K. & T. v. Suomi
Tapaus alkoi sosiaaliviranomaisten käsittelyssä vuonna 1989. Perheen lapset J. ja M. otettiin huostaan 1993. Tapaus vietiin seuraavana vuonna Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen (EIT), jossa se sai jaoston ratkaisun huhtikuussa 2000. Valtion vaatimuksesta asia vietiin Suureen jaostoon ja ratkaistiin siellä kesäkuussa 2001.
Lasten äiti K. oli sairastanut skitsofreniaa ja ollut useita kertoja mielisairaalahoidossa. Vuonna 1993 hän odotti kolmatta lastaan J:aa, ja kävi samaan aikaan kiistaa vanhimman lapsensa P:n huollosta tämän isän kanssa. Isän esitettyä epämääräisen insestiväitteen P:n huolto ja asuminen siirrettiin hänelle. J. otettiin kiireellisesti pakkohuostaan suoraan synnytyspöydältä, ja samaan aikaan tehtiin äidin synnytyksen vuoksi lastenkotiin sijoitetun viisivuotiaan M:n kiireellinen pakkohuostaanotto. Psykologin lausunnossa viitattiin mahdolliseen hyväksikäyttöön, kun M. oli päiväkodissa ollut aggressiivinen ja käyttänyt rivoja termejä. Tiedossa oli myös P:n huoltoon liittyvä hyväksikäyttöväite.
Sosiaaliviranomaiset velvoittivat J:n isän T:n muuttamaan pois perheen yhteisestä kodista voidakseen saada vauvan hoitoonsa. Hän suostui tähän ja sai vauvan hoidosta arvion 10+. Hän oli kuitenkin sallinut äidin salaa käydä katsomassa vauvaa, jolloin sekä J. että M. sijoitettiin sijaisperheeseen. Tapaamisia sallittiin erittäin harvoin ja vain valvottuina. Valituskelpoista päätöstä rajoituksista ei annettu. Hallintotuomioistuimet hyväksyivät menettelyn eivätkä pitäneet lainvastaisena sitä, ettei perheen jälleenyhdistämistä edes harkittu. Perheeseen syntyi vielä yksi lapsi vuonna 1996, mutta häntä ei ole otettu huostaan.
Valtiovallan puolelta EIT:een selitettiin, että tapaaminen on vain lapsen -- ei vanhempien -- oikeus ja että lapset voivat halutessaan tasavertaisina aikuisina ottaa yhteyttä vanhempiinsa ja siten luoda normaalit perhesuhteet. EIT ei näitä selityksiä hyväksynyt, vaan Suomi tuomittiin perhe-elämän suojan loukkaamisesta. Grand Chamberin käsittelyssä valtiovallan todistajaksi hankkima turkulainen lastenpsykiatrian professori yritti vedota pojan päiväkodissa tekemiin piirroksiin, jotka hänen mielestään todistivat hyväksikäytöstä. Tällaista todistelua ei kuitenkaan otettu vastaan asian tuolloisessa käsittelyvaiheessa.
Lapset olivat täysin vieraantuneet vanhemmistaan ja tavanneet sisaruksiaan vain muutaman kerran. P. tapasi J:n ensimmäistä kertaa 15-vuotiaana ja M:n tapaamisesta oli kulunut 10 vuotta. Viranomaiset nojautuivat lastenpsykiatrin käsitykseen siitä, että lapsia ei tule palauttaa kotiin, ja tapaamisetkin tulisi sallia vasta kun he ovat murrosikäisiä.
Perheen kaikki lapset ovat nyt aikuisia, mutta epäröin heidän haastattelemistaan. En tiedä kuinka paljon vanhemmat ovat heille kertoneet perheen historiasta.
*********************************************************************************************************************
Tapaus alkoi sosiaaliviranomaisten käsittelyssä vuonna 1989. Perheen lapset J. ja M. otettiin huostaan 1993. Tapaus vietiin seuraavana vuonna Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen (EIT), jossa se sai jaoston ratkaisun huhtikuussa 2000. Valtion vaatimuksesta asia vietiin Suureen jaostoon ja ratkaistiin siellä kesäkuussa 2001.
Lasten äiti K. oli sairastanut skitsofreniaa ja ollut useita kertoja mielisairaalahoidossa. Vuonna 1993 hän odotti kolmatta lastaan J:aa, ja kävi samaan aikaan kiistaa vanhimman lapsensa P:n huollosta tämän isän kanssa. Isän esitettyä epämääräisen insestiväitteen P:n huolto ja asuminen siirrettiin hänelle. J. otettiin kiireellisesti pakkohuostaan suoraan synnytyspöydältä, ja samaan aikaan tehtiin äidin synnytyksen vuoksi lastenkotiin sijoitetun viisivuotiaan M:n kiireellinen pakkohuostaanotto. Psykologin lausunnossa viitattiin mahdolliseen hyväksikäyttöön, kun M. oli päiväkodissa ollut aggressiivinen ja käyttänyt rivoja termejä. Tiedossa oli myös P:n huoltoon liittyvä hyväksikäyttöväite.
Sosiaaliviranomaiset velvoittivat J:n isän T:n muuttamaan pois perheen yhteisestä kodista voidakseen saada vauvan hoitoonsa. Hän suostui tähän ja sai vauvan hoidosta arvion 10+. Hän oli kuitenkin sallinut äidin salaa käydä katsomassa vauvaa, jolloin sekä J. että M. sijoitettiin sijaisperheeseen. Tapaamisia sallittiin erittäin harvoin ja vain valvottuina. Valituskelpoista päätöstä rajoituksista ei annettu. Hallintotuomioistuimet hyväksyivät menettelyn eivätkä pitäneet lainvastaisena sitä, ettei perheen jälleenyhdistämistä edes harkittu. Perheeseen syntyi vielä yksi lapsi vuonna 1996, mutta häntä ei ole otettu huostaan.
Valtiovallan puolelta EIT:een selitettiin, että tapaaminen on vain lapsen -- ei vanhempien -- oikeus ja että lapset voivat halutessaan tasavertaisina aikuisina ottaa yhteyttä vanhempiinsa ja siten luoda normaalit perhesuhteet. EIT ei näitä selityksiä hyväksynyt, vaan Suomi tuomittiin perhe-elämän suojan loukkaamisesta. Grand Chamberin käsittelyssä valtiovallan todistajaksi hankkima turkulainen lastenpsykiatrian professori yritti vedota pojan päiväkodissa tekemiin piirroksiin, jotka hänen mielestään todistivat hyväksikäytöstä. Tällaista todistelua ei kuitenkaan otettu vastaan asian tuolloisessa käsittelyvaiheessa.
Lapset olivat täysin vieraantuneet vanhemmistaan ja tavanneet sisaruksiaan vain muutaman kerran. P. tapasi J:n ensimmäistä kertaa 15-vuotiaana ja M:n tapaamisesta oli kulunut 10 vuotta. Viranomaiset nojautuivat lastenpsykiatrin käsitykseen siitä, että lapsia ei tule palauttaa kotiin, ja tapaamisetkin tulisi sallia vasta kun he ovat murrosikäisiä.
Perheen kaikki lapset ovat nyt aikuisia, mutta epäröin heidän haastattelemistaan. En tiedä kuinka paljon vanhemmat ovat heille kertoneet perheen historiasta.
*********************************************************************************************************************
T. and others v. Finland, eli ”Niko”
Tapaus alkoi sosiaaliviranomaisissa syksyllä 1990. Asia tuli vireille Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa vuonna 1995 ja päättyi siellä joulukuussa 2005.
Ensimmäinen julkisuuteen tullut insestitapaus oli ”Niko” vuonna 1993. Jutun käsittely alkoi vuonna 1990 ja päättyi lopullisesti vasta joulukuussa 2005 EIT:n päätökseen, jossa Suomi tuomittiin pitkittyneestä oikeudenkäynnistä. Muut viranomaisten menettelyt EIT hyväksyi kansallisen viranomaisen harkintavaltaan kuuluviksi, eli insestiin huostaanoton perusteena ei otettu kantaa. Viranomaisia vastaan käydyssä korvauskäsittelyssä perhe hävisi vuonna 1999 kaikki vaatimuksensa ja se tuomittiin korvaamaan kyseisten viranomaisten kaikki asianajokulut. Tätä koroilla kasvavaa summaa he eivät elämässään kykene maksamaan, mutta pääsivät velkajärjestelyyn, eivätkä lopulta menettäneet kotiaan.
”Niko” oli viiden vuoden ikäisenä 1990 leikkinyt päiväkodissa pyllyleikkejä muiden lasten kanssa. Perhe joutui syyniin ja poika otettiin epäilyjen perusteella pakkohuostaan. Vanhemmat eivät saaneet tavata häntä ilman valvontaa yli kolmeen vuoteen. Sosiaalilautakunta teki isästä rikosilmoituksen, ja hän joutui syytteeseen. Raastuvanoikeus tai hovioikeus eivät löytäneet näyttöä rikoksesta. Tapauksesta tehtiin muutama tv-dokumentti, ja aiheen ympärille kertyi kansanliike vastustamaan viranomaiskäytäntöjä. Vanhemmat tulivat omilla kasvoillaan julkisuuteen tv:ssä ja aikakauslehdissä vuonna 1993.
Pitkän prosessin jälkeen lääninoikeus kotiutti pojan, kun hän oli ollut lastenkodissa kolme ja puoli vuotta, eli puolet elämästään. Kotiuduttuaan Niko kysyi äidiltään: ”Miks just mä oon se poika?”
Lapsen haastattelujen keskeinen elementti oli haastattelijan etukäteistieto siitä, millaiset vastaukset hän hyväksyy. Hänellä oli siis voimakas ennakko-olettama ja vakuuttuneisuus insestin tapahtumisesta. Rikosprosessissa hänen haastattelunauhoituksiaan oli 18 tuntia, loput olivat kadonneet. Psykiatrin kanssa tekemäänsä lausuntoon haastattelija kirjasi vakuuttuneisuutensa hyväksikäytön tapahtumisesta, vaikka Niko ei nauhoitusten analyysin perusteella tuottanut mitään varmennusta asiasta, vaan kiisti sen. Lausunnossa tukeuduttiin vähäisiinkin viitteisiin, jotka oli mahdollista tulkita todisteeksi hyväksikäytöstä.
Onnetonta kyllä haastattelija oli ruotsinkielinen ja nimeltään May. Poika tuli haastatteluissa vihaiseksi ja soitti leikkipuhelimella isälleen pyytäen häntä tulemaan vetämään Mayta turpaan, minkä psykologi tulkitsi merkityksessä ”maitoa turpaan” eli kyse oli oraaliseksistä. Ei riittänyt, että isää syytettiin, vaan myös Nikon alaikäisen veljen ja äidin väitettiin olleen mukana pojan raiskaamisessa. Terveydenhuoltohenkilöstön näkemyksen mukaan kyseessä oli sukupolvia kestänyt insesti, eli myös isoisä oli syyllinen. Kukaan henkilökunnasta ei tosin ollut tavannut häntä -- eikä edes halunnut tavata.
Niko kävi kolme vuotta lasten psykoanalyysiin erikoistuneen terapeutin vastaanotolla kahdesti viikossa. Oikeudessa analyytikko esitti vakuuttuneisuutensa seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Hän perusti käsityksensä pojan uniin ja piirroksiin. Piirroksissa oli tikareita ja ampuma-aseita, jotka terapeutin mielestä olivat fallos-symboleita. Poika oli unista kertoessaan liittänyt yhteen pyllyn ja sammakon, mistä analyytikko päätteli anaaliyhdynnän tapahtuneen. Hänen käsityksensä mukaan molemmat vanhemmat ja tuolloin 15-vuotias isoveli pukeutuivat illan tullen reiällisiin kummitusvaatteisiin ja yksissä tuumin raiskasivat poikaa tämän ruumiinaukkoihin.
Ihmettelemään jää, millainen käsitys tällä naimattomalla analyytikolla on parisuhteiden seksuaalisuudesta, ja perheistä yleensä. Aika kammottavalta kuulostaa analyytikkojen käsitys normiperheiden elämästä. Mutta tässä oli kyse pitkälle akateemisesti kouluttautuneesta perheestä, ja ilmeisesti lastensuojelussa oivallettiin, että lasten seksuaalinen pahoinpitely ei rajoitukaan vain työväenluokkaan, vaan pitää tarkkailla myös akateemisesti koulutettuja.
Tähän liittyy sellainen huvittava kuriositeetti, että korvausoikeudenkäyntejä istuva legendaarinen puheenjohtaja, edesmennyt Aira Joensuu oli itse aseharrastaja. Hän käänteli pojan piirustuksia, ja loihe lausumaan pojan asepiirroksista: "Minusta tuo on ihan selvästi MP 41!” Hänelle eivät psykohöpinät kelvanneet. Valitettavasti Joensuu kuoli kesken prosessin. Jos hän olisi elänyt lopputulema olisi saattanut olla toinen.
Vaikka isä oli vapautettu syytteistä, lastensuojeluviranomaiset esittivät kirjelmässään lääninoikeudelle, että isän ja myös äidin tuli tunnustaa, mitä he olivat lapselle tehneet, ja ottaa vastuu tekemisistään. Koska lapsella oli realiteettien taju tallella, häntä ei saanut asettaa tilanteeseen, jossa hän joutuisi kieltämään todellisuuden. Lapsi voitaisiin kotiuttaa vasta kun myöntämisen prosessi vanhemmissa alkaisi.
Voidaan tietenkin spekuloida sillä, mitä olisi tapahtunut, jos syyttömät vanhemmat olisivat todella myöntäneet insestin. Tuskinpa oikeus olisi tuolloin hyväksynyt lapsen kotiuttamisen. Tunnustuksen kiristäminen ei eroa mitenkään inkvisitiolaitoksen menetelmistä. Spekuloida voidaan silläkin, miten realiteetintajuisia asiaa tutkineet viranomaiset ja terapeutit olivat.
Tapaukseen liittyy lukuisia kuriositeetteja, kuten se, että Stakesin asiantuntija päätteli papereiden perusteella insestin tapahtuneen. Hänen lausuntonsa mukaan isä oli koko tutkinnan ajan käyttäytynyt syyttömän tavoin, mutta koska hän oli mestaruustason shakinpelaaja, hän kykeni ennakoimaan tulevat siirrot. Ilmeisesti tämä tieto vakuutti asiantuntijan insestistä.
Lapsen haastatteluista teki lausekohtaisen, satoja sivuja käsittävän oikeuspsykologisen analyysin ruotsalainen oikeuspsykologi Lena Hellblom Sjögren. Hänen kysymyksensä oli: ”Hjälpte hjälparna Niko?” Lopputulema on, että mitkään viranomaisten toimet eivät auttaneet vaan päinvastoin vaaransivat pojan terveen kehityksen ja ihmissuhteet. Poikaa tutkineet psykologit ja psykiatrit eivät pystyneet ennakko-olettamansa vuoksi kuuntelemaan ja analysoimaan, mitä poika itse sanoi.
Haastattelin pojan korvauskannekäsittelyn yhteydessä, jolloin hän oli 12-v. Hän oli täysin tietoinen syistä, joiden vuoksi asia oli oikeudessa. Hän totesi tuolloin, etteivät hänen vanhempansa olleet koskaan tehneet hänelle mitään väitettyä. Kysyin hänen isältään pari vuotta sitten, miten poika voi. Hänhän on pian 30-ppinen. Isänsä kertoi, että poika voi hyvin, on hyvin kohtelias ja avulias, ja harrastaa shakkia kuten koko muukin perhe.
*********************************************************************************************************************
Tapaus alkoi sosiaaliviranomaisissa syksyllä 1990. Asia tuli vireille Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa vuonna 1995 ja päättyi siellä joulukuussa 2005.
Ensimmäinen julkisuuteen tullut insestitapaus oli ”Niko” vuonna 1993. Jutun käsittely alkoi vuonna 1990 ja päättyi lopullisesti vasta joulukuussa 2005 EIT:n päätökseen, jossa Suomi tuomittiin pitkittyneestä oikeudenkäynnistä. Muut viranomaisten menettelyt EIT hyväksyi kansallisen viranomaisen harkintavaltaan kuuluviksi, eli insestiin huostaanoton perusteena ei otettu kantaa. Viranomaisia vastaan käydyssä korvauskäsittelyssä perhe hävisi vuonna 1999 kaikki vaatimuksensa ja se tuomittiin korvaamaan kyseisten viranomaisten kaikki asianajokulut. Tätä koroilla kasvavaa summaa he eivät elämässään kykene maksamaan, mutta pääsivät velkajärjestelyyn, eivätkä lopulta menettäneet kotiaan.
”Niko” oli viiden vuoden ikäisenä 1990 leikkinyt päiväkodissa pyllyleikkejä muiden lasten kanssa. Perhe joutui syyniin ja poika otettiin epäilyjen perusteella pakkohuostaan. Vanhemmat eivät saaneet tavata häntä ilman valvontaa yli kolmeen vuoteen. Sosiaalilautakunta teki isästä rikosilmoituksen, ja hän joutui syytteeseen. Raastuvanoikeus tai hovioikeus eivät löytäneet näyttöä rikoksesta. Tapauksesta tehtiin muutama tv-dokumentti, ja aiheen ympärille kertyi kansanliike vastustamaan viranomaiskäytäntöjä. Vanhemmat tulivat omilla kasvoillaan julkisuuteen tv:ssä ja aikakauslehdissä vuonna 1993.
Pitkän prosessin jälkeen lääninoikeus kotiutti pojan, kun hän oli ollut lastenkodissa kolme ja puoli vuotta, eli puolet elämästään. Kotiuduttuaan Niko kysyi äidiltään: ”Miks just mä oon se poika?”
Lapsen haastattelujen keskeinen elementti oli haastattelijan etukäteistieto siitä, millaiset vastaukset hän hyväksyy. Hänellä oli siis voimakas ennakko-olettama ja vakuuttuneisuus insestin tapahtumisesta. Rikosprosessissa hänen haastattelunauhoituksiaan oli 18 tuntia, loput olivat kadonneet. Psykiatrin kanssa tekemäänsä lausuntoon haastattelija kirjasi vakuuttuneisuutensa hyväksikäytön tapahtumisesta, vaikka Niko ei nauhoitusten analyysin perusteella tuottanut mitään varmennusta asiasta, vaan kiisti sen. Lausunnossa tukeuduttiin vähäisiinkin viitteisiin, jotka oli mahdollista tulkita todisteeksi hyväksikäytöstä.
Onnetonta kyllä haastattelija oli ruotsinkielinen ja nimeltään May. Poika tuli haastatteluissa vihaiseksi ja soitti leikkipuhelimella isälleen pyytäen häntä tulemaan vetämään Mayta turpaan, minkä psykologi tulkitsi merkityksessä ”maitoa turpaan” eli kyse oli oraaliseksistä. Ei riittänyt, että isää syytettiin, vaan myös Nikon alaikäisen veljen ja äidin väitettiin olleen mukana pojan raiskaamisessa. Terveydenhuoltohenkilöstön näkemyksen mukaan kyseessä oli sukupolvia kestänyt insesti, eli myös isoisä oli syyllinen. Kukaan henkilökunnasta ei tosin ollut tavannut häntä -- eikä edes halunnut tavata.
Niko kävi kolme vuotta lasten psykoanalyysiin erikoistuneen terapeutin vastaanotolla kahdesti viikossa. Oikeudessa analyytikko esitti vakuuttuneisuutensa seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Hän perusti käsityksensä pojan uniin ja piirroksiin. Piirroksissa oli tikareita ja ampuma-aseita, jotka terapeutin mielestä olivat fallos-symboleita. Poika oli unista kertoessaan liittänyt yhteen pyllyn ja sammakon, mistä analyytikko päätteli anaaliyhdynnän tapahtuneen. Hänen käsityksensä mukaan molemmat vanhemmat ja tuolloin 15-vuotias isoveli pukeutuivat illan tullen reiällisiin kummitusvaatteisiin ja yksissä tuumin raiskasivat poikaa tämän ruumiinaukkoihin.
Ihmettelemään jää, millainen käsitys tällä naimattomalla analyytikolla on parisuhteiden seksuaalisuudesta, ja perheistä yleensä. Aika kammottavalta kuulostaa analyytikkojen käsitys normiperheiden elämästä. Mutta tässä oli kyse pitkälle akateemisesti kouluttautuneesta perheestä, ja ilmeisesti lastensuojelussa oivallettiin, että lasten seksuaalinen pahoinpitely ei rajoitukaan vain työväenluokkaan, vaan pitää tarkkailla myös akateemisesti koulutettuja.
Tähän liittyy sellainen huvittava kuriositeetti, että korvausoikeudenkäyntejä istuva legendaarinen puheenjohtaja, edesmennyt Aira Joensuu oli itse aseharrastaja. Hän käänteli pojan piirustuksia, ja loihe lausumaan pojan asepiirroksista: "Minusta tuo on ihan selvästi MP 41!” Hänelle eivät psykohöpinät kelvanneet. Valitettavasti Joensuu kuoli kesken prosessin. Jos hän olisi elänyt lopputulema olisi saattanut olla toinen.
Vaikka isä oli vapautettu syytteistä, lastensuojeluviranomaiset esittivät kirjelmässään lääninoikeudelle, että isän ja myös äidin tuli tunnustaa, mitä he olivat lapselle tehneet, ja ottaa vastuu tekemisistään. Koska lapsella oli realiteettien taju tallella, häntä ei saanut asettaa tilanteeseen, jossa hän joutuisi kieltämään todellisuuden. Lapsi voitaisiin kotiuttaa vasta kun myöntämisen prosessi vanhemmissa alkaisi.
Voidaan tietenkin spekuloida sillä, mitä olisi tapahtunut, jos syyttömät vanhemmat olisivat todella myöntäneet insestin. Tuskinpa oikeus olisi tuolloin hyväksynyt lapsen kotiuttamisen. Tunnustuksen kiristäminen ei eroa mitenkään inkvisitiolaitoksen menetelmistä. Spekuloida voidaan silläkin, miten realiteetintajuisia asiaa tutkineet viranomaiset ja terapeutit olivat.
Tapaukseen liittyy lukuisia kuriositeetteja, kuten se, että Stakesin asiantuntija päätteli papereiden perusteella insestin tapahtuneen. Hänen lausuntonsa mukaan isä oli koko tutkinnan ajan käyttäytynyt syyttömän tavoin, mutta koska hän oli mestaruustason shakinpelaaja, hän kykeni ennakoimaan tulevat siirrot. Ilmeisesti tämä tieto vakuutti asiantuntijan insestistä.
Lapsen haastatteluista teki lausekohtaisen, satoja sivuja käsittävän oikeuspsykologisen analyysin ruotsalainen oikeuspsykologi Lena Hellblom Sjögren. Hänen kysymyksensä oli: ”Hjälpte hjälparna Niko?” Lopputulema on, että mitkään viranomaisten toimet eivät auttaneet vaan päinvastoin vaaransivat pojan terveen kehityksen ja ihmissuhteet. Poikaa tutkineet psykologit ja psykiatrit eivät pystyneet ennakko-olettamansa vuoksi kuuntelemaan ja analysoimaan, mitä poika itse sanoi.
Haastattelin pojan korvauskannekäsittelyn yhteydessä, jolloin hän oli 12-v. Hän oli täysin tietoinen syistä, joiden vuoksi asia oli oikeudessa. Hän totesi tuolloin, etteivät hänen vanhempansa olleet koskaan tehneet hänelle mitään väitettyä. Kysyin hänen isältään pari vuotta sitten, miten poika voi. Hänhän on pian 30-ppinen. Isänsä kertoi, että poika voi hyvin, on hyvin kohtelias ja avulias, ja harrastaa shakkia kuten koko muukin perhe.
*********************************************************************************************************************
H.K. v. Suomi
Tapaus alkoi sosiaaliviranomaisissa syksyllä 1994 ja tuli isän tietoon tammikuussa 1995. Asia tuli EIT:ssa vireille 1997 ja lopullinen päätös tuli EIT:ltä syyskuussa 2006.
Viisivuotias tyttö otettiin huostaan yksinhuoltajaisältään häneen kohdistuneiden insestiepäilyn perusteella. Lastenpsykiatri oli haastatellut tyttöä vuonna 1995 käyttäen johdattelevaa, ennakko-olettamasta lähtevää menetelmää. Lapsi ei tuolloin tuonut esiin mitään insestiin viittaavaa, mutta lastenpsykiatri todisti rikosoikeudessa, että päivähoitajan sosiaalityöntekijöille kertoma masturbointi on merkki seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Haastattelut oli kuitenkin äänitetty, joten niistä oli mahdollista tehdä analyysi rikoskäsittelyä varten.
Lasta tarkkailtiin ja tutkittiin, mutta yhdessäkään lausunnossa ei arvioida sitä, miten tytönkäyttäytymiseen oli vaikuttanut se, että hänet oli erotettu isästään ja siirretty useita kertoja sijaisperheestä toiseen. Lapsella oli isästä erottamisen jälkeen lastenkodissa monenlaisia oireita. Lastenpsykiatri tulkitsi niiden johtuvan siitä, että isä oli kaapannut lapsensa ja piilotellut häntä viranomaisilta liki vuoden. Psykiatrin käsityksen mukaan kaappauksen uhrit kärsivät posttraumaattisesta stressistä. Tyttö itse ei ollut kokenut minkäänlaista kaappausta vaan vietti nuo kuukaudet isoäitinsä kanssa ilman stressitekijöitä.
Rikostuomioistuimet eivät löytäneet näyttöä rikoksesta. Meni kuitenkin 8 vuotta, ennen kuin lastensuojelu palautti tytön 13-vuotiaana isälleen. EIT antoi tuomionsa siitä, ettei viranomainen ollut tehnyt valituskelpoista päätöstä siirtäessään tytön pois isältään, sekä siitä, ettei tapaamisrajoituksista annettu valituskelpoisia päätöksiä. Hyväksikäyttöön huostaanoton perusteena EIT ei ottanut kantaa, vaan katsoi näiden toimien kuuluvan kansallisen viranomaisen harkintavaltaan.
Haastattelin tytön, kun hän oli 11-vuotias. Hän sanoi minulle pontevasti, ettei halua olla mikään lastenkotilapsi, jonka on pakko käydä terapiassa, vaan hän haluaa asua kotonaan, eikä hänen päässään ole mitään vikaa. Valtiovallan puolelta kuitenkin väitettiin EIT:lle, että toimet perustuivat lapsen näkökulmaan. Kohtuudella voidaan sanoa, että tytölle oli lastensuojelun toimin luotu terapian tarpeessa olevan lastenkotilapsen identiteetti, jota hän inhosi.
*********************************************************************************************************************
Tapaus alkoi sosiaaliviranomaisissa syksyllä 1994 ja tuli isän tietoon tammikuussa 1995. Asia tuli EIT:ssa vireille 1997 ja lopullinen päätös tuli EIT:ltä syyskuussa 2006.
Viisivuotias tyttö otettiin huostaan yksinhuoltajaisältään häneen kohdistuneiden insestiepäilyn perusteella. Lastenpsykiatri oli haastatellut tyttöä vuonna 1995 käyttäen johdattelevaa, ennakko-olettamasta lähtevää menetelmää. Lapsi ei tuolloin tuonut esiin mitään insestiin viittaavaa, mutta lastenpsykiatri todisti rikosoikeudessa, että päivähoitajan sosiaalityöntekijöille kertoma masturbointi on merkki seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Haastattelut oli kuitenkin äänitetty, joten niistä oli mahdollista tehdä analyysi rikoskäsittelyä varten.
Lasta tarkkailtiin ja tutkittiin, mutta yhdessäkään lausunnossa ei arvioida sitä, miten tytönkäyttäytymiseen oli vaikuttanut se, että hänet oli erotettu isästään ja siirretty useita kertoja sijaisperheestä toiseen. Lapsella oli isästä erottamisen jälkeen lastenkodissa monenlaisia oireita. Lastenpsykiatri tulkitsi niiden johtuvan siitä, että isä oli kaapannut lapsensa ja piilotellut häntä viranomaisilta liki vuoden. Psykiatrin käsityksen mukaan kaappauksen uhrit kärsivät posttraumaattisesta stressistä. Tyttö itse ei ollut kokenut minkäänlaista kaappausta vaan vietti nuo kuukaudet isoäitinsä kanssa ilman stressitekijöitä.
Rikostuomioistuimet eivät löytäneet näyttöä rikoksesta. Meni kuitenkin 8 vuotta, ennen kuin lastensuojelu palautti tytön 13-vuotiaana isälleen. EIT antoi tuomionsa siitä, ettei viranomainen ollut tehnyt valituskelpoista päätöstä siirtäessään tytön pois isältään, sekä siitä, ettei tapaamisrajoituksista annettu valituskelpoisia päätöksiä. Hyväksikäyttöön huostaanoton perusteena EIT ei ottanut kantaa, vaan katsoi näiden toimien kuuluvan kansallisen viranomaisen harkintavaltaan.
Haastattelin tytön, kun hän oli 11-vuotias. Hän sanoi minulle pontevasti, ettei halua olla mikään lastenkotilapsi, jonka on pakko käydä terapiassa, vaan hän haluaa asua kotonaan, eikä hänen päässään ole mitään vikaa. Valtiovallan puolelta kuitenkin väitettiin EIT:lle, että toimet perustuivat lapsen näkökulmaan. Kohtuudella voidaan sanoa, että tytölle oli lastensuojelun toimin luotu terapian tarpeessa olevan lastenkotilapsen identiteetti, jota hän inhosi.
*********************************************************************************************************************
R. v. Finland
Tapaus alkoi sosiaaliviranomaisissa vuonna 1992. Se vietiin EIT:een vuonna 1996 ja päättyi EIT:n tuomioon toukokuussa 2006.
Viisivuotias poika otettiin huostaan isältään tämän ”kasvatuskyvyttömyyden” vuoksi ja sijoitettiin lastenkodin kautta sijaisperheeseen. Lastenkodissa epäiltiin insestiä, kun poika oli ikävissään hiplannut pippeliään. Tästä oli rangaistu laittamalla siihen pyykkipoika. Lisäksi poikaa oli kuritettu kiroilusta pesemällä suu saippualla. Isä ei lastenkodissa saanut pitää poikaa sylissä insestiepäilyn takia, eikä valvomattomia tapaamisia sallittu.
Tähän liittyy sellainen kuriositeetti, että isän oikeusavustaja oli toistuvasti vaatinut pojan hoitopäiväkirjan luovuttamista oikeuskäsittelyä varten. Siitä lastensuojelulaitos ehdottomasti kieltäytyi, kunnes KHO velvoitti luovuttamisen. Tuolloin luovutetusta versiosta oli suuri osa peitetty tussilla. Oikeusavustajalla oli ikivanha kopiokone. Avustajan hämmästys oli suuri, kun mustattujen tekstien alta paljastuivat mm. yllä kuvatut lapsen rangaistukset, eli varsinainen syy kieltäytymiseen olivat merkinnät, joista paljastui miten julmasti lasta oli kohdeltu.
Isä vaati jatkuvasti lasta palautettavaksi, mutta lastensuojelu vetosi lastenpsykiatrin toistuviin lausuntoihin, joiden mukaan isä ei ollut riittävän kyvykäs kasvattaja. Lastenpsykiatri kirjoitteli lausuntoja isää edes tapaamatta. Sosiaalityöntekijät kirjasivat, että poikaa ei tulla koskaan kotiuttamaan eikä insestiäkään ole suljettu pois.
Isän ja pojan tapaamisia rajoitettiin laittomasti kolmen vuoden ajan. Asiamies sai rajoittamisesta valituskelpoisen päätöksen vasta kun vetosi istuvaan oikeusministeriin, jonka kautta Eduskunnan oikeusasiamiehen toimisto otti yhteyttä kunnan sosiaalijohtajaan. Tämän seurauksena tapaamiset vähennettiin puoleen.
Valtiovallan puolelta esitettiin EIT:lle, ettei rajoituksia tule ottaa käsittelyyn, koska asia hoitui kiitettävästi kansallisella tasolla oikeusasiamiehen interventiolla. Valton puolelta haluttiin siis kaapata ikään kuin omaksi ansioksi sekin, että isän asiamies oli niin sinnikäs, että sai oikeusasiamiehen tekemään täysin poikkeuksellisen intervention viranomaisen menettelyyn, vaikka siitä lopulta seurasi rangaistuksena tapaamisoikeuksien entistä raskaampi rajoittaminen.
Lasta itseään ei koko prosessin aikana haastateltu, vaan häntä ”tarkkailtiin”. Hänen oireilunsa syitä ei koskaan arvioitu ottamalla huomioon viranomaisen interventioiden vaikutusta. Murrosiässä poika oireili voimakkaasti ja joutui useita kertoja mielisairaalaan, josta hänet siirrettiin 18-vuotiaana nuorisokotiin. Hän ei palannut sijaisperheeseen tai isälleen. Tietenkään ei voida tietää, miten pojan elämä olisi mennyt, jos hän olisi saanut asua isänsä kanssa. Se ei olisi kuitenkaan missään nimessä voinut mennä tätä huonommin, vaikka hänet oli otettu valtiovallan hyvään huomaan.
EIT katsoi, että viranomainen oli loukannut ihmisoikeussopimusta päättäessään, ettei lasta pyritä kotiuttamaan. Tuomio tuli myös tapaamisten laittomasta rajoittamisesta. Isä ei hyväksynyt sitä, että valtio velvoitetaan maksamaan hänelle kompensaatiota perhe-elämän menettämisestä, vaan totesi sellaisen vain muistuttavan häntä vääryyksistä, joiden kohteeksi hän oli joutunut.
Olen kirjoittanut isälle kirjeen, jossa pyydän yhteydenottoa, mutta hän ei ole vastannut. Käsitykseni on, että hän menetti tämän tapauksen myötä sekä lapsensa että uskonsa oikeudenmukaiseen valtioon ja Jumalaan.
Tähän tapaukseen liittyy sellainen minulle kipeä muisto, että asiaa hoitanut yleinen oikeusavustaja menehtyi perheineen Khao Lakissa uudenvuoden aattona 2004. Vain vanhin tytär jäi henkiin. Ystäväni ei ehtinyt saada sitä tietoa, että hänen valituksensa oli läpäissyt EIT:n käsittelyynoton, mikä tieto olisi ollut hänelle riemukas voitto.
*********************************************************************************************************************
Tapaus alkoi sosiaaliviranomaisissa vuonna 1992. Se vietiin EIT:een vuonna 1996 ja päättyi EIT:n tuomioon toukokuussa 2006.
Viisivuotias poika otettiin huostaan isältään tämän ”kasvatuskyvyttömyyden” vuoksi ja sijoitettiin lastenkodin kautta sijaisperheeseen. Lastenkodissa epäiltiin insestiä, kun poika oli ikävissään hiplannut pippeliään. Tästä oli rangaistu laittamalla siihen pyykkipoika. Lisäksi poikaa oli kuritettu kiroilusta pesemällä suu saippualla. Isä ei lastenkodissa saanut pitää poikaa sylissä insestiepäilyn takia, eikä valvomattomia tapaamisia sallittu.
Tähän liittyy sellainen kuriositeetti, että isän oikeusavustaja oli toistuvasti vaatinut pojan hoitopäiväkirjan luovuttamista oikeuskäsittelyä varten. Siitä lastensuojelulaitos ehdottomasti kieltäytyi, kunnes KHO velvoitti luovuttamisen. Tuolloin luovutetusta versiosta oli suuri osa peitetty tussilla. Oikeusavustajalla oli ikivanha kopiokone. Avustajan hämmästys oli suuri, kun mustattujen tekstien alta paljastuivat mm. yllä kuvatut lapsen rangaistukset, eli varsinainen syy kieltäytymiseen olivat merkinnät, joista paljastui miten julmasti lasta oli kohdeltu.
Isä vaati jatkuvasti lasta palautettavaksi, mutta lastensuojelu vetosi lastenpsykiatrin toistuviin lausuntoihin, joiden mukaan isä ei ollut riittävän kyvykäs kasvattaja. Lastenpsykiatri kirjoitteli lausuntoja isää edes tapaamatta. Sosiaalityöntekijät kirjasivat, että poikaa ei tulla koskaan kotiuttamaan eikä insestiäkään ole suljettu pois.
Isän ja pojan tapaamisia rajoitettiin laittomasti kolmen vuoden ajan. Asiamies sai rajoittamisesta valituskelpoisen päätöksen vasta kun vetosi istuvaan oikeusministeriin, jonka kautta Eduskunnan oikeusasiamiehen toimisto otti yhteyttä kunnan sosiaalijohtajaan. Tämän seurauksena tapaamiset vähennettiin puoleen.
Valtiovallan puolelta esitettiin EIT:lle, ettei rajoituksia tule ottaa käsittelyyn, koska asia hoitui kiitettävästi kansallisella tasolla oikeusasiamiehen interventiolla. Valton puolelta haluttiin siis kaapata ikään kuin omaksi ansioksi sekin, että isän asiamies oli niin sinnikäs, että sai oikeusasiamiehen tekemään täysin poikkeuksellisen intervention viranomaisen menettelyyn, vaikka siitä lopulta seurasi rangaistuksena tapaamisoikeuksien entistä raskaampi rajoittaminen.
Lasta itseään ei koko prosessin aikana haastateltu, vaan häntä ”tarkkailtiin”. Hänen oireilunsa syitä ei koskaan arvioitu ottamalla huomioon viranomaisen interventioiden vaikutusta. Murrosiässä poika oireili voimakkaasti ja joutui useita kertoja mielisairaalaan, josta hänet siirrettiin 18-vuotiaana nuorisokotiin. Hän ei palannut sijaisperheeseen tai isälleen. Tietenkään ei voida tietää, miten pojan elämä olisi mennyt, jos hän olisi saanut asua isänsä kanssa. Se ei olisi kuitenkaan missään nimessä voinut mennä tätä huonommin, vaikka hänet oli otettu valtiovallan hyvään huomaan.
EIT katsoi, että viranomainen oli loukannut ihmisoikeussopimusta päättäessään, ettei lasta pyritä kotiuttamaan. Tuomio tuli myös tapaamisten laittomasta rajoittamisesta. Isä ei hyväksynyt sitä, että valtio velvoitetaan maksamaan hänelle kompensaatiota perhe-elämän menettämisestä, vaan totesi sellaisen vain muistuttavan häntä vääryyksistä, joiden kohteeksi hän oli joutunut.
Olen kirjoittanut isälle kirjeen, jossa pyydän yhteydenottoa, mutta hän ei ole vastannut. Käsitykseni on, että hän menetti tämän tapauksen myötä sekä lapsensa että uskonsa oikeudenmukaiseen valtioon ja Jumalaan.
Tähän tapaukseen liittyy sellainen minulle kipeä muisto, että asiaa hoitanut yleinen oikeusavustaja menehtyi perheineen Khao Lakissa uudenvuoden aattona 2004. Vain vanhin tytär jäi henkiin. Ystäväni ei ehtinyt saada sitä tietoa, että hänen valituksensa oli läpäissyt EIT:n käsittelyynoton, mikä tieto olisi ollut hänelle riemukas voitto.
*********************************************************************************************************************
Nuutinen v. Suomi
Ihmisoikeustuomioistuimen tuomio 27.6.2000
Tässä tuomion yksi osa, jossa kerrotaan, mitä ministeriö on puuhastellut. Näillä toimillaan P-L.H sai tehokkaasti sotkettua kansallisen prosessin, eikä tapaamisia saatu koskaan toteutetuksi.
“78. 11.11.1999 valittaja kanteli Eduskunnan oikeusasiamiehelle pyytäen kiireellisesti tutkimaan olivatko viranomaiset syyllistyneet virkarikokseen tai yllyttäneet sellaiseen sen perusteella, että sosiaali- ja terveysministeriölle oli toimitettu valittajan potilasasiakirjat Kuopion sosiaali- ja terveyskeskuksesta. Kansallinen laki ei väitteen mukaan salli ministeriön hankkimaan tällaista materiaalia. Tähän materiaaliin sisältyviä tietoja oli käytetty paitsi hallituksen vastaukseen Ihmisoikeuskomitealle myös toimitettu sovittelija R.C:lle sen jälkeen kun vanhempi hallitussihteeri P-L.H oli neuvonut H:ta (lapsen äiti) vaatimaan uuden sovittelukertomuksen. Sovittelija oli toimittanut materiaalin edelleen Helsingin käräjäoikeudelle, joka oli nojautunut siihen 7.4.1997 ja 29.4.1998 tekemissään päätöksissä sillä seuraamuksella, että tapaamisoikeudet täysin kumottiin.”
En ole kääntänyt Nuutisen tapausta kokonaan, mutta etenkin tuomari Zupancicin eriävä mielipide siitä, että kyseessä oli Artikla 8. loukkaus on erinomainen. Se käännös minulta löytyy, ja jos joku on kiinnostunut, voin lähettää.
*********************************************************************************************************************
Ihmisoikeustuomioistuimen tuomio 27.6.2000
Tässä tuomion yksi osa, jossa kerrotaan, mitä ministeriö on puuhastellut. Näillä toimillaan P-L.H sai tehokkaasti sotkettua kansallisen prosessin, eikä tapaamisia saatu koskaan toteutetuksi.
“78. 11.11.1999 valittaja kanteli Eduskunnan oikeusasiamiehelle pyytäen kiireellisesti tutkimaan olivatko viranomaiset syyllistyneet virkarikokseen tai yllyttäneet sellaiseen sen perusteella, että sosiaali- ja terveysministeriölle oli toimitettu valittajan potilasasiakirjat Kuopion sosiaali- ja terveyskeskuksesta. Kansallinen laki ei väitteen mukaan salli ministeriön hankkimaan tällaista materiaalia. Tähän materiaaliin sisältyviä tietoja oli käytetty paitsi hallituksen vastaukseen Ihmisoikeuskomitealle myös toimitettu sovittelija R.C:lle sen jälkeen kun vanhempi hallitussihteeri P-L.H oli neuvonut H:ta (lapsen äiti) vaatimaan uuden sovittelukertomuksen. Sovittelija oli toimittanut materiaalin edelleen Helsingin käräjäoikeudelle, joka oli nojautunut siihen 7.4.1997 ja 29.4.1998 tekemissään päätöksissä sillä seuraamuksella, että tapaamisoikeudet täysin kumottiin.”
En ole kääntänyt Nuutisen tapausta kokonaan, mutta etenkin tuomari Zupancicin eriävä mielipide siitä, että kyseessä oli Artikla 8. loukkaus on erinomainen. Se käännös minulta löytyy, ja jos joku on kiinnostunut, voin lähettää.
*********************************************************************************************************************
L. v. Suomi
L. v. Suomi tapauksessa oli myös kyse lapsen huostaanotosta. Siinä EIT katsoi viranomaisten toimenpiteiden olleen siinä määrin perusteltuja, että viranomaiset toimivat valtiolle kuuluvan harkintavallan puitteissa eikä 8 artiklaa loukattu. Sen sijaan oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteita loukattiin, kun tuomioistuimissa ei missään vaiheessa järjestetty suullista käsittelyä, vaikka Suomi oli luopunut suullista käsittelyä koskevasta varaumastaan 1. 12.1996 hallinto-oikeudellisen menettelyn osalta.
*********************************************************************************************************************
L. v. Suomi tapauksessa oli myös kyse lapsen huostaanotosta. Siinä EIT katsoi viranomaisten toimenpiteiden olleen siinä määrin perusteltuja, että viranomaiset toimivat valtiolle kuuluvan harkintavallan puitteissa eikä 8 artiklaa loukattu. Sen sijaan oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteita loukattiin, kun tuomioistuimissa ei missään vaiheessa järjestetty suullista käsittelyä, vaikka Suomi oli luopunut suullista käsittelyä koskevasta varaumastaan 1. 12.1996 hallinto-oikeudellisen menettelyn osalta.
*********************************************************************************************************************