunnistusrivistö oli järjestetty ammattitaidottomasti. Ei voida sulkea pois sitä, että vastuussa ollut poliisimies enemmän tai vähemmän tietoisesti ohjasi todistajat tunnistamaan kyseiset lääkärit. Tunnistaminen oli varsin epävarmaa, eikä yhdenmukaista. Myöhemmin selvisi, että laittomat valokuvat ruumiinavauksista eivät olleet missään mielessä harvinaisia kyseisellä alueella (valokuvaliike oli hyvin lähellä Oikeuslääketieteen laitosta). Elävät muistikuvat, joita valokuvausliikkeen omistajilla oli kammottavista kuvista, saattoivat olla peräisin kokonaan muusta lähteestä kuin Catrinen ruumiin paloittelu.
Persoonallisuuteen liittyvät argumentit, erityisesti Teetiä koskien, ovat saattaneet merkittävällä tavalla vaikuttaa tuomioistuimen arvioon tapauksesta, vaikka ne virallisissa lausunnoissa ne ovatkin perifeerisiä. Se, että henkilö on prostituoitujen asiakas, huomattavan kiinnostunut väkivaltaisista elokuvista, ja erittäin kiinnostunut työstään ruumiinavauksissa, ei todista siitä, että hän olisi murhaaja. Mikään näistä ominaisuuksista ei ole millään tavoin ainutlaatuinen. Ainutlaatuista sen sijaan on olla murhaaja. Ruotsissa murhien määrä on hyvin alhainen, koko maassa vain noin 300 vuodessa, kun väkiluku on noin 9 miljoonaa. Näin ollen todennäköisyys siihen, että joku on murhaaja, on erittäin alhainen. Peruslukujen harha on hyvin tiedossa (Tversky & Kahneman, 1974). Ihmiset tekevät todennäköisyysolettamia ottamatta huomioon peruslukuja, ja heihin vaikuttaa voimakkaasti poikkeavuus. Tässä tapauksessa Teet on saattanut hyvinkin vaikuttaa piirteidensä perusteella todennäköiseltä tappajalta, mutta sellainen olettamus olisi kovin harhaanjohtava ja perusteeton.
Tapauksen kehittyminen osoittaa voimakasta hypoteesi-vetoista prosessia. Alusta lähtien vastuussa olleilla poliisimiehillä oli vahvoja epäilyjä Teetin suhteen, johtuen hänen ensimmäisen vaimonsa kuolemaan liittyvistä erikoisista olosuhteista. Heitä häiritsi ja vaivasi se, että hän oli prostituoitujen asiakas, mitä pidettiin sopimattomana käyttäytymisenä henkilöltä joka työskenteli oikeuslääketieteen alalla ja siten läheisissä suhteissa poliiseihin. Teetin käyttäytyminen herätti närkästystä ja myös epäluuloja muissa ihmisissä, etenkin Thomaksen vaimossa. Havaitsemme tässä hitaan kehityksen Teetin määrittelemisessä mahdolliseksi tappajaksi, jota prosessia media tuki.
Tosiasiassa media ryhtyi tyypilliseen psykologisointiin. Useille kirjoittajille oli helppoa rakentaa ja tuottaa näkemyksiä siitä, että nämä kaksi lääkäriä oli syyllisiä väitettyihin tekoihin. Ja jälleen Teetin erikoinen persoonallisuus ja käyttäytyminen olivat hedelmällistä materiaalia syyllisyyden rakentamisessa. Tuomioistuinten jäsenet eivät olleet immuuneja median vaikutukselle, ja sen lisäksi heillä itsellään oli mahdollisesti samanlaista taipumusta näkemysten luomiseen ja ennenaikaisten johtopäätösten tekemiseen.
On aiheellista tutkia, olisiko erilainen oikeuspsykologinen menettely ollut avuksi tässä tapauksessa ja vähentänyt sen laajoja seuraamuksia. Vastaus on epäilemättä kyllä. Alkuperäinen lapsen kertomuksen luotettavuuden arviointi oli spekulatiivinen ja sinisilmäinen, kuten ylempänä todettiin. Ongelmana tässä näyttää olleen konsulttien lähtökohtana ollut psykodynaaminen viitekehys. Nykyinen muistin ja suggestion tutkimus asennoituu huomattavasti skeptisemmin kuin he tekivät.
Lisäksi ne tiedot joita silminnäkijän todistuksesta ja tunnistusrivistöistä tunnistamisen virheistä oli olemassa, olisi edellyttänyt muunlaista menettelyä tunnistuksen järjestämisessä. Kun näin ei ollut, olisi tuotettuun todistusmateriaaliin tullut suhtautua skeptisesti. Olisi lisäksi ollut tärkeää perehtyä yleisyyslukuihin. Esimerkiksi miten yleistä oli, että sillä alueella valokuvaliikkeessä oli kauhistuttavia valokuvia ruumiinavauksesta. Tuohon aikaan esitettiin, että tapaus olisi ollut täysin ainutkertainen, mutta nyt näyttää siltä, että näin ei olisi ollut.
Ihmisen arviointivirheitä koskeva tutkimus on laajaa. Jotkut tutkimusten dokumentoimat ilmiöt, kuten heuristisesta lähtökohdasta johtuvat todennäköisyysolettamat ovat tapauksen kannalta relevantteja. Sellaisia virheitä ovat saattaneet tehdä sekä tuomarit että media ja jopa puolustusasianajaja.
Olisiko nämä virheet voitu välttää? Ehkä ei sittenkään. Viimeisimmissä kuulemisissa Hallinto-oikeudessa 1991 Holgerson ja Hellbom kritisoivat voimakkaasti sekä lapsen kertomuksesta annettua naivia lausuntoa että tunnistusrivistöä. Tästä huolimatta lääkäreiltä vietiin oikeudet ammatinharjoittamiseen. Tämä voi johtua siitä, että oikeudet uskoivat enemmän alkuperäisiin arvioihin lapsen kertomuksesta ja tunnistusrivistön tuloksiin. Tai tämä on voinut johtua kokonaan tai osittain tähän tapaukseen liittyvästä hyvin voimakkaasta mielipiteiden paineesta.
Tapauksen tämänhetkinen tilanne
Paloittelumurhan vanavedessä Ruotsissa on ollut useita muita tapauksia, joissa epäillyt on tuomittu hyvin heikkojen todisteiden perusteella. Se kuinka monia, ei ole tiedossa, mutta aiheesta löytyy laaja dokumentointi (Scharnberg, 1996a, 1996b; Öhrström, 1996). Scharnberg on dokumentoinut 50 tapausta. Media on erittäin kiinnostunut raportoimaan kaikki lasten seksuaalisen hyväksikäytön tapaukset, ja jotkut tapaukset, joissa päiväkodin henkilökuntaa on epäilty, ovat saaneet viime aikoina valtavasti huomiota.
Pieni todistajapsykologien ryhmä, joka työskentelee Trankellin luomalla traditiolla (Trankell, 1972), on erikoistunut todistajien – usein lapsien – esittämien todistelujen kriittiseen tarkasteluun. Heidän toimintansa on ollut, ja on edelleen suuria ristiriitoja herättävää. Tästä on esimerkkinä voimakkaat emootiot, joita Hellblom Sjögrenin aihetta käsittelevä erinomainen kirja herätti (Hellblom Sjögren, 1997; Sjöberg, 1998). Asiaa käsitteli kirjakatsauksessaan lainoppinut Diesen (Diesen, 1997-98) Ruotsin johtavassa tieteellisessä juridiikan lehdessä.
Lindebergin kirja käsillä olevasta tapauksesta julkaistiin tammikuussa 1999 ja se sai välittömästi poikkeuksellisen suuren huomion mediassa. Useat lehdet julkaisivat, eivät vain yhtä vaan useita juttuja ja haastatteluja, ja reaktiot olivat hyvin polarisoituneita. Jotkut tunnetut kirjoittajat ja journalistit ylistivät kirjaa, ja toiset tuomitsivat sen esimerkkinä naisten halventamisesta. Jotkut keskusteluun osallistujat argumentoivat, että vaikka lääkärit olisivatkin syyttömiä murhaan, heidän oikeutensa tuli peruuttaa, koska he olivat harrastaneet perverssiä seksiä. On lisättävä, että oikeuksien peruuttaminen, jolla on erittäin vakavat seuraamukset kyseiselle ihmiselle, on erittäin harvinaista ja edellyttää vakavia rikoksia. Prostituoidun asiakkaana oleminen on nykyään Ruotsissa laitonta (18), mutta ei ollut 1980-luvulla. Insesti on tietenkin vakava rikos ja oli sitä myös 1980-luvulla. Tässä vaiheessa syytteet eivät olleet olennainen syy oikeusprosesseissa, jotka johtivat lupien peruuttamiseen, eikä syytteitä nähty ilmeisesti kovin hyvin perusteltuina (19).
Vuonna 1999 lääkärit valittivat Korkeimpaan hallinto-oikeuteen saadakseen tapauksensa uuteen käsittelyyn. Tällöin myös media toi julkisuuteen tapaukseen liittyviä, tärkeitä uusia vihjeitä, jotka oli ilmeisesti toimitettu poliisille johtuen Lindebergin kirjan saamasta suuresta julkisuudesta. Esitettiin että oli olemassa luotettava todistajalausunto, joka varmensi, että Catrine oli elossa vielä hyvän aikaa sen päivän jälkeen, jonka syyttäjä oli nimennyt kuolinpäiväksi vuoden 1988 oikeudenkäynnissä (Annerud, 1999). Kesäkuussa 1999 johtava iltapäivälehti Aftonbladet julkaisi kolme artikkelia. Cantwell kirjoitti, että poliisi tekee erittäin ahkerasti työtä löytääkseen uuden epäillyn, ja että he olivat vakuuttuneita, että kaksi lääkäriä oli viattomia (Cantwell, 1999). Keskeinen todiste siitä, että Catrine oli elossa vielä Helluntain jälkeen 1984, oli väitteen mukaan unohtunut poliisilta, koska siihen kohdistui pääministeri Palmen murhan jälkeen vuonna 1986 valtava paine, jolloin henkilöstö vaihtui ja tehtiin uudelleenjärjestelyjä. Näyttää siltä, että virhe tehtiin kirjattaessa yhtä keskeistä todistajalausuntoa koskien Catrinen aktiviteetteja Helluntailoman jälkeen, joten todistusta ei otettu huomioon. Tukholman yliopiston kaksi lakitieteen opiskelijaa esitti kriittisen teesin, että poliisi tai syyttäjä eivät tutkineet Catrinen liikkumisia tarpeeksi tarkasti (Styrlin & Nyberg, 1999). Catrinen tiedetään käyttäneen jotain injektoitavaa huumetta murhaa edeltävänä sunnuntaina, mutta ruumiista ei ruumiinavauksessa löytynyt niin paljon huumetta, että sen perusteella voitaisiin varmistaa ’virallinen’ kuolinpäivä.
Vuonna 2001 sekä Korkein oikeus että Korkein hallinto-oikeus kielsivät lääkäreiltä uuden oikeudenkäynnin. Niiden mukaan uusi todistusaineisto jostakin toisesta rikoksen tekijästä ei ollut tarpeeksi vahva, ja alioikeuden esittämät tekniset, juridiset argumentit hylättiin sillä perusteella, ettei vapauttavasta tuomiosta voi valittaa. Nyt lääkärit harkitsevat tapauksen viemistä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen.
Lisääkö tapaus oikeuspsykologista tietoa?
Miten tällaisesta tapauksesta voitaisiin saada jotain yleisempää hyötyä? Mielestäni paras tapa tapauksen hyödyntämiseksi on kehittää vaihtoehtoisia periaatteita ja hypoteeseja, jotka siinä tulee esiin ja joita se ilmentää. Tapauksen perusteella voidaan muotoilla kuusi uuden tutkimuksen periaatetta ja pääkohtaa. Niistä voi olla hyötyä kun kootaan tietoa tästä ja muista tapauksista:
1) Poikkeavalla tavalla käyttäytyvien stigmatisointi. Lääkäreiden stigmatisoinnin prosessi (Goffman, 1963) alkoi joidenkin päätoimijoiden epäluuloista, joka kohdistui toisen lääkärin epätavalliseen käyttäytymiseen ja persoonallisuuteen. On mahdollista, että poikkeavat ihmiset joutuvat riskitilanteisiin, kun asiaan liittyy muita tekijöitä, joiden vuoksi on löydettävä syyllinen. Poikkeavuus voi olla täysin viatonta, mutta luoda pohjan vaarallisille skenaarioille. Pohditaan tapausta Michaels (Bruck & Ceci, 1995), jossa kyseessä oli lastentarhanopettaja. Häntä syytettiin ja hänet tuomittiin useiden lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Saattaa olla, että hän on käyttäytynyt joskus oudosti (puhunut itsekseen). Monien ihmisten mielissä on lyhyt askel siihen, että jos henkilö on vähän omituinen, hän saattaa syyllistyä vakaviin, perversseihin rikoksiin. Näin ollen on mahdollista, että poikkeava käyttäytyminen, vaikka se olisi itsessään viatonta, voi olla peruste vihamielisten skenaarioiden rakentamiseen, mikäli sellainen tilanne tulee vastaan.
2) Esiintyvyyslukujen kieltäminen. Toisen lääkärin käyttäytyminen oli poikkeavaa, mutta ei mitenkään erityisesti sellaista. Se kuului varmasti normaalisuuden rajoihin, mitä murha aivan varmasti ei ole. Johtopäätös murhasta sisältää erittäin poikkeavan käytöksen, ja näyttö oli selkeästi tuomitsemiseen tarvittavan perustellun epäilyn alapuolella. Kuitenkin monet olivat sitä mieltä, että lääkärit olivat syyllisiä ja heidän elämänsä tuhottiin. Esiintyvyyslukujen kieltämisestä on hyvää dokumentointia tutkimuksessa, joka koskee tuomioita ja päätöksentekoa (Kahneman & Tversky, 1984). Näille ilmiöille on todennäköisesti hyvin hedelmällisiä sovelluksia oikeudellisissa yhteyksissä.
3) Ennenaikainen päätöksenteko. Tapaukseen käytettiin merkittävän paljon resursseja, mutta jotkin esiin tulleista seikoista jätettiin huomiotta ja tutkijat keskittyivät toimimaan lääkäreitä vastaan. Näyttää siltä, että nämä tunteet kehittyivät hyvin varhaisessa vaiheessa asiaa selvittäneiden poliisien ja syyttäjien keskuudessa, ja lääkäreitä pidettiin syyllisinä. Kukaan ei tietenkään tiedä, kuka oli syyllinen, mutta tutkinnan tason nostamiseksi olisi ollut tärkeää suhtautua asiaan avoimemmin mielin. Ongelma on samanlainen silloin, jos joudutaan päättämään valehteleeko henkilö. Se on vaikeampaa kuin useimmat luulevat (Vrij, 2000), mutta se voidaan tiettyyn rajaan asti selvittää pitämällä mieli avoimena. Tapauksen olosuhteista johtuvien odotusten ja keksittyjen skenaarioiden olemassa luo heikkotasoisissa tutkimuksissa mielenkiintoisia olettamia.
4) Retoriikan käyttö vastuun välttelyssä. Tapaus ei ole Ruotsin oikeusjärjestelmälle kunniaksi. On selvää, että oikeusistuimet ja viranomaiset taipuivat julkiseen raivon edessä enemmän kuin olisi pitänyt, ja se mitä tapahtui, on vieläkin, joulukuussa 2001 jatkuvan hämmennyksen lähde. Pääsyyttäjä Helin väittää unohtaneensa tekemänsä virheet eikä osaa selittää niitä. Nykyinen pääsyyttäjä (Bjarne Rosen) kieltäytyy harkitsemasta asiaa uudelleen sen perusteella, että lääkärit on vapautettu, eikä heitä voida sen enempää vapauttaa (21). Samaa argumenttia käytti yleinen syyttäjä vuonna 1991 todetessaan, että oikeuden päätöksellä siitä, että lääkärit olivat syyllistyneet paloitteluun, ei ollut juridisia seuraamuksia, joten lääkäreille ei tule myöntää uutta oikeudenkäyntiä. Molemmissa tapauksissa retoriikka on kyynistä ja harhaanjohtavaa, koska lääkärit ovat joutuneet suuresti kärsimään tilanteesta. Retoriikassa sanojen merkitystä muutetaan enemmän tai vähemmän ovelasti, jotta voidaan saada kuulija vakuuttuneeksi, tai kiusalliset vaatimukset ja väitteet vaiennetuiksi. Perspektiivin muuttaminen on tavallista keskusteltaessa monista yhteiskunnallisesti kuumista aiheista (Sjöberg & Montgomery, 1999). Sen yleisyys ja käyttö juridisissa yhteyksissä on mielenkiintoinen kysymys.
5) Liiallinen usko muistojen palautumiseen. Käsillä oleva tapaus on yhdessä mielessä vain yksi monista, joissa luottamus palautettuihin muistikuviin – tässä olivat kyseessä lapsen muistikuvat, on suuresti liioiteltua. ’Lapsen kertomuksen’ tuotti äiti tyystin kontrolloimattomissa olosuhteissa, ei siis kukaan ammattilainen. Kaksi asiantuntijaa, jotka todistivat kertomuksen luotettavuudesta, liikkuivat todella heikoilla jäillä. Totuuden nimissä on lisättävä, että tämä tapahtui vuonna 1984, jolloin nykyinen keskustelu muistojen palautumisesta oli tuskin alkanut. Todennäköisesti lapsen kertomukseen olisi tänä päivänä suhtauduttu huomattavasti skeptisemmin, mutta se ei ole varmaa. Gudjonsson on havainnut Englannissa skeptistä suhtautumista palautettuihin muistoihin (Gudjonsson, 1997).
6) Arkipsykologia ja oikeusistuimet. Muistojen palautumisen ongelma on vain yksi esimerkki intuition voimasta, tai kansanomaisista uskomuksista. Näytetään uskovan, että muistoja voidaan repressoida ja myöhemmin palauttaa dramaattisine yksityiskohtineen. Ehkä tavalliselle lautamiehelle ei ole selvää, että tällaiset kertomukset voivat olla täysin virheellisiä, kun ne kerrotaan auktoriteettihahmon vaikutuksen alaisena, kuten psykologin, poliisin tai vanhemman. Mikä tekee todistuksen menneistä tapahtumista luotettavaksi? Miten tuomarit, syyttäjät, poliisit ja puolustusasianajajat tekevät päätelmiä tästä? Granhag ja Strömwall tekivät joku aika sitten kyselyn ja havaitsivat, että oikeuslaitoksen jäsenillä oli tyystin virheellisiä olettamia siitä, mikä osoittaa muistellun kuvauksen luotettavuutta (Granhag & Strömwall, painossa). Heidän tekemänsä oletukset ja johtopäätökset ovat todennäköisesti varsin keskeisiä tuomioistuimen toiminnassa. Asiasta tulee saada kiireesti lisätutkimusta.
Johtopäätökset
Paloittelumurha, joka on toiseksi tärkein tapaus Ruotsalaisissa murhatapauksissa 1900-luvulla, tuli mediaan 1980-luvun puolivälissä, kun huoli insestistä ja lasten hyväksikäytöstä oli suurimmillaan. Tapauksen hirvittävät yksityiskohdat tekivät sen hyvin myyväksi mediassa, ja monet tunsivat ja ilmaisivat rehellistä raivoa väitetyn murhan, lapsen hyväksikäytön ja ihmissyönnin vuoksi. Tämä on ymmärrettävää ja hyväksyttävää, jos lähdetään siitä, että median antama kuva ja syyttäjän esittämä olisi ollut totta ja sellaiseksi osoitettu. Näin ei kuitenkaan ollut. Todisteet kaatuivat erittäin kyseenalaiseen ’Lapsen kertomukseen’, jonka tukena oli kehno psykologinen analyysi, sekä tunnistusrivistöön, joka myös oli hyvin kyseenalainen. Mitään fyysisiä todisteita ei ollut. Epäillyt vannoivat kaiken aikaa syyttömyyttään. Pelkästään aikatekijät osoittivat, että murhaa ei ollut tehty syyttäjän esittämällä tavalla. Toisaalta oli olemassa ainakin yksi muu epäilty, joka oli paljon todennäköisemmin syyllinen (12). Tämän lisäksi oikeusjärjestelmä toimi tässä nimenomaisessa tapauksessa poikkeuksellisilla ja erittäin kyseenalaisilla tavoilla, luultavasti suurelta osin epäiltyihin kohdistuneiden julkisten tunteiden vuoksi. Alioikeuskäsittelyn lopullinen päätös, eli vapauttaminen sekä siihen liittyvä stigmatisoiminen ja lääkärilupien menettäminen, oli epäilyille tuhoisaa, eikä päätöksestä voinut muotoseikkojen vuoksi valittaa.
Korkeatasoinen oikeuspsykologinen työ koko tapauksessa olisi mahdollisesti auttanut toimimaan järkevämmin ja oikeudenmukaisemmin. Olisi ollut erittäin tärkeää että prosessi olisi ollut alusta lähtien korkeatasoinen, koska se kehittyi erittäin pitkän ajan kuluessa, jolloin luotiin odotuksia, jotka johtivat uusiin odotuksiin. Saattaa olla varsin vaikeaa kääntää prosessin suuntaa, kun se on lähtenyt tietyille urille. Käsillä olevassa tapauksessa oli jonkin verran erittäin hyvää oikeuspsykologista työtä, mutta se tuli mukaan vasta aivan viimeisessä vaiheessa, jolloin käsityksiä syyllisyydestä oli erittäin vaikea muuttaa, kun asiaan liittyi valtaisa julkinen raivo, joka vaati toimia lääkäreitä vastaan.
_______________________________
1. Olen kiitollinen professori Robyn Dawesille, tri Astrid Holgersonille ja Per Lindebergille heidän kommenteistaan tähän käsikirjoitukseen.
2. Vain syytettyjen ja uhrin etunimiä käytetään.
3. Tämä teema oli hyvin näkyvä mediassa ja joitakin videoista näytettiin oikeudessa. Ilmeisesti ei ollut vältettävissä, että ’nuuska elokuva’, urbaani legenda ilmestyi ja siinä viitattiin todellisista murhista tehtyihin elokuviin. Mitään sellaisia ei ole koskaan löytynyt, ja legenda voidaan jäljittää 70-luvulle, jolloin nokkela tuottaja kääri suuret taloudelliset voitot levittämällä tällaista juttua omasta elokuvastaan (Stine, 1999). Teet oli katsellut ’roiske elokuvia’ eli väkivaltaa, jonka ei väitettykään kuvaavan todellisia tapahtumia.
4. Väitettiin että paloittelija oli ammattilainen ja hyvin ovela, ja halusi hämätä poliisia, joten hän teki joitakin sellaisia leikkauksia, jotka näyttivät epäammatillisilta. Tai vähemmän yleinen väite, että paloitteluun osallistui kaksi ihmistä. Se miten ammatillisesta tiedosta ja kokemuksesta oli kyse, ei ole selvää. Ehkä teurastaja tai metsästäjä olisi osannut tehdä tämän yhtä hyvin kuin erikoistunut lääkäri.
5. Pään puuttuminen saattaa viitata syyllisen ammatilliseen tietoon, ja tarkoitukseen tehdä mahdottomaksi kuolinsyyn selvittäminen. Toisaalta käsien löytyminen osoittaa, ettei syyllinen välittänyt salata uhrin henkilöllisyyttä. Syyllinen /t ei yrittänyt kätkeä ruumiin osia, koska ne oli jätetty siten, että ne varmasti löytyisivät.
6. Valokuvaliikkeessä kukaan muu, joiden väitettiin nähneen kuvat, ja joiden liikkeen omistajat väittivät reagoineen voimakkaasti, ei muistanut tällaisia kuvia.
7. Ruotsissa valtaosassa tapauksista ensimmäinen valitusoikeus myönnetään aina. Toista valituslupaa ei yleensä myönnetä ja silloinkin vain, jos asialla on laajempaa juridista merkitystä.
8. Yksi oikeuden jäsen on jokin aika sitten todennut, että tuomioistuimen päätös oli yhdistelmä aikapainetta ja mahdollisesti syytettyihin kohdistuneen julkisen raivon aiheuttamaa painetta, sekä halua tehdä kompromissi, koska jotkut lautamiehistä halusivat tuomion murhasta.
9. Teet oli ollut toisena kirjoittajana myös raiskausta koskevassa artikkelissa. Kun iltapäivälehdet saivat tietää tämän, otsikoissa julistettiin ’ruumiinavauslääkäri opettaa nyt Lääketieteen laitoksella oppilaille miten nainen raiskataan’.
10. Myöhempi väite tuli myös kahdelta poliisilta, mutta se osoitettiin myöhemmin perättömäksi (Lindeberg, 1999).
11. On todettava, että Olof Palmen murhaa koskeva ainoa oikeudenkäynti oli vuonna 1989, ja että jotkut päätoimijoista paloittelumurhassa olivat mukana myös Palmen oikeudenkäynnissä. Epäilty ’yksinäinen raivohullu’ tuomittiin alioikeudessa, joka ei kuitenkaan ollut yksimielinen, ja Hovioikeus vapautti hänet. Myöhemmässä oikeudenkäynnissä todistajapsykologi Astrid Holgerson oli keskeisessä roolissa, kun hän kritisoi keskeisen silminnäkijän, Palmen vaimon todistajalausuntoa. Vaimo on myös psykologi. Pääsyyttäjä Helin oli mukana Palmen murhatutkimuksessa ja paloittelumurhassa.
12. Tämä mies, joka kuoli 1988, oli syyllistynyt useisiin murhiin, joista yksi oli paloittelumurha. Hänellä ei ollut alibia ja hänet oli nähty Tukholmalaisten prostituoitujen seurassa niihin aikoihin, kun Catrine katosi. Hän oli hyvin vaarallinen etenkin humalassa, mutta poliisi poisti hänet epäiltyjen joukosta hyvin varhaisessa vaiheessa, kukaan ei tiedä perusteita. Poliisi oli heti alussa iskenyt silmänsä Teetiin.
13. Sen jäseninä oli kolme vanhempaa oikeuslääketieteen spesialistia ja kaksi tuomaria.
14. Noin vuotta myöhemmin oikeuskansleri (joka on hallituksen jäsen) kritisoi voimakkaasti tätä interventiota. Oikeuskanslerinviraston tehtävä on tutkia viranomaisten mukaan, lukien tuomioistuinten menettelyyn kohdistuvat kantelut. Näiden viranomaisten menettelyssä löytyy harvoin virheitä.
15. Täysin tarkasti ottaen myös perheenjäsenet olisivat voineet valittaa. Thomaksen vaimo tekikin niin, mutta myöhemmin veti valituksensa pois. Catrinen perhe harkitsi valittamista, mutta moittivat myöhemmin, että syyttäjä oli väittänyt heille, ettei heillä ole valitusoikeutta. Sitten he yrittivät saada Korkeimmalta oikeudelta luvan valittaa myöhästyneinä, mutta lupaa ei myönnetty.
16. Olsson nimitettiin Umeån yliopiston kunniatohtoriksi ansioistaan tässä asiassa. Sellainen kunnianosoitus on Ruotsissa erittäin harvinainen, ja se myönnetään vain kiistattomille tieteen tekijöille tai tieteellistä tutkimusta edesauttaneille. Olssonin nimityksen kuvastaa hyvin Ruotsalaisen yhteiskunnan senaikaista ilmapiiriä.
17. Teetin nuorelta pojalta kiellettiin pääsy kouluun kunnes hänet ja Teet oli testattu HIV:n suhteen.
18. Kuitenkaan prostituutio itsessään ei ole laitonta.
19. Tässä kohdassa näkemykset eroavat kuten monessa muussakin tämän tapauksen aspekteissa. Olsson väittää, että vapauttamiseen jouduttiin koska syyttäjä vetosi tiettyihin yksityiskohtiin, ja että oikeus olisi hyvinkin voinut tuomita ainakin isän, jos syyte olisi muotoiltu yleisemmällä tasolla (Olsson, 1990). Kuitenkin insestisyyte oli tutkittu perusteellisesti, eikä sen tueksi löytynyt näyttöä, joten Olssonin spekulointi on kaukaa haettua.
20. Kirjoittajat ovat hyvin kriittisiä myös Lindebergin kirjan suhteen, jota he pitävät erittäin subjektiivisena. Kuitenkin heidän oma tekstinsä on helposti osoitettavissa subjektiiviseksi mm. sillä, että he hyväksyvät ’lapsen todistuksen’.
21. Ruotsin TV Channel 1:n ohjelmassa 21. joulukuuta 2001 haastatellaan syyttäjiä, joitakin poliiseja, jotka tutkivat tapausta 1980-luvulla. Viimeinen henkilö, jonka tiedetään nähneen Catrinen elossa, oli yksi hänen asiakkaistaan, eikä hänen tekemisiään väitetyn murhan aikana koskaan tutkittu perusteellisesti. Ohjelma osoittaa, että ruotsalainen media vielä vuoden 2001 lopussa on tapauksesta erittäin kiinnostunut huolimatta siitä, että asian ovat lopullisesti ratkaisseet sekä Korkein oikeus että Korkein hallinto-oikeus kyseisen vuoden alussa.
Referenssit
Ahnlund, K. (1999, 99-01-27). Välbehövlig rannsakan av rättssamhälle i kris. Svenska Dagbladet, pp. 10-11.
Annerud, A. (1999, 2 June 1999). Styckmord utreds på nytt. Dagens Nyheter, pp. A 6.
Barnett, R. C., & Hyde, J. S. (2001). Women, men, work, and family. American Psychologist, 56, 781-796.
Bornstein, B. H., & Zickafoose, D. J. (1999). ”I know I know it, I know I saw it”: The stability of the confidence-accuracy relationship across domains. Journal of Experimental Psychology: Applied, 5, 76-88.
Bruck, M., & Ceci, S. J. (1995). Amicus brief for the case of State of New Jersey v. Michaels, presented by a committe of concerned social scientists. Psychology, Public Policy, and Law, 1, 272-322.
Bruck, M., Ceci, S. J., & Francoeur, E. (1999). The accuracy of mothers’ memories of conversations with their preschool children. Journal of Experimental Psychology: Applied, 5, 89-106.
Cantwell, O. (1999, 3-5 June). Articles about the cutting-up murder case. Aftonbladet.
Ceci, S. J., & Bruck, M. (1995). Jeopardy in the courtroom: A scientific analysis of children’s testimony. Washington, DC: APA.
Cutler, B. L., & Penrod, S. D. (1995). Mistaken identification. The eyewitness, psychology, and the law. Cambridge: Cambridge University Press.
Dawes, R. M. (1994). House of cards. Psychology and psychotherapy built on myth. New York: The Free Press.
Devlin report. (1976). Report to the Secretary of State for the Home Departmental Committee on Evidence of Identification in Criminal Cases. London: Her Majesty’s Stationary Office.
Diesen, C. (1997). ? In S. Carlsson & G. Nord & L. Thorsson (Eds.), Rättsfall att minnas. Till Jan Hellner den 28 oktober 1997. Stockholm: Juristförlaget.
Diesen, C. (1997-98). Anmälan. Hellblom Sjögren, L.: Hemligheter och minnen. Att utreda tillförlitlighet i sexualmål.
Fishman, D. B. (1999). The case for pragmatic psychology. New York: NYU Press.
Goffman, E. (1963). Stigma: notes on the management of spoiled identity. Englewood Cliffs, NJ: Prentice-Hall.
Goodman, G. S., Redlich, A. D., Qin, J., Ghetti, S., Tyda, K. S., Schaaf, J. M., & Hahn, A. (1999). Evaluating eyewitness testimony in adults and children. In A. K. Hess & I. B. Weiner (Eds.), The Handbook of Forensic Psychology (2nd ed ed., pp. 218-272). New York: Wiley.
Granhag, P. A., & Strömwall, L. A. (in press). How to detect deception? Arresting the beliefs of police officers, prosecutors and judges. Psychology, Crime and Law.
Gudjonsson, G. H. (1997). Members of the British False Memory Society: the legal consequences of the accusations for the families. Journal of Forensic Psychiatry, 8, 348-356.
Guillou, J. (1999). Lögnkampanjen om styckmordet. Folket i Bild/Kulturfront(2).
Hagen, M. A. (1997). Whores of the court. The fraud of psychiatric testimony and the rape of American justice. New York: ReganBooks.
Hellblom Sjögren, L. (1997). Hemligheter och minnen. Att utreda tillförlitlighet i sexualbrottmål. Stockholm: Norstedts.
Holgerson, A., & Hellbom, B. (1997). Facts or fictions as evidence in court. A witness psychological analysis of a Swedish legal case of alleged cutting-up murder and child sexual abuse. Stockholm: Almqvist Wiksell International.
Kahneman, D., & Tversky, A. (1984). Choices, values, and frames. American Psychologist, 39, 341-350.
Knoff, H. M. (1998). Review of the Children’s Apperception Test [1991 revision]. In J. C. Impara & B. S. Plake (Eds.), Mental Measurment Yearbook (Vol. 13, pp. 231-233). Highland Park, J. S.: Gryphon Press.
Kringstad, H. (1997). Bjugnformelen. Oslo: Tiden Norsk Forlag.
La Fontaine, J. S. (1998). Speak of the devil. Tales of satanic abuse in contemporary England. Cambridge: Cambridge University Press.
Levi, A. M. (1997). Are defendants guilty if they are chosen in a lineup? Law and Human Behavior, 22, 389-407.
Levi, A. M., & Jungman, N. (1995). The police lineup – basic weaknesses, radical solutions. Criminal Justice and Behavior, 22, 347-372.
Lichtenstein, S., Fischhoff, B., & Phillips, L. (1982). Calibration of probabilities: The state of the art to 1980. In D. Kahneman & P. Slovic & A. Tversky (Eds.), Judgment under uncertainty: Heuristics and biases (pp. 306-334). Cambridge, England: Cambridge University Press.
Lindeberg, P. (1999). Döden är en man. Stockholm: Fischer & Co.
Melton, G. B., Petrila, J., Poythress, N. G., & Slobogin, C. (1997). Psychological evaluations for the courts: A handbook for mental health professionals and lawyers (2nd ed.). New York: Guilford Press.
Myrdal, G., & Myrdal, A. (1934). Kris i befolkningsfrågan. Stockholm: Bonniers.
Olsson, H. (1990). Catrine och rättvisan. Stockholm: Carlsson.
Rajs, J., Lundström, M., Broberg, M., Lidberg, L., & Lindquist, O. (1998). Criminal mutilation of the human body in Sweden – a thirty-year medico-legal and forensic psychiatric study. Journal of Forensic Science, 43, 563-580.
Reinehr, R. C. (1998). Review of the Children’s Apperception Test [1991 revision]. In J. C. Impara & B. S. Plake (Eds.), Mental Measurment Yearbook (Vol. 13, pp. 233-234). Highland Park, N. J.: Gryphon Press.
Scharnberg, M. (1996a). Textual analysis: A scientific approach for assessing cases of sexual abuse. Vol. I: The theoretical framework, the psychology of lying, and cases of older children. Uppsala: Uppsala Studies in Education.
Scharnberg, M. (1996b). Textual analysis: A scientific approach for assessing cases of sexual abuse. Vol. II: Cases of younger children, including a case of alleged necrophilia, and the shortcomings of judicial logic. Uppsala: Uppsala Studies in Education.
Scharnberg, M. (1998). The defense counsel: The weakest link of the legal system in Sweden. Issues in Child Abuse Accusations, 10, 74-84.
Sjöberg, L. (1997). Ericametoden och andra projektiva test (Rapport 1). Stockholm: Psykologisk Metod AB.
Sjöberg, L. (1998). Secrets and memories: The investigation of dependability in cases of sexual abuse. Hellblom Sjögren, L.: Hemligheter och minnen. Att utreda tillförlitlighet i sexualbrottmål.
Sjöberg, L. (1998-99). Bedömningars ofullkomligheter en fara för rättssäkerheten. (Judgments errors a danger to justice). Juridisk Tidskrift, 10, 928-947.
Sjöberg, L. (2000). Projektiva test och psykodynamiskt grundade bedömningar otillförlitliga. (Projective tests and psychodynamic judgments are unreliable). Läkartidningen, 97, 56-59.
Sjöberg, L., & Montgomery, H. (1999). Double denial in attitude formation. Journal of Applied Social Psychology, 29, 606-621.
Stern, E. K., & Hansén, D. (2001). Framing the Palme assassination. In J. Eriksson (Ed.), Threat politics: New perspectives on security, risk and crisis management (pp. 164-188). Aldershot, UK: Ashgate.
Stine, S. A. (1999). The snuff film. The making of an urban legend. Skeptical Inquirer, 23(3), 29-33.
Stinson, V., Davenport, J. I., Cutler, B. L., & Kravitz, B. A. (1996). How effective is the presence-of-councel safeguard? Attorney perceptions of suggestiveness, fairness, and correctability of biased lineup procedures. Journal of Applied Psychology, 81, 64-75.
Strupp, H. H., & Hadley, S. W. (1979). Specific vs nonspecific factors in psychotherapy. Archives of General Psychiatry, 36, 1125-1136.
Styrlin, L., & Nyberg, E. (1999). Styckmordsmålet. Stockholm: Department of Law.
Trankell, A. (1972). Reliability of evidence. Methods for analyzing and assessing witness statements. Stockholm: Beckman.
Tversky, A., & Kahneman, D. (1974). Judgment under uncertainty: heuristics and biases. Science, 185, 1124-1131.
Wells, G. L., & Bradfield, A. L. (1999). Distortions in eyewitnesses’ recollections: Can the postidentification-feedback effect be moderated? Psychological Science, 10, 138-144.
Wells, G. L., Small, M., Penrod, S. J., Malpass, R. S., Fulero, S. M., & Brimacombe, C. A. E. (1998). Eyewitness identification procedures: Recommendations for lineups and photospreads. Law and Human Behavior, 22, 603-647.
Wolff, B. (1986). Fallet Alexander – ett beslagtaget barn. Stockholm: Symposium.
Vrij, A. (2000). Detecting lies and deceit. New York: Wiley.
Öhrström, L. (1996). Sex, lögner och terapi. Stockholm: Norstedts.