Anu Suomela
Psykologinen todistelu seksuaalirikoksissa
Marko Hamilo toim. Älkää säätäkö päätänne – häiriö on todellisuudessa. Suomalaisen psykokulttuurin kritiikki. Ajatus Kirjat 2007.
Jokin aika sitten suomalaislehdissä oli uutinen lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä annetusta tuomiosta. Sijaiskodin työntekijä oli hyväksikäyttänyt kahta lasta. Nuorempi, 6-vuotias, ei uutisen mukaan muistanut tapahtumia. Tiedossani ei ole jutun tarkkoja yksityiskohtia, koska tällaiset tapaukset käsitellään aina suljetuin ovin ja aineisto julistetaan salassa pidettäväksi usein 40 vuodeksi. Oikeuspsykologiaan perehtyneenä tutkijana olen kuitenkin voinut käydä läpi kymmeniä lapsen seksuaalisen hyväksikäytön oikeustapauksia.
Freudin repressio
Unohtaako 6-vuotias, että häntä on käytetty seksuaalisesti hyväksi? Muistin tutkimuksen perusteella tieto epäilyttää. Tietenkin lapset kuten aikuisetkin unohtelevat asioita, lapset herkemmin, koska tajuntaan virtaa kaiken aikaa täysin uusia, aikaisemmat peittäviä kokemuksia, ja olennaista on tietenkin tapahtumista kulunut aika. Lisäksi lasten kyky havainnoida, luokitella ja nimetä ilmiöitä riippuu monista kehityksellisistä tekijöistä. Voi esimerkiksi olla niin, että lapsi ei miellä jotakin tapahtumaa seksuaaliseksi, vaikka aikuiset niin tekevät.
Väite hyväksikäytön unohtamisesta saattaa johtua siitä, että taustalla kummittelevat psykologien ja psykiatrien hellimät teoriat traumaattisen tapahtuman aiheuttamasta dissosiaatiosta tai repressiosta. Repressiossa muistikuvien väitetään painuvan alaspäin alitajuntaan, kun dissosiaatiossa ne hajautuvat horisontaalisessa suunnassa. Toki on todettava, että dissosiaatiota ja repressiota on nykyään määritelty niin laaja-alaisesti, että melkein mikä tahansa tavanomainenkin unohtaminen mahtuu määrittelyjen piiriin. Näitä teorioita on käsitellyt kriittisesti Richard McNally1.
Teorian repressiosta kehitteli psykoanalyysin luoja Sigmund Freud (1856–1939). Freud uskoi aluksi, että kaikkien neuroosien taustalla on murrosiässä koettu insesti. Hän nimitti tämän ”viettelyteoriaksi”. Hänen asiakkainaan olivat nuoria hysteriasta kärsiviä naisia, joilla oli laaja kirjo oireita, pyörtyilyä, oksentelua, halvauskohtauksia, erikoisia kiputiloja jne. Freudin mukaan alitajuntaan repressoidut insestiset tapahtumat piti saada tiedostetuksi ja kerrotuksi yksityiskohtaisesti kaikkine tunteineen. Näin koettu katharsis parantaisi potilaan ja hysteeriset oireet katoaisivat.
Freud kertoo kirjeenvaihdossaan, että hänen potilaillaan ei ensi alkuun ollut minkäänlaisia muistikuvia insestistä. Freudilla itsellään oli kehittämänsä teorian vuoksi vahva ennakko-olettama, joten hän sai potilaansa hypnoosilla ja voimakkaalla painostamisella ajan oloon kertomaan tällaisista muistoista. Freud esitti, että jotkut asiakkaat olivat insestitilanteessa dissosioineet (altered) tapahtuman tai se oli niin voimakkaasti vastoin potilaan minäkuvaa, että hän oli poistanut sen tietoisuudestaan.
Freud uskoi, että tapahtumien muistot säilyivät potilaan alitajunnassa tuoreina ja värikkäinä sekä täysin koskemattomina, koska ne oli lukittu pois muista muistoista. Kun ne hypnoosin avulla tuotiin esiin, ne olivat yhtä eläviä kuin nykypäivän tapahtumat. Nämä muistot eivät tiedostamattomasta luonteestaan huolimatta olleet vailla vaikutuksia, vaan toimivat kaiken aikaa myös potilaan fyysisellä tasolla ilmeten somatisoituneina oireina.
Myöhemmin Freud päätyi siihen, että kyseessä ovat murrosikää paljon varhaisemmat tapahtumat, eli neuroosit selittyvät 2–4 vuoden isässä koetuilla seksuaalisilla tilanteilla, esimerkiksi vanhempien yhdynnän näkemisellä. Myöhemmin hän luopui viettelyteoriastaan, joka kohtasi vastustusta kollegojen taholta. He muun muassa huomauttivat siitä, että Freud oli itse istuttanut potilaisiinsa muistikuvat seksuaalisista tilanteista. Freud muutti teoriaansa siten, että neuroosien pohjalla ei ollut todellinen vaan potilaan fantasioima insesti. Tämän uuden näkemyksensä hän nimesi oidipaaliteoriaksi.
Valehtelun tutkimukseen erikoistunut ruotsalainen Max Scharnberg kritisoi muun muassa sitä, että uskoessaan viettelyteoriaan Freud väitti myös, että kyseessä olivat isän insestiset teot, vaikka kukaan potilaista ei ollut hänen muistiinpanojensa mukaan nimennyt hyväksikäyttäjäksi isää2. Teorian muuttaminen potilaiden fantasioimaksi isä–tytär-insestiksi ei siis pidä yhtä edes Freudin omien alkuperäishavaintojen kanssa.
Jotkut ovatkin veistelleet, että Freud itse on esimerkki muistojen repressiosta, mutta tässä lie kyse vain muistin toiminnalle ominaisesta ilmiöstä. Uusi näkökulma asioihin muuttaa muistikuvien sisältöä, ja muistaminen on, ainakin jossain määrin, menneisyyden uudelleen konstruoimista. Riippumatta teorian kehittelyvaiheesta Freud voidaan joka tapauksessa nimetä seksuaalisen hyväksikäytön repressoituneiden muistojen ja niiden palauttamisen oppi-isäksi.
Freud väitti myös kyenneensä parantamaan kaikki 18 potilastaan, joiden tapauksia hän selostaa. Scharnberg kysyy aiheellisesti, miten oli mahdollista, että potilaat, joilla ei alun perin ollut mitään muistikuvia seksuaalisesta hyväksikäytöstä, saattoivat parantua hysteerisistä oireistaan fantasioimalla olleensa 2–4 vuoden iässä hyväksikäytön kohteena. Scharnberg päätyy lisäksi väitteeseen, että Freud on fantasioinut myös osan potilaistaan, eli he ovat vain kuvitteellisia henkilöitä2.
Freud esitteli myös teorian samankaltaisuuden periaatteesta, jonka juuret ovat kansanuskomuksissa. Tämän teorian mukaan syy on samankaltainen kuin seuraamus. Freudin mukaan potilaan suupielissä oleva akne osoitti, että isä oli harrastanut hänen kanssaan oraaliseksiä hänen ollessaan vauva-ikäinen. Astma johtui siitä, että potilas oli salaa seurannut keuhkosairaudesta kärsivän isän yhdyntää. Nuorukaisen jäykistynyt jalka oli samankaltainen kuin jäykistynyt penis, joten aikuinen nainen oli masturboinut jalkaa vasten3.
Viettelyteorian paluu
Freudin oidipaaliteoria jäi elämään kliinikkojen käsityksissä ja viettelyteoria haudattiin. Sen herätti henkiin vuonna 1984 Sigmund Freudin Arkistossa työskennellyt Jeffrey Masson4. Hän esitti, että viettelyteoria olikin totuus, jonka Freud oli painostettuna hylännyt. Ennen Massonia asiaan olivat tarttuneet naisaktivistit, kuten Judith Herman, joka oli erikoistunut seksuaalisesti hyväksikäytettyjen terapointiin5, sekä Alice Miller6.
Nykyajan traumaterapeuttien käsitykset ja niistä kumpuavat menetelmät eivät olennaisella tavalla poikkea Freudin alkuperäisistä teorioista ja metodeista, vaikka ovatkin vuosikymmenten varrella rikastuneet. Jotkut uskovat, että mitä vähemmän henkilö muistaa lapsuudestaan, sitä todennäköisemmin se on ollut vakavasti traumatisoiva. Myös se, että henkilö ehdottomasti kiistää tulleensa seksuaalisesti hyväksikäytetyksi on ollut joissakin tulkinnoissa vakuuttava todiste hyväksikäytöstä. Hyväksikäytön paljastajat ovat esittäneet samanlaisia syy-seurausteorioita ja oirelistoja kuin Freud. Kieltäytyminen syömästä valkokastiketta on viite oraaliseksistä samoin kuin hammaslääkäripelko. Ummetus tai ripuli voivat puolestaan olla merkkejä anaaliseksistä3.
Jotkut traumaterapeutit esittävät myös, että henkilön nykyiset oireet johtuvat alkuperäisen trauman aiheuttamasta posttraumaattisesta stressistä (PTSD). Se voi tulla esiin välittömästi tai esimerkiksi 40 vuoden kuluttua tapahtumista ilmeten muun muassa unettomuutena, ahdistuksena, persoonallisuus- ja syömishäiriöinä tai kiputiloina. Jotkut uskovat, että kaikenlaisten fyysisten vaivojen, jopa sydän- ja verisuonitautien, takana on hyvin todennäköisesti lapsuuden seksuaalinen trauma, joka on somatisoitunut.
Yhdysvalloissa on terapeuttien keskuudessa levinnyt laajalle myös käsitys, että niin sanottu monipersoonallisuushäiriö (multiple personality dissorder MPD, myöhemmältä nimeltään dissosiatiivinen identiteettihäiriö DID), on peräisin varhaisista traumakokemuksista, etenkin jos ne ovat olleet seksuaalisia7. Monipersoonallisuuden idea lähti 1800-luvun lopulla liikkeelle R.L. Stevensonin kauhuromaanista Tri Jekyll ja Mr Hyde. Tässä häiriössä henkilöllä on useita persoonallisuuksia, jotka ottavat tietyissä tilanteissa vallan, eikä henkilö itse kykene muistamaan mitä silloin on tapahtunut. Yhdysvalloissa tästä diagnoosista tuli seksuaalisen hyväksikäytön myötä suurmenestys. Kun tapaukset olivat vielä 1960-luvulla harvinaisuuksia, ne lisääntyivät parissa vuosikymmenessä kymmeniin tuhansiin. Asiaa auttoivat dramaattiset kirjat ja etenkin aiheesta tehdyt elokuvat. DID:llä on selitetty myös ”vanhanaikaisia” psykooseja.
Traumojen repressioon uskovat terapeutit lähtevät siitä, että asiakas voi parantua, jos hän palauttaa lapsuuden traumaattiset muistot mieleensä. Menetelmänä on käytetty hypnoosia, mielikuvatyöskentelyä, unien tulkintaa, lääkitystä sekä erilaisia ryhmäterapian muotoja. Jotkut käyttävät hoitona kehoterapioita ja esimerkiksi EMDR:ää (Eye Movement Desensitization and Reprosessing)8. Tämä menetelmä on levinnyt räjähdysmäisesti ympäri terapiamaailmaa, vaikka pitävää tieteellistä näyttöä sen hoidollisesta tehosta ei ole. EMDR:ssä asiakas tekee nopeita silmänliikkeitä, joiden uskotaan parantavan traumoja. Yksi kiistanalainen teoria johon vedotaan on ”ruumiin muisti”, jonka psykiatri Bessell van der Kolk on esittänyt traumojen somatisoitumisesta9.
Terapiana on käytetty myös oman syntymän aiheuttaman ahdistuksen läpikäyntiä ja muistikuvien palauttamista aikaisempien elämien aiheuttamasta karmasta. Kiistanalaiset uskomukset ja niiden pohjalle luodut terapiat ovat levinneet myös viralliseen terveydenhuoltoon, mutta eivät ilmeisesti kovin laajasti10. Sitä ei tietenkään tule kieltää, että rentoutuminen, hieronta tai mikä tahansa fyysistä hyvinvointia lisäävä toiminta usein edesauttaa myös psyykkistä hyvinvointia.
Tutkiva journalisti Mark Pendergrast on tehnyt merkittävää työtä tutkiessaan repressoituneiden muistojen ja paljastusterapian syntyjuuria ja leviämistä Yhdysvalloissa ja sieltä muihin länsimaihin. Hän on referoinut laajasti keskeistä tutkimuskirjallisuutta ja haastatellut satoja ihmisiä: terapeutteja, jotka tekevät muistonpalautusterapiaa, hyväksikäytön uhreja siitä, miten he palauttivat muistonsa, syytettyjä vanhempia sekä henkilöitä, jotka myöhemmin ymmärsivät, että heidän tosiksi uskomansa muistot johtuivat terapeuttien käsityksistä11. Muutama hänen laajan kirjansa luvuista on käännetty suomeksi12.
Mitä muistitutkimus sanoo traumojen repressiosta ja dissosiaatiosta?
Tieteellinen suggestio- ja muistitutkimus osoittavat varsin vakuuttavasti, mistä Freudin ja hänen seuraajiensa menetelmissä on ollut kyse. Freud itse fantasioi potilaittensa insestiset kokemukset ja onnistui ehkä suggestiolla ja painostuksella vakuuttamaan myös potilaansa näistä tapahtumista. Muistitutkimuksen mukaan ei ole esimerkiksi mahdollista palauttaa mieleen tapahtumia, joita ei alkuperäisessä tilanteessa ole edes tallennettu muistiin.
Suggestiolla saadaan etenkin herkät, ahdistuneet ja terapeuttiin luottavat ihmiset tuottamaan yksityiskohtaisia ja värikkäitä kuvauksia, joilla ei kuitenkaan välttämättä ole mitään yhtenevyyttä henkilön omaan historiaan. Jos terapeutti esimerkiksi uskoo karmaan, mielikuvitusrikas asiakas voi tuottaa erittäin tunnepitoisia muistoja siitä, miten hän ollessaan egyptiläinen prinsessa tai inkapäällikkö surmautti satoja ihmisiä. Ufosieppauksista kiinnostuneet terapeutit saavat asiakkaansa kertomaan pseudomuistoja siitä, kuinka heille tehtiin avaruusaluksella kivuliaita lääketieteellisiä kokeita.13
On totta, että ihmiset unohtelevat asioita ja saattavat sopivilla vihjeillä palauttaa ne mieleensä. Se että ihmisillä on vain fragmentaarisia muistoja varhaislapsuudesta eli ennen viidettä ikävuotta, johtuu lapsuuden amnesiasta. Harvalla meistä on kovin selviä muistikuvia tätä ikää seuraaviltakaan vuosilta. Jotkin tapahtumat jäävät mieleen, toiset häviävät, eikä kyse ole traumasta vaan muistin tavasta toimia14. Muisti ei ole alitajunnassa toimiva videonauhuri, jonne kaikki elämän tapahtumat kirjautuisivat ja jossa ne säilyisivät tuoreina ja muuttumattomina, kuten Freud väitti.
Lasten hyväksikäytön selvittelyyn liittyvissä haastatteluissa käytetyt menetelmät ja terapiassa löytyneet hyväksikäytön muistot hälyttivät kansainvälisen tiedeyhteisön. Ryhdyttiin käymään läpi 1900-luvun alusta lähtien tehtyä lasten suggestioherkkyyttä koskevaa tutkimusta ja tekemään uutta. Usko seksuaalisen hyväksikäytön laajuuteen ja traumaattisten muistojen repressioon tai dissosiaatioon oli tuohon mennessä kuitenkin muuttunut vaikeasti hoidettavaksi epidemiaksi11.
Professori Elizabeth Loftus aloitti ihmisen muistia koskevan tutkimuksen 1970-luvulla testaamalla silminnäkijöiden kertomusten luotettavuutta. Sittemmin hän ja kymmenet tutkimusryhmät ympäri maailmaa ovat osoittaneet, miten helposti muistiin voi vaikuttaa ja jopa ympätä kokonaan uusia muistoja psyykeltään täysin tasapainoisille aikuisille. Muun muassa lasten johdateltavuuteen perehtyneet Ceci ja Bruck15,16 ovat osoittaneet, miten helposti lapset saadaan johdattelevilla haastatteluilla uskomaan ja kertomaan tapahtumista, joita ei koskaan ole tapahtunut. Ceci ja Bruck ovat myös testanneet sitä, kykenevätkö seksuaalista hyväksikäyttöä työssään tutkivat kliinikot erottamaan lasten todet ja epätodet kertomukset. Eivät kykene, mikäli lapset ovat itse vakuuttuneita tapahtumien todenperäisyydestä. Tällöin kertomukset ovat yksityiskohtaisia, värikkäitä ja tunneperäisiä, mitä on pidetty spontaanisuuden ja kertomuksen luotettavuuden kriteereinä.
Muistitutkimus osoittaa, että traumaattiset kokemukset eivät repressoidu tai dissosioidu, päinvastoin. Traumaattiset tapahtumat tulevat häiritsevällä tavalla mieleen, vaikka henkilö pyrkii olemaan muistelematta niitä. Keskitysleirillä olleet tai sodassa raiskatut – niin häpeällistä kuin se uhrille onkin – eivät unohda, vaikka nimenomaan haluaisivat. Myös seksuaaliset tapahtumat saattavat unohtua, tietenkin tapahtuman luonteesta riippuen. Jos henkilö esimerkiksi joutuu toistuvasti läheisensä seksuaalisesti pahoinpitelemäksi, hän ei todennäköisesti kykene erottelemaan tapahtumia yksityiskohtaisesti vaan saattaa sotkea ne, ja osa tilanteista häviää muistista. Sen sijaan hän muistaa tulleensa usein seksuaalisesti pahoinpidellyksi.
Vakuuttavana näyttönä repressiosta on pidetty Jane Doen tapausta. Sen julkaisi vuonna 1997 David Corwin. Hän on esitellyt tapausta laajasti alan kongresseissa osoituksena repressiosta17. Corwin oli asiantuntijana huolto- ja tapaamiskiistassa ja haastatteli kuusivuotiaan Jane Doen. Tuolloin tyttö esitti äitinsä pahoinpidelleen häntä seksuaalisesti, ja tyttö määrättiin isänsä huoltoon. Yksitoista vuotta myöhemmin Corwin halusi selvittää, muistiko Jane mitä hänelle oli tapahtunut. Tyttö katseli alkuperäiset nauhoitukset ja tuli vakuuttuneeksi siitä, että hän ei kuusivuotiaana olisi voinut keksiä väitteitä, jotka tuolloin esitti.
Elizabeth Loftus ryhtyi kollegansa Melvin Guyerin kanssa tutkimaan tapausta. He hankkivat julkisista arkistoista kaiken tapausta koskevan tiedon ja haastattelivat Janen läheisiä. Kriittisessä analyysissään he päätyvät siihen, että Jane oli joutunut erityisesti äitipuolensa manipuloimaksi, eikä pitävää näyttöä alkuperäisestä seksuaalisesta pahoinpitelystä ollut. Jane ei ollut myöskään repressoinut lapsuuttaan vaan oli vuosien varrella muistellut, mitä hänelle todellisuudessa oli tapahtunut18.
Tutkimus herätti ankaran hälyn ja johti siihen, että Jane Doe haastoi vuonna 2001 Loftuksen ja Guyerin oikeuteen yksityisyyden loukkaamisesta. Asia on nyt korkeimmassa oikeudessa. Tapaus on yksi esimerkki siitä, että lasten seksuaalisen hyväksikäytön selvittelyyn liittyvät tapaukset herättävät voimakkaita tunnereaktioita ja vastakkainasetteluja.
Tieteellinen tutkimustieto ei näytä suuremmin vaikuttaneen terapiatyötä tekevien menetelmiin. Koulutuksessa, kollegoilta tai kirjallisuudesta omaksutut käsitykset ovat sitkeitä ja niitä on vaikea muuttaa, etenkin jos joutuisi samassa yhteydessä pohtimaan, onko ehkä tehnyt työtä vääristä lähtökohdista ja mahdollisesti johtanut asiakkaitaan harhaan tai jopa vahingoittanut heitä, vaikka ensisijaisena ja vilpittömänä tavoitteena oli auttaminen. Omalle ammattiylpeydelle tällaisen myöntäminen olisi kova kolaus.
Lasten seksuaalisen hyväksikäytön moderni versio
Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö alettiin ymmärtää vakavaksi lastensuojelulliseksi ongelmaksi 1970-luvulla Yhdysvalloissa, jolloin tuli esiin pöyristyttäviä lastenmurhia. Lainsäädäntöä muutettiin siten, että kaikki viranomaiset olivat ilmoitusvelvollisia saadessaan tiedon lapseen kohdistuneesta väkivallasta. Samalla viranomaisille annettiin immuniteetti, eli asianomistajat eivät voineet syyttää viranomaista väärästä ilmiannosta.
Scharnberin käsityksen mukaan yksi syy insestiväitteiden laajaan leviämiseen Yhdysvalloissa oli se, että psykoanalyysi oli 1980-luvulle tultaessa menettänyt kiinnostavuutensa ja seksuaalinen hyväksikäyttö oli dramaattinen ja vetovoimainen aihe, joka takasi analyytikoille asiakaskunnan3. Psykoanalyysin suosion laskuun vaikutti olennaisesti mielialalääkkeiden valtava kehittyminen. Masentuneille ja ahdistuneille jaettiin pitkän ja raskaan psykoanalyysin sijaan onnellisuuspillereitä19.
Vuonna 1983 Yhdysvalloissa tuli julkisuuteen McMartinin päiväkotiskandaali, jossa päiväkotityöntekijöiden väitettiin julmin ja ritualistisin kulttimenoin käyttäneen lapsia hyväksi. Vastaavia tapauksia tuli pian esiin useita, ja hysteria levisi vuosien kuluessa Kanadaan, Australiaan, Uuteen-Seelantiin ja myös Eurooppaan. Tutuiksi tulivat sloganit ”Uskokaa lapsiin!”, ”Lapset eivät valehtele!” 11
Välineitä hyväksikäytön tunnistamiseen saatiin kliinistä työtä tekeviltä psykologeilta ja psykiatreilta. Tällöin esitettiin laajoja oirelistoja, kuten vuoteenkastelu, tuhriminen, itkeskely, vetäytyneisyys, aggressiivisuus, ahdistuneisuus ja kotoa karkailu. Esitettiin myös sellaisia diagnooseja kuin ”Hyväksikäytetyn lapsen oireyhtymä” sekä ”Hyväksikäyttöön sopeutuneen lapsen oireyhtymä”20. Nykytietämyksen mukaan seksuaalista hyväksikäyttöä ei voida päätellä lapsen oireista. Koska merkittävä osa lapsista, joiden hyväksikäyttö on voitu todentaa, ei oireile millään tavoin, ei oireista tule päätellä mitään puoleen tai toiseen21. Teorioihin on kuulunut myös kiistämisen (denial) käsite. Lapset kiistävät hyväksikäytön, koska haluavat suojella vanhempiaan tai heitä on peloteltu seuraamuksilla, jos he kertovat totuuden. Myös kiistäminen on siis todiste hyväksikäytöstä. Selitetyksi tuli myös se, että lasten käyttäytymiseen kuuluu ensin myöntää ja sitten kieltää hyväksikäyttö. Nämä teoriat ovat antaneet haastattelijoille velvoitteen kaivaa esiin totuus, ja siksi lasta tulee painostaa ja johdatella muun muassa vetoamalla muiden kertomaan: ”Kerro minulle, mitä olet kertonut äidille!”
Diagnostisiksi välineiksi kehiteltiin muun muassa piirroksia, kuvakirjoja, satuja, käsinukkeja sekä anatomisesti yksityiskohtaisia nukkeja. Seksuaalisen hyväksikäytön paljastamiseen tarvittavasta oheismateriaalista ja kirjallisuudesta kehittyi ilmeisen kannattava kaupallisuuden haara. Parempien puutteessa menetelmät levisivät kansainvälisten kongressien, ammattilehtien ja viidakkorummun välityksellä.
Näillä teoreettisilla käsityksillä ja välineillä on saatu esiin suuri määrä lasten seksuaalista hyväksikäyttöä, ja lastensuojelu voi olla tyytyväinen siitä, että menneet virheet on korjattu ja nyt ollaan kiitettävän valppaina. Todennäköisesti myös aitoja insestitapauksia ja perheen ulkopuolisia seksuaalisen hyväksikäytön tapauksia on paljastettu.
McMartinin oikeuskäsittelyssä haastattelujen nauhoitukset paljastivat, että haastattelut olivat olleet erittäin johdattelevia ja painostavia, koska lähtökohtana oli ennakko-olettama – aivan kuten Freudilla aikanaan22. Epävarmuutta herättääkin se, että kliinikkojen kehittämillä menetelmillä ei voida selvittää luotettavasti, onko hyväksikäyttö todella tapahtunut vai johtuvatko lasten antamat kertomukset käytetyistä tutkimus- ja haastattelumenetelmistä tai haastattelijan tulkinnoista.
Yhä suurempi joukko terapiatyöntekijöitä alkoi uskoa myös pedofiilirinkien harjoittamaan ritualistiseen hyväksikäyttöön. Tekijöitä väitettiin olevan Yhdysvalloissa jopa miljoona ja kulttien uhreja ja kadonneita lapsia kymmeniä tuhansia. Kulttimenoihin kuuluivat muun muassa kiduttaminen, elävänä hautaaminen ja kannibalismi. FBI tutki asian, muttei löytänyt todisteita. Sen vuoksi väitettiin, että myös FBI ja esimerkiksi Maailmanpankki olivat sekaantuneet asiaan ja suojelivat pedofiilejä23.
Englannissa usko ritualistiseen hyväksikäyttöön levisi laajalle. Clevelandissa otettiin 1980-luvun lopulla huostaan 121 lasta peräaukon diletaatiorefleksin perusteella, koska lastenlääkäri piti sitä merkkinä hyväksikäytöstä. Antropologi Jean La Fontaine teki vuonna 1994 perusteellisen selvityksen, jossa todettiin, että mitään todisteita väitetyistä rituaaleista ei ollut, mutta se ei juurikaan hillinnyt epidemiaa24.
Vuonna 1994 Newcastlessa kaksi päiväkotityöntekijää joutui epäilysten kohteeksi, kun yhden lapsen äiti väitti, että hänen poikaansa oli käytetty seksuaalisesti hyväksi. Muiden lasten vanhemmat hätääntyivät ja konsultoivat Clevelandin sosiaalityöntekijöitä. Lastenlääkäri tutki 60 lasta, joiden vanhemmat vaativat kaupungilta vahingonkorvauksia. Lastenlääkärin tutkimuksensa mukaan hyväksikäyttö oli tapahtunut. Myöhemmin hän tunnusti, ettei ollut löytänyt mitään lääketieteellistä todistetta.
Media tarttui tähänkin tapaukseen, ja maan alle menneiden epäiltyjen kuvat julkaistiin. Oikeus ei löytänyt näyttöä heidän syyllisyydestään, ja epäillyt nostivat myöhemmin kanteen viranomaisia vastaan. Asia sai ratkaisunsa heinäkuussa 2002 korkeimmassa oikeudessa Justice Eadyn tutkittua sen. Hän ei löytänyt lasten nauhoitetuista kertomuksista näyttöä hyväksikäytöstä. Eady ripitti päätöksessään ankarasti kaupungin palkkaamaa asiantuntijaryhmää ja lapsia tutkinutta lääkäriä tietojen vääristelemisestä. Hän määräsi aiheettomasti vainotuille ja maineensa menettäneille kantajille korkeimman mahdollisen korvauksen 200 000 puntaa. Oikeuden 700-sivuinen päätös on jännitysromaani25.
Englannista uskomukset siirtyivät Pohjoismaihin. Näyttävin päiväkotiskandaali tuli esiin Norjassa Bjugnin pikkukylässä, jossa levisi 1990-luvun alussa hysteria. Ihmiset alkoivat uskoa lasten kertomuksiin, joiden mukaan muun muassa paikallinen poliisipäällikkö oli päiväkodin työntekijöiden kanssa masturboinut ringissä ämpäriin. Asian selvittelyssä toimi neuvonantajana englantilainen Tilman Furniss. Lopuksi syytteeseen joutui yksi työntekijä, joka kuitenkin sai vapauttavan tuomion. Sosiaalinen elämä ei ole yhteisössä koskaan palannut ennalleen.
Kiintoisa yksityiskohta on, että kaikille epäillyille syytettyä lukuun ottamatta maksettiin kipukorvauksia aiheettomasta pidätyksestä. Saadakseen korvauksia syytetyn olisi tullut kyetä vapauttavasta tuomioistaan huolimatta osoittamaan olevansa 51 prosentin todennäköisyydellä syytön. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin antoi aikanaan Norjalle tuomion siitä, että syytettyä ei vahingonkorvausta käsiteltäessä kohdeltu syyttömänä26.
Ruotsin tunnetuin skandaali on ”paloittelumurha”, jossa kahta lääkäriä epäiltiin prostituoidun ritualistisesta paloittelusta, kannibalismista sekä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Tapauksen käsittely alkoi 1984 ja jatkuu mediassa edelleen. Sitä on pidetty ruotsalaisten feministien suurena esiinmarssina27 (esim. www mediemordet.com). Ruotsissa velloi 1990-luvun puolivälissä myös toinen ritualistiseen seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittynyt skandaali, jota poliisi selvitteli vuosia. Lopulta mitään näyttöä väitetyistä pedofiiliringeistä, lapsenmurhista ja kannibalismista ei löytynyt. Myös Tanskaan levisi päiväkotihysteria. Erään päiväkodin miestyöntekijä tuomittiin epämääräisin perustein seksuaalisesta hyväksikäytöstä, minkä tuloksena miestyöntekijät kaikkosivat päiväkodeista.
Merkittävin tapaus seksuaalisen hyväksikäytön julmuuksista paljastui Belgiassa 1996. Kaksi siepattua tyttöä oli kuollut vankityrmissään nälkään. Lasten hyväksikäyttö muuttui tuolloin järkyttäväksi todellisuudeksi. Lapsiin kohdistuvien tekojen herättämä pelko, inho ja raivo olivat levinneet jo aikaisemmin dramaattisten dokumenttien ja elokuvien välityksellä kaikelle kansalle. Nyt pedofiilisistä teoista saatiin pitävää näyttöä.
Hyväksikäytön muistojen palauttaminen
Lasten seksuaalisen hyväksikäytön lisäksi aikuiset alkoivat Yhdysvalloissa 1980-luvulta lähtien yhä enenevässä määrin terapiassa tai muutoinkin ”muistaa” joutuneensa lapsuudessaan läheistensä hyväksikäytön kohteeksi. Monet muistivat olleensa myös kulttien harjoittaman ritualistisen hyväksikäytön uhreja. Varsinainen läpilyönti oli vuonna 1988 julkaistu Bassin ja Davisin teos ”Rohkeus parantua”28. Se on kaikelle kansalle tarkoitettu oma-apuopas, jossa on pitkiä listoja oireista, joiden taustalla on lapsuusaikainen seksuaalinen hyväksikäyttö. Lukijoita kehotetaan kuvittelemaan, mitä olisi saattanut tapahtua, ja painotetaan, että jos epäilee olevansa hyväksikäytetty, vaikkei muistikuvia ole, se on merkki seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Ilmiö sai epidemian luonteen, kun media tarttui aiheeseen. Tunnetut tv-julkkikset paljastivat olleensa lapsena hyväksikäytön uhreja ja vasta nyt muistavansa kauheudet, joita olivat tuolloin kokeneet.
Elizabeth Loftus kuvaa, miten tämä prosessi on edennyt 1990-luvulta lähtien29. Ensin aikuiset lapset nostivat oikeudenkäyntejä vanhempiaan vastaan, jotka usein tuomittiin vankilaan. Syytteitä nostettiin myös lapsuuden ajan opettajia, sukulaisia ja lääkäreitä vastaan. Kyse oli usein saatananpalvontaan liittyvistä seksuaalirituaaleista ja hyväksikäytöstä vauvaiässä. Seuraavassa vaiheessa terapoidut tajusivat, että heille oli istutettu vääriä muistoja, minkä seurauksena he haastoivat terapeuttinsa oikeuteen vaatien miljoonien dollareiden korvauksia.
Usein terapoidut olivat terapeuttien kehotuksesta katkaisseet välinsä perheenjäseniinsä ja pyrkineet oikeusteitse jopa taloudellisesti tuhoamaan nämä. Seuraavassa vaiheessa syytetyt omaiset nostivat kanteita terapeutteja vastaan. Sen jälkeen alkoivat ”kuolleen isän” tapaukset, eli kanteita nostettiin kuolinpesiä vastaan esimerkiksi neljännesvuosisata sitten väitetyksi tapahtuneesta hyväksikäytöstä. Tuohon aikaan pantiin vireille myös oikeudenkäyntejä liikelaitoksia vastaan, kun ”uhri” muisti hyväksikäytön tapahtuneen McDonaldsin wc:ssä tai Karibian-risteilyllä. Vuonna 1995 Yhdysvalloissa tuomittiin 12 terapeuttia väärien muistikuvien istuttamisesta asiakkaan mieleen. Suurin korvaussumma oli 2,7 miljoonaa dollaria. Tämän vuosikymmenen puolella suurin korvaus on ollut yli 10 miljoonaa. Psykologien ja psykiatrien yhdistykset alkoivat myös varoitella jäseniään suggestiivisten haastattelumenetelmien tai muutoin epämääräisten terapiamuotojen käytöstä.
Insesti rantautuu Suomeen
Insestin käsite rantautui Suomeen 1980-luvun puolivälissä. Toki sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstö oli jo sitä ennen käynyt kansainvälisissä kongresseissa, joissa insesti oli paljon käsitelty aihe. Suomessa vierailivat luennoimassa englantilaiset Tilman Furniss ja Arnon Bentovim, joiden epätieteellisten tutkimusmetodien aiheuttamista skandaaleista on sittemmin saatu runsaasti näyttöä muun muassa Bjugnissa ja Münsterissä.
Suomessa tehtiin 1990-luvun puoliväliin mennessä useita insestiperusteisia huostaanottoja ja vanhempia, etenkin isiä, syytettiin. Myös huolto- ja tapaamiskiistoissa äidit alkoivat väittää isän käyttävän lastaan hyväksi, ja väitteestä tuli varsin tehokas keino isän poistamiseksi lapsen elämästä. Monesti ei ehkä ollut kyse muusta kuin julkisuuden levittämästä pelosta ja äidin halusta suojella lastaan. Lastensuojelu on näissä tilanteissa lähtenyt hanakasti tukemaan äitejä.
Yksi varsin selkeästi tahallinen pyrkimys vierottaa isä lapsistaan käsiteltiin Nurmeksen käräjäoikeudessa 1997. Tapaus on poikkeuksellinen siksi, että 182-sivuinen pöytäkirja on julkinen; siitä on poistettu vain asianosaisten tunnistetiedot. Poikkeuksellista on myös se, että puheenjohtaja Lasse Palsio ei jättänyt pienintäkään kiveä kääntämättä selvittäessään, mitä asiassa on pidettävä totuutena. Palsio toteaa, että lapsia haastatellutta psykiatria pidettiin maakunnan parhaana insesti-asiantuntijana. Lasten haastattelunauhoituksista ilmeni kuitenkin, että psykiatrin väitteet lasten kertomuksista olivat hänen omaa sepitelmäänsä30. Valitettavasti tapaus on edelleen harvinaisuus suomalaisen oikeuslaitoksen historiassa.
Seksuaalisen hyväksikäytön selvittelytyö tehtiin alkuaan perheneuvoloissa ja lastenpsykiatrian osastoilla hoitotyöhön tarkoitetuilla metodeilla. Tuohon aikaan lasten haastatteluja taltioitiin harvoin, ja lukuisissa tapauksissa tuomio annettiin pelkästään psykologin tai psykiatrin lausunnon ja tulkintojen perusteella. Lasten piirroksissa olevat puut muuttuivat fallos-symboleiksi, ja jostain levisi myös tieto, että esimerkiksi paljon mustaa ja punaista piirroksissaan käyttävät lapset olivat ilmeisesti hyväksikäytön uhreja. Lapsia leikitettiin anatomisilla nukeilla tai testattiin hiekkalaatikkotestillä (Erika). Lapsen käyttäytymisen ja leikkien sisällöstä pääteltiin, oliko hyväksikäyttö tapahtunut, vaikka lapsi ei nauhoituksissa maininnut hyväksikäytöstä mitään. Menettelytavat eivät ole näihin päiviin mennessä juurikaan muuttuneet.
Sariola on tehnyt yksityiskohtaisen analyysin yhdestä perheneuvolassa tutkitusta tapauksesta. Hän osoittaa, miten äidin antamat etukäteistiedot ohjasivat työntekijöiden tapaa haastatella lasta ja tulkita tämän puheita. Vaikka lapsi ei itse sanonut mitään hyväksikäytöstä kertovaa, oli johtopäätös kuitenkin hyväksikäyttöä varmentava. Tyttö oli esimerkiksi leiponut muovailuvahasta pötkylän, joka haastattelijan mielestä muistutti penistä. Johtopäätökset muotoiltiin tiedon siruista ja niiden tulkinnoista31.
Alla on referoitu yhdeksää oikeustapausta, joihin on liittynyt väitteitä seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Tapauksia pohtiessa voidaan päätyä siihen, että jos on herännyt epäily lapseen kohdistuneesta rikoksesta, kuten heitteillejätöstä tai kaltoin kohtelusta, tulee asia aina selvittää rikostutkinnan keinoin. Vähempi ei riitä takaamaan lapsen oikeusturvaa, koska hänen ensisijainen oikeutensa on asua omassa perheessään. Häntä ei tule traumatisoida perheestä erottamisella, ellei ole pitävää näyttöä siitä, että vanhemmat ovat hänelle vaaraksi. Psykiatrian, psykologian tai sosiaalityön keinoin ei voida eikä tule edes yrittää selvittää rikosta. Poliisinkin taidot näyttävät näissä tapauksissa olevan kovin satunnaisia.
Tapausselostuksista ilmenee, että sosiaalityöntekijät vilauttelevat insestikorttia tarpeen tullen yhtä menestyksekkäästi kuin lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta riitelevät äidit. Se että syytteessä ollut vanhempi todetaan rikosoikeudessa syyttömäksi väitettyihin tekoihin, ei muuta huostaanottotilannetta mitenkään. Hallintotuomioistuimille riittää sosiaalityöntekijän esittämä epäily.
Esimerkki 1. ”K. and T. v. Finland”
Tapaus alkoi sosiaaliviranomaisten käsittelyssä vuonna 1989. Perheen lapset J. ja M. otettiin huostaan 1993. Tapaus vietiin seuraavana vuonna Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen (EIT), jossa se sai jaoston ratkaisun huhtikuussa 2000. Valtion vaatimuksesta asia vietiin Suureen jaostoon ja ratkaistiin siellä kesäkuussa 200132.
Lasten äiti K. oli sairastanut skitsofreniaa ja ollut useita kertoja mielisairaalahoidossa. Vuonna 1993 hän odotti kolmatta lastaan J:aa ja kävi samaan aikaan kiistaa vanhimman lapsensa P:n huollosta tämän isän kanssa. Isän esitettyä epämääräisen insestiväitteen P:n huolto ja asuminen siirrettiin hänelle. J. otettiin kiireellisesti pakkohuostaan suoraan synnytyspöydältä, ja samaan aikaan tehtiin äidin synnytyksen vuoksi lastenkotiin sijoitetun viisivuotiaan M:n kiireellinen pakkohuostaanotto. Psykologin lausunnossa viitattiin mahdolliseen hyväksikäyttöön, kun M. oli päiväkodissa ollut aggressiivinen ja käyttänyt rivoja termejä. Tiedossa oli myös P:n huoltoon liittyvä hyväksikäyttöväite.
Sosiaaliviranomaiset velvoittivat J:n isän T:n muuttamaan pois perheen yhteisestä kodista voidakseen saada vauvan hoitoonsa. Hän suostui tähän ja sai vauvan hoidosta arvion 10+. Hän oli kuitenkin sallinut äidin salaa käydä katsomassa vauvaa, jolloin sekä J. että M. sijoitettiin sijaisperheeseen. Tapaamisia sallittiin erittäin harvoin ja vain valvottuina, ilman valituskelpoista päätöstä. Hallintotuomioistuimet hyväksyivät menettelyn eivätkä pitäneet lainvastaisena sitä, ettei perheen jälleenyhdistämistä edes harkittu. Perheeseen syntyi vielä yksi lapsi vuonna 1996, mutta häntä ei ole otettu huostaan.
Valtiovallan puolelta EIT:een selitettiin, että tapaaminen on vain lapsen — ei vanhempien — oikeus ja että lapset voivat halutessaan tasavertaisina aikuisina ottaa yhteyttä vanhempiinsa ja siten luoda normaalit perhesuhteet. EIT ei näitä selityksiä hyväksynyt, vaan Suomi tuomittiin perhe-elämän suojan loukkaamisesta. Grand Chamberin käsittelyssä valtiovallan edustaja yritti vedota pojan päiväkodissa tekemiin piirroksiin, jotka hänen mielestään todistivat hyväksikäytöstä. Tällaista todistelua ei kuitenkaan otettu vastaan asian tuolloisessa käsittelyvaiheessa.
Lapset ovat täysin vieraantuneet vanhemmistaan ja tavanneet sisaruksiaan vain muutaman kerran. P. tapasi J:n ensimmäistä kertaa 15-vuotiaana ja M:n tapaamisesta oli kulunut 10 vuotta. Viranomaiset nojautuivat lastenpsykiatrin käsitykseen siitä, että lapsia ei tule palauttaa kotiin ja tapaamisetkin tulisi sallia vasta kun he ovat murrosikäisiä.
Esimerkki 2. ”T. and others v. Finland”, eli ”Niko”
Tapaus alkoi sosiaaliviranomaisissa syksyllä 1990. Asia tuli vireille Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa vuonna 1995 ja päättyi siellä joulukuussa 200533.
Ensimmäinen julkisuuteen tullut insestitapaus oli ”Niko” vuonna 1993. Jutun käsittely alkoi vuonna 1990 ja päättyi lopullisesti vasta joulukuussa 2005 EIT:n päätökseen, jossa Suomi tuomittiin pitkittyneestä oikeudenkäynnistä. Muut viranomaisten menettelyt EIT hyväksyi kansallisen viranomaisen harkintavaltaan kuuluviksi, eli insestiin huostaanoton perusteena ei otettu kantaa. Viranomaisia vastaan käydyssä korvauskäsittelyssä perhe hävisi vuonna 1999 kaikki vaatimuksensa ja se tuomittiin korvaamaan kyseisten viranomaisten kaikki asianajokulut. Tätä koroilla kasvavaa summaa he eivät elämässään kykene maksamaan.
”Niko” oli viiden vuoden ikäisenä 1990 leikkinyt päiväkodissa pyllyleikkejä muiden lasten kanssa. Perhe joutui syyniin ja poika otettiin epäilyjen perusteella pakkohuostaan. Vanhemmat eivät saaneet tavata häntä ilman valvontaa yli kolmeen vuoteen. Sosiaalilautakunta teki isästä rikosilmoituksen ja hän joutui syytteeseen. Raastuvanoikeus tai hovioikeus ei löytänyt näyttöä rikoksesta. Tapauksesta tehtiin muutama tv-dokumentti ja aiheen ympärille kertyi kansanliike vastustamaan viranomaiskäytäntöjä. Vanhemmat tulivat omilla kasvoillaan julkisuuteen tv:ssä ja aikakauslehdissä vuonna 1993. Pitkän prosessin jälkeen lääninoikeus kotiutti pojan, kun hän oli ollut lastenkodissa kolme ja puoli vuotta. Kotiuduttuaan Niko kysyi äidiltään: ”Miks just mä oon se poika?”
Lapsen haastattelujen keskeinen elementti oli haastattelijan etukäteistieto siitä, millaiset vastaukset hän hyväksyy. Hänellä oli siis voimakas ennakko-olettama ja vakuuttuneisuus insestin tapahtumisesta. Rikosprosessissa hänen haastattelunauhoituksiaan oli 18 tuntia, loput olivat kadonneet. Psykiatrin kanssa tekemäänsä lausuntoon haastattelija kirjasi vakuuttuneisuutensa hyväksikäytön tapahtumisesta, vaikka Niko ei nauhoitusten analyysin perusteella tuottanut mitään varmennusta asiasta. Lausunnossa tukeuduttiin vähäisiinkin viitteisiin, jotka oli mahdollista tulkita todisteeksi hyväksikäytöstä.
Onnetonta kyllä haastattelija oli ruotsinkielinen ja nimeltään May. Poika tuli haastatteluissa vihaiseksi ja soitti leikkipuhelimella isälleen pyytäen häntä tulemaan vetämään Mayta turpaan, minkä psykologi tulkitsi merkityksessä ”maitoa turpaan” eli kyse oli oraaliseksistä. Ei riittänyt, että isää syytettiin, vaan myös Nikon alaikäisen veljen ja äidin väitettiin olleen mukana pojan raiskaamisessa. Terveydenhuoltohenkilöstön näkemyksen mukaan kyseessä oli sukupolvia kestänyt insesti, eli myös isoisä oli syyllinen. Kukaan henkilökunnasta ei tosin ollut tavannut häntä — eikä edes halunnut tavata.
Niko kävi kolme vuotta lasten psykoanalyysiin erikoistuneen terapeutin vastaanotolla kahdesti viikossa. Oikeudessa analyytikko esitti vakuuttuneisuutensa seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Hän perusti käsityksensä pojan uniin ja piirroksiin. Piirroksissa oli tikareita ja ampuma-aseita, jotka terapeutin mielestä olivat fallos-symboleita. Poika oli unista kertoessaan liittänyt yhteen pyllyn ja sammakon, mistä analyytikko päätteli anaaliyhdynnän tapahtuneen. Hänen käsityksensä mukaan molemmat vanhemmat ja tuolloin 15-vuotias isoveli pukeutuivat illan tullen reiällisiin kummitusvaatteisiin ja yksissä tuumin raiskasivat poikaa tämän ruumiinaukkoihin.
Vaikka isä oli vapautettu syytteistä, lastensuojeluviranomaiset esittivät kirjelmässään lääninoikeudelle, että isän ja myös äidin tuli tunnustaa, mitä he olivat lapselle tehneet, ja ottaa vastuu tekemisistään. Koska lapsella oli realiteettien taju tallella, häntä ei saanut asettaa tilanteeseen, jossa hän joutuisi kieltämään todellisuuden. Lapsi voitaisiin kotiuttaa vasta kun myöntämisen prosessi vanhemmissa alkaisi.
Voidaan tietenkin spekuloida sillä, mitä olisi tapahtunut, jos vanhemmat olisivat todella myöntäneet insestin. Tuskinpa oikeus olisi tuolloin hyväksynyt lapsen kotiuttamisen. Tunnustuksen kiristäminen ei eroa mitenkään inkvisitiolaitoksen menetelmistä. Spekuloida voidaan silläkin, miten realiteetintajuisia asiaa tutkineet viranomaiset ja terapeutit olivat.
Tapaukseen liittyy lukuisia kuriositeetteja, kuten se, että Stakesin asiantuntija päätteli papereiden perusteella insestin tapahtuneen. Hänen lausuntonsa mukaan isä oli koko tutkinnan ajan käyttäytynyt syyttömän tavoin, mutta koska hän oli mestaruustason shakinpelaaja, hän kykeni ennakoimaan tulevat siirrot. Ilmeisesti tämä tieto vakuutti asiantuntijan insestistä.
Lapsen haastatteluista teki lausekohtaisen, satoja sivuja käsittävän oikeuspsykologisen analyysin ruotsalainen oikeuspsykologi Lena Hellblom Sjögren. Hänen kysymyksensä oli: ”Hjälpte hjälparna Niko?” Lopputulema on, että mitkään viranomaisten toimet eivät auttaneet vaan päinvastoin vaaransivat pojan terveen kehityksen ja ihmissuhteet. Poikaa tutkineet psykologit ja psykiatrit eivät pystyneet ennakko-olettamansa vuoksi kuuntelemaan ja analysoimaan, mitä poika itse sanoi34.
Esimerkki 3.
Tapaus alkoi varhaiskeväällä 1995 ja päättyi kantelujen jälkeen vuonna 1999.
Yksitoistavuotias poika otettiin huhtikuussa 1995 huostaan insestiepäilyn perusteella. Juttu oli lähtenyt liikkeelle suvun joulunvietosta. Äiti ja poika nukkuivat isovanhempien parivuoteessa, ja lattialla nukkunut vanhemman veljen avovaimo oli pelästynyt kuullessaan vuoteesta merkillistä ääntä. Hän ei tiennyt, että pojalla oli tapana heijata itsensä uneen, vaan oletti äidin ja pojan välillä tapahtuneen jotain seksuaalista ja teki lastensuojeluilmoituksen. Poika otettiin huostaan ensi vaiheessa kouluaineen ja piirroksen perusteella, joissa ei ollut mitään seksuaaliseksi tulkittavaa, vaan poika kertoi aineessaan toivovansa saavansa koiranpennun. Piirroksessa oli hymyilevä koira. Psykologin mielestä oireellista ja hyväksikäyttöön viittaavaa oli se, että poika oli piirtänyt kuvaan myös itsensä mutta suhteessa koiraan erittäin pieneksi.
Lastensuojelu teki asiasta tutkintapyynnön poliisille, mutta poliisi ei katsonut aiheelliseksi viedä asiaa syyttäjälle. Poika siirrettiin tutkittavaksi kouluttavaan kasvatusneuvolaan, jossa hänelle tehtiin muun muassa Rorschach-testi. Oikeudessa psykologi todisti, että kortti 4 symboloi naisen sukupuolielintä. Poika oli assosioinut korttiin sanan ”drakula”, joten kyse oli äidin harjoittamasta seksuaalisesta väkivallasta. Psykologin mukaan pojan kiistäminen johtui siitä, että hän pyrki suojelemaan äitiään. Pojan haastatteluista ei äidin vaatimuksesta huolimatta tehty nauhoituksia, mitä perusteltiin pojan intimiteetin suojelemisella. Lääninoikeus kotiutti pojan vuoden 1996 alussa. Tämä saattoi olla ensimmäinen kerta, kun oikeuden jäsenille selvisi, millaisilla diagnoosivälineillä hyväksikäytön varmentamiseen oli päädytty.
Prosessin aikana äiti sai vatsahaavan ja laihtui 20 kiloa. Hän kärsi myös vakavista sydänoireista ja unettomuudesta. Poika pelkäsi kotiuduttuaan kaikkia ovelle kolkuttavia ja juoksi piiloon. Hän on nyt täysi-ikäinen eikä ole vieläkään unohtanut viranomaisten hänelle aiheuttamaa traumaa. Äidin kanneltua asiasta TEO:lle lastenpsykiatrian asiantuntija esitti, että äiti oli pitkään imettämällä erotisoinut poikansa. Asiantuntija ei tiennyt, että poika syntyi keskosena ja oli niin allerginen, ettei voinut syödä muuta kuin äidinmaitoa. Sen lisäksi kahden vuoden imetys ei ole mitenkään nykyisten tai silloisten ohjeiden vastainen – päinvastoin, sitä on suositeltu.
Esimerkki 4. ”H.K. v. Finland”
Tapaus alkoi sosiaaliviranomaisissa syksyllä 1994 ja tuli isän tietoon tammikuussa 1995. Asia tuli EIT:ssa vireille 1997 ja lopullinen päätös tuli EIT:ltä syyskuussa 200635.
Viisivuotias tyttö otettiin huostaan yksinhuoltajaisältään insestiepäilyn perusteella. Lastenpsykiatri oli haastatellut tyttöä vuonna 1995 käyttäen johdattelevaa, ennakko-olettamasta lähtevää menetelmää. Lapsi ei tuolloin tuonut esiin mitään insestiin viittaavaa, mutta lastenpsykiatri todisti oikeusistuimissa, että päivähoitajan sosiaalityöntekijöille kertoma masturbointi on merkki seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Haastattelut oli kuitenkin äänitetty, joten niistä oli mahdollista tehdä analyysi rikoskäsittelyä varten.
Lasta tarkkailtiin ja tutkittiin, mutta yhdessäkään lausunnossa ei arvioida sitä, miten tytön käyttäytymiseen oli vaikuttanut se, että hänet oli erotettu isästään ja siirretty useita kertoja sijaisperheestä toiseen. Lapsella oli isästä erottamisen jälkeen lastenkodissa monenlaisia oireita. Lastenpsykiatri tulkitsi niiden johtuvan siitä, että isä oli kaapannut lapsensa ja piilotellut häntä viranomaisilta liki vuoden. Psykiatrin käsityksen mukaan kaappauksen uhrit kärsivät posttraumaattisesta stressistä. Tyttö itse ei ollut kokenut minkäänlaista kaappausta vaan vietti nuo kuukaudet isoäitinsä kanssa ilman stressitekijöitä.
Rikostuomioistuimet eivät löytäneet näyttöä rikoksesta. Meni kuitenkin 8 vuotta, ennen kuin lastensuojelu palautti tytön 13-vuotiaana isälleen. EIT antoi tuomionsa siitä, ettei viranomainen ollut tehnyt valituskelpoista päätöstä siirtäessään tytön pois isältään, sekä siitä, ettei tapaamisrajoituksista annettu valituskelpoisia päätöksiä. Hyväksikäyttöön huostaanoton perusteena EIT ei ottanut kantaa vaan katsoi näiden toimien kuuluvan kansallisen viranomaisen harkintavaltaan.
Haastattelin tytön, kun hän oli 11-vuotias. Hän sanoi minulle pontevasti, ettei halua olla mikään lastenkotilapsi jonka on pakko käydä terapiassa, vaan hän haluaa asua kotonaan, eikä hänen päässään ole mitään vikaa. Valtiovallan puolelta kuitenkin väitettiin EIT:lle, että toimet perustuivat lapsen näkökulmaan. Kohtuudella voidaan sanoa, että tytölle oli lastensuojelun toimin luotu terapian tarpeessa olevan lastenkotilapsen identiteetti, jota hän inhosi.
Esimerkki 5. ”R. v. Finland”
Tapaus alkoi sosiaaliviranomaisissa vuonna 1992. Se vietiin EIT:een vuonna 1996 ja päättyi EIT:n tuomioon toukokuussa 200536.
Viisivuotias poika otettiin huostaan isältään tämän ”kasvatuskyvyttömyyden” vuoksi ja sijoitettiin lastenkodin kautta sijaisperheeseen. Lastenkodissa epäiltiin insestiä, kun poika oli ikävissään hiplannut pippeliään. Tästä oli rangaistu laittamalla siihen pyykkipoika. Poikaa oli kuritettu kiroilusta pesemällä suu saippualla. Isä ei lastenkodissa saanut pitää poikaa sylissä insestiepäilyn takia. Valvomattomia tapaamisia ei sallittu.
Isä vaati jatkuvasti lasta palautettavaksi, mutta lastensuojelu vetosi lastenpsykiatrin toistuviin lausuntoihin, joiden mukaan isä ei ollut riittävän kyvykäs kasvattaja. Lastenpsykiatri kirjoitteli lausuntoja isää edes tapaamatta. Sosiaalityöntekijät kirjasivat, että poikaa ei tulla koskaan kotiuttamaan eikä insestiäkään ole suljettu pois.
Isän ja pojan tapaamisia rajoitettiin laittomasti kolmen vuoden ajan. Asiamies sai rajoittamisesta valituskelpoisen päätöksen vasta kun vetosi istuvaan oikeusministeriin, jonka kautta Eduskunnan oikeusasiamiehen toimisto otti yhteyttä kunnan sosiaalijohtajaan. Tämän seurauksena tapaamiset vähennettiin puoleen. Valtiovallan puolelta esitettiin EIT:lle, ettei rajoituksia tule ottaa käsittelyyn, koska asia hoitui kiitettävästi kansallisella tasolla oikeusasiamiehen interventiolla.
Lasta itseään ei koko prosessin aikana haastateltu, vaan häntä ”tarkkailtiin”. Hänen oireilunsa syitä ei koskaan arvioitu ottamalla huomioon viranomaisen interventioiden vaikutusta. Murrosiässä poika oireili voimakkaasti ja joutui useita kertoja mielisairaalaan, josta hänet siirrettiin 18-vuotiaana nuorisokotiin. Hän ei palannut sen koommin sijaisperheeseen tai isälleen. Tietenkään ei voida tietää, miten pojan elämä olisi mennyt, jos hän olisi saanut asua isänsä kanssa. Se ei olisi kuitenkaan missään nimessä voinut mennä tätä huonommin, vaikka hänet oli otettu valtiovallan hyvään huomaan.
EIT katsoi, että viranomainen oli loukannut ihmisoikeussopimusta päättäessään, ettei lasta pyritä kotiuttamaan. Tuomio tuli myös tapaamisten laittomasta rajoittamisesta. Isä ei hyväksynyt sitä, että valtio velvoitetaan maksamaan hänelle kompensaatiota perhe-elämän menettämisestä, vaan totesi sellaisen vain muistuttavan häntä vääryyksistä, joiden kohteeksi hän oli joutunut.
Esimerkki 6.
Tapaus alkoi lapsen huostaanotolla helmikuussa 2002. Rikosoikeuden käsittely päättyi HO:ssa tuomitsematta jättämiseen joulukuussa 2004. Lapsen huostaanotto ja tapaamisten rajoitukset jatkuvat.
Yksinhuoltajaäidin 5-vuotias poika otettiin kiireellisesti huostaan, kun päiväkodissa epäiltiin pojan joutuneen äitinsä seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi, koska hän leikki pyllyleikkejä muiden lasten kanssa. Lisäksi hänellä oli kehitysviivästymä ja hän oli aggressiivinen.
Keskussairaalan haastattelussa poika kiisti toistuvasti kenenkään koskeneen häneen. Poika oli innostunut siivoamisesta ja halusi pitää kumihansikkaita, ja oli päiväkodissa kertonut, että äitikin pitää kumihanskoja ja että he olivat hommailleet yhdessä. Äidin kertoman mukaan hän oli värjännyt tukkaansa ja antanut väripakkauksessa olleet hanskat myös pojalle. Pojan kertoman mukaan he olivat äidin kanssa pesseet ikkunaa, kun siihen oli roiskunut väriä.
Poika tunnusti kaivaneensa omaa pyllyään hanskat kädessä oman sängyn alla, ettei äiti näe. Haastattelija ei suostunut kuulemaan lapsen kiistoja vaan väitti pojan edellispäivänä sanoneen, että äiti oli kosketellut pyllyä. Tähän 5-vuotias tivahti: ”Enkä sanonut, sen sä kuulit väärin.” Haastattelija ei reagoinut tähänkään vaan jatkoi omalla linjallaan. Poika tuli vihaiseksi ja hyökkäsi haastattelijan kimppuun klemmari kädessään. Lausunnon mukaan pojan aggressio johtui siitä, että käsiteltävä aihe oli hänelle niin vaikea.
Syyttäjä vaati äidille yhdeksän vuoden ehdotonta vankeusrangaistusta. Käräjäoikeudessa tuomiota ei tullut äänin 2-2; puheenjohtaja olisi tuominnut äidin. Hovioikeus ei muuttanut päätöstä. Poika on edelleen huostassa ja sijoitettuna perhekotiin. Sukulaisten tapaamisia on rajoitettu ankarasti. Prosessi huostaanotosta ja tapaamisten rajoituksista jatkuu hallinto-oikeudessa.
Esimerkki 7.
Tapaus alkoi elokuussa 2003, eikä kaikkiin kanteluihin ole vielä saatu ratkaisua lokakuussa 2006.
Elokuussa 2003 uusmaalaisessa pikkukunnassa asuvan perheen oveen koputti kaksi sosiaalityöntekijää. He ilmoittivat äidille, että perheen 3-vuotias tytär on otettu pakkohuostaan perhepäivähoitajan insesti-ilmoituksen perusteella ja siirretty asumaan tämän luo. Samalla tapaamiset kiellettiin ilman valituskelpoisia päätöksiä ensin lyhyiksi, sitten pidemmiksi ajoiksi. Isä sai ensimmäisen kerran tavata tytärtään sairaalan tutkimusosastolla noin neljä kuukautta huostaanotosta.
Perhepäivähoitaja, joka oli aikaisemminkin tehnyt insesti-ilmoituksia hoidossaan olleista lapsista, kertoi tytön olevan itkuinen ja masturboivan. Hän väitti tytön sanoneen, että hänet sidotaan kiinni ja hänestä otetaan valokuvia. Päivähoitajan mukaan tyttö myös pelkää kameroita eikä halua mennä kotiin. Vanhemmat tai isovanhemmat eivät olleet huomanneet tytön masturboivan tai itkeskelevän kotona ja luonnehtivat häntä poikkeuksellisen reippaaksi lapseksi. Joudutaan kysymään, mikä päivähoidossa mahtoi aiheuttaa väitetyn käyttäytymisen.
Poliisi tutki asian ja oli sairaalan tekemien tutkimusten ja lausuntojen perusteella sitä mieltä, että sekä isä että äiti olivat syyllistyneet rikokseen. Tosin sen koommin sairaala kuin poliisikaan eivät osanneet yksilöidä, millaisesta hyväksikäytöstä oli ollut kyse. Sairaalan haastatteluissa tytöltä kysyttiin valokuvaamisesta ja narulla sitomisesta sekä siitä, oliko paikalla muita kuin isä ja äiti. Ehkä siis oletettiin, että kyseessä olisi lapsipornoa tuottava pedofiilijoukko.
Asiaa tutkinut ja lasta haastatellut sairaala oli muodollisesti käyttänyt apunaan Stakesin ohjeita37. Lapsen haastattelunauhoitukset kuitenkin paljastivat, ettei ohjeistusta ollut lainkaan ymmärretty vaan käytössä olivat ennakko-olettamasta johtuvat johdattelevat ja painostavat metodit, joilla haluttiin varmentaa päivähoitajan kertomat asiat.
Tytön haastattelussa oli mukana psykologin lisäksi lastenpsykiatri. Hän oli varustautunut narulla, jolla psykologi yritti saada tyttöä näyttämään psykologin jaloista, mistä kohdasta häntä itseään oli sidottu. Tutkimusvälineinä käytettiin lisäksi nukkekotia, jolla tytön olisi tullut ”leikkiä, että tämä on isä, tämä äiti ja tämä sinä itse”. Lasta pommitettiin jatkuvasti kysymyksillä ”kuka on satuttanut?”, ”mihin sattui?”, ”mihin teki kipeää?”, joihin hän ei osannut vastata mitään. Lausunnossa viitattiin myös siihen, että lapsi ei halunnut kotiin. Kyseinen väite on psykologin ennakko-olettamasta johtuva väärintulkinta siitä, mitä lapsi itse haastattelussa sanoo.
Sairaalan lausunnossa esitettiin joukko vaihtoehtoisia hypoteeseja, muttei yksilöintiä siitä, mitkä seikat tukisivat tai sulkisivat pois muut kuin hyväksikäyttöä tukevat hypoteesit. Hyväksikäytön varmentumista osoitti tytön käyttäytyminen. Haastattelujen lisäksi tehtiin niin sanottu MIM-vuorovaikutusarvio (Marschac Interaction Method) siitä, miten vanhemmat toimivat testitilanteessa lapsensa kanssa. MIM ei ole tieteellisesti testattu tutkimusmenetelmä, ja sillä pyritään arvioimaan, missä vanhemmat tarvitsevat tukea vanhemmuudelleen. Testissä vanhempi ja lapsi esimerkiksi syöttävät toisilleen rusinoita ja vaihtavat hassuja hattuja.
Arvio tehtiin lapsen olleen erotettuna vanhemmistaan neljä kuukautta. Vanhemmat olivat tilanteesta erittäin stressaantuneita, kun käynnissä oli heihin kohdistuva rikostutkinta lapsen seksuaalisesta pahoinpitelystä. Vanhempien ja lapsen vuorovaikutustilanteita seurannut psykologi kiinnitti huomiota siihen, että äiti oli vähäpuheinen ja isän ja lapsen välisessä tilanteessa oli jännittynyt tunnelma. Lausunnossa huomautetaan myös, että äidin ja lapsen väliltä puuttui läheinen kontakti. Ohjeissa kuitenkin määrätään, että vanhempi ja lapsi istuvat omilla tuoleillaan. Sairaalan lausunnossa tuettiin näillä subjektiivisilla tulkinnoilla käsitystä siitä, että hyväksikäyttö oli tapahtunut. Tutkinnan jälkeen lapselle tehtiin testejä, joissa todettiin hänen kärsivän traumasta. Hänelle suositeltiin pitkäaikaista terapiaa. Viranomaisen intervention vaikutusta vanhempien tai lapsen käyttäytymiseen ei arvioitu.
Asia eteni syyttäjälle, joka pitkän kädenväännön jälkeen teki syyttämättäjättämispäätöksen päivää ennen kuin asia tuli hallinto-oikeuden käsittelyyn. Hallinto-oikeus poikkeuksellisesti määräsi lapsen välittömästi kotiutettavaksi. Ratkaisu saattoi johtua siitä, että asiantuntijajäsenenä oli uutta tutkimusohjeistusta laatineen työryhmän puheenjohtaja.
TEO antoi lasta johdattelevasti haastatelleelle nuorelle psykologille huomautuksen vastaisuuden varalle. Myös haastatteluissa mukana ollut psykiatri sai vaisun huomautuksen, vaikka häntä oli jo aikaisemminkin huomautettu vastaavasta menettelystä.
Unohtavatko suomalaiset?
Käytössäni olevien oikeustapausten tai sanomalehtitietojen valossa seksuaalisen hyväksikäytön repression ja muistiin palauttamisen tapauksia ei ole meillä käsitelty oikeudessa. Tiedossani on yksi tapaus, jossa Yhdysvalloissa asuneet sisarukset yrittivät saada syyttäjän ajamaan Suomessa kannetta noin 40 vuoden takaisista teoista, mutta syyttäjä ei tähän lähtenyt jo pelkästään rikosten vanhentumissäädösten vuoksi.
Tiedossani oleva ”Taiwanin tapaus” vuodelta 1997 ei puolestaan koskenut rikosjuttua, vaan paikallinen syyttäjä ja valtakunnansyyttäjä olivat päätyneet siihen, että näyttöä rikoksista ei ollut. Suomen Lähetyskoulun rehtori oli erotettu kahden Yhdysvalloissa opiskelleen ja traumaterapiassa muistonsa palauttaneen naisen syytösten vuoksi. Toinen naisista kuvasi ritualistisia vastasyntyneen murhia, joihin hän oli osallistunut. Irtisanomiskiista sovittiin oikeuden ulkopuolella, mutta ennen sitä olin saanut kaiken poliisitutkintamateriaalin käyttööni mahdollista oikeudenkäyntiä varten.
Vuonna 2001 Suomen Kuvalehti lämmitti tarinan ”uhrien” näkökulmasta, ja asiassa käytiin sen jälkeen oikeutta kunnianloukkauksesta. Oikeudenkäyntimateriaaleista löytyi suomalaisen ”asiatuntijaryhmän” lausunto, jossa esitetään vankka usko repressioon ja ”ruumiin muistiin”. Aineellisia faktoja ei kuitenkaan tuotu esiin vaan suositeltiin, että ”uhrit” saavat tarvitsemaansa terapiaa.
Suomessa on pieniä ryhmittymiä, jotka ovat kiivailleet repressoituneiden muistojen puolesta ja jotka käyttävät kyseenalaisia hoitomuotoja. Media ei kuitenkaan ole tarttunut aiheeseen, vaikka Yhdysvalloista onkin tulvinut kirjallisuutta ja filmejä, joissa hyväksikäytön muistojen palauttamista dramatisoidaan. Suomessa ei näytä, ainakaan lehtipalstojen perusteella, innostutun myöskään monipersoonallisuushäiriöstä, niin dramaattinen ja kiinnostava kuin se onkin. Meillä julkaistiin jo vuonna 1975 käännöskirja ”Sybil”, jonka päähenkilöllä oli 19 sivupersoonaa38. Aiheesta tehtiin myös elokuva. Yksi saman sarjan teoksia oli ”Jänis ulvoo”39. Sen päähenkilöllä oli liki sata sivupersoonaa, joista hän ei ilman terapiaa tiennyt mitään. Taustalla oli tässä, kuten Sybilissäkin, uskomus hyvin varhaisen lapsuuden seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
Ritualistisen hyväksikäytön väitteet eivät myöskään ole levinneet Suomeen, vaikka meillä on huhuttu pedofiiliringeistä. Tällaiset uudet muotidiagnoosit saapuvat Suomeen ilmeisen hitaasti, ehkä osin kielimuurin vuoksi. Kenties aallot ovat myös jo alkaneet kääntyä Yhdysvalloissa ennen kuin saavuttavat Suomen. Tai ehkä kukaan ulkomainen guru ei ole psykiatrien koulutuksessa luennoinut näistä aiheista. Käytössäni olevissa lukuisissa suomalaistapauksissa psykologien ja psykiatrien lausunnoissa ei ole myöskään suoranaisesti vedottu repressioon tai dissosiaatioon, mutta toki Suomesta löytyy useita tapauksia, joissa nuoren, psyykkisesti hauraan henkilön syytökset näyttävät syntyneen terapian tai muun tukihenkilötoiminnan tuloksena.
Mark Pendergrast valottaa näitä tapauksia laajasti eri näkökulmista11. Max Scharnberg kuvaa ja analysoi vastaavia ruotsalaisia tapauksia. Hän toteaa, että yksi tärkeimmistä kysymyksistä on se, onko teko fyysisesti mahdollinen, ja toteaa, että ihmisiä on lähetetty vankilaan teoista, joita yksikään inhimillinen olento ei kykenisi suorittamaan40.
Myös suomalaisissa tuomioistuimissa on kuunneltu hämmästyttävillä fantasia-elementeillä somistettuja kertomuksia. Tuntemissani oikeustapauksissa nuoret tytöt kertovat esimerkiksi olleensa isän ja isoisän juoppoporukalle antamina korttipelin palkintoina. Myös isoäidit ovat osallistuneet orgioihin. Eräässä tapauksessa 13-vuotias tyttö väitti muistavansa, miten isä harjoitti hänen kanssaan suuseksiä hänen ollessaan 3-vuotias. Tyttöä oli asiakirjoissa kuvattu erittäin temperamentikkaaksi. Ihmetyttämään jää, missä asennossa teot olisivat tapahtuneet, millä keinoin isä olisi saanut lapsen suun auki ja miten hän ylisummaan olisi rohjennut työntää peniksensä tällaisen kiukkupussin urtavaksi.
Ongelmana näyttää olevan se, että seksuaaliset teot ovat niin iljettäviä, etteivät tuomioistuinten jäsenet suostu edes kuvittelemaan, ovatko kuvaillut teot käytännössä edes mahdollisia.
Esimerkki 8. ”E.H. v. Finland”
Tapaus alkoi toukokuussa 1995. Käräjäoikeus tuomitsi miehen maaliskuussa 1997. HO ei muuttanut päätöstä kesäkuussa 1998, eikä KKO antanut muutoksenhakulupaa joulukuussa 1998. Asia vietiin EIT:een vuonna 2000, ja EIT antoi tuomion maaliskuussa 2006. Asiaa ei otettu käsittelyyn.41
Murrosikäinen, psyykkisesti häiriintynyt poika kertoi luokkaretken aikana tovereilleen erään luokkatoverin isän raiskanneen hänet edellisenä yönä muiden lasten nukkuessa samassa huoneessa. Kun poikaa puhutettiin ja vaadittiin lääkärintarkastukseen, hän peruutti syytöksensä ja pyysi anteeksi. Koulun alkaessa syksyllä hän kuitenkin rehvasteli kertomuksillaan, ja hänet lähetettiin perheneuvolan tutkimuksiin.
Perheneuvolan psykologi haastatteli poikaa parikymmentä kertaa ja päätyi siihen, että poika on hyväksikäytön vuoksi niin ahdistunut ja aggressiivinen, ettei kyennyt puhumaan asiasta ja antamaan selkeää kuvausta. Haastatteluja ei nauhoitettu ja psykologin lausunto oli hyvin suppea todeten vain johtopäätöksen hyväksikäytöstä. Poikaa yritettiin kuulla oikeudessa, mutta hän poistui kesken kuulemisen.
Poika joutui sittemmin mielisairaalahoitoon monenlaisten psyykkisten oireiden vuoksi. Luokkatoverit todistivat, että poika tapasi kertoilla monenlaisia perättömiä seksijuttuja. Sairaalan psykiatri yhtyi psykologin tulkintoihin pojan oireiden merkityksestä, ja käräjäoikeus tuomitsi miehen. HO:ssa poikaa ei kuultu, koska hän oli psykiatrin lausunnon perusteella liian sairas. Oikeuspsykiatri oli tutkinut hyväksikäytöstä syytetyn miehen eikä löytänyt merkkejä homoseksuaalisuudesta tai pedofiilisistä taipumuksista. Oikeudessa kuultiin myös kahta oikeuspsykologian asiantuntijaa, jotka kävivät läpi keskeisen tutkimustiedon lapsen haastattelun metodeista ja oireiden yhteydestä hyväksikäytön todistamiseen. Puolustus yritti oikeudessa käsitellä sitä, miten pojan väittämät anaaliraiskaukset, ketjuilla sitomiset ym. olisivat olleet käytännössä mahdollisia. Tällaista todistelua oikeus ei halunnut kuulla vaan tyytyi hieman alentamaan käräjäoikeuden antamaa vankeusrangaistusta.
HO:n esittelijän mielestä näyttöä rikoksesta ei ollut ja asian selvittämisessä oli lukuisia puutteita. Esimerkiksi pojan terveystietoja ei ollut vaatimuksesta huolimatta saatu puolustuksen käyttöön. Tuomio kuitenkin tuli, eikä KKO antanut muutoksenhakulupaa tai suostunut käsittelemään asiaa myöskään tuomion purkuna. EIT totesi asian huonosti perustelluksi ja päätyi siihen, että sitä ei oteta käsittelyyn.
Esimerkki 9.
Tapaus alkoi lastensuojelussa vuonna 1997 ja on auki hovioikeudessa syksyllä 2006.
Tässä tapauksessa psyykeltään hauras murrosikäinen tyttö haki luokkatovereiltaan huomiota vihjaamalla synkkään salaisuuteensa. Belgian pedofiiliskandaali oli juuri nostattanut suuren tunnemyrskyn myös Suomessa, ja luokkatoverit tekivät tytöstä lastensuojeluilmoituksen. Sosiaalityöntekijät selvittelivät asiaa, mutta vasta noin vuoden kuluttua vanhemmille vihjattiin, mistä oli kyse. Äiti velvoitettiin muuttamaan lasten kanssa pois kodistaan ja tekemään miehestään rikosilmoituksen tyttären seksuaalisesta pahoinpitelystä. Äiti muutti, muttei tehnyt vaadittua ilmoitusta, koska tyttö ei suostunut kertomaan hänelle mitään eivätkä sosiaalityöntekijätkään osanneet kertoa, mitä olisi tapahtunut.
Tyttö oli useita vuosia psykiatrisessa hoidossa ja yksilöterapiassa. Hän teki isästään rikosilmoituksen vuonna 2002. Tekojen väitettiin tapahtuneen vuosina 1994–1998. Isä kykeni oikeudessa osoittamaan, etteivät teot olleet fyysisesti mahdollisia, mihin seikkaan syyttäjä ei ollut kiinnittänyt huomiota. Keväällä 2005 käräjäoikeus totesi, ettei näyttöä rikoksista ollut. Asia oli tulossa hovioikeuteen syksyllä 2006. Muutamia viikkoja aikaisemmin tyttö, joka ei ollut vuoteen käynyt terapiassa, perui syytteensä. Hän ei ollut tiennyt, miten olisi murrosikäisenä kiistänyt väitteet, joita luokkatoverit olivat esittäneet ja joita terapeutit ja tukihenkilöt halusivat häneltä kuulla. Ristiriita, johon murrosikäinen oli joutunut omantuntonsa ja viranomaisten uskomusten välillä, on hyvinkin ollut tekijä, joka edesauttoi hänen mielenterveytensä pitkäaikaista murtumista.
Tapaus osoittaa, miten ehdottoman välttämätöntä on, että viranomaiset tekevät kaikkensa selvittääkseen aineellisen totuuden niin pitkälle kuin on mahdollista. Peloilla, uskomuksilla ja luuloilla tuhottiin tämän perheen elämä kymmeneksi vuodeksi, ja mahdollisesti ajettiin nuori, hauras ihminen psykoosiin. Tarkoitus tietenkin oli pelkästään auttaa.
Tytön peruutuksen kuultuaan syyttäjä uhkasi häntä vankeustuomiolla väärien tietojen antamisesta sekä kaikkien kulujen korvaamisella. Myös terapeutti varoitti tytön lähteneen väärälle tielle; vaivalla saavutetut terapian tulokset valuisivat nyt hukkaan. Tulevaisuus näyttää, miten asia saadaan päätökseen. Kuriositeettina mainittakoon, että kyseessä on sama terapeutti, joka piti Nikon tapauksessa isän shakinpeluutaitoa yhtenä osoituksena syyllisyydestä.
Pieni annos suomalaista tilastotietoa
Lapseen kohdistuneesta jonkin asteisesta haureudesta annettiin 1980-luvulla Suomessa 30–40 eriasteista tuomiota vuosittain. Selvitystä rangaistukseen johtaneiden tekojen luonteesta ei tuolta ajalta ole. Lastensuojelun keskusliitto julkaisi vuonna 1984 viranomaiskartoituksen siitä, paljonko seksuaalisen hyväksikäytön epäilyjä oli tullut sosiaali- ja terveydenhuollon tietoon. Vuonna 1983–84 niitä oli 222, eli runsas sata vuodessa42. Vuonna 1990 Lastensuojelun keskusliitto julkaisi laajan haastattelututkimuksen lasten seksuaali- ja väkivaltakokemuksista43. Tutkimuksessa paljastui, että isien ja isäpuolten tyttäriin kohdistama seksuaalinen ahdistelu oli harvinaista, isien vielä harvinaisempaa kuin isäpuolien. Vain 0,5 prosenttia tytöistä raportoi tällaisista kokemuksista, ja yhdynnästä isän kanssa raportoi kaksi tyttöä 10 000:sta. Kenen tahansa taholta tapahtunut ahdistelu, joka ei liittynyt nuorten seurustelusuhteisiin, oli myös melko harvinaista, 7 prosentin luokkaa, ja 70 prosenttia siitä kohdistui 14 vuotta täyttäneisiin tyttöihin. Pojilla ahdistelusta runsaat 80 prosenttia kohdistui 14 vuotta täyttäneisiin, ja 0,5 prosenttia raportoi aikuisen miehen ahdistelleen heitä.
Nämä tulokset eroavat merkittävästi maailmalla eri metodein tehdyistä tutkimuksista, joissa valtaosan naisista on väitetty tulleen seksuaalisesti ahdistelluiksi. Tällaisiin tuloksiin on päästy laskemalla mukaan melkein mikä tahansa, esimerkiksi suuteluyritys. Sariolan tulokset kuitenkin vastaavat hyvin tutkimuksia, jotka on tehty tarkoin tieteellisin luokituksin.
Vuosina 1990-1995 poliisille tuli vuosittain lapseen kohdistuneen haureuden tutkintoja noin 30044. Epäilyjen määrä on viimeisen vuosikymmenen aikana kolminkertaistunut. Poliisin tietoon tulleita epäilyjä oli vuonna 2000 noin 500 ja viisi vuotta myöhemmin jo 94645. Trendi on ollut kaiken aikaa nouseva, vaikka luvut eivät ole täysin vertailukelpoisia vuonna 1999 voimaan tulleen rikoslain muutoksen vuoksi.
Epäilyjen lisääntyminen 1990-luvun jälkipuoliskolla saattaa osittain selittyä Belgian pedofiiliskandaalilla. Ennen sitä Ylen leikearkistosta löytyy 1990-luvulta vuosittain vain muutamia kymmeniä lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevia leikkeitä ja tv-ohjelmia. Vuonna 1996 lehtileikkeitä oli 160 ja aihetta käsitteleviä tv-ohjelmia runsaat 6046. Asiasta tuli mediassa todella korkean luokan tapaus, eikä se voinut olla vaikuttamatta tavallisiin kansalaisiin eikä myöskään viranomaisiin ja tuomioistuimiin.
Oikeuspsykologinen tieto Suomessa
Sosiaalihallitus ja Lääkintöhallitus julkaisivat vuonna 1986 ensimmäiset ohjeet lapsen seksuaalisen hyväksikäytön selvittelystä47. Ne olivat sisällöltään niukat ja perustuivat suurelta osin voimassa olevan lain tulkintaan.
Vuonna 1994 Kölnin yliopiston oikeuspsykologian professori Uno Undeutsch vieraili Suomessa Lastensuojelun Keskusliiton kutsusta. Hän oli 1950-luvun alussa luonut raamit saksalaisissa oikeusistuimissa käytössä olevalle oikeuspsykologiselle tutkintamenetelmälle48. Vuonna 1995 Vantaan täydennyskoulutuskeskus kutsui hänet viikon kestävän koulutuksen luennoijaksi. Hän toimi asiantuntijana muun muassa Münsterin päiväkotiskandaalissa, jossa Tilman Furniss oli koonnut vanhemmat yhteen selvittämään päiväkodissa väitetyksi tapahtunutta hyväksikäyttöä. Lopulta kaikki syytteet työntekijöitä vastaan hylättiin.
Suomessa kaivattiin uusittuja ohjeita, ja niitä valmisteltiin Stakesiksi muuttuneessa sosiaalihallituksessa. Undeutschin vuoden 1994 seminaarin myötä Stakesin julkaisemiin uusiin ohjeisiin ”Lapsen seksuaalisen riiston tutkimus ja hoito”49 tuli lyhyt maininta siitä, että lapsen seksuaalisen hyväksikäytön selvittelyssä on asetettava 0-hypoteesi ja testattava vaihtoehtoisia hypoteeseja. Ohjeissa muun muassa suositeltiin lasten testaamista, millä ei kuitenkaan tarkoitettu sitä, että testeillä voitaisiin paljastaa rikoksia. Kun testit kuitenkin olivat tuolloin liki ainoita lapsia tutkivien yksikköjen diagnostisia välineitä, niitä ymmärrettävästi käytettiin lapsen oireiden syiden selvittelyyn.
Stakesin ohjeet oli suunnattu pelkästään sosiaali- ja terveydenhuollolle, ja tavoitteena oli lapsen ja perheen hoidon sekä terapian tarpeen arviointi. Jälkikäteen on syytä todeta, että ohjeet jättivät rikoksen tutkinnan keskeiset menettelyt eli lapsen omien havaintojen selvittämisen henkilöille, joilla ei ollut koulutusta rikoksen selvittämiseen, jos kohta poliisinkin ammattitaito lapsen haastattelussa oli tuolloin ja on edelleenkin satunnaista.
Vaikka tutkimuksia lasten johdattelun vaikutuksesta kertomuksen luotettavuuteen on tehty vuodesta 1900, tätä tutkimusperinnettä ei Suomessa ole tunnettu. Harvoina kriittisinä lähteinä olivat Lastensuojelun keskusliiton selvitykset42, 43 sekä Lastensuojelun keskusliiton vuonna 1993 julkaisema artikkelikirja ”Miten auttaa lasta”50. Ne eivät näytä käytännön työntekijöitä kovinkaan paljon auttaneen. Heillä oli edessään uusi, monimuotoinen ongelma, jonka hoitamiseen julkaisut eivät antaneet yksityiskohtaista ja käytännöllistä työvälineistöä. Yleisyyslukujen ja 0-hypoteesin ottamista selvittelytyön teoreettiseksi lähtökohdaksi ei annetuissa ohjeissa riittävästi kirkastettu.
Tuohon aikaan toki julkaistiin käännöskirjallisuutta ja eri ammattialojen lehdissä oli hyväksikäyttöä koskevia kliinikkojen kirjoituksia, mutta lapsen haastattelun laatuun ja johdatteluun ei kiinnitetty riittämiin huomiota eikä käytännön ohjeita neutraalin haastattelun tekemiseen ollut tarjolla. Vuosien varrella on joissakin yliopistoissa ollut alan koulutuksia, ja sosiaali- ja terveysalan oppilaitoksessa on käsitelty seksuaalista hyväksikäyttöä, mutta näiden luentojen sisällöstä ei ole tarkempaa tietoa.
Psykologiliitto antoi ammattikunnalle vuonna 2000 omat, oikeuspsykologisiin periaatteisiin perustuvat ohjeensa51, ja Lääkäriyhdistys Duodecim omat ohjeensa vuonna 200152. Åbo Akademin ohella myös Sexpo-säätiö on antanut seksuaalisen hyväksikäytön tutkimusmetodien ongelmallisuuteen keskittyvää koulutusta ennen vuoden 2003 Stakesin uusia ohjeita. Ensimmäisen oikeuspsykologisen väitöskirjan teki Åbo Akademissa Pekka Santtila vuonna 199953. Lapsen seksuaalista käyttäytymistä ja haastattelun ongelmia koskevaa oikeuspsykologista tutkimusta on noista vuosista lähtien tehty Åbo Akademissa aktiivisesti. Tätä ennen kriittistä näkökulmaa edustivat vuonna 1997 Sexpo-säätiön julkaisema hyväksikäytön tutkimusmetodeja käsittelevä artikkelikirja54 sekä Lyhytterapiainstituutin julkaisema, englannin kielestä suomennettu tieteellinen artikkeliteos55.
Tampereen yliopistollinen keskussairaala nimitti 1990-lopulla lastenpsykiatrian yksikön ”Lasten oikeuspsykiatrian tutkimusyksiköksi”, mutta lasten haastattelua koskevaa oikeuspsykologista asiantuntemusta ei siellä oikeustapausten perusteella näytä olleen, vaan selvittelytyötä tehdään edelleen hoitotyön menetelmillä.
Stakes käynnisti uuden viranomaisselvityksen, joka julkaistiin vuonna 200056. Sen mukaan lasten seksuaalisen hyväksikäytön ilmoitusten määrä oli kolminkertaistunut edellisen vuosikymmenen aikana. Vuonna 2003 Stakes julkaisi oikeuspsykologian periaatteista lähtevät yksityiskohtaiset ohjeet, joissa on myös testattu haastattelurunko sekä malli, jolla haastattelun pätevyyttä voidaan arvioida. Ohjeessa selvitetään myös poliisin ja terveydenhuollon henkilöstön välinen työn- ja vastuunjako37.
Vuonna 2005 Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirissä aloitti lasten oikeuspsykiatrian tutkimuskeskus, jossa selvittelytyö ja lapsen haastattelut perustuvat oikeuspsykologisiin tutkimusmenetelmiin.
Sisäasianministeriö antoi kesäkuussa 2006 näihin Stakesin ohjeisiin perustuvat yksilöidyt ohjeet poliisille muun muassa siitä, miten lapsia tulee haastatella ja miten haastattelut on taltioitava57. Viimeksi mainitut ohjeet ovat enemmän kuin tarpeen, sillä toistaiseksi lasten haastattelut on tehty kameran mikrofonilla, joka harvoin tallentaa lapsen puhetta niin, että siitä saa selvää. Pöytämikrofonin käyttö on yhtä ongelmallista. Lapset kolistelevat pöydällä värikynillä ja leluilla tai ryömivät huonekalujen alla. Keskeisin todistusmateriaali eli lapsen oma kertomus epäillystä rikoksesta jää tällöin erittäin puutteelliseksi. Sekä Stakesin että poliisin ohjeissa edellytetään, että haastattelut on litteroitava kirjalliseen muotoon.
Toimivatko virallisohjeet?
Stakes antoi vuonna 2003 uudet, oikeuspsykologiseen tutkimusperinteeseen perustuvat ohjeet lapsen seksuaalisen hyväksikäytön selvittämiseksi37. Kuluneen runsaan kolmen vuoden aikana niitä ei ole kaikissa tutkimusyksiköissä ymmärretty ja noudatettu; tämä voidaan todeta ainakin niiden oikeustapauksien valossa, joiden asiakirjat minulla on hallussani. Vaikka lasten haastattelut on keskitetty keskussairaaloihin, haastattelut tehdään aikaisemmilla hoitotyön metodeilla, tosin niin, että peili-ikkunan takana on poliisi. Poliisia tai syyttäjiä -tai myöskään tuomioistuimien jäseniä – ei ole riittävästi koulutettu lapsen oikeuspsykologisen haastattelun menetelmiin. Räikeinkin johdattelu ja lapsen painostaminen sallitaan.
Ainoa näkyvä muutos on se, että lausunnoissa esitetyn tutkimuksen lopputuloksen päälle on ”liimattu” Stakesin ohjeissa oleva muodollinen kaava hypoteesien testaamisesta. Tätä perusperiaatetta ei ole kuitenkaan vielä sisäistetty eikä erilaisia hypoteeseja tukevia tai poissulkevia seikkoja ole osattu kirjata, koska teoreettinen lähtökohta on jäänyt ymmärtämättä. Ennakko-olettama siitä, että hyväksikäyttö on tapahtunut, näyttää edelleen olevan haastatteluja määrittävä lähtökohta. Haastattelijoiden kompastuskivenä on se, että jos heillä on syytöksen esittäneen henkilön antamat tiedot, he eivät kykene irtaantumaan tästä viitekehyksestä ja neutraalisti pohtimaan, mistä syytökset ovat lähteneet liikkeelle. Keskeisin ongelma näyttää edelleen olevan se, että haastattelijat eivät joko itse katso nauhoituksiaan tai heillä ei ole minkäänlaista käsitystä neutraalin ja johdattelevan haastattelun eroista.
Kun anatomiset nuket julistettiin pannaan, on tilalle otettu tavallisia nukkeja, joiden hameiden alle ja pöksyihin lapsi laitetaan kurkistelemaan ja kertomaan, mitä hän näkee. Käytössä ovat myös nukketalot, joilla ”leikitään että…”. Eräässä tutkimusyksikössä on pienille lapsille tarkoitettuja yhden palan pelejä, jotka ovat käsiä. Niillä päästään helposti johdattelemaan lapsi koskettelemiseen ja kysymykseen ”mihin isi kosketti?”. Perheiden vuorovaikutusta tutkitaan lasipurkkitesteillä, joissa peiliseinän takana olevat tarkkailijat tulkitsevat lapsen käyttäytymistä vanhemman seurassa. Tulkinnat naamioidaan muodollisilla hypoteeseilla tieteen viittaan ja tarjoillaan oikeudelle kliinisen asiantuntijan analysoimana totuutena.
Westermarck ja Freud
Jukka-Pekka Takala on referoinut antropologi Wolfin laajaa, Edward Westermarckin (1862–1939) teoriaan perustuvaa tutkimusta58. Westermarck kritisoi Freudin teorioita oidipuskompleksista ja oli sitä mieltä, että ihminen tuntee lajiominaista vastanmielisyyttä sisäsiittoisuutta kohtaan59. Näin tekevät myös monet eläinlajit. Wolf vahvistaa käsitystä, että jos isä on ollut perheen elämässä lapsensa kolmen ensimmäisen vuoden ajan, muodostunut suhde estää seksuaalisen mielenkiinnon heräämisen60.
Seksuaalisen mielenkiinnon kohdistuminen lapsiin, joilla seksuaalisen kypsyyden merkit eivät ole kehittyneet, on sellaisenaan poikkeavaa, ja siis vielä poikkeavampaa, jos kyseessä on oma lapsi. Heikki Sariolan tutkimukset osoittavat tämän faktan42. Valitettavasti Westermarckin teoria, jonka pätevyydestä Wolf antaa tutkimuksillaan vakuuttavan näytön, jäi tyystin Freudin seksikäsitysten jalkoihin. Westermarckin teoria selittää hyvin, miksi ihmiset tuntevat suuttumusta ja inhoa ajatellessaan sisäsiittoisia tai lapsiin kohdistuvia seksuaalisia tekoja. Tällaiset tunteet eivät kuitenkaan saa ohjata niiden ihmisten toimintaa, joiden tehtävänä on selvittää, onko rikos tapahtunut.
Faktoja vai uskomuksia?
Jotta lapsiin kohdistuneissa rikosepäilyissä päästäisiin mahdollisimman lähelle aineellista totuutta, selvittelytyön on ehdottomasti perustuttava empiirisellä tutkimuksella varmennettuun perustietoon, siitä johdettuihin tutkimusmenetelmiin sekä johtopäätöksiin. Sariola toteaa, että jos ollaan todistamassa erittäin harvinaista ilmiötä, kuten insestistä suhdetta, tulee ensin selvittää, mitkä muut ja lähempänä olevat tekijät voisivat selittää syntynyttä epäilyä eikä lähteä liikkeelle poikkeuksellisen harvinaisesta selittäjästä. Jos toisaalta väitetään, että kyseessä on harvinainen selittäjä, se tulee osoittaa kattavasti sulkemalla pois kaikki muut selittävät tekijät31.
Tieteellinen tutkimus ei voi koskaan väittää löytäneensä lopullista totuutta, vaan tieto on kumulatiivista. Joskus myös tieteellisin menetelmin testatut teoriat osoittautuvat vaillinaisiksi, kun ilmiölle löytyy uusia selittäjiä, joista ei aikaisemmin ollut tietoa. Tieteellinen tutkimus ei myöskään voi koskaan osoittaa, etteikö yksittäisessä tapauksessa olisi mahdollista se, mikä yleisellä tasolla on poikkeavaa. On kuitenkin syytä suhtautua skeptisesti väitteeseen, että on löytynyt yksittäinen tapaus, joka suuresti poikkeaa yleisyysluvuista. Tämä lähtökohta ei näytä kirkastuneen sen koommin käyttäytymistieteilijöille kuin oikeusoppineille.
Tieteellinen orientaatio edellyttää 0-hypoteesia, tapauksen kaikkien faktojen puolueetonta analyysiä ja päättelysääntöjen noudattamista. Aineistosta rakennetut kattavat hypoteesit tulee testata, ja tulee osoittaa, millä ne kumoutuvat tai varmentuvat. Jos analyysejä ei ole tehty eikä ole löytynyt juuri muita kuin hyväksikäyttöä tukevia todisteita, ei selvitystyötä ole tehty asianmukaisesti.
Lapsen haastattelua ja siitä tehtyjä johtopäätöksiä ei saa ohjata ennakko-olettama siitä, mitä on tapahtunut. Tästä on tehty vakuuttavaa tieteellistä tutkimusta ja konkreettisin esimerkein on osoitettu kliinikoiden tyypilliset virheet. On yllättävää havaita, että sen koommin kliinikot itse kuin oikeusistuimetkaan eivät ole perehtyneet näihin tutkimuksiin, vaan haastattelijat tekevät edelleen samat johdatteluvirheet, joihin syyllistyttiin jo 1980-luvun alussa McMartinissa ja lukuisissa muissa skandaaleissa. Näin oikeustapauksen keskeisin todistelumateriaali eli lapsen omat havainnot jäävät selvittämättä. Se ei kuitenkaan näytä estävän tuomitsemista.
Jos puolustuksen asiantuntija kritisoi kliinikkojen johdattelevia haastattelumenetelmiä ja pätemättömiä johtopäätöksiä, syyttäjä yleensä toteaa, että kyseessä on koulukuntaristiriita. Tähän vetoaminen osoittaa kuitenkin vain se, ettei väitteen esittäjä kykene erottamaan tieteellisten johtopäätösten vaatimaa metodiikkaa kliinisiin uskomuksiin perustuvista käsityksistä61.
Tapausten paljastuminen näyttää myös henkilöityvän erityisen innokkaisiin viranomaisiin. Esimerkiksi Pohjanmaalla, jossa Sariolan tutkimuksen mukaan on kaikkein vähiten hyväksikäytön kohteeksi joutuneita lapsia, paljastuu vielä 2000-luvulla jatkuvasti uusia tapauksia. Poikkeuksellisen monissa on kyse pikkulapsiin kohdistuneesta insestistä, vaikka juuri ne ovat tilastollisesti kaikkein harvinaisimpia.
Räikeän oikeusturvaongelman muodostaa se, että syyttäjä voi puoleltaan kutsua valtion kustannuksella kuultavaksi kenet tahansa asiantuntijaksi nimeämänsä. Syytetyllä ei tätä mahdollisuutta ole, koska viranomaiset eivät ryhdy syytetyn pyynnöstä laatimaan lausuntoja. Tuomioistuimet eivät tietojeni mukaan ole hyväksikäyttötapauksissa koskaan kutsuneet kuultavaksi ulkopuolisia asiantuntijoita, jolloin palkkiot maksettaisiin valtion varoista. Hyväksikäytön tieteellisiin selvittelymetodeihin perehtyneitä asiantuntijoita on Suomessa vain kourallinen ja analyysityö vaatii kymmeniä tunteja. Nykyisten oikeusohjeiden mukaan asiantuntijatyötä ei korvata kuin vähäiseltä osin, jos syyte hylätään. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteeseen sisältyvä equality of arms -vaatimus (tasavertaisten keinojen vaatimus) ei siis toteudu.
Oikeusvaltion kannalta on erittäin huolestuttavaa, jos tuomioistuinlaitos on taipunut yleisen mielipiteen edessä antamaan tuomioita ”varmuuden vuoksi”, kyseenalaistamatta kliinikkojen käsityksiä. On pelottavaa ajatella, että jotkut kliinikot ovat tutkineet satoja tapauksia epäkelvoilla menetelmillä, ja sen seurauksena lapsia on otettu huostaan ja ihmisiä tuomittu vankeusrangaistuksiin.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ja nykyajan inkvisitio
Kolmessa yllä olevista tapauksista on annettu Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa Suomelle tuomio, muttei kuitenkaan seksuaalisen hyväksikäytön problematiikkaan liittyen. Suomi on saanut tuomion myös tapauksessa K.A. v. Finland, jossa viranomaiset esittivät insestiväitteitä62. Vastaavia tapauksia löytyy EIT:n tuomioista useita, mutta linjana näyttää olevan, että seksuaalisen hyväksikäytön epäilyt jätetään kansallisten tuomioistuinten harkintaan. Niihin ei oteta kantaa, koska EIT ei yleensä puutu näytön arviointiin.
EIT:n tuomari Zupancic kuvaa Italian valtiosta tehtyyn kanteluun liittämässään yhtenevässä käsityksessä, että EIT lähti runsaat 30 vuotta sitten liikkeelle ajatuksesta, että valtiot olivat oikeutettuja lapsia, mielisairaita ja nuorisorikollisia koskevaan ns. parens patriae -politiikkaan. Viranomainen sai siis päättää näiden ryhmien holhoamisesta. Kun kansallisissa tuomioistuimissa käsiteltiin vajaavaltaisten perustuslaillisia oikeuksia, EIT:ssa jouduttiin toteamaan, että valtiovallan holhouksessa olleet oli jätetty vaille mitään oikeuksia. Tämän seurauksena EIT:n politiikkaa muutettiin.
Kyseisessä italialaistapauksessa perheen lapset oli sijoitettu laitokseen, jossa johtajana toimi pedofiilisistä teoista aikanaan tuomittu henkilö. Zupancic toteaa, että harkitessaan lapsen huostaanottoa valtiovallan on oltava varma siitä, että lapselle tarjottu sijaishoito on parempaa kuin kotihoito. Jos tätä ei kyetä takaamaan, ei toimiin tulisi ryhtyä. Hän jatkaa:
… (perhe-elämään) kajoaminen on oikeutettua mikäli a) se on objektiivisesti lapsen edun mukaista, b) on otettu tasapuolisesti huomioon vanhempien ja muiden sukulaisten oikeudet suhteutettuna lapsen etuun, c) on selkeästi osoitettavissa, että on pyritty palauttamaan vanhempi-lapsi-suhde […] d) on ollut oikeus kiireellisiin oikeuden päätöksiin […]
Tuomioistuimen ratkaisemissa tapauksissa on tullut ilmeiseksi, että sosiaaliviranomaisilla on tapana riistää itselleen mielivaltaan perustuva päätöksenteko-oikeus, joilla he ylittävät lakiin perustuvan päätäntävaltansa. […] Lainsäädännön fundamentaalinen periaate kuitenkin edellyttää, että sekä lapsille että vanhemmille taataan oikeus saada asiansa oikeusistuimen käsittelyyn […]
Näissä valituksissa on kyse liian merkittävistä asioista, jotta ne voitaisiin jättää sellaisten henkilöiden mielivaltaisesti ratkaistaviksi, joilla on valtuudet ainoastaan järjestää sijaishoitoa. Olettama siitä, että he toimivat bona fide, on voitava saada kiistää […] Yllä mainittujen henkilöiden ratkaisut johtavat sijaisvanhempien, sosiaalityöntekijöiden, psykologien, sijaishuoltoinstituutioiden ym. toimittamaan niin kutsuttuun khadi-oikeuteen […]”63.
Seksuaalisesta hyväksikäytöstä näyttää tulleen juridinen epidemia, jossa on lukuisia inkvisition piirteitä. Tieteellistä tutkimusta on tehty runsaasti ja siihen perustuvia käytännön ohjeistuksia on annettu monissa maissa. Silti kansalliset tuomioistuimet näyttävät luovuttaneen tuomivallan kliinisten psykologien ja psykiatrien muodostamalle ”papistolle”, jonka uskomukset perustuvat Freudin sata vuotta sitten esittämiin ja nykykliinikkojen lämmittämiin teorioihin, joita ei ole koskaan voitu osoittaa tieteellisesti päteviksi.
EIT voisi nyt linjata sen, miten kansallisten viranomaisten tulee näissä tapauksissa menetellä, eikä jättää asiaa hallinnollisten tuomioistuinten parens patrieae -menettelyn varaan. On annettava ennakkopäätöksiä siitä, mitä voidaan pitää näyttönä, joka ei jätä sijaa perustellulle epäilylle. Asian tutkinnassa vähimmäisedellytyksenä tulee olla syyttömyysolettama, kunnes tuomioistuin on tutkinut asian fair trial -periaatteella. Se ei kuulu hallinnollisten tuomioistuinten periaatteisiin. Kyse on nimenomaan lapsen oikeusturvasta. Näyttönä lapsen erottamiselle omasta perheestään ja kasvuympäristöstään ei voida pitää viranomaisten tai kansallisten tuomioistuimien tietämättömyyttä, uskomuksia, luuloja ja pelkoja. Niiden perusteella ei oikeusvaltiossa tule myöskään ketään tuomita rangaistukseen.
1 McNally, Remembering Trauma (2003), Harvard University Press.
2 Max Scharnberg: Two Miracles About Sigmund Freud: Why was Half the World for a Whole Century Blind Of the Most Conspicuous Content of His Writings? And Exactly What were they blind of? IPT journal 8, 1996.
3 Max Scharnberg, The Principle of Similarity: A Source of Legal Evidence on Sexual Abuse, IPT journal, vol. 8, 1996. (Suomennos Sexpo-säätiön sivuilla www.sexpo.fi.)
4 Jeffrey Masson, The Assault on Truth: Freud and Child Sexual Abuse, (1984), Harper Collins.
5 Judith Lewis Herman, Father-Daughter Incest (1981), Harvard University Press.
6 Miller, Alice. The drama of the gifted child and the search for the true self / London; Boston: Faber and Faber, 1983.
7 Nicholas P. Spanos, Multiple Identities and False Memories: Child sexual abuse and the fate of abuse memories. American Psychologist Association 1998. Kirjassa Suomela & Furman: Seksuaalinen noitavaino. Tieteellisiä kirjoituksia aikamme tabusta. Mielikirjat 1999. (Suomennos ’Muistoja vai mielikuvitusta? myös Sexpo säätiön sivuilta www.sexpo.fi).
8 Shapiro, F., (2001). Eye movement desensitization and reprocessing: Basic principles, protocols and procedures (2nd ed.). New York: Guilford Press.
9 Bessel Wan der Kolk Traumatic Stress: The Effects of Overwhelming Experience on Mind, Body, and Society, Guilford Press 1996.
10 Saarno & Myllykangas: Uskomuslääkintä, terveydenhuollon villi rinnakkaisjärjestelmä. Suomen Lääkärilehti 40, 12.10.2006.
11 Mark Pendergrast’s Victims of Memory: Incest Accusations and Shattered Lives (1998), Harper Collins. Kirjassa Suomela & Furman: Seksuaalinen noitavaino. Tieteellisiä kirjoituksia aikamme tabusta. Mielikirjat 1999. (Suomennokset ”Muistin uhrit’” ”Monta näkökulmaa” myös Sexpo-säätiön sivuilla www.sexpo.fi).
12 Suomela & Furman: Seksuaalinen noitavaino. Tieteellisiä kirjoituksia aikamme tabusta. Mielikirjat 1999.
13 Revonsuo, Lauerma, Kallio, Muistikuvat, valemuistot ja muistin manipulointi I-II, Suomen Lääkärilehti 6–7, 1998.
14 Willam O’Donohue and Matthew Fanetti: Assessing the Occurance of Child Sexual Abuse: An information processing, hyphothesis testing approach. Aggression and Violent Behahavior, 1/1996, Elsevier Science. Kirjassa Suomela & Furman: Seksuaalinen noitavaino. Tieteellisiä kirjoituksia aikamme tabusta. Mielikirjat 1999. (Suomennos ”Jäitä hattuun” myös Sexpo-säätiön sivuilla www.sexpo.fi).
15 Stephen J. Ceci and Maggie Bruck, Jeopardy in the Courtroom (1996), APA, Washington DC.
16 Maggie Brook, Stephen J. Ceci and Helene Hembrook: Reliability and Credibility of Young Children’s Reports. American Psychologist, 53/ 1998, American Psychologist Association. Suomennos kirjassa Suomela & Furman: Seksuaalinen noitavaino. Tieteellisiä kirjoituksia aikamme tabusta. Mielikirjat 1999. (Suomennos ”Puhuuko lapsi aina totta?” myös Sexpo-säätiön sivuilla www.sexpo.fi ).
17 Corwin, David L., and Erna Olafson. 1997. Videotaped discovery of a reportedly unrecallable memory of child sexual abuse: Comparison with a childhood interview videotaped 11 years before. Child Maltreatment 2.
18 Elizabeth Loftus: Who abused Jane Doe? Skeptical Inquirer July / August 2002. (Tämän ja seitsemän muun Loftuksen artikkelin suomennokset Sexpo säätiön sivuilla www.sexpo.fi).
19 Edward Shorter, Psykiatrian histotoria, Mielenterveyden keskusliitto, Helsinki 2005.
20 Ronald Summit: The Child Sexual Abuse Accomondation Syndrome. Child Abuse & Neglect, 7, 1983.
21 Lamb, M.E., The Investigation of Child Sexual Abuse: an Interdiciplinary Consensus Statement. Child Abuse & Neglect, 18, 1021–1028, 1994.
22 Sena Garven, James Wood, Roy Malpass and John Shaw III, More than Suggestion. The Effect of Interviewing Techniques from McMartin Preschool Case. Journal of Applied Psychology, 83/1998. (Suomennos kirjassa Suomela & Furman: Seksuaalinen noitavaino. Tieteellisiä kirjoituksia aikamme tabusta. Mielikirjat 1999. (Suomennos ”Johdattelu on lievä ilmaisu” myös Sexpo-säätiön sivuilla www.sexpo.fi).
23 Mary de Young: A Painted Devil: Constructing the Satanic Ritual Abuse of Children Problem. Aggresson and Violent Behavior, vol No 3 1996 Elsevier Science Ltd.
24 La Fontaine, Jean, The Extent and Nature of Organized and Ritual Abuse. London HMSO, 1994.
25 Royal Court of Justice, 30 July 2002, Case HQ 9903605, HQ 9903606, Christopher Lillie and Dawn Read.
26 Ulf Hammern v. Norway ECHR no. 30287/96, 11.2.2003. Lyhenne löytyy Finlexistä.
27 Lennart Sjöberg, A case of alleged cutting-up murder in Sweden: legal consequences of public outrage, Stockholm School of Economics and Foundation for Forensic Psychology Danderyd, Sweden. (Suomennos Sexpo-säätiön sivuilla www.sexpo.fi).
28 E. Bass; L.Davis: Rohkeus parantua, Naisten kulttuuriyhdistys, 1994 (alkukielellä Curriage to Heal, 1988).
29 Loftus, “Memory Faults and Fixes2. Issues in Science & Technology, 2002. (Suomennos ’Muistin virheet ja korjaukset’ Sexpo-säätiön sivuilla
30 Nurmeksen käräjäoikeuden päätös helmikuu 1997, puheenjohtajana Lasse Palsio.
31 Sariola, Heikki, Epäily jää voimaan: tapaustutkimus eräästä insestiselvityksestä, Stakes 1998.
32 K. and T. v. Finland, ECHR 27.4.2000 ja 12.6.2001, 25702/94. (Suomennos Sexpo-säätiön sivuilla Suomenkielinen lyhenne löytyy Finlexistä.
33 T. and others v. Finland, ECHR 13.12.2005, 27744/95. Suomenkielinen lyhenne löytyy Finlexistä.
34 Lena Hellblom Sjögren, Hjälpte hjälparna Niko? 1999, julkaistu Sexpo-säätiön sivuilla www.sexpo.fi.
35 H.K. v. Finland, ECHR 26.9.2006, 36065/97. (Suomennos Sexpo-säätiön sivuilla Suomenkielinen lyhenne löytyy Finlexistä.
36 R. v. Finland, 30.5.2005, 34141/96. (Suomennos Sexpo-säätiön sivuilla Suomenkielinen lyhenne löytyy Finlexistä.
37 Taskinen: Lapsen pahoinpitelyn ja seksuaalisen hyväksikäytön selvittäminen, Stakes Oppaita 55, 2003.
38 F.R. Schreiber, Sybil, WG 1975.
39 Truddi Chase ja Joukot, Jänis ulvoo, Otava 1988.
40 Max Scharnberg:Textual Analysis: An Approach for Assessing the Truth Value of Allegations of Sexual Abuse. IPT journal 8, 1996.
41 E.H. v. Finland ECHR 16.3.2004, 04.04.2006, 60966/00. Suomenkielinen lyhenne löytyy Finlexistä.
42 Heikki Sariola, Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö. Selvitys viranomaisten tietoon vuosina 1983–1984 tulleista lapsiin kohdistuneista hyväksikäyttötapauksista. Lastensuojelun keskusliitto 1985.
43 Heikki Sariola: Lasten väkivalta ja seksuaalikokemukset, Lastensuojelun Keskusliitto 1990.
44 Sami Heikinheimo: Seksuaalisen hyväksikäytön selvittely asianajajan näkökulmasta. Teoksessa Suomela: Kriittisiä näkökulmia lapsen seksuaalisen hyväksikäytön selvittelyyn, Edita / Sexpo, 1997. (Myös Sexpo-säätiön sivuilla www.sexpo.fi).
45 Rikollisuustilanne 2005, OPTL julkaisu 220, 2006.
46 Anna-Jeanne Söderlund, ’Stoppa bedofilerna’, Helsingin yliopisto, 1999. (Suomennos Sexpo-säätiön sivuilla www.sexpo.fi).
47 Taskinen Sirpa (toim.) Lapsen seksuaalisen riiston ehkäisy ja hoito. Sosiaalihallitus1986.
48 Heikki Sariola, Oikeuspsykologia seksuaalisen hyväksikäytön tutkimuksessa. Teoksessa Suomela: Kriittisiä näkökulmia lapsen seksuaalisen hyväksikäytön selvittelyyn, Edita / Sexpo, 1997. (Myös Sexpo-säätiön sivuilla www.sexpo.fi).
49 Sirpa Taskinen toim. Lapsen seksuaalisen riiston tutkimus ja hoito. Stakes oppaita 23, 1984.
(50) Lastensuojelun Keskusliitto: Miten auttaa lasta? Helsinki 1993.
(51) Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ja psykologin lausunto, Suomen psykologiliitto, 2000.
(52) Lääkäriyhdistys Duodecim, Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tutkiminen Käypähoito-ohje 2001.
(53) Pekka Santtila, Explorations in the psychology of testimony, Poliisiammattikorkeakoulun tutkimuksia 7, 1999.
50 Lastensuojelun Keskusliitto: Miten auttaa lasta? Helsinki 1993.
51 Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ja psykologin lausunto, Suomen psykologiliitto, 2000.
52 Lääkäriyhdistys Duodecim, Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tutkiminen Käypähoito-ohje 2001.
53 Pekka Santtila, Explorations in the psychology of testimony, Poliisiammattikorkeakoulun tutkimuksia 7, 1999.
54 Suomela: Kriittisiä näkökulmia lapsen seksuaalisen hyväksikäytön selvittelyyn, Edita / Sexpo, 1997.
55 Suomela & Furman: Seksuaalinen noitavaino. Tieteellisiä kirjoituksia aikamme tabusta, Mielikirjat 1999.
56 Taskinen, Sariola, Kauppinen, Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö, Stakes 2000.
57 Sisäasiainministeriön määräyskokoelma, Ohje 20.6.2006, Lapsen kohtaaminen poliisitoiminnassa ja esitutkinnassa.
58 Jukka-Pekka Takala, Yhteinen tausta tappaa halun. Helsingin Sanomat 31.1.1998.
59 Westermarck, Edward: The History of Human Marriage I-II. Macmillan, London 1925. [Alkuteos 1891.]
60 Arthur P. Wolf: Sexual Attraction and Childhood Association: A Chinese Brief for Edward Westermarck. Stanford University Press, 1995.
61 Underwager R., Wakefield H: Psykologinen ja lääketieteellinen todistelu lapsen seksuaalisen hyväksikäytön selvittelyssä. Kirjassa Suomela: Kriittisiä näkemyksiä lapsen seksuaalisen hyväksikäytön selvittelyyn, Sexpo / Edita, 1997. (Myös Sexpo-säätiön sivuilla www.sexpo.fi).
62 K.A. v. Finland Application No: 27751/95, 14.1.2003. Suomenkielinen lyhenne löytyy Finlexistä.
63 Tuomari Zupancicin yhtenevä käsitys tapauksessa Scozzari ja Giunta v. Italia, Applications nro 39221/98 ja 41963/98, 13. heinäkuuta 2000. (Suomennos Sexpo-säätiön sivuilla www.sexpo.fi).
Alkuperäinen kirjoitus: niinaberg.com
Psykologinen todistelu seksuaalirikoksissa
Marko Hamilo toim. Älkää säätäkö päätänne – häiriö on todellisuudessa. Suomalaisen psykokulttuurin kritiikki. Ajatus Kirjat 2007.
Jokin aika sitten suomalaislehdissä oli uutinen lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä annetusta tuomiosta. Sijaiskodin työntekijä oli hyväksikäyttänyt kahta lasta. Nuorempi, 6-vuotias, ei uutisen mukaan muistanut tapahtumia. Tiedossani ei ole jutun tarkkoja yksityiskohtia, koska tällaiset tapaukset käsitellään aina suljetuin ovin ja aineisto julistetaan salassa pidettäväksi usein 40 vuodeksi. Oikeuspsykologiaan perehtyneenä tutkijana olen kuitenkin voinut käydä läpi kymmeniä lapsen seksuaalisen hyväksikäytön oikeustapauksia.
Freudin repressio
Unohtaako 6-vuotias, että häntä on käytetty seksuaalisesti hyväksi? Muistin tutkimuksen perusteella tieto epäilyttää. Tietenkin lapset kuten aikuisetkin unohtelevat asioita, lapset herkemmin, koska tajuntaan virtaa kaiken aikaa täysin uusia, aikaisemmat peittäviä kokemuksia, ja olennaista on tietenkin tapahtumista kulunut aika. Lisäksi lasten kyky havainnoida, luokitella ja nimetä ilmiöitä riippuu monista kehityksellisistä tekijöistä. Voi esimerkiksi olla niin, että lapsi ei miellä jotakin tapahtumaa seksuaaliseksi, vaikka aikuiset niin tekevät.
Väite hyväksikäytön unohtamisesta saattaa johtua siitä, että taustalla kummittelevat psykologien ja psykiatrien hellimät teoriat traumaattisen tapahtuman aiheuttamasta dissosiaatiosta tai repressiosta. Repressiossa muistikuvien väitetään painuvan alaspäin alitajuntaan, kun dissosiaatiossa ne hajautuvat horisontaalisessa suunnassa. Toki on todettava, että dissosiaatiota ja repressiota on nykyään määritelty niin laaja-alaisesti, että melkein mikä tahansa tavanomainenkin unohtaminen mahtuu määrittelyjen piiriin. Näitä teorioita on käsitellyt kriittisesti Richard McNally1.
Teorian repressiosta kehitteli psykoanalyysin luoja Sigmund Freud (1856–1939). Freud uskoi aluksi, että kaikkien neuroosien taustalla on murrosiässä koettu insesti. Hän nimitti tämän ”viettelyteoriaksi”. Hänen asiakkainaan olivat nuoria hysteriasta kärsiviä naisia, joilla oli laaja kirjo oireita, pyörtyilyä, oksentelua, halvauskohtauksia, erikoisia kiputiloja jne. Freudin mukaan alitajuntaan repressoidut insestiset tapahtumat piti saada tiedostetuksi ja kerrotuksi yksityiskohtaisesti kaikkine tunteineen. Näin koettu katharsis parantaisi potilaan ja hysteeriset oireet katoaisivat.
Freud kertoo kirjeenvaihdossaan, että hänen potilaillaan ei ensi alkuun ollut minkäänlaisia muistikuvia insestistä. Freudilla itsellään oli kehittämänsä teorian vuoksi vahva ennakko-olettama, joten hän sai potilaansa hypnoosilla ja voimakkaalla painostamisella ajan oloon kertomaan tällaisista muistoista. Freud esitti, että jotkut asiakkaat olivat insestitilanteessa dissosioineet (altered) tapahtuman tai se oli niin voimakkaasti vastoin potilaan minäkuvaa, että hän oli poistanut sen tietoisuudestaan.
Freud uskoi, että tapahtumien muistot säilyivät potilaan alitajunnassa tuoreina ja värikkäinä sekä täysin koskemattomina, koska ne oli lukittu pois muista muistoista. Kun ne hypnoosin avulla tuotiin esiin, ne olivat yhtä eläviä kuin nykypäivän tapahtumat. Nämä muistot eivät tiedostamattomasta luonteestaan huolimatta olleet vailla vaikutuksia, vaan toimivat kaiken aikaa myös potilaan fyysisellä tasolla ilmeten somatisoituneina oireina.
Myöhemmin Freud päätyi siihen, että kyseessä ovat murrosikää paljon varhaisemmat tapahtumat, eli neuroosit selittyvät 2–4 vuoden isässä koetuilla seksuaalisilla tilanteilla, esimerkiksi vanhempien yhdynnän näkemisellä. Myöhemmin hän luopui viettelyteoriastaan, joka kohtasi vastustusta kollegojen taholta. He muun muassa huomauttivat siitä, että Freud oli itse istuttanut potilaisiinsa muistikuvat seksuaalisista tilanteista. Freud muutti teoriaansa siten, että neuroosien pohjalla ei ollut todellinen vaan potilaan fantasioima insesti. Tämän uuden näkemyksensä hän nimesi oidipaaliteoriaksi.
Valehtelun tutkimukseen erikoistunut ruotsalainen Max Scharnberg kritisoi muun muassa sitä, että uskoessaan viettelyteoriaan Freud väitti myös, että kyseessä olivat isän insestiset teot, vaikka kukaan potilaista ei ollut hänen muistiinpanojensa mukaan nimennyt hyväksikäyttäjäksi isää2. Teorian muuttaminen potilaiden fantasioimaksi isä–tytär-insestiksi ei siis pidä yhtä edes Freudin omien alkuperäishavaintojen kanssa.
Jotkut ovatkin veistelleet, että Freud itse on esimerkki muistojen repressiosta, mutta tässä lie kyse vain muistin toiminnalle ominaisesta ilmiöstä. Uusi näkökulma asioihin muuttaa muistikuvien sisältöä, ja muistaminen on, ainakin jossain määrin, menneisyyden uudelleen konstruoimista. Riippumatta teorian kehittelyvaiheesta Freud voidaan joka tapauksessa nimetä seksuaalisen hyväksikäytön repressoituneiden muistojen ja niiden palauttamisen oppi-isäksi.
Freud väitti myös kyenneensä parantamaan kaikki 18 potilastaan, joiden tapauksia hän selostaa. Scharnberg kysyy aiheellisesti, miten oli mahdollista, että potilaat, joilla ei alun perin ollut mitään muistikuvia seksuaalisesta hyväksikäytöstä, saattoivat parantua hysteerisistä oireistaan fantasioimalla olleensa 2–4 vuoden iässä hyväksikäytön kohteena. Scharnberg päätyy lisäksi väitteeseen, että Freud on fantasioinut myös osan potilaistaan, eli he ovat vain kuvitteellisia henkilöitä2.
Freud esitteli myös teorian samankaltaisuuden periaatteesta, jonka juuret ovat kansanuskomuksissa. Tämän teorian mukaan syy on samankaltainen kuin seuraamus. Freudin mukaan potilaan suupielissä oleva akne osoitti, että isä oli harrastanut hänen kanssaan oraaliseksiä hänen ollessaan vauva-ikäinen. Astma johtui siitä, että potilas oli salaa seurannut keuhkosairaudesta kärsivän isän yhdyntää. Nuorukaisen jäykistynyt jalka oli samankaltainen kuin jäykistynyt penis, joten aikuinen nainen oli masturboinut jalkaa vasten3.
Viettelyteorian paluu
Freudin oidipaaliteoria jäi elämään kliinikkojen käsityksissä ja viettelyteoria haudattiin. Sen herätti henkiin vuonna 1984 Sigmund Freudin Arkistossa työskennellyt Jeffrey Masson4. Hän esitti, että viettelyteoria olikin totuus, jonka Freud oli painostettuna hylännyt. Ennen Massonia asiaan olivat tarttuneet naisaktivistit, kuten Judith Herman, joka oli erikoistunut seksuaalisesti hyväksikäytettyjen terapointiin5, sekä Alice Miller6.
Nykyajan traumaterapeuttien käsitykset ja niistä kumpuavat menetelmät eivät olennaisella tavalla poikkea Freudin alkuperäisistä teorioista ja metodeista, vaikka ovatkin vuosikymmenten varrella rikastuneet. Jotkut uskovat, että mitä vähemmän henkilö muistaa lapsuudestaan, sitä todennäköisemmin se on ollut vakavasti traumatisoiva. Myös se, että henkilö ehdottomasti kiistää tulleensa seksuaalisesti hyväksikäytetyksi on ollut joissakin tulkinnoissa vakuuttava todiste hyväksikäytöstä. Hyväksikäytön paljastajat ovat esittäneet samanlaisia syy-seurausteorioita ja oirelistoja kuin Freud. Kieltäytyminen syömästä valkokastiketta on viite oraaliseksistä samoin kuin hammaslääkäripelko. Ummetus tai ripuli voivat puolestaan olla merkkejä anaaliseksistä3.
Jotkut traumaterapeutit esittävät myös, että henkilön nykyiset oireet johtuvat alkuperäisen trauman aiheuttamasta posttraumaattisesta stressistä (PTSD). Se voi tulla esiin välittömästi tai esimerkiksi 40 vuoden kuluttua tapahtumista ilmeten muun muassa unettomuutena, ahdistuksena, persoonallisuus- ja syömishäiriöinä tai kiputiloina. Jotkut uskovat, että kaikenlaisten fyysisten vaivojen, jopa sydän- ja verisuonitautien, takana on hyvin todennäköisesti lapsuuden seksuaalinen trauma, joka on somatisoitunut.
Yhdysvalloissa on terapeuttien keskuudessa levinnyt laajalle myös käsitys, että niin sanottu monipersoonallisuushäiriö (multiple personality dissorder MPD, myöhemmältä nimeltään dissosiatiivinen identiteettihäiriö DID), on peräisin varhaisista traumakokemuksista, etenkin jos ne ovat olleet seksuaalisia7. Monipersoonallisuuden idea lähti 1800-luvun lopulla liikkeelle R.L. Stevensonin kauhuromaanista Tri Jekyll ja Mr Hyde. Tässä häiriössä henkilöllä on useita persoonallisuuksia, jotka ottavat tietyissä tilanteissa vallan, eikä henkilö itse kykene muistamaan mitä silloin on tapahtunut. Yhdysvalloissa tästä diagnoosista tuli seksuaalisen hyväksikäytön myötä suurmenestys. Kun tapaukset olivat vielä 1960-luvulla harvinaisuuksia, ne lisääntyivät parissa vuosikymmenessä kymmeniin tuhansiin. Asiaa auttoivat dramaattiset kirjat ja etenkin aiheesta tehdyt elokuvat. DID:llä on selitetty myös ”vanhanaikaisia” psykooseja.
Traumojen repressioon uskovat terapeutit lähtevät siitä, että asiakas voi parantua, jos hän palauttaa lapsuuden traumaattiset muistot mieleensä. Menetelmänä on käytetty hypnoosia, mielikuvatyöskentelyä, unien tulkintaa, lääkitystä sekä erilaisia ryhmäterapian muotoja. Jotkut käyttävät hoitona kehoterapioita ja esimerkiksi EMDR:ää (Eye Movement Desensitization and Reprosessing)8. Tämä menetelmä on levinnyt räjähdysmäisesti ympäri terapiamaailmaa, vaikka pitävää tieteellistä näyttöä sen hoidollisesta tehosta ei ole. EMDR:ssä asiakas tekee nopeita silmänliikkeitä, joiden uskotaan parantavan traumoja. Yksi kiistanalainen teoria johon vedotaan on ”ruumiin muisti”, jonka psykiatri Bessell van der Kolk on esittänyt traumojen somatisoitumisesta9.
Terapiana on käytetty myös oman syntymän aiheuttaman ahdistuksen läpikäyntiä ja muistikuvien palauttamista aikaisempien elämien aiheuttamasta karmasta. Kiistanalaiset uskomukset ja niiden pohjalle luodut terapiat ovat levinneet myös viralliseen terveydenhuoltoon, mutta eivät ilmeisesti kovin laajasti10. Sitä ei tietenkään tule kieltää, että rentoutuminen, hieronta tai mikä tahansa fyysistä hyvinvointia lisäävä toiminta usein edesauttaa myös psyykkistä hyvinvointia.
Tutkiva journalisti Mark Pendergrast on tehnyt merkittävää työtä tutkiessaan repressoituneiden muistojen ja paljastusterapian syntyjuuria ja leviämistä Yhdysvalloissa ja sieltä muihin länsimaihin. Hän on referoinut laajasti keskeistä tutkimuskirjallisuutta ja haastatellut satoja ihmisiä: terapeutteja, jotka tekevät muistonpalautusterapiaa, hyväksikäytön uhreja siitä, miten he palauttivat muistonsa, syytettyjä vanhempia sekä henkilöitä, jotka myöhemmin ymmärsivät, että heidän tosiksi uskomansa muistot johtuivat terapeuttien käsityksistä11. Muutama hänen laajan kirjansa luvuista on käännetty suomeksi12.
Mitä muistitutkimus sanoo traumojen repressiosta ja dissosiaatiosta?
Tieteellinen suggestio- ja muistitutkimus osoittavat varsin vakuuttavasti, mistä Freudin ja hänen seuraajiensa menetelmissä on ollut kyse. Freud itse fantasioi potilaittensa insestiset kokemukset ja onnistui ehkä suggestiolla ja painostuksella vakuuttamaan myös potilaansa näistä tapahtumista. Muistitutkimuksen mukaan ei ole esimerkiksi mahdollista palauttaa mieleen tapahtumia, joita ei alkuperäisessä tilanteessa ole edes tallennettu muistiin.
Suggestiolla saadaan etenkin herkät, ahdistuneet ja terapeuttiin luottavat ihmiset tuottamaan yksityiskohtaisia ja värikkäitä kuvauksia, joilla ei kuitenkaan välttämättä ole mitään yhtenevyyttä henkilön omaan historiaan. Jos terapeutti esimerkiksi uskoo karmaan, mielikuvitusrikas asiakas voi tuottaa erittäin tunnepitoisia muistoja siitä, miten hän ollessaan egyptiläinen prinsessa tai inkapäällikkö surmautti satoja ihmisiä. Ufosieppauksista kiinnostuneet terapeutit saavat asiakkaansa kertomaan pseudomuistoja siitä, kuinka heille tehtiin avaruusaluksella kivuliaita lääketieteellisiä kokeita.13
On totta, että ihmiset unohtelevat asioita ja saattavat sopivilla vihjeillä palauttaa ne mieleensä. Se että ihmisillä on vain fragmentaarisia muistoja varhaislapsuudesta eli ennen viidettä ikävuotta, johtuu lapsuuden amnesiasta. Harvalla meistä on kovin selviä muistikuvia tätä ikää seuraaviltakaan vuosilta. Jotkin tapahtumat jäävät mieleen, toiset häviävät, eikä kyse ole traumasta vaan muistin tavasta toimia14. Muisti ei ole alitajunnassa toimiva videonauhuri, jonne kaikki elämän tapahtumat kirjautuisivat ja jossa ne säilyisivät tuoreina ja muuttumattomina, kuten Freud väitti.
Lasten hyväksikäytön selvittelyyn liittyvissä haastatteluissa käytetyt menetelmät ja terapiassa löytyneet hyväksikäytön muistot hälyttivät kansainvälisen tiedeyhteisön. Ryhdyttiin käymään läpi 1900-luvun alusta lähtien tehtyä lasten suggestioherkkyyttä koskevaa tutkimusta ja tekemään uutta. Usko seksuaalisen hyväksikäytön laajuuteen ja traumaattisten muistojen repressioon tai dissosiaatioon oli tuohon mennessä kuitenkin muuttunut vaikeasti hoidettavaksi epidemiaksi11.
Professori Elizabeth Loftus aloitti ihmisen muistia koskevan tutkimuksen 1970-luvulla testaamalla silminnäkijöiden kertomusten luotettavuutta. Sittemmin hän ja kymmenet tutkimusryhmät ympäri maailmaa ovat osoittaneet, miten helposti muistiin voi vaikuttaa ja jopa ympätä kokonaan uusia muistoja psyykeltään täysin tasapainoisille aikuisille. Muun muassa lasten johdateltavuuteen perehtyneet Ceci ja Bruck15,16 ovat osoittaneet, miten helposti lapset saadaan johdattelevilla haastatteluilla uskomaan ja kertomaan tapahtumista, joita ei koskaan ole tapahtunut. Ceci ja Bruck ovat myös testanneet sitä, kykenevätkö seksuaalista hyväksikäyttöä työssään tutkivat kliinikot erottamaan lasten todet ja epätodet kertomukset. Eivät kykene, mikäli lapset ovat itse vakuuttuneita tapahtumien todenperäisyydestä. Tällöin kertomukset ovat yksityiskohtaisia, värikkäitä ja tunneperäisiä, mitä on pidetty spontaanisuuden ja kertomuksen luotettavuuden kriteereinä.
Muistitutkimus osoittaa, että traumaattiset kokemukset eivät repressoidu tai dissosioidu, päinvastoin. Traumaattiset tapahtumat tulevat häiritsevällä tavalla mieleen, vaikka henkilö pyrkii olemaan muistelematta niitä. Keskitysleirillä olleet tai sodassa raiskatut – niin häpeällistä kuin se uhrille onkin – eivät unohda, vaikka nimenomaan haluaisivat. Myös seksuaaliset tapahtumat saattavat unohtua, tietenkin tapahtuman luonteesta riippuen. Jos henkilö esimerkiksi joutuu toistuvasti läheisensä seksuaalisesti pahoinpitelemäksi, hän ei todennäköisesti kykene erottelemaan tapahtumia yksityiskohtaisesti vaan saattaa sotkea ne, ja osa tilanteista häviää muistista. Sen sijaan hän muistaa tulleensa usein seksuaalisesti pahoinpidellyksi.
Vakuuttavana näyttönä repressiosta on pidetty Jane Doen tapausta. Sen julkaisi vuonna 1997 David Corwin. Hän on esitellyt tapausta laajasti alan kongresseissa osoituksena repressiosta17. Corwin oli asiantuntijana huolto- ja tapaamiskiistassa ja haastatteli kuusivuotiaan Jane Doen. Tuolloin tyttö esitti äitinsä pahoinpidelleen häntä seksuaalisesti, ja tyttö määrättiin isänsä huoltoon. Yksitoista vuotta myöhemmin Corwin halusi selvittää, muistiko Jane mitä hänelle oli tapahtunut. Tyttö katseli alkuperäiset nauhoitukset ja tuli vakuuttuneeksi siitä, että hän ei kuusivuotiaana olisi voinut keksiä väitteitä, jotka tuolloin esitti.
Elizabeth Loftus ryhtyi kollegansa Melvin Guyerin kanssa tutkimaan tapausta. He hankkivat julkisista arkistoista kaiken tapausta koskevan tiedon ja haastattelivat Janen läheisiä. Kriittisessä analyysissään he päätyvät siihen, että Jane oli joutunut erityisesti äitipuolensa manipuloimaksi, eikä pitävää näyttöä alkuperäisestä seksuaalisesta pahoinpitelystä ollut. Jane ei ollut myöskään repressoinut lapsuuttaan vaan oli vuosien varrella muistellut, mitä hänelle todellisuudessa oli tapahtunut18.
Tutkimus herätti ankaran hälyn ja johti siihen, että Jane Doe haastoi vuonna 2001 Loftuksen ja Guyerin oikeuteen yksityisyyden loukkaamisesta. Asia on nyt korkeimmassa oikeudessa. Tapaus on yksi esimerkki siitä, että lasten seksuaalisen hyväksikäytön selvittelyyn liittyvät tapaukset herättävät voimakkaita tunnereaktioita ja vastakkainasetteluja.
Tieteellinen tutkimustieto ei näytä suuremmin vaikuttaneen terapiatyötä tekevien menetelmiin. Koulutuksessa, kollegoilta tai kirjallisuudesta omaksutut käsitykset ovat sitkeitä ja niitä on vaikea muuttaa, etenkin jos joutuisi samassa yhteydessä pohtimaan, onko ehkä tehnyt työtä vääristä lähtökohdista ja mahdollisesti johtanut asiakkaitaan harhaan tai jopa vahingoittanut heitä, vaikka ensisijaisena ja vilpittömänä tavoitteena oli auttaminen. Omalle ammattiylpeydelle tällaisen myöntäminen olisi kova kolaus.
Lasten seksuaalisen hyväksikäytön moderni versio
Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö alettiin ymmärtää vakavaksi lastensuojelulliseksi ongelmaksi 1970-luvulla Yhdysvalloissa, jolloin tuli esiin pöyristyttäviä lastenmurhia. Lainsäädäntöä muutettiin siten, että kaikki viranomaiset olivat ilmoitusvelvollisia saadessaan tiedon lapseen kohdistuneesta väkivallasta. Samalla viranomaisille annettiin immuniteetti, eli asianomistajat eivät voineet syyttää viranomaista väärästä ilmiannosta.
Scharnberin käsityksen mukaan yksi syy insestiväitteiden laajaan leviämiseen Yhdysvalloissa oli se, että psykoanalyysi oli 1980-luvulle tultaessa menettänyt kiinnostavuutensa ja seksuaalinen hyväksikäyttö oli dramaattinen ja vetovoimainen aihe, joka takasi analyytikoille asiakaskunnan3. Psykoanalyysin suosion laskuun vaikutti olennaisesti mielialalääkkeiden valtava kehittyminen. Masentuneille ja ahdistuneille jaettiin pitkän ja raskaan psykoanalyysin sijaan onnellisuuspillereitä19.
Vuonna 1983 Yhdysvalloissa tuli julkisuuteen McMartinin päiväkotiskandaali, jossa päiväkotityöntekijöiden väitettiin julmin ja ritualistisin kulttimenoin käyttäneen lapsia hyväksi. Vastaavia tapauksia tuli pian esiin useita, ja hysteria levisi vuosien kuluessa Kanadaan, Australiaan, Uuteen-Seelantiin ja myös Eurooppaan. Tutuiksi tulivat sloganit ”Uskokaa lapsiin!”, ”Lapset eivät valehtele!” 11
Välineitä hyväksikäytön tunnistamiseen saatiin kliinistä työtä tekeviltä psykologeilta ja psykiatreilta. Tällöin esitettiin laajoja oirelistoja, kuten vuoteenkastelu, tuhriminen, itkeskely, vetäytyneisyys, aggressiivisuus, ahdistuneisuus ja kotoa karkailu. Esitettiin myös sellaisia diagnooseja kuin ”Hyväksikäytetyn lapsen oireyhtymä” sekä ”Hyväksikäyttöön sopeutuneen lapsen oireyhtymä”20. Nykytietämyksen mukaan seksuaalista hyväksikäyttöä ei voida päätellä lapsen oireista. Koska merkittävä osa lapsista, joiden hyväksikäyttö on voitu todentaa, ei oireile millään tavoin, ei oireista tule päätellä mitään puoleen tai toiseen21. Teorioihin on kuulunut myös kiistämisen (denial) käsite. Lapset kiistävät hyväksikäytön, koska haluavat suojella vanhempiaan tai heitä on peloteltu seuraamuksilla, jos he kertovat totuuden. Myös kiistäminen on siis todiste hyväksikäytöstä. Selitetyksi tuli myös se, että lasten käyttäytymiseen kuuluu ensin myöntää ja sitten kieltää hyväksikäyttö. Nämä teoriat ovat antaneet haastattelijoille velvoitteen kaivaa esiin totuus, ja siksi lasta tulee painostaa ja johdatella muun muassa vetoamalla muiden kertomaan: ”Kerro minulle, mitä olet kertonut äidille!”
Diagnostisiksi välineiksi kehiteltiin muun muassa piirroksia, kuvakirjoja, satuja, käsinukkeja sekä anatomisesti yksityiskohtaisia nukkeja. Seksuaalisen hyväksikäytön paljastamiseen tarvittavasta oheismateriaalista ja kirjallisuudesta kehittyi ilmeisen kannattava kaupallisuuden haara. Parempien puutteessa menetelmät levisivät kansainvälisten kongressien, ammattilehtien ja viidakkorummun välityksellä.
Näillä teoreettisilla käsityksillä ja välineillä on saatu esiin suuri määrä lasten seksuaalista hyväksikäyttöä, ja lastensuojelu voi olla tyytyväinen siitä, että menneet virheet on korjattu ja nyt ollaan kiitettävän valppaina. Todennäköisesti myös aitoja insestitapauksia ja perheen ulkopuolisia seksuaalisen hyväksikäytön tapauksia on paljastettu.
McMartinin oikeuskäsittelyssä haastattelujen nauhoitukset paljastivat, että haastattelut olivat olleet erittäin johdattelevia ja painostavia, koska lähtökohtana oli ennakko-olettama – aivan kuten Freudilla aikanaan22. Epävarmuutta herättääkin se, että kliinikkojen kehittämillä menetelmillä ei voida selvittää luotettavasti, onko hyväksikäyttö todella tapahtunut vai johtuvatko lasten antamat kertomukset käytetyistä tutkimus- ja haastattelumenetelmistä tai haastattelijan tulkinnoista.
Yhä suurempi joukko terapiatyöntekijöitä alkoi uskoa myös pedofiilirinkien harjoittamaan ritualistiseen hyväksikäyttöön. Tekijöitä väitettiin olevan Yhdysvalloissa jopa miljoona ja kulttien uhreja ja kadonneita lapsia kymmeniä tuhansia. Kulttimenoihin kuuluivat muun muassa kiduttaminen, elävänä hautaaminen ja kannibalismi. FBI tutki asian, muttei löytänyt todisteita. Sen vuoksi väitettiin, että myös FBI ja esimerkiksi Maailmanpankki olivat sekaantuneet asiaan ja suojelivat pedofiilejä23.
Englannissa usko ritualistiseen hyväksikäyttöön levisi laajalle. Clevelandissa otettiin 1980-luvun lopulla huostaan 121 lasta peräaukon diletaatiorefleksin perusteella, koska lastenlääkäri piti sitä merkkinä hyväksikäytöstä. Antropologi Jean La Fontaine teki vuonna 1994 perusteellisen selvityksen, jossa todettiin, että mitään todisteita väitetyistä rituaaleista ei ollut, mutta se ei juurikaan hillinnyt epidemiaa24.
Vuonna 1994 Newcastlessa kaksi päiväkotityöntekijää joutui epäilysten kohteeksi, kun yhden lapsen äiti väitti, että hänen poikaansa oli käytetty seksuaalisesti hyväksi. Muiden lasten vanhemmat hätääntyivät ja konsultoivat Clevelandin sosiaalityöntekijöitä. Lastenlääkäri tutki 60 lasta, joiden vanhemmat vaativat kaupungilta vahingonkorvauksia. Lastenlääkärin tutkimuksensa mukaan hyväksikäyttö oli tapahtunut. Myöhemmin hän tunnusti, ettei ollut löytänyt mitään lääketieteellistä todistetta.
Media tarttui tähänkin tapaukseen, ja maan alle menneiden epäiltyjen kuvat julkaistiin. Oikeus ei löytänyt näyttöä heidän syyllisyydestään, ja epäillyt nostivat myöhemmin kanteen viranomaisia vastaan. Asia sai ratkaisunsa heinäkuussa 2002 korkeimmassa oikeudessa Justice Eadyn tutkittua sen. Hän ei löytänyt lasten nauhoitetuista kertomuksista näyttöä hyväksikäytöstä. Eady ripitti päätöksessään ankarasti kaupungin palkkaamaa asiantuntijaryhmää ja lapsia tutkinutta lääkäriä tietojen vääristelemisestä. Hän määräsi aiheettomasti vainotuille ja maineensa menettäneille kantajille korkeimman mahdollisen korvauksen 200 000 puntaa. Oikeuden 700-sivuinen päätös on jännitysromaani25.
Englannista uskomukset siirtyivät Pohjoismaihin. Näyttävin päiväkotiskandaali tuli esiin Norjassa Bjugnin pikkukylässä, jossa levisi 1990-luvun alussa hysteria. Ihmiset alkoivat uskoa lasten kertomuksiin, joiden mukaan muun muassa paikallinen poliisipäällikkö oli päiväkodin työntekijöiden kanssa masturboinut ringissä ämpäriin. Asian selvittelyssä toimi neuvonantajana englantilainen Tilman Furniss. Lopuksi syytteeseen joutui yksi työntekijä, joka kuitenkin sai vapauttavan tuomion. Sosiaalinen elämä ei ole yhteisössä koskaan palannut ennalleen.
Kiintoisa yksityiskohta on, että kaikille epäillyille syytettyä lukuun ottamatta maksettiin kipukorvauksia aiheettomasta pidätyksestä. Saadakseen korvauksia syytetyn olisi tullut kyetä vapauttavasta tuomioistaan huolimatta osoittamaan olevansa 51 prosentin todennäköisyydellä syytön. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin antoi aikanaan Norjalle tuomion siitä, että syytettyä ei vahingonkorvausta käsiteltäessä kohdeltu syyttömänä26.
Ruotsin tunnetuin skandaali on ”paloittelumurha”, jossa kahta lääkäriä epäiltiin prostituoidun ritualistisesta paloittelusta, kannibalismista sekä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Tapauksen käsittely alkoi 1984 ja jatkuu mediassa edelleen. Sitä on pidetty ruotsalaisten feministien suurena esiinmarssina27 (esim. www mediemordet.com). Ruotsissa velloi 1990-luvun puolivälissä myös toinen ritualistiseen seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittynyt skandaali, jota poliisi selvitteli vuosia. Lopulta mitään näyttöä väitetyistä pedofiiliringeistä, lapsenmurhista ja kannibalismista ei löytynyt. Myös Tanskaan levisi päiväkotihysteria. Erään päiväkodin miestyöntekijä tuomittiin epämääräisin perustein seksuaalisesta hyväksikäytöstä, minkä tuloksena miestyöntekijät kaikkosivat päiväkodeista.
Merkittävin tapaus seksuaalisen hyväksikäytön julmuuksista paljastui Belgiassa 1996. Kaksi siepattua tyttöä oli kuollut vankityrmissään nälkään. Lasten hyväksikäyttö muuttui tuolloin järkyttäväksi todellisuudeksi. Lapsiin kohdistuvien tekojen herättämä pelko, inho ja raivo olivat levinneet jo aikaisemmin dramaattisten dokumenttien ja elokuvien välityksellä kaikelle kansalle. Nyt pedofiilisistä teoista saatiin pitävää näyttöä.
Hyväksikäytön muistojen palauttaminen
Lasten seksuaalisen hyväksikäytön lisäksi aikuiset alkoivat Yhdysvalloissa 1980-luvulta lähtien yhä enenevässä määrin terapiassa tai muutoinkin ”muistaa” joutuneensa lapsuudessaan läheistensä hyväksikäytön kohteeksi. Monet muistivat olleensa myös kulttien harjoittaman ritualistisen hyväksikäytön uhreja. Varsinainen läpilyönti oli vuonna 1988 julkaistu Bassin ja Davisin teos ”Rohkeus parantua”28. Se on kaikelle kansalle tarkoitettu oma-apuopas, jossa on pitkiä listoja oireista, joiden taustalla on lapsuusaikainen seksuaalinen hyväksikäyttö. Lukijoita kehotetaan kuvittelemaan, mitä olisi saattanut tapahtua, ja painotetaan, että jos epäilee olevansa hyväksikäytetty, vaikkei muistikuvia ole, se on merkki seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Ilmiö sai epidemian luonteen, kun media tarttui aiheeseen. Tunnetut tv-julkkikset paljastivat olleensa lapsena hyväksikäytön uhreja ja vasta nyt muistavansa kauheudet, joita olivat tuolloin kokeneet.
Elizabeth Loftus kuvaa, miten tämä prosessi on edennyt 1990-luvulta lähtien29. Ensin aikuiset lapset nostivat oikeudenkäyntejä vanhempiaan vastaan, jotka usein tuomittiin vankilaan. Syytteitä nostettiin myös lapsuuden ajan opettajia, sukulaisia ja lääkäreitä vastaan. Kyse oli usein saatananpalvontaan liittyvistä seksuaalirituaaleista ja hyväksikäytöstä vauvaiässä. Seuraavassa vaiheessa terapoidut tajusivat, että heille oli istutettu vääriä muistoja, minkä seurauksena he haastoivat terapeuttinsa oikeuteen vaatien miljoonien dollareiden korvauksia.
Usein terapoidut olivat terapeuttien kehotuksesta katkaisseet välinsä perheenjäseniinsä ja pyrkineet oikeusteitse jopa taloudellisesti tuhoamaan nämä. Seuraavassa vaiheessa syytetyt omaiset nostivat kanteita terapeutteja vastaan. Sen jälkeen alkoivat ”kuolleen isän” tapaukset, eli kanteita nostettiin kuolinpesiä vastaan esimerkiksi neljännesvuosisata sitten väitetyksi tapahtuneesta hyväksikäytöstä. Tuohon aikaan pantiin vireille myös oikeudenkäyntejä liikelaitoksia vastaan, kun ”uhri” muisti hyväksikäytön tapahtuneen McDonaldsin wc:ssä tai Karibian-risteilyllä. Vuonna 1995 Yhdysvalloissa tuomittiin 12 terapeuttia väärien muistikuvien istuttamisesta asiakkaan mieleen. Suurin korvaussumma oli 2,7 miljoonaa dollaria. Tämän vuosikymmenen puolella suurin korvaus on ollut yli 10 miljoonaa. Psykologien ja psykiatrien yhdistykset alkoivat myös varoitella jäseniään suggestiivisten haastattelumenetelmien tai muutoin epämääräisten terapiamuotojen käytöstä.
Insesti rantautuu Suomeen
Insestin käsite rantautui Suomeen 1980-luvun puolivälissä. Toki sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstö oli jo sitä ennen käynyt kansainvälisissä kongresseissa, joissa insesti oli paljon käsitelty aihe. Suomessa vierailivat luennoimassa englantilaiset Tilman Furniss ja Arnon Bentovim, joiden epätieteellisten tutkimusmetodien aiheuttamista skandaaleista on sittemmin saatu runsaasti näyttöä muun muassa Bjugnissa ja Münsterissä.
Suomessa tehtiin 1990-luvun puoliväliin mennessä useita insestiperusteisia huostaanottoja ja vanhempia, etenkin isiä, syytettiin. Myös huolto- ja tapaamiskiistoissa äidit alkoivat väittää isän käyttävän lastaan hyväksi, ja väitteestä tuli varsin tehokas keino isän poistamiseksi lapsen elämästä. Monesti ei ehkä ollut kyse muusta kuin julkisuuden levittämästä pelosta ja äidin halusta suojella lastaan. Lastensuojelu on näissä tilanteissa lähtenyt hanakasti tukemaan äitejä.
Yksi varsin selkeästi tahallinen pyrkimys vierottaa isä lapsistaan käsiteltiin Nurmeksen käräjäoikeudessa 1997. Tapaus on poikkeuksellinen siksi, että 182-sivuinen pöytäkirja on julkinen; siitä on poistettu vain asianosaisten tunnistetiedot. Poikkeuksellista on myös se, että puheenjohtaja Lasse Palsio ei jättänyt pienintäkään kiveä kääntämättä selvittäessään, mitä asiassa on pidettävä totuutena. Palsio toteaa, että lapsia haastatellutta psykiatria pidettiin maakunnan parhaana insesti-asiantuntijana. Lasten haastattelunauhoituksista ilmeni kuitenkin, että psykiatrin väitteet lasten kertomuksista olivat hänen omaa sepitelmäänsä30. Valitettavasti tapaus on edelleen harvinaisuus suomalaisen oikeuslaitoksen historiassa.
Seksuaalisen hyväksikäytön selvittelytyö tehtiin alkuaan perheneuvoloissa ja lastenpsykiatrian osastoilla hoitotyöhön tarkoitetuilla metodeilla. Tuohon aikaan lasten haastatteluja taltioitiin harvoin, ja lukuisissa tapauksissa tuomio annettiin pelkästään psykologin tai psykiatrin lausunnon ja tulkintojen perusteella. Lasten piirroksissa olevat puut muuttuivat fallos-symboleiksi, ja jostain levisi myös tieto, että esimerkiksi paljon mustaa ja punaista piirroksissaan käyttävät lapset olivat ilmeisesti hyväksikäytön uhreja. Lapsia leikitettiin anatomisilla nukeilla tai testattiin hiekkalaatikkotestillä (Erika). Lapsen käyttäytymisen ja leikkien sisällöstä pääteltiin, oliko hyväksikäyttö tapahtunut, vaikka lapsi ei nauhoituksissa maininnut hyväksikäytöstä mitään. Menettelytavat eivät ole näihin päiviin mennessä juurikaan muuttuneet.
Sariola on tehnyt yksityiskohtaisen analyysin yhdestä perheneuvolassa tutkitusta tapauksesta. Hän osoittaa, miten äidin antamat etukäteistiedot ohjasivat työntekijöiden tapaa haastatella lasta ja tulkita tämän puheita. Vaikka lapsi ei itse sanonut mitään hyväksikäytöstä kertovaa, oli johtopäätös kuitenkin hyväksikäyttöä varmentava. Tyttö oli esimerkiksi leiponut muovailuvahasta pötkylän, joka haastattelijan mielestä muistutti penistä. Johtopäätökset muotoiltiin tiedon siruista ja niiden tulkinnoista31.
Alla on referoitu yhdeksää oikeustapausta, joihin on liittynyt väitteitä seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Tapauksia pohtiessa voidaan päätyä siihen, että jos on herännyt epäily lapseen kohdistuneesta rikoksesta, kuten heitteillejätöstä tai kaltoin kohtelusta, tulee asia aina selvittää rikostutkinnan keinoin. Vähempi ei riitä takaamaan lapsen oikeusturvaa, koska hänen ensisijainen oikeutensa on asua omassa perheessään. Häntä ei tule traumatisoida perheestä erottamisella, ellei ole pitävää näyttöä siitä, että vanhemmat ovat hänelle vaaraksi. Psykiatrian, psykologian tai sosiaalityön keinoin ei voida eikä tule edes yrittää selvittää rikosta. Poliisinkin taidot näyttävät näissä tapauksissa olevan kovin satunnaisia.
Tapausselostuksista ilmenee, että sosiaalityöntekijät vilauttelevat insestikorttia tarpeen tullen yhtä menestyksekkäästi kuin lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta riitelevät äidit. Se että syytteessä ollut vanhempi todetaan rikosoikeudessa syyttömäksi väitettyihin tekoihin, ei muuta huostaanottotilannetta mitenkään. Hallintotuomioistuimille riittää sosiaalityöntekijän esittämä epäily.
Esimerkki 1. ”K. and T. v. Finland”
Tapaus alkoi sosiaaliviranomaisten käsittelyssä vuonna 1989. Perheen lapset J. ja M. otettiin huostaan 1993. Tapaus vietiin seuraavana vuonna Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen (EIT), jossa se sai jaoston ratkaisun huhtikuussa 2000. Valtion vaatimuksesta asia vietiin Suureen jaostoon ja ratkaistiin siellä kesäkuussa 200132.
Lasten äiti K. oli sairastanut skitsofreniaa ja ollut useita kertoja mielisairaalahoidossa. Vuonna 1993 hän odotti kolmatta lastaan J:aa ja kävi samaan aikaan kiistaa vanhimman lapsensa P:n huollosta tämän isän kanssa. Isän esitettyä epämääräisen insestiväitteen P:n huolto ja asuminen siirrettiin hänelle. J. otettiin kiireellisesti pakkohuostaan suoraan synnytyspöydältä, ja samaan aikaan tehtiin äidin synnytyksen vuoksi lastenkotiin sijoitetun viisivuotiaan M:n kiireellinen pakkohuostaanotto. Psykologin lausunnossa viitattiin mahdolliseen hyväksikäyttöön, kun M. oli päiväkodissa ollut aggressiivinen ja käyttänyt rivoja termejä. Tiedossa oli myös P:n huoltoon liittyvä hyväksikäyttöväite.
Sosiaaliviranomaiset velvoittivat J:n isän T:n muuttamaan pois perheen yhteisestä kodista voidakseen saada vauvan hoitoonsa. Hän suostui tähän ja sai vauvan hoidosta arvion 10+. Hän oli kuitenkin sallinut äidin salaa käydä katsomassa vauvaa, jolloin sekä J. että M. sijoitettiin sijaisperheeseen. Tapaamisia sallittiin erittäin harvoin ja vain valvottuina, ilman valituskelpoista päätöstä. Hallintotuomioistuimet hyväksyivät menettelyn eivätkä pitäneet lainvastaisena sitä, ettei perheen jälleenyhdistämistä edes harkittu. Perheeseen syntyi vielä yksi lapsi vuonna 1996, mutta häntä ei ole otettu huostaan.
Valtiovallan puolelta EIT:een selitettiin, että tapaaminen on vain lapsen — ei vanhempien — oikeus ja että lapset voivat halutessaan tasavertaisina aikuisina ottaa yhteyttä vanhempiinsa ja siten luoda normaalit perhesuhteet. EIT ei näitä selityksiä hyväksynyt, vaan Suomi tuomittiin perhe-elämän suojan loukkaamisesta. Grand Chamberin käsittelyssä valtiovallan edustaja yritti vedota pojan päiväkodissa tekemiin piirroksiin, jotka hänen mielestään todistivat hyväksikäytöstä. Tällaista todistelua ei kuitenkaan otettu vastaan asian tuolloisessa käsittelyvaiheessa.
Lapset ovat täysin vieraantuneet vanhemmistaan ja tavanneet sisaruksiaan vain muutaman kerran. P. tapasi J:n ensimmäistä kertaa 15-vuotiaana ja M:n tapaamisesta oli kulunut 10 vuotta. Viranomaiset nojautuivat lastenpsykiatrin käsitykseen siitä, että lapsia ei tule palauttaa kotiin ja tapaamisetkin tulisi sallia vasta kun he ovat murrosikäisiä.
Esimerkki 2. ”T. and others v. Finland”, eli ”Niko”
Tapaus alkoi sosiaaliviranomaisissa syksyllä 1990. Asia tuli vireille Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa vuonna 1995 ja päättyi siellä joulukuussa 200533.
Ensimmäinen julkisuuteen tullut insestitapaus oli ”Niko” vuonna 1993. Jutun käsittely alkoi vuonna 1990 ja päättyi lopullisesti vasta joulukuussa 2005 EIT:n päätökseen, jossa Suomi tuomittiin pitkittyneestä oikeudenkäynnistä. Muut viranomaisten menettelyt EIT hyväksyi kansallisen viranomaisen harkintavaltaan kuuluviksi, eli insestiin huostaanoton perusteena ei otettu kantaa. Viranomaisia vastaan käydyssä korvauskäsittelyssä perhe hävisi vuonna 1999 kaikki vaatimuksensa ja se tuomittiin korvaamaan kyseisten viranomaisten kaikki asianajokulut. Tätä koroilla kasvavaa summaa he eivät elämässään kykene maksamaan.
”Niko” oli viiden vuoden ikäisenä 1990 leikkinyt päiväkodissa pyllyleikkejä muiden lasten kanssa. Perhe joutui syyniin ja poika otettiin epäilyjen perusteella pakkohuostaan. Vanhemmat eivät saaneet tavata häntä ilman valvontaa yli kolmeen vuoteen. Sosiaalilautakunta teki isästä rikosilmoituksen ja hän joutui syytteeseen. Raastuvanoikeus tai hovioikeus ei löytänyt näyttöä rikoksesta. Tapauksesta tehtiin muutama tv-dokumentti ja aiheen ympärille kertyi kansanliike vastustamaan viranomaiskäytäntöjä. Vanhemmat tulivat omilla kasvoillaan julkisuuteen tv:ssä ja aikakauslehdissä vuonna 1993. Pitkän prosessin jälkeen lääninoikeus kotiutti pojan, kun hän oli ollut lastenkodissa kolme ja puoli vuotta. Kotiuduttuaan Niko kysyi äidiltään: ”Miks just mä oon se poika?”
Lapsen haastattelujen keskeinen elementti oli haastattelijan etukäteistieto siitä, millaiset vastaukset hän hyväksyy. Hänellä oli siis voimakas ennakko-olettama ja vakuuttuneisuus insestin tapahtumisesta. Rikosprosessissa hänen haastattelunauhoituksiaan oli 18 tuntia, loput olivat kadonneet. Psykiatrin kanssa tekemäänsä lausuntoon haastattelija kirjasi vakuuttuneisuutensa hyväksikäytön tapahtumisesta, vaikka Niko ei nauhoitusten analyysin perusteella tuottanut mitään varmennusta asiasta. Lausunnossa tukeuduttiin vähäisiinkin viitteisiin, jotka oli mahdollista tulkita todisteeksi hyväksikäytöstä.
Onnetonta kyllä haastattelija oli ruotsinkielinen ja nimeltään May. Poika tuli haastatteluissa vihaiseksi ja soitti leikkipuhelimella isälleen pyytäen häntä tulemaan vetämään Mayta turpaan, minkä psykologi tulkitsi merkityksessä ”maitoa turpaan” eli kyse oli oraaliseksistä. Ei riittänyt, että isää syytettiin, vaan myös Nikon alaikäisen veljen ja äidin väitettiin olleen mukana pojan raiskaamisessa. Terveydenhuoltohenkilöstön näkemyksen mukaan kyseessä oli sukupolvia kestänyt insesti, eli myös isoisä oli syyllinen. Kukaan henkilökunnasta ei tosin ollut tavannut häntä — eikä edes halunnut tavata.
Niko kävi kolme vuotta lasten psykoanalyysiin erikoistuneen terapeutin vastaanotolla kahdesti viikossa. Oikeudessa analyytikko esitti vakuuttuneisuutensa seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Hän perusti käsityksensä pojan uniin ja piirroksiin. Piirroksissa oli tikareita ja ampuma-aseita, jotka terapeutin mielestä olivat fallos-symboleita. Poika oli unista kertoessaan liittänyt yhteen pyllyn ja sammakon, mistä analyytikko päätteli anaaliyhdynnän tapahtuneen. Hänen käsityksensä mukaan molemmat vanhemmat ja tuolloin 15-vuotias isoveli pukeutuivat illan tullen reiällisiin kummitusvaatteisiin ja yksissä tuumin raiskasivat poikaa tämän ruumiinaukkoihin.
Vaikka isä oli vapautettu syytteistä, lastensuojeluviranomaiset esittivät kirjelmässään lääninoikeudelle, että isän ja myös äidin tuli tunnustaa, mitä he olivat lapselle tehneet, ja ottaa vastuu tekemisistään. Koska lapsella oli realiteettien taju tallella, häntä ei saanut asettaa tilanteeseen, jossa hän joutuisi kieltämään todellisuuden. Lapsi voitaisiin kotiuttaa vasta kun myöntämisen prosessi vanhemmissa alkaisi.
Voidaan tietenkin spekuloida sillä, mitä olisi tapahtunut, jos vanhemmat olisivat todella myöntäneet insestin. Tuskinpa oikeus olisi tuolloin hyväksynyt lapsen kotiuttamisen. Tunnustuksen kiristäminen ei eroa mitenkään inkvisitiolaitoksen menetelmistä. Spekuloida voidaan silläkin, miten realiteetintajuisia asiaa tutkineet viranomaiset ja terapeutit olivat.
Tapaukseen liittyy lukuisia kuriositeetteja, kuten se, että Stakesin asiantuntija päätteli papereiden perusteella insestin tapahtuneen. Hänen lausuntonsa mukaan isä oli koko tutkinnan ajan käyttäytynyt syyttömän tavoin, mutta koska hän oli mestaruustason shakinpelaaja, hän kykeni ennakoimaan tulevat siirrot. Ilmeisesti tämä tieto vakuutti asiantuntijan insestistä.
Lapsen haastatteluista teki lausekohtaisen, satoja sivuja käsittävän oikeuspsykologisen analyysin ruotsalainen oikeuspsykologi Lena Hellblom Sjögren. Hänen kysymyksensä oli: ”Hjälpte hjälparna Niko?” Lopputulema on, että mitkään viranomaisten toimet eivät auttaneet vaan päinvastoin vaaransivat pojan terveen kehityksen ja ihmissuhteet. Poikaa tutkineet psykologit ja psykiatrit eivät pystyneet ennakko-olettamansa vuoksi kuuntelemaan ja analysoimaan, mitä poika itse sanoi34.
Esimerkki 3.
Tapaus alkoi varhaiskeväällä 1995 ja päättyi kantelujen jälkeen vuonna 1999.
Yksitoistavuotias poika otettiin huhtikuussa 1995 huostaan insestiepäilyn perusteella. Juttu oli lähtenyt liikkeelle suvun joulunvietosta. Äiti ja poika nukkuivat isovanhempien parivuoteessa, ja lattialla nukkunut vanhemman veljen avovaimo oli pelästynyt kuullessaan vuoteesta merkillistä ääntä. Hän ei tiennyt, että pojalla oli tapana heijata itsensä uneen, vaan oletti äidin ja pojan välillä tapahtuneen jotain seksuaalista ja teki lastensuojeluilmoituksen. Poika otettiin huostaan ensi vaiheessa kouluaineen ja piirroksen perusteella, joissa ei ollut mitään seksuaaliseksi tulkittavaa, vaan poika kertoi aineessaan toivovansa saavansa koiranpennun. Piirroksessa oli hymyilevä koira. Psykologin mielestä oireellista ja hyväksikäyttöön viittaavaa oli se, että poika oli piirtänyt kuvaan myös itsensä mutta suhteessa koiraan erittäin pieneksi.
Lastensuojelu teki asiasta tutkintapyynnön poliisille, mutta poliisi ei katsonut aiheelliseksi viedä asiaa syyttäjälle. Poika siirrettiin tutkittavaksi kouluttavaan kasvatusneuvolaan, jossa hänelle tehtiin muun muassa Rorschach-testi. Oikeudessa psykologi todisti, että kortti 4 symboloi naisen sukupuolielintä. Poika oli assosioinut korttiin sanan ”drakula”, joten kyse oli äidin harjoittamasta seksuaalisesta väkivallasta. Psykologin mukaan pojan kiistäminen johtui siitä, että hän pyrki suojelemaan äitiään. Pojan haastatteluista ei äidin vaatimuksesta huolimatta tehty nauhoituksia, mitä perusteltiin pojan intimiteetin suojelemisella. Lääninoikeus kotiutti pojan vuoden 1996 alussa. Tämä saattoi olla ensimmäinen kerta, kun oikeuden jäsenille selvisi, millaisilla diagnoosivälineillä hyväksikäytön varmentamiseen oli päädytty.
Prosessin aikana äiti sai vatsahaavan ja laihtui 20 kiloa. Hän kärsi myös vakavista sydänoireista ja unettomuudesta. Poika pelkäsi kotiuduttuaan kaikkia ovelle kolkuttavia ja juoksi piiloon. Hän on nyt täysi-ikäinen eikä ole vieläkään unohtanut viranomaisten hänelle aiheuttamaa traumaa. Äidin kanneltua asiasta TEO:lle lastenpsykiatrian asiantuntija esitti, että äiti oli pitkään imettämällä erotisoinut poikansa. Asiantuntija ei tiennyt, että poika syntyi keskosena ja oli niin allerginen, ettei voinut syödä muuta kuin äidinmaitoa. Sen lisäksi kahden vuoden imetys ei ole mitenkään nykyisten tai silloisten ohjeiden vastainen – päinvastoin, sitä on suositeltu.
Esimerkki 4. ”H.K. v. Finland”
Tapaus alkoi sosiaaliviranomaisissa syksyllä 1994 ja tuli isän tietoon tammikuussa 1995. Asia tuli EIT:ssa vireille 1997 ja lopullinen päätös tuli EIT:ltä syyskuussa 200635.
Viisivuotias tyttö otettiin huostaan yksinhuoltajaisältään insestiepäilyn perusteella. Lastenpsykiatri oli haastatellut tyttöä vuonna 1995 käyttäen johdattelevaa, ennakko-olettamasta lähtevää menetelmää. Lapsi ei tuolloin tuonut esiin mitään insestiin viittaavaa, mutta lastenpsykiatri todisti oikeusistuimissa, että päivähoitajan sosiaalityöntekijöille kertoma masturbointi on merkki seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Haastattelut oli kuitenkin äänitetty, joten niistä oli mahdollista tehdä analyysi rikoskäsittelyä varten.
Lasta tarkkailtiin ja tutkittiin, mutta yhdessäkään lausunnossa ei arvioida sitä, miten tytön käyttäytymiseen oli vaikuttanut se, että hänet oli erotettu isästään ja siirretty useita kertoja sijaisperheestä toiseen. Lapsella oli isästä erottamisen jälkeen lastenkodissa monenlaisia oireita. Lastenpsykiatri tulkitsi niiden johtuvan siitä, että isä oli kaapannut lapsensa ja piilotellut häntä viranomaisilta liki vuoden. Psykiatrin käsityksen mukaan kaappauksen uhrit kärsivät posttraumaattisesta stressistä. Tyttö itse ei ollut kokenut minkäänlaista kaappausta vaan vietti nuo kuukaudet isoäitinsä kanssa ilman stressitekijöitä.
Rikostuomioistuimet eivät löytäneet näyttöä rikoksesta. Meni kuitenkin 8 vuotta, ennen kuin lastensuojelu palautti tytön 13-vuotiaana isälleen. EIT antoi tuomionsa siitä, ettei viranomainen ollut tehnyt valituskelpoista päätöstä siirtäessään tytön pois isältään, sekä siitä, ettei tapaamisrajoituksista annettu valituskelpoisia päätöksiä. Hyväksikäyttöön huostaanoton perusteena EIT ei ottanut kantaa vaan katsoi näiden toimien kuuluvan kansallisen viranomaisen harkintavaltaan.
Haastattelin tytön, kun hän oli 11-vuotias. Hän sanoi minulle pontevasti, ettei halua olla mikään lastenkotilapsi jonka on pakko käydä terapiassa, vaan hän haluaa asua kotonaan, eikä hänen päässään ole mitään vikaa. Valtiovallan puolelta kuitenkin väitettiin EIT:lle, että toimet perustuivat lapsen näkökulmaan. Kohtuudella voidaan sanoa, että tytölle oli lastensuojelun toimin luotu terapian tarpeessa olevan lastenkotilapsen identiteetti, jota hän inhosi.
Esimerkki 5. ”R. v. Finland”
Tapaus alkoi sosiaaliviranomaisissa vuonna 1992. Se vietiin EIT:een vuonna 1996 ja päättyi EIT:n tuomioon toukokuussa 200536.
Viisivuotias poika otettiin huostaan isältään tämän ”kasvatuskyvyttömyyden” vuoksi ja sijoitettiin lastenkodin kautta sijaisperheeseen. Lastenkodissa epäiltiin insestiä, kun poika oli ikävissään hiplannut pippeliään. Tästä oli rangaistu laittamalla siihen pyykkipoika. Poikaa oli kuritettu kiroilusta pesemällä suu saippualla. Isä ei lastenkodissa saanut pitää poikaa sylissä insestiepäilyn takia. Valvomattomia tapaamisia ei sallittu.
Isä vaati jatkuvasti lasta palautettavaksi, mutta lastensuojelu vetosi lastenpsykiatrin toistuviin lausuntoihin, joiden mukaan isä ei ollut riittävän kyvykäs kasvattaja. Lastenpsykiatri kirjoitteli lausuntoja isää edes tapaamatta. Sosiaalityöntekijät kirjasivat, että poikaa ei tulla koskaan kotiuttamaan eikä insestiäkään ole suljettu pois.
Isän ja pojan tapaamisia rajoitettiin laittomasti kolmen vuoden ajan. Asiamies sai rajoittamisesta valituskelpoisen päätöksen vasta kun vetosi istuvaan oikeusministeriin, jonka kautta Eduskunnan oikeusasiamiehen toimisto otti yhteyttä kunnan sosiaalijohtajaan. Tämän seurauksena tapaamiset vähennettiin puoleen. Valtiovallan puolelta esitettiin EIT:lle, ettei rajoituksia tule ottaa käsittelyyn, koska asia hoitui kiitettävästi kansallisella tasolla oikeusasiamiehen interventiolla.
Lasta itseään ei koko prosessin aikana haastateltu, vaan häntä ”tarkkailtiin”. Hänen oireilunsa syitä ei koskaan arvioitu ottamalla huomioon viranomaisen interventioiden vaikutusta. Murrosiässä poika oireili voimakkaasti ja joutui useita kertoja mielisairaalaan, josta hänet siirrettiin 18-vuotiaana nuorisokotiin. Hän ei palannut sen koommin sijaisperheeseen tai isälleen. Tietenkään ei voida tietää, miten pojan elämä olisi mennyt, jos hän olisi saanut asua isänsä kanssa. Se ei olisi kuitenkaan missään nimessä voinut mennä tätä huonommin, vaikka hänet oli otettu valtiovallan hyvään huomaan.
EIT katsoi, että viranomainen oli loukannut ihmisoikeussopimusta päättäessään, ettei lasta pyritä kotiuttamaan. Tuomio tuli myös tapaamisten laittomasta rajoittamisesta. Isä ei hyväksynyt sitä, että valtio velvoitetaan maksamaan hänelle kompensaatiota perhe-elämän menettämisestä, vaan totesi sellaisen vain muistuttavan häntä vääryyksistä, joiden kohteeksi hän oli joutunut.
Esimerkki 6.
Tapaus alkoi lapsen huostaanotolla helmikuussa 2002. Rikosoikeuden käsittely päättyi HO:ssa tuomitsematta jättämiseen joulukuussa 2004. Lapsen huostaanotto ja tapaamisten rajoitukset jatkuvat.
Yksinhuoltajaäidin 5-vuotias poika otettiin kiireellisesti huostaan, kun päiväkodissa epäiltiin pojan joutuneen äitinsä seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi, koska hän leikki pyllyleikkejä muiden lasten kanssa. Lisäksi hänellä oli kehitysviivästymä ja hän oli aggressiivinen.
Keskussairaalan haastattelussa poika kiisti toistuvasti kenenkään koskeneen häneen. Poika oli innostunut siivoamisesta ja halusi pitää kumihansikkaita, ja oli päiväkodissa kertonut, että äitikin pitää kumihanskoja ja että he olivat hommailleet yhdessä. Äidin kertoman mukaan hän oli värjännyt tukkaansa ja antanut väripakkauksessa olleet hanskat myös pojalle. Pojan kertoman mukaan he olivat äidin kanssa pesseet ikkunaa, kun siihen oli roiskunut väriä.
Poika tunnusti kaivaneensa omaa pyllyään hanskat kädessä oman sängyn alla, ettei äiti näe. Haastattelija ei suostunut kuulemaan lapsen kiistoja vaan väitti pojan edellispäivänä sanoneen, että äiti oli kosketellut pyllyä. Tähän 5-vuotias tivahti: ”Enkä sanonut, sen sä kuulit väärin.” Haastattelija ei reagoinut tähänkään vaan jatkoi omalla linjallaan. Poika tuli vihaiseksi ja hyökkäsi haastattelijan kimppuun klemmari kädessään. Lausunnon mukaan pojan aggressio johtui siitä, että käsiteltävä aihe oli hänelle niin vaikea.
Syyttäjä vaati äidille yhdeksän vuoden ehdotonta vankeusrangaistusta. Käräjäoikeudessa tuomiota ei tullut äänin 2-2; puheenjohtaja olisi tuominnut äidin. Hovioikeus ei muuttanut päätöstä. Poika on edelleen huostassa ja sijoitettuna perhekotiin. Sukulaisten tapaamisia on rajoitettu ankarasti. Prosessi huostaanotosta ja tapaamisten rajoituksista jatkuu hallinto-oikeudessa.
Esimerkki 7.
Tapaus alkoi elokuussa 2003, eikä kaikkiin kanteluihin ole vielä saatu ratkaisua lokakuussa 2006.
Elokuussa 2003 uusmaalaisessa pikkukunnassa asuvan perheen oveen koputti kaksi sosiaalityöntekijää. He ilmoittivat äidille, että perheen 3-vuotias tytär on otettu pakkohuostaan perhepäivähoitajan insesti-ilmoituksen perusteella ja siirretty asumaan tämän luo. Samalla tapaamiset kiellettiin ilman valituskelpoisia päätöksiä ensin lyhyiksi, sitten pidemmiksi ajoiksi. Isä sai ensimmäisen kerran tavata tytärtään sairaalan tutkimusosastolla noin neljä kuukautta huostaanotosta.
Perhepäivähoitaja, joka oli aikaisemminkin tehnyt insesti-ilmoituksia hoidossaan olleista lapsista, kertoi tytön olevan itkuinen ja masturboivan. Hän väitti tytön sanoneen, että hänet sidotaan kiinni ja hänestä otetaan valokuvia. Päivähoitajan mukaan tyttö myös pelkää kameroita eikä halua mennä kotiin. Vanhemmat tai isovanhemmat eivät olleet huomanneet tytön masturboivan tai itkeskelevän kotona ja luonnehtivat häntä poikkeuksellisen reippaaksi lapseksi. Joudutaan kysymään, mikä päivähoidossa mahtoi aiheuttaa väitetyn käyttäytymisen.
Poliisi tutki asian ja oli sairaalan tekemien tutkimusten ja lausuntojen perusteella sitä mieltä, että sekä isä että äiti olivat syyllistyneet rikokseen. Tosin sen koommin sairaala kuin poliisikaan eivät osanneet yksilöidä, millaisesta hyväksikäytöstä oli ollut kyse. Sairaalan haastatteluissa tytöltä kysyttiin valokuvaamisesta ja narulla sitomisesta sekä siitä, oliko paikalla muita kuin isä ja äiti. Ehkä siis oletettiin, että kyseessä olisi lapsipornoa tuottava pedofiilijoukko.
Asiaa tutkinut ja lasta haastatellut sairaala oli muodollisesti käyttänyt apunaan Stakesin ohjeita37. Lapsen haastattelunauhoitukset kuitenkin paljastivat, ettei ohjeistusta ollut lainkaan ymmärretty vaan käytössä olivat ennakko-olettamasta johtuvat johdattelevat ja painostavat metodit, joilla haluttiin varmentaa päivähoitajan kertomat asiat.
Tytön haastattelussa oli mukana psykologin lisäksi lastenpsykiatri. Hän oli varustautunut narulla, jolla psykologi yritti saada tyttöä näyttämään psykologin jaloista, mistä kohdasta häntä itseään oli sidottu. Tutkimusvälineinä käytettiin lisäksi nukkekotia, jolla tytön olisi tullut ”leikkiä, että tämä on isä, tämä äiti ja tämä sinä itse”. Lasta pommitettiin jatkuvasti kysymyksillä ”kuka on satuttanut?”, ”mihin sattui?”, ”mihin teki kipeää?”, joihin hän ei osannut vastata mitään. Lausunnossa viitattiin myös siihen, että lapsi ei halunnut kotiin. Kyseinen väite on psykologin ennakko-olettamasta johtuva väärintulkinta siitä, mitä lapsi itse haastattelussa sanoo.
Sairaalan lausunnossa esitettiin joukko vaihtoehtoisia hypoteeseja, muttei yksilöintiä siitä, mitkä seikat tukisivat tai sulkisivat pois muut kuin hyväksikäyttöä tukevat hypoteesit. Hyväksikäytön varmentumista osoitti tytön käyttäytyminen. Haastattelujen lisäksi tehtiin niin sanottu MIM-vuorovaikutusarvio (Marschac Interaction Method) siitä, miten vanhemmat toimivat testitilanteessa lapsensa kanssa. MIM ei ole tieteellisesti testattu tutkimusmenetelmä, ja sillä pyritään arvioimaan, missä vanhemmat tarvitsevat tukea vanhemmuudelleen. Testissä vanhempi ja lapsi esimerkiksi syöttävät toisilleen rusinoita ja vaihtavat hassuja hattuja.
Arvio tehtiin lapsen olleen erotettuna vanhemmistaan neljä kuukautta. Vanhemmat olivat tilanteesta erittäin stressaantuneita, kun käynnissä oli heihin kohdistuva rikostutkinta lapsen seksuaalisesta pahoinpitelystä. Vanhempien ja lapsen vuorovaikutustilanteita seurannut psykologi kiinnitti huomiota siihen, että äiti oli vähäpuheinen ja isän ja lapsen välisessä tilanteessa oli jännittynyt tunnelma. Lausunnossa huomautetaan myös, että äidin ja lapsen väliltä puuttui läheinen kontakti. Ohjeissa kuitenkin määrätään, että vanhempi ja lapsi istuvat omilla tuoleillaan. Sairaalan lausunnossa tuettiin näillä subjektiivisilla tulkinnoilla käsitystä siitä, että hyväksikäyttö oli tapahtunut. Tutkinnan jälkeen lapselle tehtiin testejä, joissa todettiin hänen kärsivän traumasta. Hänelle suositeltiin pitkäaikaista terapiaa. Viranomaisen intervention vaikutusta vanhempien tai lapsen käyttäytymiseen ei arvioitu.
Asia eteni syyttäjälle, joka pitkän kädenväännön jälkeen teki syyttämättäjättämispäätöksen päivää ennen kuin asia tuli hallinto-oikeuden käsittelyyn. Hallinto-oikeus poikkeuksellisesti määräsi lapsen välittömästi kotiutettavaksi. Ratkaisu saattoi johtua siitä, että asiantuntijajäsenenä oli uutta tutkimusohjeistusta laatineen työryhmän puheenjohtaja.
TEO antoi lasta johdattelevasti haastatelleelle nuorelle psykologille huomautuksen vastaisuuden varalle. Myös haastatteluissa mukana ollut psykiatri sai vaisun huomautuksen, vaikka häntä oli jo aikaisemminkin huomautettu vastaavasta menettelystä.
Unohtavatko suomalaiset?
Käytössäni olevien oikeustapausten tai sanomalehtitietojen valossa seksuaalisen hyväksikäytön repression ja muistiin palauttamisen tapauksia ei ole meillä käsitelty oikeudessa. Tiedossani on yksi tapaus, jossa Yhdysvalloissa asuneet sisarukset yrittivät saada syyttäjän ajamaan Suomessa kannetta noin 40 vuoden takaisista teoista, mutta syyttäjä ei tähän lähtenyt jo pelkästään rikosten vanhentumissäädösten vuoksi.
Tiedossani oleva ”Taiwanin tapaus” vuodelta 1997 ei puolestaan koskenut rikosjuttua, vaan paikallinen syyttäjä ja valtakunnansyyttäjä olivat päätyneet siihen, että näyttöä rikoksista ei ollut. Suomen Lähetyskoulun rehtori oli erotettu kahden Yhdysvalloissa opiskelleen ja traumaterapiassa muistonsa palauttaneen naisen syytösten vuoksi. Toinen naisista kuvasi ritualistisia vastasyntyneen murhia, joihin hän oli osallistunut. Irtisanomiskiista sovittiin oikeuden ulkopuolella, mutta ennen sitä olin saanut kaiken poliisitutkintamateriaalin käyttööni mahdollista oikeudenkäyntiä varten.
Vuonna 2001 Suomen Kuvalehti lämmitti tarinan ”uhrien” näkökulmasta, ja asiassa käytiin sen jälkeen oikeutta kunnianloukkauksesta. Oikeudenkäyntimateriaaleista löytyi suomalaisen ”asiatuntijaryhmän” lausunto, jossa esitetään vankka usko repressioon ja ”ruumiin muistiin”. Aineellisia faktoja ei kuitenkaan tuotu esiin vaan suositeltiin, että ”uhrit” saavat tarvitsemaansa terapiaa.
Suomessa on pieniä ryhmittymiä, jotka ovat kiivailleet repressoituneiden muistojen puolesta ja jotka käyttävät kyseenalaisia hoitomuotoja. Media ei kuitenkaan ole tarttunut aiheeseen, vaikka Yhdysvalloista onkin tulvinut kirjallisuutta ja filmejä, joissa hyväksikäytön muistojen palauttamista dramatisoidaan. Suomessa ei näytä, ainakaan lehtipalstojen perusteella, innostutun myöskään monipersoonallisuushäiriöstä, niin dramaattinen ja kiinnostava kuin se onkin. Meillä julkaistiin jo vuonna 1975 käännöskirja ”Sybil”, jonka päähenkilöllä oli 19 sivupersoonaa38. Aiheesta tehtiin myös elokuva. Yksi saman sarjan teoksia oli ”Jänis ulvoo”39. Sen päähenkilöllä oli liki sata sivupersoonaa, joista hän ei ilman terapiaa tiennyt mitään. Taustalla oli tässä, kuten Sybilissäkin, uskomus hyvin varhaisen lapsuuden seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
Ritualistisen hyväksikäytön väitteet eivät myöskään ole levinneet Suomeen, vaikka meillä on huhuttu pedofiiliringeistä. Tällaiset uudet muotidiagnoosit saapuvat Suomeen ilmeisen hitaasti, ehkä osin kielimuurin vuoksi. Kenties aallot ovat myös jo alkaneet kääntyä Yhdysvalloissa ennen kuin saavuttavat Suomen. Tai ehkä kukaan ulkomainen guru ei ole psykiatrien koulutuksessa luennoinut näistä aiheista. Käytössäni olevissa lukuisissa suomalaistapauksissa psykologien ja psykiatrien lausunnoissa ei ole myöskään suoranaisesti vedottu repressioon tai dissosiaatioon, mutta toki Suomesta löytyy useita tapauksia, joissa nuoren, psyykkisesti hauraan henkilön syytökset näyttävät syntyneen terapian tai muun tukihenkilötoiminnan tuloksena.
Mark Pendergrast valottaa näitä tapauksia laajasti eri näkökulmista11. Max Scharnberg kuvaa ja analysoi vastaavia ruotsalaisia tapauksia. Hän toteaa, että yksi tärkeimmistä kysymyksistä on se, onko teko fyysisesti mahdollinen, ja toteaa, että ihmisiä on lähetetty vankilaan teoista, joita yksikään inhimillinen olento ei kykenisi suorittamaan40.
Myös suomalaisissa tuomioistuimissa on kuunneltu hämmästyttävillä fantasia-elementeillä somistettuja kertomuksia. Tuntemissani oikeustapauksissa nuoret tytöt kertovat esimerkiksi olleensa isän ja isoisän juoppoporukalle antamina korttipelin palkintoina. Myös isoäidit ovat osallistuneet orgioihin. Eräässä tapauksessa 13-vuotias tyttö väitti muistavansa, miten isä harjoitti hänen kanssaan suuseksiä hänen ollessaan 3-vuotias. Tyttöä oli asiakirjoissa kuvattu erittäin temperamentikkaaksi. Ihmetyttämään jää, missä asennossa teot olisivat tapahtuneet, millä keinoin isä olisi saanut lapsen suun auki ja miten hän ylisummaan olisi rohjennut työntää peniksensä tällaisen kiukkupussin urtavaksi.
Ongelmana näyttää olevan se, että seksuaaliset teot ovat niin iljettäviä, etteivät tuomioistuinten jäsenet suostu edes kuvittelemaan, ovatko kuvaillut teot käytännössä edes mahdollisia.
Esimerkki 8. ”E.H. v. Finland”
Tapaus alkoi toukokuussa 1995. Käräjäoikeus tuomitsi miehen maaliskuussa 1997. HO ei muuttanut päätöstä kesäkuussa 1998, eikä KKO antanut muutoksenhakulupaa joulukuussa 1998. Asia vietiin EIT:een vuonna 2000, ja EIT antoi tuomion maaliskuussa 2006. Asiaa ei otettu käsittelyyn.41
Murrosikäinen, psyykkisesti häiriintynyt poika kertoi luokkaretken aikana tovereilleen erään luokkatoverin isän raiskanneen hänet edellisenä yönä muiden lasten nukkuessa samassa huoneessa. Kun poikaa puhutettiin ja vaadittiin lääkärintarkastukseen, hän peruutti syytöksensä ja pyysi anteeksi. Koulun alkaessa syksyllä hän kuitenkin rehvasteli kertomuksillaan, ja hänet lähetettiin perheneuvolan tutkimuksiin.
Perheneuvolan psykologi haastatteli poikaa parikymmentä kertaa ja päätyi siihen, että poika on hyväksikäytön vuoksi niin ahdistunut ja aggressiivinen, ettei kyennyt puhumaan asiasta ja antamaan selkeää kuvausta. Haastatteluja ei nauhoitettu ja psykologin lausunto oli hyvin suppea todeten vain johtopäätöksen hyväksikäytöstä. Poikaa yritettiin kuulla oikeudessa, mutta hän poistui kesken kuulemisen.
Poika joutui sittemmin mielisairaalahoitoon monenlaisten psyykkisten oireiden vuoksi. Luokkatoverit todistivat, että poika tapasi kertoilla monenlaisia perättömiä seksijuttuja. Sairaalan psykiatri yhtyi psykologin tulkintoihin pojan oireiden merkityksestä, ja käräjäoikeus tuomitsi miehen. HO:ssa poikaa ei kuultu, koska hän oli psykiatrin lausunnon perusteella liian sairas. Oikeuspsykiatri oli tutkinut hyväksikäytöstä syytetyn miehen eikä löytänyt merkkejä homoseksuaalisuudesta tai pedofiilisistä taipumuksista. Oikeudessa kuultiin myös kahta oikeuspsykologian asiantuntijaa, jotka kävivät läpi keskeisen tutkimustiedon lapsen haastattelun metodeista ja oireiden yhteydestä hyväksikäytön todistamiseen. Puolustus yritti oikeudessa käsitellä sitä, miten pojan väittämät anaaliraiskaukset, ketjuilla sitomiset ym. olisivat olleet käytännössä mahdollisia. Tällaista todistelua oikeus ei halunnut kuulla vaan tyytyi hieman alentamaan käräjäoikeuden antamaa vankeusrangaistusta.
HO:n esittelijän mielestä näyttöä rikoksesta ei ollut ja asian selvittämisessä oli lukuisia puutteita. Esimerkiksi pojan terveystietoja ei ollut vaatimuksesta huolimatta saatu puolustuksen käyttöön. Tuomio kuitenkin tuli, eikä KKO antanut muutoksenhakulupaa tai suostunut käsittelemään asiaa myöskään tuomion purkuna. EIT totesi asian huonosti perustelluksi ja päätyi siihen, että sitä ei oteta käsittelyyn.
Esimerkki 9.
Tapaus alkoi lastensuojelussa vuonna 1997 ja on auki hovioikeudessa syksyllä 2006.
Tässä tapauksessa psyykeltään hauras murrosikäinen tyttö haki luokkatovereiltaan huomiota vihjaamalla synkkään salaisuuteensa. Belgian pedofiiliskandaali oli juuri nostattanut suuren tunnemyrskyn myös Suomessa, ja luokkatoverit tekivät tytöstä lastensuojeluilmoituksen. Sosiaalityöntekijät selvittelivät asiaa, mutta vasta noin vuoden kuluttua vanhemmille vihjattiin, mistä oli kyse. Äiti velvoitettiin muuttamaan lasten kanssa pois kodistaan ja tekemään miehestään rikosilmoituksen tyttären seksuaalisesta pahoinpitelystä. Äiti muutti, muttei tehnyt vaadittua ilmoitusta, koska tyttö ei suostunut kertomaan hänelle mitään eivätkä sosiaalityöntekijätkään osanneet kertoa, mitä olisi tapahtunut.
Tyttö oli useita vuosia psykiatrisessa hoidossa ja yksilöterapiassa. Hän teki isästään rikosilmoituksen vuonna 2002. Tekojen väitettiin tapahtuneen vuosina 1994–1998. Isä kykeni oikeudessa osoittamaan, etteivät teot olleet fyysisesti mahdollisia, mihin seikkaan syyttäjä ei ollut kiinnittänyt huomiota. Keväällä 2005 käräjäoikeus totesi, ettei näyttöä rikoksista ollut. Asia oli tulossa hovioikeuteen syksyllä 2006. Muutamia viikkoja aikaisemmin tyttö, joka ei ollut vuoteen käynyt terapiassa, perui syytteensä. Hän ei ollut tiennyt, miten olisi murrosikäisenä kiistänyt väitteet, joita luokkatoverit olivat esittäneet ja joita terapeutit ja tukihenkilöt halusivat häneltä kuulla. Ristiriita, johon murrosikäinen oli joutunut omantuntonsa ja viranomaisten uskomusten välillä, on hyvinkin ollut tekijä, joka edesauttoi hänen mielenterveytensä pitkäaikaista murtumista.
Tapaus osoittaa, miten ehdottoman välttämätöntä on, että viranomaiset tekevät kaikkensa selvittääkseen aineellisen totuuden niin pitkälle kuin on mahdollista. Peloilla, uskomuksilla ja luuloilla tuhottiin tämän perheen elämä kymmeneksi vuodeksi, ja mahdollisesti ajettiin nuori, hauras ihminen psykoosiin. Tarkoitus tietenkin oli pelkästään auttaa.
Tytön peruutuksen kuultuaan syyttäjä uhkasi häntä vankeustuomiolla väärien tietojen antamisesta sekä kaikkien kulujen korvaamisella. Myös terapeutti varoitti tytön lähteneen väärälle tielle; vaivalla saavutetut terapian tulokset valuisivat nyt hukkaan. Tulevaisuus näyttää, miten asia saadaan päätökseen. Kuriositeettina mainittakoon, että kyseessä on sama terapeutti, joka piti Nikon tapauksessa isän shakinpeluutaitoa yhtenä osoituksena syyllisyydestä.
Pieni annos suomalaista tilastotietoa
Lapseen kohdistuneesta jonkin asteisesta haureudesta annettiin 1980-luvulla Suomessa 30–40 eriasteista tuomiota vuosittain. Selvitystä rangaistukseen johtaneiden tekojen luonteesta ei tuolta ajalta ole. Lastensuojelun keskusliitto julkaisi vuonna 1984 viranomaiskartoituksen siitä, paljonko seksuaalisen hyväksikäytön epäilyjä oli tullut sosiaali- ja terveydenhuollon tietoon. Vuonna 1983–84 niitä oli 222, eli runsas sata vuodessa42. Vuonna 1990 Lastensuojelun keskusliitto julkaisi laajan haastattelututkimuksen lasten seksuaali- ja väkivaltakokemuksista43. Tutkimuksessa paljastui, että isien ja isäpuolten tyttäriin kohdistama seksuaalinen ahdistelu oli harvinaista, isien vielä harvinaisempaa kuin isäpuolien. Vain 0,5 prosenttia tytöistä raportoi tällaisista kokemuksista, ja yhdynnästä isän kanssa raportoi kaksi tyttöä 10 000:sta. Kenen tahansa taholta tapahtunut ahdistelu, joka ei liittynyt nuorten seurustelusuhteisiin, oli myös melko harvinaista, 7 prosentin luokkaa, ja 70 prosenttia siitä kohdistui 14 vuotta täyttäneisiin tyttöihin. Pojilla ahdistelusta runsaat 80 prosenttia kohdistui 14 vuotta täyttäneisiin, ja 0,5 prosenttia raportoi aikuisen miehen ahdistelleen heitä.
Nämä tulokset eroavat merkittävästi maailmalla eri metodein tehdyistä tutkimuksista, joissa valtaosan naisista on väitetty tulleen seksuaalisesti ahdistelluiksi. Tällaisiin tuloksiin on päästy laskemalla mukaan melkein mikä tahansa, esimerkiksi suuteluyritys. Sariolan tulokset kuitenkin vastaavat hyvin tutkimuksia, jotka on tehty tarkoin tieteellisin luokituksin.
Vuosina 1990-1995 poliisille tuli vuosittain lapseen kohdistuneen haureuden tutkintoja noin 30044. Epäilyjen määrä on viimeisen vuosikymmenen aikana kolminkertaistunut. Poliisin tietoon tulleita epäilyjä oli vuonna 2000 noin 500 ja viisi vuotta myöhemmin jo 94645. Trendi on ollut kaiken aikaa nouseva, vaikka luvut eivät ole täysin vertailukelpoisia vuonna 1999 voimaan tulleen rikoslain muutoksen vuoksi.
Epäilyjen lisääntyminen 1990-luvun jälkipuoliskolla saattaa osittain selittyä Belgian pedofiiliskandaalilla. Ennen sitä Ylen leikearkistosta löytyy 1990-luvulta vuosittain vain muutamia kymmeniä lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevia leikkeitä ja tv-ohjelmia. Vuonna 1996 lehtileikkeitä oli 160 ja aihetta käsitteleviä tv-ohjelmia runsaat 6046. Asiasta tuli mediassa todella korkean luokan tapaus, eikä se voinut olla vaikuttamatta tavallisiin kansalaisiin eikä myöskään viranomaisiin ja tuomioistuimiin.
Oikeuspsykologinen tieto Suomessa
Sosiaalihallitus ja Lääkintöhallitus julkaisivat vuonna 1986 ensimmäiset ohjeet lapsen seksuaalisen hyväksikäytön selvittelystä47. Ne olivat sisällöltään niukat ja perustuivat suurelta osin voimassa olevan lain tulkintaan.
Vuonna 1994 Kölnin yliopiston oikeuspsykologian professori Uno Undeutsch vieraili Suomessa Lastensuojelun Keskusliiton kutsusta. Hän oli 1950-luvun alussa luonut raamit saksalaisissa oikeusistuimissa käytössä olevalle oikeuspsykologiselle tutkintamenetelmälle48. Vuonna 1995 Vantaan täydennyskoulutuskeskus kutsui hänet viikon kestävän koulutuksen luennoijaksi. Hän toimi asiantuntijana muun muassa Münsterin päiväkotiskandaalissa, jossa Tilman Furniss oli koonnut vanhemmat yhteen selvittämään päiväkodissa väitetyksi tapahtunutta hyväksikäyttöä. Lopulta kaikki syytteet työntekijöitä vastaan hylättiin.
Suomessa kaivattiin uusittuja ohjeita, ja niitä valmisteltiin Stakesiksi muuttuneessa sosiaalihallituksessa. Undeutschin vuoden 1994 seminaarin myötä Stakesin julkaisemiin uusiin ohjeisiin ”Lapsen seksuaalisen riiston tutkimus ja hoito”49 tuli lyhyt maininta siitä, että lapsen seksuaalisen hyväksikäytön selvittelyssä on asetettava 0-hypoteesi ja testattava vaihtoehtoisia hypoteeseja. Ohjeissa muun muassa suositeltiin lasten testaamista, millä ei kuitenkaan tarkoitettu sitä, että testeillä voitaisiin paljastaa rikoksia. Kun testit kuitenkin olivat tuolloin liki ainoita lapsia tutkivien yksikköjen diagnostisia välineitä, niitä ymmärrettävästi käytettiin lapsen oireiden syiden selvittelyyn.
Stakesin ohjeet oli suunnattu pelkästään sosiaali- ja terveydenhuollolle, ja tavoitteena oli lapsen ja perheen hoidon sekä terapian tarpeen arviointi. Jälkikäteen on syytä todeta, että ohjeet jättivät rikoksen tutkinnan keskeiset menettelyt eli lapsen omien havaintojen selvittämisen henkilöille, joilla ei ollut koulutusta rikoksen selvittämiseen, jos kohta poliisinkin ammattitaito lapsen haastattelussa oli tuolloin ja on edelleenkin satunnaista.
Vaikka tutkimuksia lasten johdattelun vaikutuksesta kertomuksen luotettavuuteen on tehty vuodesta 1900, tätä tutkimusperinnettä ei Suomessa ole tunnettu. Harvoina kriittisinä lähteinä olivat Lastensuojelun keskusliiton selvitykset42, 43 sekä Lastensuojelun keskusliiton vuonna 1993 julkaisema artikkelikirja ”Miten auttaa lasta”50. Ne eivät näytä käytännön työntekijöitä kovinkaan paljon auttaneen. Heillä oli edessään uusi, monimuotoinen ongelma, jonka hoitamiseen julkaisut eivät antaneet yksityiskohtaista ja käytännöllistä työvälineistöä. Yleisyyslukujen ja 0-hypoteesin ottamista selvittelytyön teoreettiseksi lähtökohdaksi ei annetuissa ohjeissa riittävästi kirkastettu.
Tuohon aikaan toki julkaistiin käännöskirjallisuutta ja eri ammattialojen lehdissä oli hyväksikäyttöä koskevia kliinikkojen kirjoituksia, mutta lapsen haastattelun laatuun ja johdatteluun ei kiinnitetty riittämiin huomiota eikä käytännön ohjeita neutraalin haastattelun tekemiseen ollut tarjolla. Vuosien varrella on joissakin yliopistoissa ollut alan koulutuksia, ja sosiaali- ja terveysalan oppilaitoksessa on käsitelty seksuaalista hyväksikäyttöä, mutta näiden luentojen sisällöstä ei ole tarkempaa tietoa.
Psykologiliitto antoi ammattikunnalle vuonna 2000 omat, oikeuspsykologisiin periaatteisiin perustuvat ohjeensa51, ja Lääkäriyhdistys Duodecim omat ohjeensa vuonna 200152. Åbo Akademin ohella myös Sexpo-säätiö on antanut seksuaalisen hyväksikäytön tutkimusmetodien ongelmallisuuteen keskittyvää koulutusta ennen vuoden 2003 Stakesin uusia ohjeita. Ensimmäisen oikeuspsykologisen väitöskirjan teki Åbo Akademissa Pekka Santtila vuonna 199953. Lapsen seksuaalista käyttäytymistä ja haastattelun ongelmia koskevaa oikeuspsykologista tutkimusta on noista vuosista lähtien tehty Åbo Akademissa aktiivisesti. Tätä ennen kriittistä näkökulmaa edustivat vuonna 1997 Sexpo-säätiön julkaisema hyväksikäytön tutkimusmetodeja käsittelevä artikkelikirja54 sekä Lyhytterapiainstituutin julkaisema, englannin kielestä suomennettu tieteellinen artikkeliteos55.
Tampereen yliopistollinen keskussairaala nimitti 1990-lopulla lastenpsykiatrian yksikön ”Lasten oikeuspsykiatrian tutkimusyksiköksi”, mutta lasten haastattelua koskevaa oikeuspsykologista asiantuntemusta ei siellä oikeustapausten perusteella näytä olleen, vaan selvittelytyötä tehdään edelleen hoitotyön menetelmillä.
Stakes käynnisti uuden viranomaisselvityksen, joka julkaistiin vuonna 200056. Sen mukaan lasten seksuaalisen hyväksikäytön ilmoitusten määrä oli kolminkertaistunut edellisen vuosikymmenen aikana. Vuonna 2003 Stakes julkaisi oikeuspsykologian periaatteista lähtevät yksityiskohtaiset ohjeet, joissa on myös testattu haastattelurunko sekä malli, jolla haastattelun pätevyyttä voidaan arvioida. Ohjeessa selvitetään myös poliisin ja terveydenhuollon henkilöstön välinen työn- ja vastuunjako37.
Vuonna 2005 Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirissä aloitti lasten oikeuspsykiatrian tutkimuskeskus, jossa selvittelytyö ja lapsen haastattelut perustuvat oikeuspsykologisiin tutkimusmenetelmiin.
Sisäasianministeriö antoi kesäkuussa 2006 näihin Stakesin ohjeisiin perustuvat yksilöidyt ohjeet poliisille muun muassa siitä, miten lapsia tulee haastatella ja miten haastattelut on taltioitava57. Viimeksi mainitut ohjeet ovat enemmän kuin tarpeen, sillä toistaiseksi lasten haastattelut on tehty kameran mikrofonilla, joka harvoin tallentaa lapsen puhetta niin, että siitä saa selvää. Pöytämikrofonin käyttö on yhtä ongelmallista. Lapset kolistelevat pöydällä värikynillä ja leluilla tai ryömivät huonekalujen alla. Keskeisin todistusmateriaali eli lapsen oma kertomus epäillystä rikoksesta jää tällöin erittäin puutteelliseksi. Sekä Stakesin että poliisin ohjeissa edellytetään, että haastattelut on litteroitava kirjalliseen muotoon.
Toimivatko virallisohjeet?
Stakes antoi vuonna 2003 uudet, oikeuspsykologiseen tutkimusperinteeseen perustuvat ohjeet lapsen seksuaalisen hyväksikäytön selvittämiseksi37. Kuluneen runsaan kolmen vuoden aikana niitä ei ole kaikissa tutkimusyksiköissä ymmärretty ja noudatettu; tämä voidaan todeta ainakin niiden oikeustapauksien valossa, joiden asiakirjat minulla on hallussani. Vaikka lasten haastattelut on keskitetty keskussairaaloihin, haastattelut tehdään aikaisemmilla hoitotyön metodeilla, tosin niin, että peili-ikkunan takana on poliisi. Poliisia tai syyttäjiä -tai myöskään tuomioistuimien jäseniä – ei ole riittävästi koulutettu lapsen oikeuspsykologisen haastattelun menetelmiin. Räikeinkin johdattelu ja lapsen painostaminen sallitaan.
Ainoa näkyvä muutos on se, että lausunnoissa esitetyn tutkimuksen lopputuloksen päälle on ”liimattu” Stakesin ohjeissa oleva muodollinen kaava hypoteesien testaamisesta. Tätä perusperiaatetta ei ole kuitenkaan vielä sisäistetty eikä erilaisia hypoteeseja tukevia tai poissulkevia seikkoja ole osattu kirjata, koska teoreettinen lähtökohta on jäänyt ymmärtämättä. Ennakko-olettama siitä, että hyväksikäyttö on tapahtunut, näyttää edelleen olevan haastatteluja määrittävä lähtökohta. Haastattelijoiden kompastuskivenä on se, että jos heillä on syytöksen esittäneen henkilön antamat tiedot, he eivät kykene irtaantumaan tästä viitekehyksestä ja neutraalisti pohtimaan, mistä syytökset ovat lähteneet liikkeelle. Keskeisin ongelma näyttää edelleen olevan se, että haastattelijat eivät joko itse katso nauhoituksiaan tai heillä ei ole minkäänlaista käsitystä neutraalin ja johdattelevan haastattelun eroista.
Kun anatomiset nuket julistettiin pannaan, on tilalle otettu tavallisia nukkeja, joiden hameiden alle ja pöksyihin lapsi laitetaan kurkistelemaan ja kertomaan, mitä hän näkee. Käytössä ovat myös nukketalot, joilla ”leikitään että…”. Eräässä tutkimusyksikössä on pienille lapsille tarkoitettuja yhden palan pelejä, jotka ovat käsiä. Niillä päästään helposti johdattelemaan lapsi koskettelemiseen ja kysymykseen ”mihin isi kosketti?”. Perheiden vuorovaikutusta tutkitaan lasipurkkitesteillä, joissa peiliseinän takana olevat tarkkailijat tulkitsevat lapsen käyttäytymistä vanhemman seurassa. Tulkinnat naamioidaan muodollisilla hypoteeseilla tieteen viittaan ja tarjoillaan oikeudelle kliinisen asiantuntijan analysoimana totuutena.
Westermarck ja Freud
Jukka-Pekka Takala on referoinut antropologi Wolfin laajaa, Edward Westermarckin (1862–1939) teoriaan perustuvaa tutkimusta58. Westermarck kritisoi Freudin teorioita oidipuskompleksista ja oli sitä mieltä, että ihminen tuntee lajiominaista vastanmielisyyttä sisäsiittoisuutta kohtaan59. Näin tekevät myös monet eläinlajit. Wolf vahvistaa käsitystä, että jos isä on ollut perheen elämässä lapsensa kolmen ensimmäisen vuoden ajan, muodostunut suhde estää seksuaalisen mielenkiinnon heräämisen60.
Seksuaalisen mielenkiinnon kohdistuminen lapsiin, joilla seksuaalisen kypsyyden merkit eivät ole kehittyneet, on sellaisenaan poikkeavaa, ja siis vielä poikkeavampaa, jos kyseessä on oma lapsi. Heikki Sariolan tutkimukset osoittavat tämän faktan42. Valitettavasti Westermarckin teoria, jonka pätevyydestä Wolf antaa tutkimuksillaan vakuuttavan näytön, jäi tyystin Freudin seksikäsitysten jalkoihin. Westermarckin teoria selittää hyvin, miksi ihmiset tuntevat suuttumusta ja inhoa ajatellessaan sisäsiittoisia tai lapsiin kohdistuvia seksuaalisia tekoja. Tällaiset tunteet eivät kuitenkaan saa ohjata niiden ihmisten toimintaa, joiden tehtävänä on selvittää, onko rikos tapahtunut.
Faktoja vai uskomuksia?
Jotta lapsiin kohdistuneissa rikosepäilyissä päästäisiin mahdollisimman lähelle aineellista totuutta, selvittelytyön on ehdottomasti perustuttava empiirisellä tutkimuksella varmennettuun perustietoon, siitä johdettuihin tutkimusmenetelmiin sekä johtopäätöksiin. Sariola toteaa, että jos ollaan todistamassa erittäin harvinaista ilmiötä, kuten insestistä suhdetta, tulee ensin selvittää, mitkä muut ja lähempänä olevat tekijät voisivat selittää syntynyttä epäilyä eikä lähteä liikkeelle poikkeuksellisen harvinaisesta selittäjästä. Jos toisaalta väitetään, että kyseessä on harvinainen selittäjä, se tulee osoittaa kattavasti sulkemalla pois kaikki muut selittävät tekijät31.
Tieteellinen tutkimus ei voi koskaan väittää löytäneensä lopullista totuutta, vaan tieto on kumulatiivista. Joskus myös tieteellisin menetelmin testatut teoriat osoittautuvat vaillinaisiksi, kun ilmiölle löytyy uusia selittäjiä, joista ei aikaisemmin ollut tietoa. Tieteellinen tutkimus ei myöskään voi koskaan osoittaa, etteikö yksittäisessä tapauksessa olisi mahdollista se, mikä yleisellä tasolla on poikkeavaa. On kuitenkin syytä suhtautua skeptisesti väitteeseen, että on löytynyt yksittäinen tapaus, joka suuresti poikkeaa yleisyysluvuista. Tämä lähtökohta ei näytä kirkastuneen sen koommin käyttäytymistieteilijöille kuin oikeusoppineille.
Tieteellinen orientaatio edellyttää 0-hypoteesia, tapauksen kaikkien faktojen puolueetonta analyysiä ja päättelysääntöjen noudattamista. Aineistosta rakennetut kattavat hypoteesit tulee testata, ja tulee osoittaa, millä ne kumoutuvat tai varmentuvat. Jos analyysejä ei ole tehty eikä ole löytynyt juuri muita kuin hyväksikäyttöä tukevia todisteita, ei selvitystyötä ole tehty asianmukaisesti.
Lapsen haastattelua ja siitä tehtyjä johtopäätöksiä ei saa ohjata ennakko-olettama siitä, mitä on tapahtunut. Tästä on tehty vakuuttavaa tieteellistä tutkimusta ja konkreettisin esimerkein on osoitettu kliinikoiden tyypilliset virheet. On yllättävää havaita, että sen koommin kliinikot itse kuin oikeusistuimetkaan eivät ole perehtyneet näihin tutkimuksiin, vaan haastattelijat tekevät edelleen samat johdatteluvirheet, joihin syyllistyttiin jo 1980-luvun alussa McMartinissa ja lukuisissa muissa skandaaleissa. Näin oikeustapauksen keskeisin todistelumateriaali eli lapsen omat havainnot jäävät selvittämättä. Se ei kuitenkaan näytä estävän tuomitsemista.
Jos puolustuksen asiantuntija kritisoi kliinikkojen johdattelevia haastattelumenetelmiä ja pätemättömiä johtopäätöksiä, syyttäjä yleensä toteaa, että kyseessä on koulukuntaristiriita. Tähän vetoaminen osoittaa kuitenkin vain se, ettei väitteen esittäjä kykene erottamaan tieteellisten johtopäätösten vaatimaa metodiikkaa kliinisiin uskomuksiin perustuvista käsityksistä61.
Tapausten paljastuminen näyttää myös henkilöityvän erityisen innokkaisiin viranomaisiin. Esimerkiksi Pohjanmaalla, jossa Sariolan tutkimuksen mukaan on kaikkein vähiten hyväksikäytön kohteeksi joutuneita lapsia, paljastuu vielä 2000-luvulla jatkuvasti uusia tapauksia. Poikkeuksellisen monissa on kyse pikkulapsiin kohdistuneesta insestistä, vaikka juuri ne ovat tilastollisesti kaikkein harvinaisimpia.
Räikeän oikeusturvaongelman muodostaa se, että syyttäjä voi puoleltaan kutsua valtion kustannuksella kuultavaksi kenet tahansa asiantuntijaksi nimeämänsä. Syytetyllä ei tätä mahdollisuutta ole, koska viranomaiset eivät ryhdy syytetyn pyynnöstä laatimaan lausuntoja. Tuomioistuimet eivät tietojeni mukaan ole hyväksikäyttötapauksissa koskaan kutsuneet kuultavaksi ulkopuolisia asiantuntijoita, jolloin palkkiot maksettaisiin valtion varoista. Hyväksikäytön tieteellisiin selvittelymetodeihin perehtyneitä asiantuntijoita on Suomessa vain kourallinen ja analyysityö vaatii kymmeniä tunteja. Nykyisten oikeusohjeiden mukaan asiantuntijatyötä ei korvata kuin vähäiseltä osin, jos syyte hylätään. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteeseen sisältyvä equality of arms -vaatimus (tasavertaisten keinojen vaatimus) ei siis toteudu.
Oikeusvaltion kannalta on erittäin huolestuttavaa, jos tuomioistuinlaitos on taipunut yleisen mielipiteen edessä antamaan tuomioita ”varmuuden vuoksi”, kyseenalaistamatta kliinikkojen käsityksiä. On pelottavaa ajatella, että jotkut kliinikot ovat tutkineet satoja tapauksia epäkelvoilla menetelmillä, ja sen seurauksena lapsia on otettu huostaan ja ihmisiä tuomittu vankeusrangaistuksiin.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ja nykyajan inkvisitio
Kolmessa yllä olevista tapauksista on annettu Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa Suomelle tuomio, muttei kuitenkaan seksuaalisen hyväksikäytön problematiikkaan liittyen. Suomi on saanut tuomion myös tapauksessa K.A. v. Finland, jossa viranomaiset esittivät insestiväitteitä62. Vastaavia tapauksia löytyy EIT:n tuomioista useita, mutta linjana näyttää olevan, että seksuaalisen hyväksikäytön epäilyt jätetään kansallisten tuomioistuinten harkintaan. Niihin ei oteta kantaa, koska EIT ei yleensä puutu näytön arviointiin.
EIT:n tuomari Zupancic kuvaa Italian valtiosta tehtyyn kanteluun liittämässään yhtenevässä käsityksessä, että EIT lähti runsaat 30 vuotta sitten liikkeelle ajatuksesta, että valtiot olivat oikeutettuja lapsia, mielisairaita ja nuorisorikollisia koskevaan ns. parens patriae -politiikkaan. Viranomainen sai siis päättää näiden ryhmien holhoamisesta. Kun kansallisissa tuomioistuimissa käsiteltiin vajaavaltaisten perustuslaillisia oikeuksia, EIT:ssa jouduttiin toteamaan, että valtiovallan holhouksessa olleet oli jätetty vaille mitään oikeuksia. Tämän seurauksena EIT:n politiikkaa muutettiin.
Kyseisessä italialaistapauksessa perheen lapset oli sijoitettu laitokseen, jossa johtajana toimi pedofiilisistä teoista aikanaan tuomittu henkilö. Zupancic toteaa, että harkitessaan lapsen huostaanottoa valtiovallan on oltava varma siitä, että lapselle tarjottu sijaishoito on parempaa kuin kotihoito. Jos tätä ei kyetä takaamaan, ei toimiin tulisi ryhtyä. Hän jatkaa:
… (perhe-elämään) kajoaminen on oikeutettua mikäli a) se on objektiivisesti lapsen edun mukaista, b) on otettu tasapuolisesti huomioon vanhempien ja muiden sukulaisten oikeudet suhteutettuna lapsen etuun, c) on selkeästi osoitettavissa, että on pyritty palauttamaan vanhempi-lapsi-suhde […] d) on ollut oikeus kiireellisiin oikeuden päätöksiin […]
Tuomioistuimen ratkaisemissa tapauksissa on tullut ilmeiseksi, että sosiaaliviranomaisilla on tapana riistää itselleen mielivaltaan perustuva päätöksenteko-oikeus, joilla he ylittävät lakiin perustuvan päätäntävaltansa. […] Lainsäädännön fundamentaalinen periaate kuitenkin edellyttää, että sekä lapsille että vanhemmille taataan oikeus saada asiansa oikeusistuimen käsittelyyn […]
Näissä valituksissa on kyse liian merkittävistä asioista, jotta ne voitaisiin jättää sellaisten henkilöiden mielivaltaisesti ratkaistaviksi, joilla on valtuudet ainoastaan järjestää sijaishoitoa. Olettama siitä, että he toimivat bona fide, on voitava saada kiistää […] Yllä mainittujen henkilöiden ratkaisut johtavat sijaisvanhempien, sosiaalityöntekijöiden, psykologien, sijaishuoltoinstituutioiden ym. toimittamaan niin kutsuttuun khadi-oikeuteen […]”63.
Seksuaalisesta hyväksikäytöstä näyttää tulleen juridinen epidemia, jossa on lukuisia inkvisition piirteitä. Tieteellistä tutkimusta on tehty runsaasti ja siihen perustuvia käytännön ohjeistuksia on annettu monissa maissa. Silti kansalliset tuomioistuimet näyttävät luovuttaneen tuomivallan kliinisten psykologien ja psykiatrien muodostamalle ”papistolle”, jonka uskomukset perustuvat Freudin sata vuotta sitten esittämiin ja nykykliinikkojen lämmittämiin teorioihin, joita ei ole koskaan voitu osoittaa tieteellisesti päteviksi.
EIT voisi nyt linjata sen, miten kansallisten viranomaisten tulee näissä tapauksissa menetellä, eikä jättää asiaa hallinnollisten tuomioistuinten parens patrieae -menettelyn varaan. On annettava ennakkopäätöksiä siitä, mitä voidaan pitää näyttönä, joka ei jätä sijaa perustellulle epäilylle. Asian tutkinnassa vähimmäisedellytyksenä tulee olla syyttömyysolettama, kunnes tuomioistuin on tutkinut asian fair trial -periaatteella. Se ei kuulu hallinnollisten tuomioistuinten periaatteisiin. Kyse on nimenomaan lapsen oikeusturvasta. Näyttönä lapsen erottamiselle omasta perheestään ja kasvuympäristöstään ei voida pitää viranomaisten tai kansallisten tuomioistuimien tietämättömyyttä, uskomuksia, luuloja ja pelkoja. Niiden perusteella ei oikeusvaltiossa tule myöskään ketään tuomita rangaistukseen.
1 McNally, Remembering Trauma (2003), Harvard University Press.
2 Max Scharnberg: Two Miracles About Sigmund Freud: Why was Half the World for a Whole Century Blind Of the Most Conspicuous Content of His Writings? And Exactly What were they blind of? IPT journal 8, 1996.
3 Max Scharnberg, The Principle of Similarity: A Source of Legal Evidence on Sexual Abuse, IPT journal, vol. 8, 1996. (Suomennos Sexpo-säätiön sivuilla www.sexpo.fi.)
4 Jeffrey Masson, The Assault on Truth: Freud and Child Sexual Abuse, (1984), Harper Collins.
5 Judith Lewis Herman, Father-Daughter Incest (1981), Harvard University Press.
6 Miller, Alice. The drama of the gifted child and the search for the true self / London; Boston: Faber and Faber, 1983.
7 Nicholas P. Spanos, Multiple Identities and False Memories: Child sexual abuse and the fate of abuse memories. American Psychologist Association 1998. Kirjassa Suomela & Furman: Seksuaalinen noitavaino. Tieteellisiä kirjoituksia aikamme tabusta. Mielikirjat 1999. (Suomennos ’Muistoja vai mielikuvitusta? myös Sexpo säätiön sivuilta www.sexpo.fi).
8 Shapiro, F., (2001). Eye movement desensitization and reprocessing: Basic principles, protocols and procedures (2nd ed.). New York: Guilford Press.
9 Bessel Wan der Kolk Traumatic Stress: The Effects of Overwhelming Experience on Mind, Body, and Society, Guilford Press 1996.
10 Saarno & Myllykangas: Uskomuslääkintä, terveydenhuollon villi rinnakkaisjärjestelmä. Suomen Lääkärilehti 40, 12.10.2006.
11 Mark Pendergrast’s Victims of Memory: Incest Accusations and Shattered Lives (1998), Harper Collins. Kirjassa Suomela & Furman: Seksuaalinen noitavaino. Tieteellisiä kirjoituksia aikamme tabusta. Mielikirjat 1999. (Suomennokset ”Muistin uhrit’” ”Monta näkökulmaa” myös Sexpo-säätiön sivuilla www.sexpo.fi).
12 Suomela & Furman: Seksuaalinen noitavaino. Tieteellisiä kirjoituksia aikamme tabusta. Mielikirjat 1999.
13 Revonsuo, Lauerma, Kallio, Muistikuvat, valemuistot ja muistin manipulointi I-II, Suomen Lääkärilehti 6–7, 1998.
14 Willam O’Donohue and Matthew Fanetti: Assessing the Occurance of Child Sexual Abuse: An information processing, hyphothesis testing approach. Aggression and Violent Behahavior, 1/1996, Elsevier Science. Kirjassa Suomela & Furman: Seksuaalinen noitavaino. Tieteellisiä kirjoituksia aikamme tabusta. Mielikirjat 1999. (Suomennos ”Jäitä hattuun” myös Sexpo-säätiön sivuilla www.sexpo.fi).
15 Stephen J. Ceci and Maggie Bruck, Jeopardy in the Courtroom (1996), APA, Washington DC.
16 Maggie Brook, Stephen J. Ceci and Helene Hembrook: Reliability and Credibility of Young Children’s Reports. American Psychologist, 53/ 1998, American Psychologist Association. Suomennos kirjassa Suomela & Furman: Seksuaalinen noitavaino. Tieteellisiä kirjoituksia aikamme tabusta. Mielikirjat 1999. (Suomennos ”Puhuuko lapsi aina totta?” myös Sexpo-säätiön sivuilla www.sexpo.fi ).
17 Corwin, David L., and Erna Olafson. 1997. Videotaped discovery of a reportedly unrecallable memory of child sexual abuse: Comparison with a childhood interview videotaped 11 years before. Child Maltreatment 2.
18 Elizabeth Loftus: Who abused Jane Doe? Skeptical Inquirer July / August 2002. (Tämän ja seitsemän muun Loftuksen artikkelin suomennokset Sexpo säätiön sivuilla www.sexpo.fi).
19 Edward Shorter, Psykiatrian histotoria, Mielenterveyden keskusliitto, Helsinki 2005.
20 Ronald Summit: The Child Sexual Abuse Accomondation Syndrome. Child Abuse & Neglect, 7, 1983.
21 Lamb, M.E., The Investigation of Child Sexual Abuse: an Interdiciplinary Consensus Statement. Child Abuse & Neglect, 18, 1021–1028, 1994.
22 Sena Garven, James Wood, Roy Malpass and John Shaw III, More than Suggestion. The Effect of Interviewing Techniques from McMartin Preschool Case. Journal of Applied Psychology, 83/1998. (Suomennos kirjassa Suomela & Furman: Seksuaalinen noitavaino. Tieteellisiä kirjoituksia aikamme tabusta. Mielikirjat 1999. (Suomennos ”Johdattelu on lievä ilmaisu” myös Sexpo-säätiön sivuilla www.sexpo.fi).
23 Mary de Young: A Painted Devil: Constructing the Satanic Ritual Abuse of Children Problem. Aggresson and Violent Behavior, vol No 3 1996 Elsevier Science Ltd.
24 La Fontaine, Jean, The Extent and Nature of Organized and Ritual Abuse. London HMSO, 1994.
25 Royal Court of Justice, 30 July 2002, Case HQ 9903605, HQ 9903606, Christopher Lillie and Dawn Read.
26 Ulf Hammern v. Norway ECHR no. 30287/96, 11.2.2003. Lyhenne löytyy Finlexistä.
27 Lennart Sjöberg, A case of alleged cutting-up murder in Sweden: legal consequences of public outrage, Stockholm School of Economics and Foundation for Forensic Psychology Danderyd, Sweden. (Suomennos Sexpo-säätiön sivuilla www.sexpo.fi).
28 E. Bass; L.Davis: Rohkeus parantua, Naisten kulttuuriyhdistys, 1994 (alkukielellä Curriage to Heal, 1988).
29 Loftus, “Memory Faults and Fixes2. Issues in Science & Technology, 2002. (Suomennos ’Muistin virheet ja korjaukset’ Sexpo-säätiön sivuilla
30 Nurmeksen käräjäoikeuden päätös helmikuu 1997, puheenjohtajana Lasse Palsio.
31 Sariola, Heikki, Epäily jää voimaan: tapaustutkimus eräästä insestiselvityksestä, Stakes 1998.
32 K. and T. v. Finland, ECHR 27.4.2000 ja 12.6.2001, 25702/94. (Suomennos Sexpo-säätiön sivuilla Suomenkielinen lyhenne löytyy Finlexistä.
33 T. and others v. Finland, ECHR 13.12.2005, 27744/95. Suomenkielinen lyhenne löytyy Finlexistä.
34 Lena Hellblom Sjögren, Hjälpte hjälparna Niko? 1999, julkaistu Sexpo-säätiön sivuilla www.sexpo.fi.
35 H.K. v. Finland, ECHR 26.9.2006, 36065/97. (Suomennos Sexpo-säätiön sivuilla Suomenkielinen lyhenne löytyy Finlexistä.
36 R. v. Finland, 30.5.2005, 34141/96. (Suomennos Sexpo-säätiön sivuilla Suomenkielinen lyhenne löytyy Finlexistä.
37 Taskinen: Lapsen pahoinpitelyn ja seksuaalisen hyväksikäytön selvittäminen, Stakes Oppaita 55, 2003.
38 F.R. Schreiber, Sybil, WG 1975.
39 Truddi Chase ja Joukot, Jänis ulvoo, Otava 1988.
40 Max Scharnberg:Textual Analysis: An Approach for Assessing the Truth Value of Allegations of Sexual Abuse. IPT journal 8, 1996.
41 E.H. v. Finland ECHR 16.3.2004, 04.04.2006, 60966/00. Suomenkielinen lyhenne löytyy Finlexistä.
42 Heikki Sariola, Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö. Selvitys viranomaisten tietoon vuosina 1983–1984 tulleista lapsiin kohdistuneista hyväksikäyttötapauksista. Lastensuojelun keskusliitto 1985.
43 Heikki Sariola: Lasten väkivalta ja seksuaalikokemukset, Lastensuojelun Keskusliitto 1990.
44 Sami Heikinheimo: Seksuaalisen hyväksikäytön selvittely asianajajan näkökulmasta. Teoksessa Suomela: Kriittisiä näkökulmia lapsen seksuaalisen hyväksikäytön selvittelyyn, Edita / Sexpo, 1997. (Myös Sexpo-säätiön sivuilla www.sexpo.fi).
45 Rikollisuustilanne 2005, OPTL julkaisu 220, 2006.
46 Anna-Jeanne Söderlund, ’Stoppa bedofilerna’, Helsingin yliopisto, 1999. (Suomennos Sexpo-säätiön sivuilla www.sexpo.fi).
47 Taskinen Sirpa (toim.) Lapsen seksuaalisen riiston ehkäisy ja hoito. Sosiaalihallitus1986.
48 Heikki Sariola, Oikeuspsykologia seksuaalisen hyväksikäytön tutkimuksessa. Teoksessa Suomela: Kriittisiä näkökulmia lapsen seksuaalisen hyväksikäytön selvittelyyn, Edita / Sexpo, 1997. (Myös Sexpo-säätiön sivuilla www.sexpo.fi).
49 Sirpa Taskinen toim. Lapsen seksuaalisen riiston tutkimus ja hoito. Stakes oppaita 23, 1984.
(50) Lastensuojelun Keskusliitto: Miten auttaa lasta? Helsinki 1993.
(51) Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ja psykologin lausunto, Suomen psykologiliitto, 2000.
(52) Lääkäriyhdistys Duodecim, Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tutkiminen Käypähoito-ohje 2001.
(53) Pekka Santtila, Explorations in the psychology of testimony, Poliisiammattikorkeakoulun tutkimuksia 7, 1999.
50 Lastensuojelun Keskusliitto: Miten auttaa lasta? Helsinki 1993.
51 Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ja psykologin lausunto, Suomen psykologiliitto, 2000.
52 Lääkäriyhdistys Duodecim, Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tutkiminen Käypähoito-ohje 2001.
53 Pekka Santtila, Explorations in the psychology of testimony, Poliisiammattikorkeakoulun tutkimuksia 7, 1999.
54 Suomela: Kriittisiä näkökulmia lapsen seksuaalisen hyväksikäytön selvittelyyn, Edita / Sexpo, 1997.
55 Suomela & Furman: Seksuaalinen noitavaino. Tieteellisiä kirjoituksia aikamme tabusta, Mielikirjat 1999.
56 Taskinen, Sariola, Kauppinen, Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö, Stakes 2000.
57 Sisäasiainministeriön määräyskokoelma, Ohje 20.6.2006, Lapsen kohtaaminen poliisitoiminnassa ja esitutkinnassa.
58 Jukka-Pekka Takala, Yhteinen tausta tappaa halun. Helsingin Sanomat 31.1.1998.
59 Westermarck, Edward: The History of Human Marriage I-II. Macmillan, London 1925. [Alkuteos 1891.]
60 Arthur P. Wolf: Sexual Attraction and Childhood Association: A Chinese Brief for Edward Westermarck. Stanford University Press, 1995.
61 Underwager R., Wakefield H: Psykologinen ja lääketieteellinen todistelu lapsen seksuaalisen hyväksikäytön selvittelyssä. Kirjassa Suomela: Kriittisiä näkemyksiä lapsen seksuaalisen hyväksikäytön selvittelyyn, Sexpo / Edita, 1997. (Myös Sexpo-säätiön sivuilla www.sexpo.fi).
62 K.A. v. Finland Application No: 27751/95, 14.1.2003. Suomenkielinen lyhenne löytyy Finlexistä.
63 Tuomari Zupancicin yhtenevä käsitys tapauksessa Scozzari ja Giunta v. Italia, Applications nro 39221/98 ja 41963/98, 13. heinäkuuta 2000. (Suomennos Sexpo-säätiön sivuilla www.sexpo.fi).
Alkuperäinen kirjoitus: niinaberg.com