Kriittisiä näkökulmia lapsen seksuaalisen hyväksikäytön selvittelyyn
Anu Suomela (toim.) Sexpo / Edita 1997
Ralph Underwager fil tri
Hollida Wakefield fil.tri
PSYKOLOGINEN JA LÄÄKETIETEELLINEN TODISTELU LAPSEN SEKSUAALISEN HYVÄKSIKÄYTÖN SELVITTELYSSÄ
Merkittävin lainkäytön alue, joka aiheuttaa aikuisille, lapsille, perheelle ja koko yhteiskunnalle todella huomattavaa vahinkoa on se, jossa vuorovaikutuksessa ovat oikeusjärjestelmä ja lasten seksuaalisen hyväksikäytön kanssa tekemisiin joutuvat hallinnon ja sosiaali- ja terveydenhuollon viranomaiset. Tämä järjestelmä on rakennettu luokittelemaan, onko seksuaalista hyväksikäyttöä tapahtunut. Päätöksen jälkeen alkaa seurausten vyöry, joka koskee armotta jokaista asianosaista ihmistä, laitosta ja sosiaalista järjestelmää. Mielestämme tässä järjestelmässä on enemmän kuin missään muualla näennäistiedettä ja väärinkäsityksiä siitä, mikä on tieteellistä ja mikä ei.
Juridiikan, tuomioistuimen, lääketieteen, psykologian, sosiaali- ja terveydenhuollon sekä eri virkaportaiden ammattilaiset tekevät tällä alueella enemmän virheitä ja toimivat typerämmin ja kehnommin kuin millään muulla yhteiskunnan alueella. Kun käsitellään syytteitä seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ammattikuntien välit kärjistyvät, syntyy karvaisempaa katkeruutta, voimakkaampaa tunteenomaisuutta ja kehittyy syvempää eripuraa kuin missään muualla (Ceci, 1994; Ceci & Bruck, 1993a).
Kuitenkin on yksi päämäärä – entistä suurempi tarkkuus – joka kaikkien tulisi hyväksyä. Oikeusjärjestelmä, tiede, virkavalta ja yhteiskunnalliset instituutiot voivat pyrkiä eri päämääriin, mutta yksikään osapuoli ei voi kiistää sitä, miten tärkeä on lisätä ratkaisujen tarkkuutta. Siitä on ehdotonta hyötyä kaikille ihmisille. Tarkkuuden lisääminen yhteisenä päämääränä on sitäkin tärkeämpää, koska kaikki löytämämme tieteelliset analyysit päätyvät samaan lopputulokseen niiden virheiden tasosta ja laadusta, joita eri tieteenalojen ja mielenterveysalan viranomaiset tekevät. Virhe on suuri, tuomittava ja johtaa vääriin positiivisiin löydöksiin – hyväksikäyttöä nähdään siellä missä sitä ei ole. (Abel, Lawry, Karlstrom, Osborn & Gillespie, 1994; Altemeier, O’Connor, Vietze, Sandler & Sherrod, 1984; Caldwell, Bogat & Davidson, 1988; Gambrill, 1990; Horner, 1992; Horner & Guyer, 1991a, 1991b; Kotelchuk, 1982; Lindsay & Read, 1994; Melton, 1994; Milner, Gold, Ayoub & Jacewitz, 1984; Paradise, 1989; Realmuto, Jensen & Wescoe, 1990; Schachter, 1985; Starr, 1979; Wakefield & Underwager, 1988a; Zeitlin, 1987).
Pienin suhdeluku on kolme väärää positiivista diagnoosia yhtä oikeaa kohti, kun taas suurin suhdeluku on yli kaksisataa yhtä kohti. Horner ja Guyer (1991a, 1991b) ovat esittäneet suhdeluvuksi kaksikymmentäyksi virheellistä positiivista diagnoosia yhtä virheellistä negatiivista diagnoosia kohti. Näin suuri yksimielisyys kuudentoista vuoden ajalta eri maissa, erilaisten käytäntöjen ja menetelmien vallitessa on tieteessä harvinaista. Tuntuu vahvasti siltä, että tämä järjestelmä saa aikaan enemmän pahaa kuin hyvää. On todella pakottava tarve lisätä tarkkuutta arviointeja tehtäessä.
PÄÄTÖKSENTEKO ONGELMANA
Se tapa, miten päätöksiä tehdään määrää suhtautumisen lapsen seksuaalisen hyväksikäytön epäilyihin. Ratkaisuja tehdään prosessin aikana monilla eri tasoilla alkaen ensimmäisistä valinnoista, joita tehdään hyväksikäytön mahdollisuuteen viittaavien tietojen pohjalta, lopulliseen tuomioon saakka, jossa ihminen todetaan syylliseksi tai syyttömäksi ja ratkaistaan, onko hyväksikäyttöä tapahtunut. Nämä päätökset ovat vaikeita ja seurauksiltaan kauaskantoisia. On tehtävä arvioita ihmisistä, tilanteista, tapahtumista ja pääteltävä, mistä mikäkin johtuu ja miten eri ratkaisut vaikuttavat tulevaisuudessa.
Psykologi joutuu ehkä päättämään, hyväksyykö vai hylkääkö hän äidin väitteen, että kylvettäessään tytärtään tämän tultua yövierailulta isän luota – jota itseään oli lapsena hyväksikäytetty – hän huomasi tyttären sukupuolielinten alueen punottavan. Kun äiti kysyi ei-johdattelevan kysymyksen, tytär sanoi: ’Isä teki sen!’. Psykologi saattaa suositella hyväksikäytetyille lapsille tarkoitettua leikkiterapiaa, ennakoida tulevaisuutta ja neuvoa äitiä olemaan lähettämättä lasta keskiviikkoisille käynneille isän luo.
Virheitä voi tapahtua missä tahansa vaiheessa. Niitä voivat olla esimerkiksi: Virhe kuvauksessa, eli oli punotusta vaikka sitä ei ollutkaan; virhe määrittelyssä, eli satunnainen punehtuminen merkitsee hyväksikäyttöä, vaikka se ei välttämättä sitä merkitse; virhe syysuhteiden oletuksessa, eli lapsena hyväksikäytetyt aikuiset käyttävät hyväksi omia lapsiaan; virhe ennusteessa, eli ajatus että oivallukseen perustuva (insight-oriented), tunteita ilmaiseva leikkiterapia hyödyttää seksuaalisesti hyväksikäytettyä lasta. Jos hyväksikäyttöä on todella tapahtunut, tällaisesta terapiasta ei ole todistettu olevan hyötyä. Jos taas sitä ei ole tapahtunut, siitä on todennäköisesti lapselle enemmän haittaa kuin hyötyä.
Juuri ajattelutapa johtaa tarkkuuteen tai virheisiin. Päätöksenteon prosessi on luonteeltaan sellainen, että se tarjoaa monia mahdollisuuksia virheisiin. Voi olla, että tietoa ei ole riittävästi tai se on väärää tai sitä ei hyödynnetä. Aina ei ymmärretä, miten sosiaaliset syyt ja ihmisten väliset suhteet vaikuttavat. Virheitä voi tapahtua päätöksentekijän henkilökohtaisten ominaisuuksien takia: esimerkiksi hän sietää huonosti moniselitteisyyttä, on kunnianhimoinen, haluaa tulla hyväksytyksi jne.
Päätöksenteon tutkimus osoittaa kiistattomasti, että ihmisaivot eivät pysty käsittelemään tietoa kovin hyvin (Meehl, 1993). Jopa verrattain yksinkertaisissa suoraviivaisissa päätöksissä, joissa on rajallinen määrä tekijöitä mutta jotka vaativat ajatuksellisia valintoja, turvaudumme oikoteihin tai ennakko-olettamiin, joista monet tuottavat virheitä (Arkes, 1989; Crocker, 1981; Dawes, 1988; Einhorn & Hogarth, 1978; Kahneman & Tversky, 1979; Turk & Salovey, 1985). Yksinkertainen tosiasia on se, että kun tavallinen maalaisjärki apunaan 25 markan taskulaskin laskee empiirisesti hankittuja tietoja, tulos on paljon parempi kuin omat loistokkaan vaistonvaraiset, oivaltavat ja luovat subjektiiviset aavistuksemme. (Dawes, Faust & Meehl, 1989).
MIKÄ ON TIETEELLISTÄ?
Kun asianajaja arvioi tieteellistä tietoa, hän etsii ajamaansa ratkaisua tukevia tapauksia, tutkimuksia, kokeita ja mielipiteitä ja hän olettaa, että vastapuoli esittää vastakkaisia tapauksia, tutkimuksia, kokeita ja mielipiteitä. Sitten kiista ratkaistaan sen perusteella, kumman osapuolen asiantuntijat ovat arvostetumpia tai kuka osaa esitellä asian vakuuttavammin tuomioistuimelle.
Useimmat tiedemiehet ymmärtävät, että tieto on lisääntyvää. Keräämme kaiken aikaa uutta tietoa aikaisemman päälle, ennen kuin sen täsmällisyydestä on päästy yksimielisyyteen. Emme ehkä koskaan saa käsiimme täydellistä tietoa jostakin ilmiöstä, mutta meidän on tehtävä ratkaisumme kaikkein tinkimättömimpien tieteellisten todisteiden pohjalta. Se merkitsee sitä, ettemme luota sellaisiin tapausselostuksiin, fraaseihin, kokemuksiin ja hienoihin teorioihin, joiden pohjalla on vain vähän tai ei ollenkaan empiiristä tietoa.
Psykologian alueella käyttökelpoiset käytännön sovellutukset on johdettu testatuista ja toistettavista tieteellisistä tutkimuksista, joissa on käytetty tieteellisiä metodeja. Valitettavasti nykyään kukoistavat pseudotiede ja huonosti tehty tiede. Ihmiset ovat oppineet ajattelemaan psykologisesti ja uskovat siksi nykyajan muotihullutuksiin ja katteettomiin väitteisiin. Psykologian avulla kaikki luonnistuu, joten laihdu hypnoosinauhalla, opi kiinaa nukkuessasi ja toteuta itseäsi paukuttamalla rumpua metsässä.
Tieteellinen psykologia edistyy tekemällä systemaattisia havaintoja, jotka tukevat joitain käsityksiä ja joiden perusteella toisia käsityksiä hylätään. Tiede kehittyy kumulatiivisesti varmistamalla systemaattiset havainnot julkistamisen kautta. Löydökset esitellään siten, että muut voivat toistaa, arvostella tai laajentaa niitä tai hylätä ne. Tästä prosessista selviytyneitä käsityksiä voi pitää käyttökelpoisina. Jos yksikin tutkimustulos osoittaa käsityksen vääräksi, sille on annettava enemmän arvoa kuin niille, jotka ehkä tukevat sitä (Meehl, 1978). Kyse ei ole vain lukumääristä, minkä myös Yhdysvaltain Korkein oikeus myönsi Daubert vastaan Merrill Dow -oikeudenkäynnissä (61 U.S.L.W. 4805, 113, S Ct 2786, 1993). Tämä päätös on ensiarvoisen tärkeä kriteeri sen suhteen, mikä on tieteellistä vääräksi osoittamista ja mikä toistettavuutta.
Psykologia on sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten ainoa tieteenala. Psykiatreja ja sosiaalityöntekijöitä ei ole koulutettu tiedemiehiksi ja -naisiksi eikä psykiatrian ja sosiaalityön käytännön työ ole tiedettä (McHugh, 1994; Saari, 1994). Valitettavasti kliinikkojen käytännössä harjoittama psykologia on ottanut eron psykologiasta tieteenä, ja alan luotettava tieteellinen tutkimus vaikuttaa vain vähän tai ei ollenkaan käytännön työtä tekeviin (Campbell, 1994; Dawes, 1991; Stricker, 1992). Dawes (1989) kuvailee tämän eroamisen tulosta:
’APA:n (American Psychological Association) toiminnan tärkeä vaikutin on ollut saada suuri yleisö vakuuttuneeksi siitä, että sen ammattia harjoittavilla jäsenillä on aivan erityistä asiantuntemusta ja valtaa, mitä ei yksinkertaisesti ole olemassa… Psykologien ei tarvitse pelätä APA:n rangaistustoimia, kun he halukkaasti – ja kauhistuttavalla tavalla – esittävät oikeussaleissa olettamuksia lasten hyväksikäytöstä, fyysisten todisteiden puuttuessa pelkkien haastattelujen, epäpätevien testien ja puutteellisiksi osoittautuneiden testien perusteella. On aivan eri asia tavoitella ammatillista asemaa ja tuloja todellisen asiantuntemuksen pohjalta. Mutta jos niitä tavoitellaan todisteiden puuttuessakin – tai sellaiseen todistusaineistoon nojautuen, jota ei ole olemassa – tällainen asiantuntemus on yhteiskunnallisesti vilpillistä’ (s. 14–15).
Oikeusjärjestelmän luottamus asiantuntijalausuntoon perustuu olettamukselle, että on todellista asiantuntemusta ja asiantuntijalla on tietoa, joka voi auttaa tuomioistuinta tekemään mahdollisimman oikean ratkaisun. Ellei asiantuntemusta ole, oikeudelle tarjotaan tieteen viitan alla runsaat määrät epäpäteviä ja virheitä viliseviä mielipiteitä. Saattaa olla niin, että asianmukaisin ja hyödyllisin asiantuntijalausunto on se, joka osoittaa, ettei luotettavia todisteita ole kumpaankaan suuntaan (Meehl, 1989). Jos asiantuntijalta kysytään, onko tiedeyhteisö päässyt asiassa yksimielisyyteen, hän voi hyvällä omallatunnolla vastata myöntävästi: yleinen mielipide on olemassa, mutta se on väärä.
Samaan aikaan on välttämätöntä puolustaa sitä, mitä tieteellinen tieto vankasti tukee. Ei ole mitään hyötyä yrittää pitää yllä jonkinlaista tasapainoa, sanoa että toisaalta niin mutta toisaalta taas näin, jos on olemassa tietoa, joka osoittaa tiettyyn suuntaan. Lasten seksuaalisen hyväksikäytön käsittelyissä aletaan jo ottaa huomioon näkemykset vääristä positiivisista löydöksistä ja huoli vääristä syytöksistä.
LAPSI TODISTAJANA
Lapsesta puhuttaessa ei koskaan pidä puhua hänestä uhrina. Jos syytetyn puolustus lähtee siitä, ettei hyväksikäyttöä ole ollut, silloin ei myöskään ole ollut rikosta, ja ellei ole rikosta, ei ole myöskään uhria. Suostuminen siihen, että lapsi määritellään uhriksi, voi hienovaraisesti mutta vaikuttavasti saada oikeuden uskomaan, että rikos on tapahtunut.
Jos sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijä lausunnossaan tai muistiinpanoissaan puhuu lapsesta uhrina se osoittaa, että hänellä on ennakkokäsitys. Lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä arvioitaessa on välttämätöntä ymmärtää, millainen muisti on luonteeltaan. Tosiasia, että muisti on uudelleenrakentamista, rekonstruktiota, on yleisesti hyväksytty tiedeyhteisössä (Dawes, 1988; Goodman & Hahn, 1987; Loftus & Ketcham, 1991; Wakefield & Underwager, 1994b, 1994c).
Ihmiset saattavat uskoa, että heidän muistinsa toimii ikään kuin heidän aivoihinsa olisi varastoitu videonauha, joka esitetään uudelleen. Kuitenkin muistikuvamme määräytyvät suurelta osin tämänhetkisten uskomustemme ja tunteidemme mukaan. Tämän rekonstruktioprosessin vuoksi ihmiset voi saada uskomaan vankasti sellaiseen, mitä ei ole koskaan tapahtunut.
Seksuaalista hyväksikäyttöä epäiltäessä lasta voivat haastatella yhä uudelleen aikuiset, jotka uskovat että hyväksikäyttö on totta. He saattavat tehdä johdattelevia kysymyksiä ja tuottaa lapselle tietoa siitä, mitä olettavat tapahtuneen. He voivat jopa sanoa lapselle, että he tietävät hyväksikäytön tapahtuneen. Lapsi pannaan ehkä ’paljastusterapiaan’ (disclosure-based play therapy) ja häntä rohkaistaan työstämään yksityiskohtaisesti hyväksikäyttöä. Tämän vaikuttamisen avulla aikuiset voivat tahtomattaan rohkaista lasta kertomaan epätosia tarinoita hyväksikäytöstä, jotka voivat tulla osaksi lapsen muistia.
LASTEN HAASTATTELUT
Ammatillinen mielipide lasten alttiudesta suggestiivisille ja johdatteleville haastatteluille muuttui suuresti 1980-luvulla. Ensimmäisen kerran psykologi todisti asiantuntijana oikeudessa vuonna 1896, kun Schrenk-Notzing todisti Münchenissä, että todistajat olivat suggestion vaikutuksen alaisia ja tuottivat ’retroaktiivisia muistiväärennöksiä’ (Bartol & Bartol, 1987). Siitä lähtien viime aikoihin saakka tämä on ollut vallitseva käsitys lasten alttiudesta suggestiolle.
Sitten tapahtui käänne. Pienten lasten todistus hyväksyttiin yleisesti totuudenmukaisena, eikä vallitsevan käsityksen mukaan lapsia voinut johdatella tai ’valmentaa’ antamaan lausuntoja hyväksikäytöstä, jota ei ollut tapahtunut. Uskottiin, että vaikka suggestiivisilla haastatteluilla lapsia voitaisiin johdatella tekemään toisarvoisiin pikkuseikkoihin liittyviä merkityksettömiä virheitä, heitä ei voi johdatella antamaan lausuntoja keskeisen tärkeistä tapahtumista.
Kun tutkijat joutuivat tekemisiin aitojen tapausten kanssa ja tutkivat haastattelujen videonauhoja, he huomasivat, että tähän käsitykseen perustuva selvittelytyö ei vastannut reaalimaailman tapahtumia. Sen vuoksi on tehty uusia tutkimuksia, jotka ovat ravistelleet tieteellisen mielipiteen yksimielisyyttä. Monet kirjoittajat ovat tutkineet muistin kehitystä, lasten kognitiivista ja moraalista kehitystä ja lasten suggestioherkkyyttä aikuisten sosiaaliselle vaikutukselle (Doris, 1991; Garbarino & Stott, 1989; Lepore, 1991; Lindsay, 1990; Loftus & Ketcham, 1991; Underwager & Wakefield, 1990; Wakefield & Underwager, 1988a, 1994c).
Paras yhteenveto on Steven Cecin ja Maggie Bruckin artikkeleissa sekä Amicus Curiae -kirjeessä, jotka esitettiin New Jerseyn Korkeimmalle oikeudelle tapauksessa New Jersey vastaan Michaels (Bruck & Ceci, 1994; Ceci, 1994; Ceci & Bruck, 1993a, 1993b). Se että lapsia voi johdatella antamaan lausuntoja tapahtumista ja saada jopa uskomaan sellaiseen mitä ei ole tapahtunut, ei välttämättä tarkoita, että lapset valehtelevat. Kyse on lähinnä siitä, että heihin ovat vaikuttaneet aikuisen uskomukset. Tuoreet tutkimukset ovat tuottaneet dramaattista näyttöä siitä, missä määrin haastattelija pystyy johdattelemaan pieniä lapsia (Ceci, 1994; Ceci & Bruck, 1993a, 1993b; Ceci, Loftus, Leichtman & Bruck, 1994; Clarke-Stewart, Thompson & Lepore, 1989; Leichtman & Ceci, painossa; Thompson, Clarke-Stewart, Meyer, Pathak & Lepore, 1991).
Niissä tilanteissa, joissa lapsi lopulta todistaa, muisti on muodostunut muistamisen ja rekonstruktion yhdistelmästä ja siihen ovat vaikuttaneet kaikki haastattelut, keskustelut ja terapiaistunnot, joita on käyty ennen todistajanlausuntoa. Mitä enemmän asia pitkittyy, sitä suurempi on sosiaalisen vaikuttamisen mahdollisuus ja sitä enemmän muisti voi olla rekonstruktiota eikä muistamista.
Tarkassa ja huolellisessa katsauksessaan Ceci ja Bruck (1994a) toteavat, että on olemassa useita tiedeyhteisön hyväksymiä päätelmiä, jotka täyttävät ’perinteisen Fryen testin mittapuut’ (s. 431). Asianajajien tulisi olla perillä tämän artikkelin sisällöstä. Sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilainen, joka ei tunne ja ymmärrä tämän alan olennaista tutkimusta, on äärimmäisen heikossa asemassa. Cecin ja Bruckin (1993a) kolme tärkeintä päätelmää ovat: ’Ennen kaikkea on syytä todeta, että päinvastoin kuin jotkut ovat väittäneet… suggestioherkkyys vaihtelee huomattavasti iän mukana; alle kouluikäiset ovat huomattavan paljon alttiimpia suggestiolle kuin kouluikäiset lapset ja aikuiset’. (s. 432).
Ceci ja Bruck toteavat myös, ettei kirjallisuus tue väitettä, etteivät lapset olisi suggestioherkkiä keskeisten tapahtumien suhteen: ’Kirjallisuuskatsauksemme viittaa siihen, että lapsia todellakin voidaan johdatella kertomaan vääriä ja epätarkkoja tarinoita ratkaisevan tärkeistä ja omakohtaisesti koetuista tapahtumista.’ (s. 432). Seuraavaksi Ceci ja Bruck toteavat: ’Toinen tärkeä johtopäätös on se, että päinvastoin kuin on väitetty, lapset valehtelevat joskus, kun heillä on motivaatio siihen.’ (s. 433). Lopuksi he toteavat: ’Kahdesta yllämainitusta kohdasta huolimatta on selvää, että lapset – myös alle kouluikäiset – pystyvät muistamaan paljon sellaista, mikä on oikeudellisesti merkittävää.’ (s. 433).
He lisäävät, että on äärimmäisen tärkeää tutkia, missä olosuhteissa lapsi esitti ensimmäisen tarinansa: ’Jos lapsi tekee paljastuksen ei-uhkaavassa ja ei-suggestiivisessa ilmapiirissä ilman edeltäviä toistuvia haastatteluja; jos lasta ennen todistamista tavanneet aikuiset eivät ole motivoituneet vääristämään lapsen muistikuvia toistuvilla, voimakkailla suggestioilla, tai jopa suorastaan valmentamalla tätä, ja jos lapsen kertomus pysyy hyvin yhdenmukaisena tietyn ajan; silloin pientäkin lasta voidaan pitää kykenevänä esittämään paljonkin sellaista, jolla on oikeudellisesti merkitystä. Jonkin ehdon puuttuminen ei sinänsä tee lapsen todistusta oikeuskelvottomaksi, mutta sen pitäisi saada oikeusistuin varuilleen.’ (s. 433).
On tärkeä huomata, että vaikka pienet lapset voivat antaa oikeudellisesti käyttökelpoista tietoa, ongelmana on se, etteivät aikuiset osaa antaa heidän tehdä sitä (Garbarino & Stott, 1989). Lapset muistavat vähemmän kuin aikuiset (Lepore, 1991). Mitä vähemmän lapsen tuottama tieto on vapaata muistamista, sitä hanakammin haastattelija saattaa ryhtyä tekemään johdattelevia kysymyksiä, jotka voivat vääristää kertomusta.
Lisäksi pieni lapsi saattaa ymmärtää haastattelun eri tavoin kuin aikuiset ja yrittää kertoa sellaista, mitä hän uskoo haastattelijan haluavan kuulla (Ceci, Ross & Toglia, 1987; Cole & Loftus, 1987). Hän voi vastata kysymyksiin, joita hän ei ymmärrä ja joista hänellä ei ole tietoa (Hughes & Grieve, 1983). Haastattelijan on rohkaistava lasta kertomaan omin sanoin, mitä on tapahtunut. Monet alan ammattilaiset ovat antaneet suosituksia puolueettoman arvion ja ei-johdattelevan haastattelun tekemisestä (esim. Annon, 1994; Daly, 1991, 1992a, 1992b; Powell & Thompson, 1994; Quinn, White & Santilli, 1989; Raskin & Yuille, 1989; Slicner & Hanson, 1989; Wakefield & Underwager, 1988a, 1994c; White, 1990; Yuille, 1988).
Tiedeyhteisö on päässyt yksimielisyyteen siitä, miten haastattelut tulisi suorittaa. Haastattelijan tulisi kysyä avoimia kysymyksiä ja rohkaista lasta kertomaan vapaasti tarinansa. Häntä tulisi rohkaista kertomaan yksityiskohtia kysymällä esimerkiksi: ’No, mitä sitten tapahtui?’. Painostusta ja pakottamista, johdattelevia kysymyksiä, vastausten valikoivaa palkitsemista ei saa käyttää.
Lasta ei pidä panna vastaamaan kysymyksiin, joihin hän ei tiedä vastausta. Keskusteluja ’hyvästä’ ja ’pahasta’ kosketuksesta ei pidä käyttää, koska ne ovat hämmentäviä ja mahdollisesti johdattelevia. Kysymysten toistamista on vältettävä, koska se viestittää lapselle, että edelliset vastaukset eivät ole olleet hyväksyttäviä. Johdattelevat kysymykset ja painostukseen turvautuvat haastattelut vaikuttavat sitä voimakkaammin mitä enemmän aikaa tapahtumista on kulunut, mikä on tyypillistä aidoille tapauksille.
Poole ja White (1991, 1993) toteavat, että lapset vastasivat täsmällisesti, jos asianmukainen avoin kysymys toistettiin heti tai viikon päästä tapahtumasta. Mutta kun kysymykset esitettiin uudelleen kaksi vuotta myöhemmin, kysymyksen toistaminen lisäsi epätäsmällisyyttä. Lapset tuntuivat yksinkertaisesti sepittävän vastauksia, mistä kirjoittajat päättelivät, että vaikka lapset voi saada puhumaan kaukaisistakin tapahtumista, menettely ei ole riskitön. Ei myöskään pidä olettaa, että lyhyitä muistijaksoja käyttävien tutkimusten tuloksia voi yleistää todellisiin tapahtumiin, joissa aikavälit ovat pitkät.
Yksi menetelmä haastatella lasta ja analysoida haastattelua on ’kriteeriperusteinen sisällön analyysi’ / ’lausunnon pätevyysanalyysi’ (Criterion Based Content Analysis/Statement Validity Analysis, CBCA /SVA). Menetelmä perustuu olettamukselle, että jos kertomuksen pohjalla on muisto jostakin oikeasta tapahtumasta, se eroaa sisällöltään ja laadultaan kertomuksista, joiden pohjalla on keksittyjä, opittuja tai suggestion tuottamia muistoja.
Tämä menetelmä edellyttää, että lapselta saadaan suhteellisen täydellinen lausunto mahdollisimman pian sen jälkeen, kun hän on paljastanut jonkin tapahtuman, ja haastattelu tulee tehdä niin, että se sallii mahdollisimman paljon vapaata kerrontaa. Johdattelevia kysymyksiä ja ehdotuksia ei tule käyttää. Haastattelu nauhoitetaan ja kirjoitetaan puhtaaksi myöhempää analyysia varten (Honts, 1994; Köhnken & Steller, 1988; Raskin & Esplin, 1991a; Undeutsch, 1989).
Tätä menetelmää on tutkittu, mutta valtaosa tapaamistamme ammatti-ihmisistä ei ole käyttänyt sitä, ja todennetuissa tapauksissa haastattelut ovat harvoin sujuneet näiden ohjeiden mukaisesti. Suggestiivista haastattelua ei voi analysoida tällä menetelmällä. Jos on käytetty tätä menetelmää, asianajajan kannattaa perehtyä tehtyihin havaintoihin ja kritiikkiin. Wells ja Loftus (1991) pohtivat riittääkö menetelmän empiirinen perusta erottelemaan kielellisen kyvyn yksilölliset ja ikäkohtaiset poikkeamat sellaisista eroavuuksista, jotka ovat olennaisia oikeudellisen todistelun kannalta. Heitä huolestuttaa myös se, että oikeudet saattavat antaa menetelmälle liikaa painoarvoa.
Kaikki lapsen haastattelut tulisi videoida tai ainakin äänittää, sillä nauha on ainoa keino dokumentoida riittävän tarkasti käytetyt menetelmät ja haastattelun aikana saatu tieto (DeLipsey & James, 1988; Goodman & Helgeson, 1985; Herbert, Grams & Goranson, 1987; Jenkins & Howell, 1994; Lamb, 1994a, 1994b; Raskin & Yuille, 1989; Underwager & Wakefield, 1990; Wakefield & Underwager, 1988a, 1994c).
Myersin (1994) raportoimassa laajassa tutkimusprojektissa, jossa tutkittiin lasten todistuksia, päästiin selkeään yksimielisyyteen siitä, että lasten tutkimushaastattelut tulisi videoida. Videoinnin katsottiin saavan haastattelijat käyttämään asiallisia menetelmiä. Käytännössä videointi jää usein tekemättä. Monet syyttäjät eivät halua, että puolustus saa käsiinsä nauhoja, niin että se voisi arvostella haastattelijan menetelmiä oikeudessa (Stern, 1992). Ei ole hyviä perusteita olla vähintäinkin äänittämättä haastatteluja – on vain huonoja perusteita. Ilman nauhaa ei voida tietää, mitä lapsi tai haastattelija sanoi.
Vaikka tiedeyhteisö on hyväksynyt tutkimushaastattelujen ohjesäännöt, niitä ei aina noudateta. Haastattelujen ja arviointien puutteet voi tuoda esiin oikeudenkäynnissä. Oikeuden jäsenet ymmärtävät miksi tällaiset haastattelut ovat epäluotettavia, kun ongelmat heille selitetään.
Tapauksen eteneminen ja haastattelijoiden menetelmät tulee tutkia huolellisesti (Wakefield & Underwager, 1988a; White & Quinn, 1988). On ensiarvoisen tärkeätä analysoida kaikki ne tilanteet joissa lapsen kanssa on puhuttu hyväksikäytöstä. Kun lapsi on joutunut käymään läpi useita johdattelevia ja painostavia haastatteluja ja/tai ’paljastusterapiaa’, hänen muistikuvansa saattavat sekoittua niin, että on äärettömän vaikea varmistua siitä, mitä todennäköisesti on tapahtunut. New Jerseyn Korkein oikeus New Jersey vastaan Michaels (642 A. 2d 1372) toteaa:
’Akateemisissa, ammatillisissa ja lainkäytön piireissä sekä oikeusistuimissa vallitsevan riittävän suuren yksimielisyyden pohjalta, katsomme voivamme vetää sen johtopäätöksen, että painostusta käyttävien tai hyvin suggestiivisten kyselymenetelmien käyttö saattaa aiheuttaa merkittävän riskin siten, että kysely sellaisenaan vääristää lapsen muistikuvia tapahtumista ja turmelee täten näihin tapahtumiin liittyvien kertomusten ja todistajanlausuntojen luotettavuutta.’ (s. 1379).
Heuristiset menetelmät ovat tietynlaisia psyykkisiä strategioita, sääntöjä ja oikoteitä, joiden avulla voi ratkoa tiettyjä ongelmia. Esimerkki heuristiikasta on olettamus, että auton pieninumeroinen rekisteri osoittaa, että sisällä istujalla on paljon rahaa tai valtaa. Ihmiset käyttävät erilaista heuristiikkaa säännöllisesti, mutta siitä puuttuu usein empiirinen pohja ja se voi olla jopa täysin väärää.
Joitakin päätöksenteon teorian tutkimuksen paljastamia heuristisia menetelmiä, jotka todennäköisesti vaikuttavat tutkimus- ja haastatteluprosessiin, ovat: tieteellisen perustutkimuksen tulosten liian vähäinen käyttö, voimakas ennakkokäsitys, mahdollisten yhteyksien valikoiva muistaminen, soveltamisen harha ja esimerkkien harha. Myös korrelaatiot ja syy-seuraussuhteet saattavat mennä sekaisin (Arkes, 1989).
EPÄTIETEELLISISTÄ TUTKIMUSMENETELMISTÄ
Hyväksikäytön selvittelyissä lähdetään yleensä sellaisesta teoreettisesta viitekehyksestä, joka ei ole tieteellisesti pätevä. Tapaus tapauksen jälkeen asiantuntijatodistuksena esitetään spekulaatioita, joissa mikä tahansa todistaa tai tukee hyväksikäyttöväitettä, mutta mikään ei todista sitä vastaan. Se, että tällaista todistusta ja lähtökohtana olevaa teoriaa ei voida kumota, johtuu siitä, etteivät ne sisällä indikaattoreita, joilla voitaisiin osoittaa, että hyväksikäyttöä ei ole tapahtunut. Näin päädytään vain hyväksikäyttöä tukeviin johtopäätöksiin:
• Lapsi antaa lausunnon, jonka voidaan laajasti katsoen tulkita osoittavan hyväksikäyttöä. Ennakko-olettama on, että lapset eivät valehtele hyväksikäytöstä eivätkä voi puhua asioista, joista heillä ei ole suoraa kokemusta. Näin ollen kaikki lausumat tulee ottaa tosina riippumatta siitä, miten luotettavia ne ovat.
• Lapsi kieltää aluksi hyväksikäytön, mutta paljastaa sen ’paljastusterapian’ jälkeen. Lapsi kieltää aluksi, koska tarvitsee aikaa työstääkseen häpeän ja epävarmuuden tunteitaan ja luodakseen luottamuksellisen suhteen terapeuttiin, jonka jälkeen hän tuntee itsensä riittävän turvalliseksi paljastaakseen hyväksikäytön. Tänä aikana on täysin oikein käyttää johdattelevia ja suggestiivisia kysymyksiä, painostusta ja vakuuttelua ja muita vaikuttamisen keinoja, joilla autetaan lasta paljastamaan kauhea salaisuutensa.
• Lapsi kertoo aluksi jonkin verran hyväksikäytöstä, mutta myöhemmin kieltää sen. Vaikka lapsi on kieltänyt hyväksikäytön, se on silti totta, koska hyväksikäyttäjä ja perhe painostavat häntä ja hän on peloissaan. Kieltämisen sanotaan olevan tyypillistä hyväksikäytetyille lapsille, koska heitä on vaadittu osoittamaan hyväksikäyttö todeksi.
• Lapsi paljastaa hyväksikäytön vasta vuosien kuluttua hyväksikäyttöepäilyjen jälkeen. Vaikka voidaan osoittaa, että paljastukseen on johtanut aikuisen voimakas sosiaalinen vaikuttaminen, niin olettama on, että hyväksikäytetyille lapsille on tyypillistä olla paljastamatta asiaa, jopa pitkälle keski-ikään asti.
• Lapsi paljastaa hyväksikäytön välittömästi epäilyjen herättyä. Lapsen katsotaan olevan niin hyväksikäytön rasittama, tai niin peloissaan, tai nyt niin turvallisessa tilanteessa, että voi paljastaa asian.
• Lääketieteellisessä tutkimuksessa löydetään sukupuolielinten alueen trauma, joka osoittaa hyväksikäytön. Lääketieteellisissä tutkimuksissa ei oteta huomioon, että samanlaisia fyysisiä oireita on sekä hyväksikäytetyillä, että ei-hyväksikäytetyillä lapsilla.
• Lääketieteellisessä tutkimuksessa ei löydetä sukupuolielinten alueen traumaa. Kun hyväksikäyttö kuitenkin yleensä käsittää vain sukupuolielinten hyväilyä, eikä sisääntunkeutumista, on tällainen löydös osoitus hyväksikäytöstä.
• Lapsi on rauhallinen ja yhteistyöhaluinen sukupuolielinten tutkimisen aikana. Lapsen uskotaan tottuneen hyväksikäyttökokemuksissa siihen, että sukupuolielimiä kosketaan ja tutkitaan.
• Lapsi taistelee sukupuolielinten tutkimista vastaan tai joutuu pois tolaltaan. Tällainen lapsi on aikaisemmin traumatisoitunut hyväksikäytöstä ja sen vuoksi hän ei siedä, että kukaan koskee tai tutkii hänen genitaalejaan.
• Lääketieteellisessä tutkimuksessa ei tule esiin löydöksiä, mutta lasta tutkimukseen saattava henkilö kertoo lääkärille hyväksikäyttöhistorian. Tällöin lääkäri, vaikkei fyysisiä löydöksiä olekaan, antaa lausunnon ’hyväksikäyttö historian perusteella’ sen mukaan, mitä lasta saattava aikuinen kertoi.
LÄÄKETIETEELLISET TODISTEET
Syytteissä luotetaan huomattavan paljon väittämiin, joiden oletetaan olevan lääketieteellisiä todisteita. Usein sille, mitä esitetään lääketieteellisenä todistusaineistona tai lausuntona, annetaan perusteetonta arvoa. Hyväksikäytön selvittelijät eivät itse tutki lapsia fyysisesti eivätkä yleensä anna todistuksia näiltä osin, mutta lääkärin lausunto saattaa saada tulkitsemiseen tai terapiaan osallistuvan ammatti-ihmisen vakuuttuneeksi siitä, että lasta on todellakin käytetty hyväksi. Kun mieli on tällä tavalla altis, ovat haastattelu ja arviointi todennäköisesti vinoutuneita. Itse asiassa lääketieteellinen ’näyttö’ on paljolti vailla riittävää todistusvoimaa ja epäspesifi. Hyväksikäyttösyytteet voivat kohdistua exhibitionismiin, hyväilemiseen ja masturbointiin, jolloin fyysisiä todisteita ei oleteta olevankaan.
Kun syytetään anaalisesta tai vaginaalisesta penetraatiosta, lääkärin raportissa lukee usein ’löydökset viittaavat hyväksikäyttöön’ tai ’ovat tyypillisiä hyväksikäytölle’. Jos lääkäri esittää tällaisen väitteen, se on enemmän kuin mitä lääkärin pätevyydellä voidaan esittää. Lääkäreitä ei kouluteta syy-yhteyksien arviointiin, tilastollisiin päätelmiin eikä todennäköisyyden lakeihin. Jos näitä mielipiteitä esiintyy lääketieteellisissä lausunnoissa, ne eivät kuulu lääkärin, vaan koulutettujen tutkijoiden ammattiin.
Tieteelliset ja empiiriset tulokset eivät useinkaan tue niitä huomioita, joita lääkärinlausunnoissa esitetään. Cantwellin tutkimus vuodelta 1983 esitetään joskus vieläkin tukemaan väitettä, että yli neljän millimetrin laajuinen emättimen aukko osoittaa hyväksikäyttöä, vaikka väitteen paikkansapitävyyttä ei ole koskaan voitu empiirisesti osoittaa. Epämääräiset, moniselitteiset löydökset, kuten sukupuolielimien punotus, arvioidaan ’viitteiksi’ seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
Lääkäri saa usein taustatiedot ihmiseltä, joka tuo lapsen tutkimuksiin ja toteaa sitten ’tapaushistorian perusteella todettu seksuaalinen hyväksikäyttö’. Poliisi, sosiaalityöntekijät, syyttäjät, asianajajat ja terapeutit suhtautuvat näihin lausuntoihin vakavasti, ja niitä käytetään todisteina siitä, että lääketieteellinen tutkimus on vahvistanut epäilyt. Lääketieteelliset löydökset ovat usein vääriä (Coleman, 1989). Paradise (1989) arvioi, että penetraatiomäärittelyissä 65 % arvioista osuu harhaan positiivisissa löydöksissä ja sormipenetraatiossa määrä on 73 %. Tämä herättää vakavia kysymyksiä lääkärintutkimusten luotettavuudesta.
Viime aikoihin asti suurin vaikeus fyysisten löydösten arvioinnissa on ollut perustiedon puute, eli tieto siitä, miltä ei-hyväksikäytettyjen lasten sukupuolielimet näyttävät. Nyt McCann kumppaneineen on kuitenkin tutkinut 267 esipuberteetti-ikäistä lasta, joita ei ole käytetty seksuaalisesti hyväksi (McCann, Voris, Simon, ja Wells, 1989, 1990; McCann, Wells, Simon & Voris, 1990).
He raportoivat ei-hyväksikäytettyjen lasten otoksessaan lukuisista epäspesifeistä löydöksistä, punoituksesta, hankautumista, halkeamista, arvista, kiinniliimautumista, koloista, paksunnoksista ja anaalisista löystymistä. Raportissa on myös pysty- ja poikkisuoria immenkalvonmittauksia, jotka eivät vaihtele vain ikäryhmän vaan myös sen mukaan, millä menetelmällä ja missä asennossa mittaus on tehty.
Emans, Woods, Flagg ja Freeman (1987) raportoivat niin ikään, että immenkalvon aukon suuruus vaihteli suuresti tutkittujen lasten keskuudessa. He huomauttavat että sukupuolielinten löydökset hyväksikäytetyillä tytöillä olivat samanlaisia kuin niillä ei-hyväksikäytetyillä tytöillä, joilla oli emätintulehdusta, ulkosynnyttimien tulehdusta, verenpurkauksia ja virtsaamishäiriöitä.
Edes sukupuoliteitse tarttuvat taudit eivät ole kiistaton osoitus hyväksikäytöstä. Vaikka yhdyntä on yleisin tartuntatapa, sairauteen voi olla muukin selitys (Wakefield & Underwager, 1988a). Testi voi olla myös epätarkka tai sopimaton. Aikuisille tarkoitettu klamydiatesti voi lasta tutkittaessa tuottaa vääriä positiivisia tuloksia, koska se reagoi positiivisesti tiettyihin bakteereihin, joita normaalisti on lasten suolistossa (Fay, 1991). Ainoat spesifit ja selvät fyysiset löydökset, jotka osoittavat yhdynnän tapahtuneen, ovat raskaus ja siemenneste emättimen tai peräaukon alueella. Kuten Krugman (1989) huomauttaa:
’Lääketieteellistä diagnoosia seksuaalisesta hyväksikäytöstä ei voi tehdä pelkästään fyysisten löydösten perusteella. Lukuunottamatta tippuria, syfilistä tai oikeudellista näyttöä siemennesteestä, seksuaaliselle hyväksikäytölle ei ole patologisia oireita.’ (s. 165–166).
Seksuaaliselle hyväksikäytölle ei ole olemassa diagnoosia. Mikään tautioppi ja tautinimistö ei sisällä tällaista diagnoosiluokkaa. Seksuaalinen hyväksikäyttö on tapahtuma, ei sairaus. Puhuminen seksuaalisen hyväksikäytön diagnosoimisesta on yhtä typerää kuin jos teho-osastolle tulleen potilaan murtunut sääriluu tai aivotärähdys diagnosoitaisiin auto-onnettomuudeksi.
Lääkäri, joka käyttää käsitettä diagnoosi puhuessaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä, aiheuttaa sekaannusta; lääketieteellisen tutkimusprosessin aikana kerätään kaikki merkitykselliset tiedot ja pyritään sulkemaan pois kaikki muut mahdollisuudet paitsi yksi ainoa.
PSYKOLOGISET TUTKIMUSMENETELMÄT
Hyväksikäyttöä tutkivat käyttävät lasten haastatteluissa usein kestämättömiä menetelmiä. Anatomiset nuket ovat yleisimpiä, mutta niiden ohella käytetään kirjoja, käsinukkeja, piirustuksia, projektiivisia kuvakortteja, muovailuvahaa, pelejä ja leikkiterapiaa (Kendall-Tackett, 1992). Mikään näistä menetelmistä ei pysty todistamaan luotettavasti seksuaalista hyväksikäyttöä, eivätkä ne ole osoittautuneet riittävän päteviksi ja luotettaviksi, jotta niillä voisi tehdä minkäänlaisia tieteellisesti hyväksyttäviä arviointeja. Niiden käyttö on omiaan vääristämään lasten lausuntoja, varsinkin jos haastattelija rohkaisee lasta ’näyttelemään’. Näiden menetelmien käyttäjiltä tulisi vaatia tieteellistä todistusaineistoa, joka osoittaa niiden käytön oikeaksi ja asianmukaiseksi.
Anatomiset nuket
Vaikka eri ammattiryhmät käyttävät laajalti anatomisesti yksityiskohtaisia nukkeja (Boat & Everson, 1988; Conte, Sorenson, Fogarty & Rosa, 1991; Kendall-Tackett & Watson, 1992), ne ovat äärimmäisen kiistanalaisia, eivätkä tiedepiirit ole päässeet yksimielisyyteen siitä, pitäisikö niitä käyttää vai ei (esim. Koocher et al., painossa; Yates & Terr, 1988).
Hyväksikäytön tutkija on erityisen heikossa asemassa, jos mielipide tai johtopäätös seksuaalisesta hyväksikäytöstä pohjautuu lapsen tapaan käsitellä nukkeja. Jopa nekin ammattilaiset, jotka hyväksyvät nukkien käytön haastattelujen apuna, ovat ankaran kriittisiä käyttötapojen suhteen.
Esimerkiksi nukkien käyttöä puoltavat Everson ja Boat (1994) toteavat: ’Vaikka sekä maallikko- että ammattipiireissä näyttää olevan laajalle levinnyt käsitys, että lopullinen diagnoosi seksuaalisesta hyväksikäytöstä tehdään tavallisesti sen perusteella, miten pieni lapsi käyttäytyy nukkien kanssa (Diagnostic Test Use = diagnostinen testi), nukkien käyttöä tähän tarkoitukseen eivät tue mitkään tarkastelemamme ohjeistot, ja käyttöön tulee suhtautua erittäin kriittisesti.’ (s. 113).
Amerikan Psykologiliiton anatomisten nukkien työryhmä (Koocher et al., painossa) toteaa, että nukkien käyttö on hyväksyttävää tietyin varauksin: ’Anatomisilla nukeilla ei psykologisena testinä ole sinänsä ennustavaa (tai jälkikätistä) todistusvoimaa’. ’Diagnostisia lausuntoja lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ei voi tehdä spontaanin tai ohjatun nukkeleikin pohjalta. Kliininen haastattelu ei ole leikkiä’. ’Alle nelivuotiaiden lasten kertomuksia tulkittaessa on syytä olla erityisen varovainen ainakin jos lapsi kertoo, että häntä on kosketeltu, sekä silloin kun on käytetty toistuvia johdattelevia kysymyksiä’. ’Suosittelemme nykyisen tiedon valossa, että APA (Amerikan Psykologiliitto) harkitsee uudelleen, onko ylipäänsä päteviä nukkeihin perustuvia arviointimenetelmiä ja ovatko ne yhä ehkä paras mahdollinen käsillä oleva käytännön ratkaisu tutkittaessa ajankohtaista ja jatkuvasti esille tulevaa ongelmaa lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. ’Anatomisia nukkeja kliinisessä tutkimuksessa käyttäviä ammatti-ihmisiä tulisi kouluttaa tunnistamaan eri rotuja ja yhteiskuntaluokkia edustavien lasten välisiä normatiivisia eroja’.
Näitä ohjeita on noudatettu harvoin – jos koskaan – niissä sadoissa tapauksissa, jotka olemme tutkineet. Uskomme monien muiden tutkijoiden tavoin, ettei nukkeja pitäisi koskaan käyttää edes edellisillä varauksilla. Niiden käytöstä ei ole yhteisesti hyväksyttyjä standardeja eikä vaadittavaa perustietoa (APA Council of Representatives = Amerikan Psykologiliiton edustajisto, 1991). Nuket voivat toimia lapselle mallioppimisen välineenä (Wakefield & Underwager, 1988a; Underwager & Wakefield, 1990). Haastattelijoiden antama malli määrittelee nukkien käsittelyn lapselle, kun ehdotetaan niiden riisumista (tai ne riisutaan lapsen puolesta). He pyytävät lasta näyttämään nukeilla mitä syytetty teki ja voivat jopa asettaa nuket yksiselitteisiin seksuaalisiin asentoihin lasta varten.
Vaikka jotkut tutkijat väittävät, etteivät nuket ole johdattelevia (esim. Everson & Boat, 1994), tutkimukset osoittavat, että jotkut ei-hyväksikäytetyt lapset käyttävät nukkeja seksuaalisiin leikkeihin (Dawson & Geddie, 1991; Dawson, Vaughan & Wagner, 1992; Everson & Boat, 1990; Gabriel, 1985; Glaser & Collins, 1989; McIver, Wakefield, Underwager, 1989). Niissä tutkimuksissa, joissa väitetään näkyvän eroja seksuaalisesti hyväksikäytettyjen ja ei-hyväksikäytettyjen lasten tavassa käsitellä nukkeja, on perustavia metodologisia puutteita, jotka rajoittavat niistä tehtäviä johtopäätöksiä (Ceci & Bruck, 1993a; Skinner & Berry, 1993; Underwager & Wakefield, 1990; Wakefield & Underwager, 1988a, 1989, 1994c; Wolfner, Faust & Dawes, 1993).
DeLoache, joka on tutkinut symbolisen ilmaisun kehittymistä (1995) huomauttaa, että perussyy anatomisten nukkien käyttöön, on usko, että nuket antavat lapsesta tietoa, jota tämä ei osaa tai halua ilmaista sanallisesti. Hän huomauttaa, että sen lisäksi ettei ole kunnon todisteita siitä, että nuket auttavat hyvin pienten lasten (kolmevuotiaiden ja sitä nuorempien) haastattelussa, niiden mukanaolo saattaa saada pienimmät lapset tuottamaan jopa vähemmän tietoa. Pienet lapset eivät ymmärrä pohjalla olevaa minä-nukke -yhteyttä, josta nukkeja käyttävät haastattelijat lähtevät. Lapset eivät osaa hahmottaa nukkeja itsensä vertauskuvana, eivätkä siis kykene esittämään nukeilla omia kokemuksiaan. DeLoache kiteyttää: ’Tärkein löydös nukkien käytöstä pienten lasten tutkimisessa on, ettei ole hyviä todisteita siitä, että niistä on apua… Tutkimukseni… viittaa pikemminkin siihen, että nuken läsnäolo saattaa jopa häiritä kaikkein nuorimpien lasten kertomuksia…’(s. 178).
Levy (1989) on sitä mieltä, ettei mitään nukkeihin perustuvassa arvioinnissa olleen lapsen lausumia pidä kelpuuttaa todistusaineistoksi: ’Sananmukaisesti ei ole teoreettisia eikä empiirisiä perusteita vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä siitä, mitä tietyn lapsen nukkeleikki tarkoittaa. Lisäksi on mahdollista, että lasta arvioi ammatti-ihminen, joka toivoo hänen tunnustavan seksuaalisen hyväksikäytön; kun jotkut lapset tulevat käyttäneeksi nukkeja tietyllä tavalla, se saa havainnoijan liian herkästi uskomaan, että lasta on käytetty hyväksi. Mielenterveysalan ammattilaiset ovat esittäneet – ja jos tämä hyväksytään – todennäköisesti edelleen jatkavat kohtuuttomien ja perusteettomien väitteiden esittämistä lasten nukkeleikkien merkityksestä. Koska nukeilla on tarkoitus antaa sellainen tieteellinen näyttö, jota ympäröi ’erehtymättömyyden sädekehä’, nukkeleikkitodistukseen sisältyvä viesti vaikuttaa tuomioistuimeen todennäköisesti paljon enemmän, kuin mikään muu vahvistamaton kliininen asiantuntijalausunto.’ (s. 407).
Skinner ja Berry (1993) huomauttavat, ettei hyväksikäytettyjen ja ei-hyväksikäytettyjen lasten leikeissä ole pystytty tunnistamaan selviä piirteitä, ja normien puuttuminen tekee kyseenalaiseksi nukkien käytön oikeudessa: ’Koska ei ole riittävästi todisteita, jotka tukisivat psykologisten mittausten mahdollisuuksia anatomisilla nukeilla, tällaisten nukkien käyttö lapsen seksuaalisen hyväksikäytön todentamisessa on kyseenalaista… Lisäksi ottaen huomioon, että oikeuspätevyydessä on periaatteessa kysymys siitä, kelpuutetaanko psykologinen todistusaineisto oikeussaliin… Koska anatomisten nukkien avulla tehdyn testin rakenteesta ja luotettavuudesta ei ole riittävästi todisteita, nukkien avulla kerättyä todistusaineistoa ei pitäisi tuoda oikeussaliin käsiteltäessä lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä.’ (s. 418).
Wolfner ynnä muut (1993) huomauttavat, että ennen kuin nukkien arvo hyväksikäytön todentamisessa voitaisiin määritellä, olisi tutkittava lapsia, joita kaikkia epäiltäisiin hyväksikäytetyiksi ja jotka voitaisiin myöhemmin todistettavasti jakaa niihin, joita on käytetty hyväksi ja niihin joita ei ole. Nukkehaastattelut tulisi suorittaa ennen seksuaalisen hyväksikäytön standarditutkimuksia, sillä hyväksikäyttöä koskevat kysymykset saattavat vaikuttaa lasten tapaan suhtautua nukkeihin. Tällaista tutkimusta ei ole tehty. Tutkimuksissa, joiden väitetään tukevan nukkien käyttöä, vertaillaan keskenään vain hyväksikäytöstä epäiltyjä lapsia ja niitä, joita ei epäillä.
Wolfner kumppaneineen kiteyttää: ’Emme voi päätellä muuta kuin, että yksinkertaisesti ei ole sellaisia tieteellisiä todisteita, jotka oikeuttaisivat todentamaan hyväksikäytön nukkeleikkien perusteella kliinisesti tai oikeudessa. Yleinen ajatus on, että tällainen leikki on vain yksi osatekijä pyrittäessä diagnoosiin, joka perustuu koko kliiniseen kuvaan. Leikkiä anatomisilla nukeilla ei kuitenkaan voi pitää pätevänä osatekijänä, ellei se lisää todistusvoimaa, eikä tästä ole käytännöllisesti katsoen minkäänlaisia todisteita… Vaadimme, että suhtaudutaan hyvin vakavasti sekä nukkeleikkien kyvyttömyyteen lisätä todistusvoimaa hyväksikäytön tapaisissa diagnooseissa että tässä katsauksessa valotettuihin tulkinnallisiin ja tutkimuksellisiin ongelmiin. Se eettinen periaate, että sovellutuksen on seurattava tutkimustuloksista saatua tietoa eikä ehättää tiedon edelle, on selviö etenkin sellaisella alueella, jolla väärän diagnoosin vaikutukset ihmisten elämään saattavat olla hirvittävät. Sellaisen diagnoosimenetelmän käyttäminen, joka voi vain pahentaa virhettä, ei hyödytä ketään.’ (s. 9).
Ei ole todisteita siitä, että nukkehaastattelu olisi pätevä ja luotettava keino saada tarkkaa tietoa seksuaalisesta hyväksikäytöstä, eikä sen avulla liioin voi näyttää mitään toteen. Tiedeyhteisö ei ole yleisesti hyväksynyt nukkien käyttöä tutkimusmenetelmänä, eikä se läpäisisi Frye-testiä. Pikemminkin niiden käyttö on edelleen erittäin kiistanalaista, ja edellä siteeratut tiedemiehet ja -naiset, jotka ovat huolellisesti paneutuneet nukketutkimukseen, suosittelevat ettei niitä käytettäisi. Syistä, joita Skinner ja Berry (1993) sekä Wolfner kumppaneineen (1993) toivat esiin, ne eivät myöskään läpäisisi Daubert-testiä (ks. s. 126).
Piirrosten tulkinta
Lasten piirustukset, kuten talo-puu-ihminen (HPI) ja perhepiirrokset, samoin kuin vapaat piirustukset, joita usein käytetään arvioitaessa mahdollista seksuaalista hyväksikäyttöä, ovat samanlaisen kritiikin kohteina kuin nuketkin (Underwager & Wakefield, 1990; Wakefield & Underwager, 1988a, 1989, 1994c). Niiden lähtökohtana on, että hyväksikäytettyjen lasten piirustukset eroavat ei-hyväksikäytettyjen lasten piirustuksista. Piirustusten laadullisia ominaisuuksia, kuten värejä, ruumiinosien kokoa ja yksityiskohtia sekä muotoa saatetaan käyttää tukemaan hyväksikäyttöväitettä. Piirroksilla ei ole todistusvoimaa eikä luotettavuutta projektiivisen arvioinnin apuvälineinä. Tarkastellessaan ’Piirrä ihminen’ -testiä Seventh Mental Measurements Yearbook -julkaisussa Harris (Buros, 1972) toteaa, että on hyvin vähän todisteita siitä, että jotkut ’merkit’ ilmentäisivät pätevällä tavalla persoonallisuutta. Piirustukset ovat kaikki niin erilaisia, että jonkin tietyn piirustuksen tietyt piirteet ovat liian epäluotettavia, jotta niistä voisi sanoa yhtään mitään.
Cundickin ja Weinbergin raportit edellä mainitun julkaisun kymmenennessä vuosikirjassa (Buros, 1989, s. 433–25) tukevat sitä yhdenmukaista löydöstä, että piirustusten tulkinnalla (mikä oikeuden käyttöön tarkoitetuissa arvioissa usein on mukana) ei ole asiatiedollista perustetta. Molemmat tutkijat huomauttavat, ettei ole vaadittavaa perustietoa, jolla voitaisiin varmistaa piirrosjärjestelmän (Kinetic Drawing System) luotettavuus ja pätevyys.
Toisen tyyppinen piirros, jota usein käytetään, on pojan tai tytön etu- ja selkäpuolen ääriviivapiirros. Lapselle näytetään piirros ja häntä neuvotaan piirtämään X siihen, mihin häntä on kosketeltu. Menetelmää ei ole tutkittu tieteellisesti. Se voi antaa lapselle viestin ’Sinua on kosketeltu. Näytähän nyt minne.’ Tämä on ohjelmointia, joka opettaa lapsen suuntaamaan huomionsa sukupuolielimiin ja tuottamaan lausuntoja seksuaalisuudesta. Niissä harvoissa tutkimuksissa, joissa väitetään löydetyn eroja hyväksikäytettyjen ja ei-hyväksikäytettyjen lasten piirrosten välillä, on vakavia ongelmia.
Esimerkiksi Hibbard, Roghmann, ja Hoekelman (1987) esittävät, että heidän otoksessaan viidellä hyväksikäytetyllä, mutta vain yhdellä ei-hyväksikäytetyllä lapsella oli sukupuolielimiä piirroksissaan, joten sukupuolielinten esiintyminen piirroksissa on osoitus mahdollisesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Tutkimuksen ongelma on se, että hyväksikäytettyjen ja ei-hyväksikäytettyjen lapsi-ryhmien piirrokset teetti eri henkilö, eikä tutkimuksessa anneta tietoja siitä, miten usein hyväksikäytettyjä lapsia oli haastateltu hyväksikäytöstä. Tämän lisäksi ryhmien väliset erot eivät olleet tilastollisesti merkittäviä.
Yhteenvetona todettakoon, että kuten anatomisten nukkienkin suhteen, ei ole todistettua tietoa siitä, että piirroksia voi käyttää diagnostisesti todentamaan seksuaalista hyväksikäyttöä.
’Paljastus-terapia’ ja lapsen oireet
Saman arvostelun voi kohdistaa lasten seksuaalista hyväksikäyttöä käsitteleviin kirjoihin, kuten ’Red Flag Green Flag People’ (’Punainen lippu ja vihreä lippu -ihmiset’) (Rape and Crisis Abuse Center, 1985). Lasta johdatetaan ensin kirjan monen sivun läpi, joissa esitellään ’hyvää’ ja ’pahaa’ koskettamista, ja sitten häntä pyydetään värittämään kirjasta ne ruumiinosat, joihin häntä on kosketeltu. Tämä kirja sen enempää kuin muutkaan ei ole kyennyt osoittamaan pätevästi lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä.
Kaksi menetelmää on kehitetty saatananpalvonnan rituaalisen hyväksikäytön arviointiin, Projektiiviset kertomuskortit (Projective Story Telling Cards) (Northwest Psychological Publishers, 1990), ja ’Älä pakota minua menemään takaisin äiti': Lapsen kirja saatananpalvonnan rituaalisesta hyväksikäytöstä (Don’t Make Me Go Back Mommy: A Child’s Book About Satanic Ritual Abuse) (Sanford, 1990). Niissä on tarkkoja kuvia saatananpalvonnan rituaaleista, ja lasta rohkaistaan niiden avulla kuvailemaan hyväksikäyttöä. Menetelmät ovat täysin vailla todistusvoimaa.
Hyväksikäyttöä pyritään myös todentamaan seuraamalla lapsen käyttäytymistä leikkiterapiassa. Terapiaa kutsutaan joskus paljastavaksi (disclosure-based); istunnot tähtäävät siihen, että leikeissä esitetään jotain uudelleen, ilmaistaan tunteita ja puhutaan puhumasta päästyä väitetystä hyväksikäytöstä. Vaikkei leikkiterapian tehokkuudesta ole todisteita, (Campbell, 1992a; Underwager & Wakefield, 1990; Wakefield & Underwager, 1988a, 1994; Weisz & Weiss, 1993) lapsia terapoidaan usein seksuaalisen hyväksikäytön vuoksi jo ennen kuin tuomioistuin on todennut sen tapahtuneen.
Ei ole löytynyt todisteita siitä, että leikkiterapiassa käyttäytymisen perusteella voitaisiin todentaa menneitä tapahtumia. Leikkiterapia voi saada lapsen hyväksymään terapeutin uskomukset hyväksikäytöstä ja tätä käytetään lisäaineistona väärissä syytöksissä (Campbell, 1992b). Jones (1991) huomauttaa, että jo käsite ’paljastustyö’ (disclosure work) osoittaa, että haastattelijalla on määrätty ennakkokäsitys, eikä hän pysty ottamaan huomioon sitä vaihtoehtoa, ettei paljastettavaa olisikaan.
Hyväksikäytön selvittelijät saattavat todistaa oikeudessa, että lapsen käyttäytymisessä on seksuaalisesti hyväksikäytetyille lapsille tyypillisiä piirteitä. Näihin käytöksen indikaattoreihin kuuluu hyvin moninaisia oireita, kuten taantumista, syrjään vetäytymistä, hyökkäävyyttä, painajaisunia, vuoteenkastelua, pelkoja, itsetyydytystä ja raivokohtauksia, mutta ne ovat täysin epäspesifejä (Wakefield & Underwager, 1991b). Niitä esiintyy lapsilla eri tilanteissa, vanhempien riidoissa, avioeroissa, taloudellisissa vaikeuksissa, sodan aiheuttamissa erotilanteissa, isän puuttumisessa, luonnonkatastrofeissa, ja tilanteissa, joissa lasta käytetään hyväksi fyysisesti tai henkisesti joskaan ei seksuaalisesti (Emery, 1982; Hughes & Barad, 1983; Jaffe, Wolfe, Wilson & Zak, 1986; Porter & O’Leary, 1980; Wallerstein & Kelly, 1980; Wolman, 1983).
Ei ole sellaista käyttäytymistä, jota esiintyisi yksinomaan seksuaalisen hyväksikäytön yhteydessä. Seksualisoitunutta käyttäytymistä lukuunottamatta valtaosa hyväksikäytettyjen lasten oireista ovat luonteeltaan samanlaisia kuin oireet yleensä (Beitchman, Zucker, Hood, daCosta Akman, 1991). Edes seksualisoitunutta käyttäytymistä ei voi pitää todisteena seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Lasten normaali seksuaalinen käyttäytyminen on paljon mutkikkaampaa kuin uskotaan (Best, 1983; Gundersen, Melas & Skar, 1981; Langfeld, 1981; Leung & Robson, 1993; Martinson, 1981; Okami, 1992).
Friedrich, Grambsch, Broughton, Kuiper & Beilke (1991) raportoivat 880:lle 2–12-vuotiaan, ei-hyväksikäytetyn lapsen äidille tekemäänsä kyselyä lapsen seksuaalisesta käyttäytymisestä. Vaikka lapset harvoin matkivat aikuisten seksuaalista käyttäytymistä, heillä ilmeni hyvin laaja-alaista seksuaalista käyttäytymistä ja verrattain tiheästi.
Mannarino, Cohen, Smith, ja Moore-Motily (1991) eivät löytäneet eroja seksuaalisessa käyttäytymisessä hyväksikäytettyjen tyttöjen ja kliinisen vertailuryhmän välillä, vaikka molemmat saivat korkeampia pistemääriä kuin normaalit kontrolliryhmät. Gordo, Schroeder, ja Abrams (1990) eivät löytäneet eroja seksuaalisessa tietämyksessä ryhmissä, joissa oli ei-hyväksikäytettyjä ja hyväksikäytettyjä lapsia.
Haugaard ja Tilly (1988) totesivat, että noin 28 % mies- ja naisopiskelijoista kertoi leikkineensä lapsena seksileikkejä. Lamb ja Coakley (1993) raportoivat, että heidän otoksessaan naisopiskelijoista 85%:a kertoi lapsena leikkineensä seksileikkejä. Kolmasosaan näistä kokemuksista, joita vastaajat pitivät normaaleina, kuului sukupuolielinten hyväilyä joko vaatteet päällä tai ilman vaatteita, ja jotkut kuvailivat oraali – genitaalikontakteja ja sukupuoliyhdynnän yrityksiä.
Lisäksi monet seksuaalisesti hyväksikäytetyt lapset eivät kärsi merkittävästä traumasta (Browne & Finkelhor, 1986; Finkelhor, 1990; Gomes-Schwartz, Horowitz & Cardarelli, 1990; Kendall-Tackett, Williams & Finkelhor, 1993; Wakefield & Underwager, 1988a) eivätkä ehkä oirehdi käyttäytymisellään. Onkin virhe käyttää oireiden puuttumista tukemaan sitä, että syytös on ollut väärä. Jos käyttäytymistä käytetään osoittajana seksuaalisen hyväksikäytön arvioinneissa, saatetaan tehdä virhe molempiin suuntiin. Besharov (1990) huomauttaa, ettei käyttäytyminen ole riittävä syy rikosilmoituksen tekemiseen.
Levine ja Battastoni (1991) toteavat, että mikään käytösindikaattoreista, olipa yhdistelmä mikä tahansa, ei ole pätevä ilman lapsen suoraa lausumaa seksuaalisesta toiminnasta tai seksuaalisesta tiedosta. Kansainvälisen lasten seksuaalista hyväksikäyttöä tutkineen poikkitieteellisen asiantuntijaryhmän yhteinen kanta oli seuraava (Lamb, 1994b): ’Seksuaalisen hyväksikäytön uhrien käyttäytymiselle eivät ole ominaisia mitkään spesifit oireyhtymät. Seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyy hyvin paljon erilaista mahdollista käyttäytymistä ja se näyttää vaikuttavan uhriin hyvin vaihtelevin tavoin. Seksualisoituneen käyttäytymisen puuttuminen ei ole varma merkki siitä, ettei seksuaalista hyväksikäyttöä ole tapahtunut yhtä vähän kuin seksualisoitunut käyttäytyminen ilman muuta osoittaisi, että seksuaalista hyväksikäyttöä on tapahtunut; enemmänkin niin, että kumpikin informaatio vaikuttaa siihen, missä määrin lapsen mahdolliset kokemukset aiheuttavat epäilyjä, minkä pitäisi osaltaan edistää tarkkaa ja ei-johdattelevaa tutkimusta.’ (s. 154).
Mikään tieteellinen tieto ei tue näkemystä seksuaalisen hyväksikäytön oireista tai ’seksuaaliseen hyväksikäyttöön sopeutuneen lapsen oireyhtymästä’ (Child Sexual Abuse Accomodation syndrome) (CSAAS), (Summit, 1983). Nämä oireet ovat spekulatiivisia eivätkä läpäise Fryen tai Daubertin testiä. DSM-III:n (tautiluokitus) uudistuksessa niitä ei haluttu sisällyttää DSM-III-R:än, koska niiden tueksi ei ole mitään todisteita (Corvin, 1988).
Myers (1993) huomauttaa, että taudeilla ja oireilla on lääketieteellisesti ja oikeudellisesti yksi yhteinen diagnostisesti arvokas piirre. Molemmat viittaavat jokseenkin varmasti tiettyihin syihin. Kuitenkin siinä missä taudeissa oireiden ja etiologian välillä on usein selvä suhde, oireyhtymissä tämä suhde on usein epäselvä tai tuntematon. Se miten varmasti jokin oireyhtymä viittaa tiettyyn syyhyn vaihtelee oireyhtymän mukaan. Oireyhtymää, jotka usein esiintyvät lausunnoissa lasten hyväksikäyttösyytöksissä, ovat ’pahoinpidellyn lapsen oireyhtymä’ (battered child syndrome) ja ’seksuaaliseen hyväksikäyttöön sopeutuneen lapsen oireyhtymä’ (CSAAS). Pahoinpidellyn lapsen oireyhtymä antaa usein varmat takeet, koska lapsella on sellaisia vammoja, joita hän ei ole voinut saada tapaturmaisesti. Siksi sillä on korkea todistusarvo, ja se onkin kelpuutettu kaikissa valitustuomioistuimessa.
Vastakkaisena voi pitää ’seksuaaliseen hyväksikäyttöön sopeutuneen lapsen oireyhtymää’ (CSAAS), joka ei osoita minkäänlaisella varmuudella seksuaalista hyväksikäyttöä. Se että lapsella esiintyy käyttäytymistä, joka tuo mieleen CSAAS:in, ei auta selvittämään, onko lasta käytetty seksuaalisesti hyväksi vai ei. CSAAS ei ole diagnostinen menetelmä. Silloin kun sitä käytetään tukemaan hyväksikäyttöä, se ei läpäise falsifiabiliteetti-testiä, koska se ei sisällä mitään mahdollisuutta, jolla se voitaisiin kumota. Sen vuoksi Daubert päätyisi siihen ratkaisuun, ettei CSAAS kelpaa oikeudessa.
Pahoinpidellyn lapsen oireyhtymässä tutkimus voi antaa näytön siitä, että vamman laadun perusteella voi selkeästi erottaa ne vammat, jotka ovat mahdollisesti aiheutuneet tapaturmasta, niistä vammoista, joita tapaturma ei ole voinut aiheuttaa.
DAUBERT -TESTISTÄ
Yhdysvaltain Korkeimman oikeuden yksimielinen päätös tapauksessa Daubert vastaan Merrell Dow Pharmaceuticals (61 U.S.L.W. 4805, 113 S Ct 2786, 1993) kesäkuussa 1993 muuttaa dramaattisesti niitä kriteereitä, joiden perusteella tieteellinen todistusaineisto voidaan kelpuuttaa oikeudessa todistusaineistoksi.
Päätöksen mukaan teorian tieteellisen aseman pääkriteerejä ovat sen kumottavuus, vääräksi osoittaminen ja testattavuus (falsifiability, refutability, testability). Itse asiassa se korvaa Fryen testin (Frye vastaan Yhdysvallat, 293 F. 1013) Popperin periaatteella, jonka mukaan vääräksi osoitettavuus on tieteellisen tiedon määräävin tekijä. Tuomari Blackmun yksilöi neljä tekijää, jotka oikeuden olisi otettava huomioon päätettäessä, onko jonkun asiantuntijan mielipide pätevä säännön 702 mukaan:
1. Onko asiantuntijan teoria tai menetelmä testattu tai osoitettu vääräksi, ja voidaanko se testata tai osoittaa vääräksi.
2. Ovatko teorian tai menetelmän tarkastaneet muut samanvertaiset asiantuntijat ja/tai onko se julkistettu.
3. Mikä on käytettyjen tieteellisten menetelmien tunnettu tai mahdollinen virheaste.
4. Onko menetelmä yleisesti hyväksytty tiedeyhteisössä.
Tiedeyhteisön yleinen hyväksyntä (Fryen testi) on yksi huomioon otettava seikka, mutta sen puute ei sinänsä sulje pois esitettyä todistusaineistoa. Siksi voidaan kelpuuttaa sellaista uutta tieteellistä todistusaineistoa, mitä Fryen testi ei kelpuuttaisi. Samalla tämä päätös – oikein ymmärrettynä ja noudatettuna – merkitsee todennäköisesti sitä, ettei enää kelpuuteta todistajanlausuntoja, jotka perustuvat sellaisten käsitteiden varaan kuin ’seksuaaliseen hyväksikäyttöön sopeutuneen lapsen oireyhtymä’ (CSAAS) ja väitteisiin, että lapsuudenaikainen seksuaalinen hyväksikäyttö on ollut ’tukahdutettuna’. (Ks. Underwager & Wakefield, 1993 ja Stewart, 1993, joissa on pohdintoja Daubert päätöksestä.)
SYYTÖSTEN LUONNE
Vanhempien normaali käyttäytyminen, kuten kylvettäminen, vaipanvaihto, potta-askareet ja kutittaminen voidaan virheellisesti leimata seksuaaliseksi hyväksikäytöksi. Rosenfeld kollegoineen (Rosenfeld, Bailey, Siegel & Bailey, 1986; Rosenfeld, Siegel & Bailey, 1987) korostaa sitä, miten tärkeätä on hankkia normatiivista tietoa alastomuudesta, sukupuolielinten koskettamisesta ja kylvettämistavoista ennen kuin päätetään, tukeeko jokin näistä käyttäytymistavoista syytettä seksuaalisesta hyväksikäytöstä. He ovat todenneet, että normaaliperheissä tehdään paljon sellaista, mikä voisi laukaista epäilyt hyväksikäytöstä.
Monissa tapauksissa, kun on esitetty vääriä epäilyjä, perusteena olevat käyttäytymistavat ovat yksinkertaisesti epäuskottavia. Tällöin on tarpeen tutustua peruslukuihin. On olemassa tutkimuksia todennetuista seksuaalisista hyväksikäyttäjistä (esim. Erickson, Walbek & Seely, 1988; Kendall-Tackett & Simon, 1992; Wakefield & Underwager, 1994a, 1994b). Todennetuissa seksuaalisen hyväksikäytön tapauksissa väkivalta on harvinaista. Vaginaalinen ja anaalinen penetraatio on harvinaista pienten lasten kanssa, koska se on liian tuskallista. Lahjominen on yleisempää kuin uhkaaminen. Jos ei ole vankkoja todisteita ja esitetyt syytökset ovat hyvin epätodennäköisiä, on varsin luultavaa, että ne eivät ole tosia.
Syytöksiin saatananpalvontaan kuuluvasta rituaalisesta hyväksikäytöstä on suhtauduttava erittäin skeptisesti. Vaikka aihetta on esitelty ammattialan kongresseissa ja tiedotusvälineet ovat olleet kiinnostuneita tällaisista tapauksista, ei ole löytynyt konkreettisia todisteita, jotka vahvistaisivat väitteet saatanaa palvovista uskonlahkoista, ihmisuhreista ja laajamittaisesta salaliitosta. Huolimatta sadoista FBI:n ja poliisin tutkimuksista ei ole saatu todisteita siitä, että joissakin järjestäytyneissä lahkoissa ulkoisesti normaalit ihmiset harrastaisivat rituaalista hyväksikäyttöä, eläinten ja ihmisten uhraamista, murhia ja lasten syöntiä (Hicks, 1991; Lanning, 1992; Mulhearn, 1994; Richardson, Best & Bromley, 1991; Victor, 1993; Wakefield & Underwager, 1992, 1994b).
Häiriintyneet ihmiset saattavat joskus käyttää hyväkseen ja murhata lapsia, ja häiriintyneeseen käyttäytymiseen saattaa liittyä epätavallisia uskonnollisia loitsuja ja rituaaleja. Tällaisen ihmisen käytös saattaa muistuttaa saatananpalvonnan rituaalia. Lasta on myös saatettu käyttää jollain tavoin hyväksi, vaikka syytökset rituaalisesta hyväksikäytöstä eivät pitäisikään paikkaansa, mutta ei ole todisteita ulkoisesti normaalien ihmisten salaliitosta, jossa rituaalimenoin lapsia käytettäisiin hyväksi ja kidutettaisiin.
Eriskummallisten ja epätodennäköisten väitteiden todenperäisyyteen uskovilta hyväksikäytön selvittelijöiltä tulisi vaatia syytöksien tueksi selviä todisteita. Mitä eriskummallisempi kertomus on, sitä vähemmän tuomioistuimen tulisi uskoa siihen. Aina vähemmän uskottava on asiantuntija, joka myöntää uskovansa saatanaa palvovan lahkon salaliittoon. Samalla oikeuden on tarpeen ymmärtää, millä tavalla tutkimusprosessi voi saada lapsen antamaan lausumia epäuskottavasta hyväksikäytöstä ja jopa muistamaan sellaista, mitä ei ole tapahtunut.
POST-TRAUMAATTINEN STRESSIHÄIRIÖ
Seksuaalisen hyväksikäytön syytöksissä käytetään usein diagnoosia ’post-traumaattinen stressihäiriö’. Se tehdään usein virheellisesti ja sitä käytetään tukemaan väitteitä siitä, että hyväksikäyttöepäily on tosiasiassa aiheellinen ja hyväksikäyttö on totta.
DSM-III-R:n mukaan tämä diagnoosi tehdään traumaattisen tapahtuman jälkeen, joka: ’On yleisen inhimillisen kokemuspiirin ulkopuolella… (ja) olisi huomattavan ahdistava lähes jokaiselle, ja johon yleensä liittyy ankaraa pelkoa, kauhua ja avuttomuutta’ (American Psychiatric Association, 1987, s. 247). DSM-IV on samantapainen: ’Välittömästä omakohtaisesta kokemuksesta johtuva äärimmäisen traumaattinen stressi tapahtuman jälkeen, johon on liittynyt tosiasiallinen kuolema tai sen uhka, vakava loukkaantuminen tai jokin muu uhka omalle fyysiselle koskemattomuudelle… Ihmisen tulee olla äärimmäisen peloissaan, avuton tai kauhuissaan.’ (American Psychiatric Association, 1994, s. 424).
Uhriksi väitetyn henkilön oireiden perusteella ei kuitenkaan voi taannehtivasti todistaa, että väitetty tapahtuma on todellisuudessa tapahtunut. Tällaisia virheellisiä väittämiä ei pitäisi hyväksyä todisteiksi menneistä tapahtumista. American Psychiatric Associationin työryhmäraportti (Task Force Report) (Halleck, Hoge, Miller, Sadoff & Halleck, 1992) pitää kiinni kannasta, ettei DSM-III-R-diagnoosin avulla voi päätellä, että rikosoikeudenkäyntiin johtanutta toimintaa olisi tapahtunut: ’Sellaiset todistajanlausunnot, joiden mukaan ihmisen käyttäytymisen tai henkisen tilan voi sanoa johtuneen jostakin yksittäisestä menneestä tapahtumasta, pitäisi katsoa psykiatrisen asiantuntemuksen väärinkäytöksi, koska niille ei ole tieteellistä perustaa.’ (s. 495).
Kun hyväksikäyttösyytteiden yhteydessä käytetään diagnoosia post-traumaattinen stressihäiriö, tarkoitus on usein tukea syytettä yksinkertaisella viestillä ’Nämä ovat nykyisiä oireita, jotka on aiheuttanut aiemmin tapahtunut hyväksikäyttö’. Tämä on looginen virhe, joka tunnetaan nimellä ’seurauksella vahvistaminen’.
Väittämä vaikuttaa pätevältä, mutta siitä on jätetty pois ja väistetty tai vääristelty tärkeitä tietoja. Tämä looginen virhe sotkee myös yksi- ja kaksisuuntaiset johtopäätökset keskenään. Perustelu saattaa kuulua: ’Jos lasta on käytetty seksuaalisesti hyväksi, hänellä tulee olla painajaisia. Hän näkee painajaisia. Häntä on siis käytetty seksuaalisesti hyväksi’. Tässä väistettiin se, että painajaisuniin on monia syitä, jopa raakojen omenien syöminen voi aiheuttaa niitä.
Diagnoosin perustaksi on myös oltava riittävä dokumentoitu oireisto, jotta se täyttäisi DSM-III-R:n vaatimukset. Lisäksi tapahtuman on oltava traumaattinen ja kuuluttava tavallisen inhimillisen kokemuspiirin ulkopuolelle; siihen on liityttävä voimakasta pelkoa, avuttomuutta tai kauhua. Hyväilyt, jotka aiheuttavat tuskin huomattavaa ahdistusta, eivät sovi tähän määritelmään. Tästä huolimatta monissa tapauksissa annetaan diagnoosiksi post-traumaattinen stressihäiriö.
SYYTETYN TUTKIMINEN
Mikään psykologinen testi tai arviointimenetelmä ei pysty varmistamaan, onko aikuinen todella hyväksikäyttänyt lasta seksuaalisesti tai jollain muulla tavalla. Hall ja Crowther toteavat: ’Ei ole sellaista psykologista menetelmää, jonka avulla voidaan tunnistaa seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllistynyt ja ennustaa käyttäytymisen uusiutuminen niin, että menetelmällä olisi tarpeellinen empiirinen tuki.’ (s. 80).
Myers (1992) toteaa: ’Ei ole psykologista lakmus-testiä, joka paljastaisi seksuaalisen poikkeavuuden.’Erickson, Walbek ja Seely (1987) toteavat raportissaan, ettei ole olemassa tyypillistä seksuaalirikollisen MMPI-profiilia: ’Yrityksiä tunnistaa ihminen mahdolliseksi seksuaalirikolliseksi MMPI-profiilin perusteella ei voida hyväksyä.’ (s. 569). Käsitteitä käytetään usein sekaisin. Onkin tehtävä ero käsitteen ’alaikäiseen kohdistunut seksuaalirikos’ ja käsitteen ’pedofilia’ välillä. Edellinen on rikollista seksuaalista käyttäytymistä ja jälkimmäinen poikkeava seksuaalinen mieltymys. Monet pedofiilit eivät koskaan toimi yllykkeittensä mukaan.
DSM-IV (American Psychiatric Association, 1994) määrittelee pedofilian: ’Ajoittaisia ja voimakkaita seksuaalisesti kiihottavia mielikuvia, sukupuolista kiihottumista tai seksuaalista käyttäytymistä alaikäisen lapsen tai lasten kanssa. Edellytyksenä on, että koetut mielikuvat, kiihokkeet tai käyttäytymistavat tuottavat huomattavaa kliinistä ahdistusta tai heikentävät selviämistä yhteiskunnallisilla, ammatillisilla tai muilla tärkeillä toiminnan alueilla’.
On mahdollista, että ihminen johon nämä määritelmät sopivat, ei ole koskaan syyllistynyt hyväksikäyttöön; eivätkä myöskään kaikki seksuaalirikolliset ole pedofilejä. Jokaisen asiantuntijan tulee olla selvillä tästä erosta. Psykologit saattavat esittää epäillystä vaikka kuinka perusteettomia väitteitä. Jotkut ammatti-ihmiset tekevät esimerkiksi eron fiksoituneen ja regressiivisen pedofiilin välillä, mutta empiirinen tutkimus ei tue tällaista typologiaa (Conte, 1990; Knight, 1989; Knight, Carter & Prentky, 1989; Simon, Sales, Kaszniak & Kahn, 1992).
Toinen vahvistamaton väite on, että monet hyväksikäyttäjät ovat itse joutuneet lapsina hyväksikäytetyiksi. Joissain tapauksissa hyväksikäytön selvittelijä käyttää seksuaalisen hyväksikäytön historiaa tukemaan väitettä, että henkilöllä, joka kieltää lapsen hyväksikäytön, on hyväksikäyttäjän luonteenpiirteet. Empiirinen todistusaineisto ei tue väitettä, että hyväksikäyttäjät ovat usein itse olleet hyväksikäytettyjä (Garland & Dougher, 1990; Langevin & Lang, 1985; Murphy & Peters, 1992; Rivera & Widom, 1990; Widom, 1989a, 1989b, 1989c).
Vaikka DSM-III-R (American Psychiatric Association, 1987) totesi: ’Monet tällä tavalla häiriintyneet ovat itse olleet lapsena hyväksikäytön uhreja.’ (s. 285), tätä lausetta ei löydy DSM-IV:sta. Murphy ja Peters päättelevät: ’Ei ole selvästikään riittävää näyttöä siitä, että menneet tapahtumat voitaisiin seksuaalirikoksissa saattaa vastaavuussuhteeseen sellaisella tavalla, joka olisi tarpeeksi luotettava käytettäväksi oikeussalissa.’
Vaikka seksuaalirikollisilla on todennäköisesti psyykkisiä ongelmia, he ovat persoonallisuudeltaan heterogeenisiä. Ei ole olemassa tyypillistä lasten hyväksikäyttäjien MMPI-profiilia, vaikka heillä usein onkin eriasteista patologiaa, mikä näkyy heidän MMPI:ssaan. Merkittävällä vähemmistöllä seksuaalirikollisista on normaali MMPI. Erickson, Luxenberg, Walbek, ja Seeley (1987) havaitsivat, että 19 prosentilla tuomituista seksuaalirikollisista oli normaalin rajoissa kulkeva profiili.
Shealy, Kalichman, Henderson, Szymanovski ja McKee (1991) tutkivat vankiloissa lasten seksuaalisten hyväksikäyttäjien MMPI:t ja totesivat, että kahdella neljästä alaryhmästä oli matala MMPI-profiili, joka jäi normaalin rajoihin, (joskin kaikilla neljällä ryhmällä oli eri tyyppisiä ja asteisia persoonallisuuden häiriöitä). Siksi ’normaali’ persoonallisuus, joka perustuu MMPI:hin tai muihin persoonallisuuden arviointimenetelmiin, ei merkitse sitä, etteikö ihminen voisi olla hyväksikäyttäjä. Eivätkä psyykkiset ongelmat puolestaan merkitse sitä, että hyväksikäyttö on tapahtunut, koska valtaosa psyykkisistä ongelmista kärsivistä ihmisistä ei ole hyväksikäyttäjiä
On erityisen ongelmallista, jos arvioinnissa todetaan asianomaisen sopivan tai ei sopivan hyväksikäyttäjän ’profiiliin’. Psykologit ja psykiatrit eivät tunne profiileja; käsite on peräisin FBI:n käyttäytymistieteen yksiköstä (Behavioral Science Unit). Tyypillisen lasten hyväksikäyttäjän ’profiilia’ ei ole. Profiileja ei yleensä hyväksytä todistusaineistoksi oikeudessa, ja Myers (1992) huomauttaa, että monet oikeusistuimet pitävät seksuaalirikollisten profiileja uutena tieteellisenä todistusaineistona, mutta se ei ole saanut tiedeyhteisön yleistä hyväksyntää. Peters ja Murphy (1992) toteavat yhteenvedossaan valitustuomioistuinten ratkaisuista: ’Käytännöllisesti katsoen kaikki valitustuomioistuimet – merkittävänä poikkeuksena Kalifornia – ovat tehneet ratkaisun hyväksyäkö oikeuden todistusaineistoksi lapsenahdistelijan psykologiseen profiiliin perustuva asiantuntijan todistajanlausunto, ja ratkaisu on ollut kielteinen.’ (s. 39).
Silloin kun nainen on syytettynä seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ja häntä väitetään syylliseksi, on syytä ottaa huomioon perusluvut naisista seksuaalisina hyväksikäyttäjinä. Huolimatta useista suurta julkisuutta saaneista päiväkoti -tapauksista, joissa oli naisia mukana, ja joidenkin ammatti-ihmisten uskomuksista, että nainen seksuaalisena hyväksikäyttäjänä on vakava ja liian vähän esiin tullut ongelma, on se silti edelleen harvinaista (Wakefield & Underwager, 1991a).
Jos ammatti-ihmiset eivät tutki tarkasti todistusaineistoa naisen ollessa syytteessä seksuaalisesta hyväksikäytöstä, he saattavat siteerata David Finkelhorin ja hänen kollegojensa tutkimuksia (Finkelhor, Williams & Burns, 1988; Finkelhor, Williams, Burns & Kalinowski, 1988), joiden mukaan 270 päiväkotitapauksen tutkimuksessa 40 %:a tekijöistä oli naisia. Monet olivat älykkäitä, koulutettuja ja arvostettuja yhteisöissään, eikä heidän taustallaan tiedetty olevan poikkeavaa käyttäytymistä. Monien heistä väitettiin osallistuneen äärimmäisen poikkeaviin ja paheksuttaviin tekoihin, kuten oraali-genitaaliseen penetraatioon, urolagiaan ja koprofagiaan sekä ritualistisiin joukkoraiskauksiin.
Tutkimuksen metodologiassa on suuria ongelmia. Tutkijat edellyttivät hyväksikäytön ’todentamista’, mutta se tapahtui niin, että jos kuka tahansa ammattilaisista uskoi hyväksikäyttöön, tapaus oli ’todennettu’, vaikka joku muu piti ratkaisua vääränä. Tutkijat totesivat:’Meidän tapamme todentaa on vain yksi tapa päästä lähelle totuutta… Kun viittaamme tapauksiin, lukijan ei tulisi automaattisesti otaksua että me, tai joku muukaan, tiedämme ehdottoman varmasti, että kyseessä on hyväksikäyttö, eivätkä väärät syytökset.’ (Finkelhor, Williams & Burns, 1988, s. 14–16).
Heidän otoksessaan on epämääräinen määrä tapauksia, joissa kanne hylättiin, syytetty vapautettiin tai tuomio peruttiin myöhemmin. Tutkimuksessa on mukana esimerkiksi McMartinin tapaus, joka myöhemmin päättyi syytteiden hylkäämiseen ja vapauttavaan tuomioon. Siinä on myös Kelly Michaelsin tapaus New Jerseystä, mikä tuomio kumottiin valitustuomioistuimessa vuonna 1993. Kukaan vastuuntuntoinen ammatti-ihminen ei usko Kelly Michaelsin syyllisyyteen.
PSYKOLOGISET TESTIT
Asianajajien tulisi saada haltuunsa ja antaa oman asiantuntijansa tutkittaviksi kaikkien niiden testien raakatiedot, jotka ovat lausuntojen ja johtopäätösten pohjana. Usein raporteissa ja lausunnoissa esitetään väitteitä, joita testitulokset eivät yksinkertaisesti tue (Wakefield & Underwager, 1993). Lisäksi testit voivat olla väärin pisteytettyjä tai niissä on virheellisiä johtopäätöksiä.
Ziskin (1981) huomauttaa, että MMPI täyttää paremmin kuin muut arviointimenetelmät ne oikeudelliset vaatimukset jotka todistusaineiston luotettavuudelle on asetettava. Sen takana ovat vuosien pätevyystutkimukset, ja siitä on kertynyt objektiivista ja riittävää tietoa. Uudistuskomitean päämäärä oli kehittää MMPI-2 sellaiseksi, että MMPI:llä tehdyt testaukset olisivat edelleen päteviä ja käyttökelpoisia. Kuitenkin tällä hetkellä on erimielisyyttä siitä, onko päämäärä toteutunut.
MMPI:n ja MMPI-2:n suurin ongelma on se, että sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijät saattavat antaa todistajanlausuntoja, jotka ulottuvat arvioissaan paljon pidemmälle kuin mitä testi pystyy osoittamaan. Raporteissaan, kirjallisissa lausunnoissaan ja todistajalausunnoissaan nämä ammatti-ihmiset tulkitsevat ja tekevät johtopäätöksiä siitä, onko jonkun ihmisen MMPI jossain suhteessa tyypillinen tai ei-tyypillinen seksuaalirikollisille.
MMPI ja MMPI-2 eivät sisällä asteikkoja, jotka osoittaisivat, onko joku pedofiili tai seksuaalirikollinen. Seksuaalirikollisilla on korkeat arvot MMPI-asteikkolla, mutta tyypillistä seksuaalirikollisen MMPI-profiilia ei ole. Vaikka matalat profiilit usein ilmenevät asteikoilla 4 ja 8, niin joskus korkeita arvoja ilmenee asteikoilla 9 ja 2. Näiden asteikkojen korkeita arvoja on eräässä oikeuspsykiatrian yksikössä löydetty myös murhaajilta, tuhopolttajilta ja omaisuusrikoksiin syyllistyneiltä, (Quinsey, Arnold, Pruesse, 1980). Korkeat arvot asteikolla 4 ovat yleisiä vankien keskuudessa (Murphy & Peters, 1992), mutta MMPI ei kykene määrittämään, onko joku ihminen seksuaalirikollinen.
MMPI ja MMPI-2 voivat antaa persoonallisuuden piirteistä tietoja, jotka saattavat olla hyödyllisiä tapauksen kokonaisvaltaisessa analyysissa. Ne ovat erittäin käyttökelpoisia silloin, kun syytökset sisältävät hyvin poikkeavaa, harvinaista tai sadistista hyväksikäyttöä, jonka asianomainen kieltää, ja validi, normaalin puitteissa oleva MMPI ilmentää psykopatologian puuttumista. Tällaisissa tapauksissa kliinikon on huomioitava ristiriita.
Olemme huomanneet useita virheitä niissä tulkinnoissa, joissa MMPI:tä on käytetty epäiltäessä lasten seksuaalista hyväksikäyttöä. MMPI:tä on usein ylitulkittu ja tulkittu väärin. Nämä erheelliset tulkinnat eivät ole vain mielipide-eroja, vaan ne ovat vääriä, eikä kirjallisuus tue niitä. Jos psykologit tekevät tällaisia tulkintoja, heiltä on vaadittava tutkimuksia väitteittensä tueksi.
Törmäämme usein siihen, että MMPI tai MMPI-2 on normaali, mutta usein yksilöllisesti toteutettua ja luokitettua Rorschachia tai TAT:ia, joskus jopa Benderiä, on käytetty perusteena vaikean psykopatologian diagnoosille. Kaksi esimerkkiä:
• MMPI-2 oli normaalin rajoissa eikä defensiivinen (K = 56). Testaattori oli erittäin myötämielinen naiselle, joka syytti entistä miestään heidän yhteisen lapsensa hyväksikäytöstä. Hän totesi MMPI-2:n johtuvan siitä, että mies ’vähätteli elämänsä huolia’. Kliinisten vaikutelmien, joidenkin TAT-kertomusten ja ilman pisteytystä tulkitun Rorschachin perusteella hän diagnosoi miehen paranoidiksi skitsofreenikoksi ja ilmoitti tämän olevan uhkaava ja mahdollisesti vaarallinen. Mies oli menestyvä lääkäri, eikä hänellä ollut mielisairauksia tai vaarallista tai väkivaltaista käyttäytymistä, mutta hän toi esille suuttumuksensa siitä, että häntä syytettiin väärin lapsensa seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
• MMPI oli defensiivinen ja normaalin rajoissa, mutta Rorschachin ja talo-puu-ihminen -testin perusteella miehen sanottiin sitoneen poikansa pyörän kettingillä ja raiskanneen hänet. Rorschach, jossa ei ollut epätavallisia vastauksia, tulkittiin: ’…erittäin voimakas puolustuskanta, johon liittyy tunteiden tukahduttamista, sensurointia ja kieltämistä…. pohjavirtana ahdistusta, yksipuolista rakkautta ja verhottua seksuaalisuutta… vaikeuksia suhteuttaa itseä toisiin ihmisiin… piilevää polymorfista perverssiä asennoitumista ympäristöön… fantasioita (jotka saattavat sisältää) homoseksuaalisia, biseksuaalisia ja ekshibitionistisia tunteita… naisvihaa…’
Tällaisissa tapauksissa asianajaja voi vaatia psykologia lukemaan tulkinnan ääneen ja pyytää häneltä tieteellistä kirjallisuutta, joka tukee arviota, ja vastakkaista kirjallisuutta, joka ei tue. Näin tuomioistuimelle tulee selväksi, että tämä kaikki on merkityksetöntä siansaksaa.
VAHINGONKORVAUSKANTEET
Seksuaalista hyväksikäyttöä koskevissa korvauskanteissa hyväksikäyttö saatetaan myöntää, mutta riitaa käydään siitä, miten paljon hyväksikäyttö on vahingoittanut kantajaa. Joskus hyväksikäyttö myönnetään, mutta tungettelun ja laajuudesta riidellään. Sen vuoksi tulisi kiinnittää arvioinnissaan huomiota seuraaviin kysymyksiin:
1. Millaisia ovat kantajan persoonalliset ominaispiirteet ja tämänhetkinen psykologinen toiminta?
2. Mikä on tunneperäisten ongelmien todennäköinen syy?
3. Mikä on todennäköisyys, että tapaus tapahtui niin kuin on väitetty?
4. Mitä vaihtoehtoisia selityksiä kantajan lausunnoille on?
5. Milloin kantaja tajusi, että häntä on käytetty seksuaalisesti hyväksi (muistonpalautumissa, kun on kyse aikuisista)?
Suurimman virheen kantajan asiantuntija tekee esittäessään, että seksuaalinen hyväksikäyttö väistämättä aiheuttaa vakavia ja pitkäaikaisia psyykkisiä ongelmia. Lapsilla, joita on mahdollisesti vain hyväilty, diagnosoidaan post-traumaattinen stressihäiriö, joten he tarvitsevat terapiaa vuosiksi eteenpäin. Kaikilla hyväksikäytetyillä ei ilmene myöhemmin ongelmia. Finkelhor (1990) kirjoittaa: ’Melkein kaikissa seksuaalisen hyväksikäytön vaikutusten tutkimuksissa on löytynyt huomattavan paljon uhreja, joilla on ollut vähän tai ei lainkaan oireita.’ (s. 327).
Parker ja Parker (1991) huomauttavat: ’On kaikkea muuta kuin selvää, onko hyväksikäyttö sinänsä merkittävä syy myöhempään sopeutumattomuuteen.’ (s. 185). Berliner ja Conte (1993) toteavat:’Vaikka monissa hyväksikäyttötapauksissa saattaa esiintyä yhteisiä psykologisia piirteitä, ei ole todistettu väitettä, että ne esiintyisivät kaikissa tai edes suurimmassa osassa tapauksia.’ (s. 116).
Kouluarvosanojen lisäksi kaikki lääkäri- ja terveyskortit ja koulun tiedot tulisi tutkia huolellisesti. Koulun papereissa saattaa olla tietoja käytösongelmista, terveydestä tai konsultaatioista. Ne auttavat määrittämään mahdolliset ongelmat ennen hyväksikäyttöä. Aikuisilla taas saattaa olla MMPI tai muita arviointeja väitettyä hyväksikäyttöä edeltäviltä ajoilta.
Eräässä muistonpalautumistapauksessa nuori mies väitti, että hän alkoi lihoa huomattavasti viidennellä luokalla – hyväksikäytön tapahtumavuonna – ja muuttui onnellisesta ja normaalista pojasta lihavaksi ja onnettomaksi lapseksi, joka pysyi surkimuksena koulun loppuun asti. Kuitenkin hänen terveyskortissaan ja koulupapereissaan oli merkintöjä hänen painostaan eri-ikäisenä, ja pystyimme seuraamaan sen kehitystä varhaislapsuudesta lukion loppuun asti, ja osoittamaan vääräksi hänen väitteensä painon äkillisestä noususta viidennellä luokalla.
On äärimmäisen vaikea osoittaa suoraa syy-yhteyttä rikoksesta syytetyn henkilön ja kantajan oireiden välillä. Joskin joillakin lapsuudenaikaisen seksuaalisen hyväksikäytön uhreilla ilmoitetaan olevan monia oireita, esimerkiksi masennusta, ahdistusta, huonoa itsetuntoa, epäluuloa, sosiaalista eristäytyneisyyttä, seksuaalisia toimintahäiriöitä, syömishäiriöitä ja vaikeuksia kiinteissä ihmissuhteissa, nämä ongelmat eivät liity pelkästään hyväksikäytön tapaushistoriaan. Tällaisen käyttäytymisen taustalla on runsaasti muita syy-seurausketjuja kuin hyväksikäyttö. Ne käyttäytymistavat, joita usein tuodaan esiin osoittamaan, että hyväksikäyttö on tapahtunut, ovat epäspesifejä stressireaktioita, joita saattaa ilmetä missä tahansa stressaavissa kokemuksissa.
Beitchman kumppaneineen (1991) päättelee lasten lyhytaikaisen hyväksikäytön vaikutuksia käsittelevässä katsauksessaan, että lukuun ottamatta seksualisoitunutta käyttäytymistä valtaosa kirjallisuudessa mainituista lyhytaikaisista vaikutuksista ovat ongelmia, jotka edustavat lasten kliinistä otosta yleisesti. Kaksi tuoretta katsausta pitkäaikaisista vaikutuksista tulee samoihin johtopäätöksiin.
Beitchman kumppaneineen (1992) sekä Pope ja Hudson (1992) toteavat, että empiirisen tutkimuksen on vielä näytettävä toteen yhteys seksuaalisen hyväksikäytön ja niiden häiriöiden välillä, joiden usein väitetään johtuvan lapsuuden seksuaalisesta hyväksikäytöstä. On otettava huomioon, että todellinen seksuaalinen hyväksikäyttö aiheuttaa yleensä vakavampia seuraamuksia. Trauma näyttää olevan suurempi, jos tekijä on isä tai isäpuoli, jos on käytetty uhkailua, pakottamista tai väkivaltaa ja jos hyväksikäyttö on tapahtunut fyysisesti hyökkäävästi (Beitchman et al., 1991, 1992; Finkelhor & Browne, 1986; Finkelhor, 1990).
Tärkeänä seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyvänä tekijänä pidetään perheen toimintahäiriöitä. Ne harvat tutkimukset, joissa on vakioitu perhetekijät, osoittavat, että on äärimmäisen vaikeata erottaa hyväksikäytön vaikutuksia perheen toimintahäiriöiden vaikutuksista. Hyväksikäyttö perheen sisällä ja sen ulkopuolella liittyy läheisesti toimintahäiriöisiin ja patologisiin perheisiin (Alexander & Lupfer, 1987; Beitchman et al., 1991; Harter, Alexander & Neimeyer, 1988; Hoagwood & Stewart, 1989; Hulsey, Sexton, Harralso & Nash, 1989).
Esimerkiksi Hulsey kumppaneineen (1989) totesi, että vaikka lapsena seksuaalisesti hyväksikäytetyillä naisilla näkyy MMPI:ssä enemmän patologisia piirteitä kuin ei-hyväksikäytetyillä naisilla, erot vähenevät suuresti tai jopa häviävät, kun lapsuusajan perhetekijät otetaan huomioon (perheen kaoottisuus, ristiriitaisuus tai kieroutuneisuus). Siksi lapsena hyväksikäytetyssä aikuisessa todetut patologiset piirteet voivat olla pikemminkin seurausta patologisesta kotiympäristöstä kuin seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
Harter et al. (1988) raportoivat, että perhetekijät ja sosiaalinen eristäytyminen ennustivat paremmin sosiaalisia sopeutumisvaikeuksia kuin hyväksikäyttö itsessään. Kun perhetekijät vakioitiin, hyväksikäyttö ei liittynyt sosiaaliseen sopeutumiseen. Siksi perhetekijät on tarkoin tutkittava ja otettava huomioon. Toinen huomioon otettava seikka on se, että monet persoonallisuuden piirteet periytyvät herkästi (Lykken, McGue, Tellegen & Bouchard, 1992; Tesser, 1993).
Minnesotan yliopiston kaksostutkimukset ovat tuottaneet vankkaa todistusaineistoa siitä, että geenit vaikuttavat suuresti persoonallisuuteen. Se on syytä ottaa huomioon, kun tehdään johtopäätöksiä tunne-elämän ongelmien syistä. On epätodennäköistä, että kantajan kaikki tunne-elämän ongelmat ja häiriöt johtuvat yhdestä syystä. Väite suorasta, tietystä ja yhdestä ainoasta syystä mihin tahansa ihmisten käyttäytymiseen ylittää reippaasti tieteellisen psykologian tuottaman todistusaineiston (Einhorn & Hogarth, 1982; Faust, 1989; Gambrill, 1990; Meehl, 1977).
Eräässä esimerkissä kantaja, estoinen ja masentunut mies, joka eli epätyydyttävässä avioliitossa, haastoi oikeuteen nuoruudenseurakuntansa kirkkoherran. Hän kuvaili kolmea tilannetta. Ensimmäinen tapahtui kirkkoherran autossa, kun kantaja oli ollut 13 tai 14-vuotias. Kirkkoherra oli laittanut kätensä pojan reidelle ja kysynyt oliko poika ympärileikattu. Hän oli hieronut pojan säärtä, mutta ei ollut yrittänyt koskettaa sukupuolielimiä.
Toisella kerralla kirkkoherra oli taas hieronut pojan säärtä, mutta ei ollut koskenut sukupuolielimiin. Mies ei muista mistä he keskustelivat, mutta muistaa, olleensa peloissaan ja hämmentynyt. Kolmas tapahtuma sattui seurakunnan kesäleirillä. Kirkkoherra vei pojan tyhjään mökkiin, kosketti pojan genitaalialuetta vaatteiden päältä ja kysyi häneltä, leikkikö hän koskaan itsensä kanssa. Kantaja muisti pelästyneensä ja järkyttyneensä kokemusta, jota hän kuvasi kummalliseksi.
Näistä kolmesta tapahtumasta huolimatta mies oli jälkeenpäinkin pitänyt yhteyttä kirkkoherraan, koska tämä oli avulias ja luja ja hän itse oli ujo poika, jolla oli vähän itseluottamusta. Hän ei syyttänyt nykyisistä ongelmistaan tätä suhdetta ennen kuin kuuli, että kirkkoherra oli haastettu oikeuteen, jolloin hänkin päätti haastaa. Hänen asianajajansa lähetti hänet tutkimuksiin, joiden yhteydessä hänelle kerrottiin, että seksuaalinen hyväksikäyttö oli syynä hänen ongelmiinsa.
Kantajan psykologi päätteli: ’On täysin selvää, että kirkkoherran toimilla on ollut tungetteleva, traumatisoiva ja pitkäaikainen vaikutus kantajaan’, ja että kantajan tämänhetkinen kärsimys oli’melkein suora seuraus kirkkoherran toiminnasta’. Hän diagnosoi miehen kärsivän post-traumaattisesta stressihäiriöstä. Lapsuuden seksuaalisen hyväksikäytön vaikutuksista ei ole sellaista empiiristä tietoa, joka oikeuttaisi tällaiseen johtopäätökseen. Kun väitetään että hyväksikäyttö oli syypää kantajan kaikkiin tämän hetken ongelmiin, mennään reippaasti yli rajan, jossa voi vastuullisesti väittää jotain. Diagnoosi post-traumaattinen stressihäiriö on täysin epäasiallinen.
Kantajan kuvailemat tapahtumat, hänen silloiset reaktionsa ja nykyiset oireensa eivät sovi tähän diagnoosiin. Miehen taustassa oli monia muitakin, esimerkiksi julma alkoholisoitunut isä, vanhempien avioero, ankara isäpuoli, jonka kanssa hänellä oli ristiriitainen suhde, pienikokoisuus, myöhäinen kypsyminen ja hyväksikäyttöä edeltäneet kouluvaikeudet. Psykologi väitti, että kantajan kaikki vaikeudet johtuivat hyväksikäytöstä. Valitettavasti tämä ei ole epätavallinen esimerkki.
Miehellä oli vaikeita psyykkisiä ongelmia, eikä ole todisteita siitä, tekeytyikö hän testitilanteessa sairaaksi. Mutta olemme arvioinet useita kantajia, joiden suhteen todisteet ovat vahvasti puhuneet sairaaksi tekeytymisen puolesta. Sairaaksi tekeytymistä ei voi tyydyttävästi paljastaa kliinisissä haastatteluissa, mutta jotkut objektiiviset testit, etenkin MMPI-2:n F-K-indeksi antaa hyödyllistä tietoa.
Kalifornian psykologinen inventaario (California Psychological Inventory) ja myös Millonin kliininen moniakselinen inventaario-II (Millon Clinical Multiaxial Inventory-II) osoittavat, milloin vastaukset ovat teeskenneltyjä tai liioiteltuja. Näiden testien todelliset profiilit tulisi tutkia silloin, kun arvion tehnyttä psykologia kuullaan.
MUISTONPALAUTUMAT
Esitämme muutamia huomioita seksuaalisen hyväksikäytön syytöksistä ’muistonpalautumisen’ yhteydessä (ks. myös Wakefield & Underwager, 1992, 1994b). Muistojen palautumistapauksissa (recovered memories) asianomainen ei muista mitään monen vuoden ajalta, koska hyväksikäyttö oli täydellisesti ’tukahdutettua’ kunnes – tavallisesti terapeutin avulla – se ’palautetaan mieleen’. Tapaukset voivat johtaa oikeudenkäynteihin, ja niitä on käsitelty myös rikostapauksina. Monissa osavaltioissa siviilikanteiden vanhenemisaikaa on pidennetty useita vuosia, kun hyväksikäyttö on muistunut mieleen ja/tai kun ei aiemmin ollut tiedostettu, että hyväksikäyttö on tuottanut vahinkoa.
On ymmärrettävä väitteiden tieteellistä perustaa, ja muistonpalautumissa usein käytettäviä terapeuttisia menetelmiä. Alueeseen erikoistuneet terapeutit väittävät, että trauman ominaispiirteitä ovat muistivajaukset, amnesia ja muistin pirstoutuminen. Usein väitetään, että lukuisia naisia on hyväksikäytetty, mutta jopa puolet insestistä selviytyneistä ei muista hyväksikäyttöä.
Monet uskovat, että heitä on autettava palauttamaan muistojaan, jotta he voivat parantua. He palauttavat muistoja tunkeilevilla ja epäpätevillä menetelmillä, joihin liittyy suoria kysymyksiä, hypnoosia, kirjojen lukemista, osallistumista selviytymisryhmiin, ikätaantuman tuottamista, unien tulkintaa ja monia muita epäortodoksisia menetelmiä. Näiden ’tukahdutettujen’ tai ’pirstottujen’ muistojen uskotaan eroavan tavallisesta unohtamisesta ja siitä, että on yksinkertaisesti ajattelematta jotain epämiellyttävää mutta ei erityisen traumaattista asiaa. Kukaan psykologi ei kiistä sitä, että moni tapahtuma unohtuu ja voi palata mieleen vuosia myöhemmin.
Myös lasten amnesia on sitä, että useimpien ihmisten varhaisimmat muistot eivät ulotu kolmen tai neljän ikävuoden taakse (Fivush & Hamond, 1990; Howe & Courage, 1993; Loftus, 1993; Nelson, 1993). Mutta muistonpalautusterapiassa lähdetään olettamuksesta, että hyväksikäyttö on tukahdutettu tai pirstottu, koska se on liian traumaattinen muistettavaksi. Muistonpalautusterapeutit tukevat olettamuksiaan sellaisilla käsitteillä kuin tukahduttaminen, pirstominen, traumaattinen amnesia, ruumiinmuisti ja monipersoonallisuushäiriö (multiple personality disorder). Kuitenkaan tavalle käyttää näitä käsitteitä ei ole tieteellistä perustetta. Liioin ei ole todistusaineistoa siitä, että lapset yleisesti kokisivat traumaattista seksuaalista hyväksikäyttöä, mutta aikuisina heillä ei ole tietoisia muistikuvia siitä ennen kuin näissä asioissa ’taitava’ terapeutti paljastaa sen.
Tukahduttamista ei ole hyväksytty tiedeyhteisössä lukuunottamatta analyyttisesti suuntautuvia terapeutteja, jotka perustavat uskonsa anekdoottimaisiin raportteihin ja kliinisiin tapausselostuksiin. Traumaattista amnesiaa voi aiheutua jostakin yksittäisestä tapahtumasta, kuten raiskauksesta, mutta ei ole perusteita väitteelle, että on tavallista unohtaa täysin jatkuva seksuaalinen hyväksikäyttö. Ei ole todisteita siitä, että tällaiset tapahtumat tukahdutetaan täydellisesti moneksi vuodeksi ja palautetaan vuosien päästä tarkasti mieleen.
Muistonpalautustapauksissa tavallinen diagnoosi on monipersonallisuushäiriö (MPD) varsinkin silloin, kun väitetty hyväksikäyttö on ollut väkivaltaista ja sadistista. Monet väittävät, että useimpia näin diagnosoituja ihmisiä on lapsena käytetty hyväksi. Diagnoosi on kiistanalainen sinänsä, ja vaikka se on otettu mukaan DSM-III-R ja DSM-IV:ään, ei voida sanoa, että tiedeyhteisö olisi yleisesti hyväksynyt sen.
Anu Suomela (toim.) Sexpo / Edita 1997
Ralph Underwager fil tri
Hollida Wakefield fil.tri
PSYKOLOGINEN JA LÄÄKETIETEELLINEN TODISTELU LAPSEN SEKSUAALISEN HYVÄKSIKÄYTÖN SELVITTELYSSÄ
Merkittävin lainkäytön alue, joka aiheuttaa aikuisille, lapsille, perheelle ja koko yhteiskunnalle todella huomattavaa vahinkoa on se, jossa vuorovaikutuksessa ovat oikeusjärjestelmä ja lasten seksuaalisen hyväksikäytön kanssa tekemisiin joutuvat hallinnon ja sosiaali- ja terveydenhuollon viranomaiset. Tämä järjestelmä on rakennettu luokittelemaan, onko seksuaalista hyväksikäyttöä tapahtunut. Päätöksen jälkeen alkaa seurausten vyöry, joka koskee armotta jokaista asianosaista ihmistä, laitosta ja sosiaalista järjestelmää. Mielestämme tässä järjestelmässä on enemmän kuin missään muualla näennäistiedettä ja väärinkäsityksiä siitä, mikä on tieteellistä ja mikä ei.
Juridiikan, tuomioistuimen, lääketieteen, psykologian, sosiaali- ja terveydenhuollon sekä eri virkaportaiden ammattilaiset tekevät tällä alueella enemmän virheitä ja toimivat typerämmin ja kehnommin kuin millään muulla yhteiskunnan alueella. Kun käsitellään syytteitä seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ammattikuntien välit kärjistyvät, syntyy karvaisempaa katkeruutta, voimakkaampaa tunteenomaisuutta ja kehittyy syvempää eripuraa kuin missään muualla (Ceci, 1994; Ceci & Bruck, 1993a).
Kuitenkin on yksi päämäärä – entistä suurempi tarkkuus – joka kaikkien tulisi hyväksyä. Oikeusjärjestelmä, tiede, virkavalta ja yhteiskunnalliset instituutiot voivat pyrkiä eri päämääriin, mutta yksikään osapuoli ei voi kiistää sitä, miten tärkeä on lisätä ratkaisujen tarkkuutta. Siitä on ehdotonta hyötyä kaikille ihmisille. Tarkkuuden lisääminen yhteisenä päämääränä on sitäkin tärkeämpää, koska kaikki löytämämme tieteelliset analyysit päätyvät samaan lopputulokseen niiden virheiden tasosta ja laadusta, joita eri tieteenalojen ja mielenterveysalan viranomaiset tekevät. Virhe on suuri, tuomittava ja johtaa vääriin positiivisiin löydöksiin – hyväksikäyttöä nähdään siellä missä sitä ei ole. (Abel, Lawry, Karlstrom, Osborn & Gillespie, 1994; Altemeier, O’Connor, Vietze, Sandler & Sherrod, 1984; Caldwell, Bogat & Davidson, 1988; Gambrill, 1990; Horner, 1992; Horner & Guyer, 1991a, 1991b; Kotelchuk, 1982; Lindsay & Read, 1994; Melton, 1994; Milner, Gold, Ayoub & Jacewitz, 1984; Paradise, 1989; Realmuto, Jensen & Wescoe, 1990; Schachter, 1985; Starr, 1979; Wakefield & Underwager, 1988a; Zeitlin, 1987).
Pienin suhdeluku on kolme väärää positiivista diagnoosia yhtä oikeaa kohti, kun taas suurin suhdeluku on yli kaksisataa yhtä kohti. Horner ja Guyer (1991a, 1991b) ovat esittäneet suhdeluvuksi kaksikymmentäyksi virheellistä positiivista diagnoosia yhtä virheellistä negatiivista diagnoosia kohti. Näin suuri yksimielisyys kuudentoista vuoden ajalta eri maissa, erilaisten käytäntöjen ja menetelmien vallitessa on tieteessä harvinaista. Tuntuu vahvasti siltä, että tämä järjestelmä saa aikaan enemmän pahaa kuin hyvää. On todella pakottava tarve lisätä tarkkuutta arviointeja tehtäessä.
PÄÄTÖKSENTEKO ONGELMANA
Se tapa, miten päätöksiä tehdään määrää suhtautumisen lapsen seksuaalisen hyväksikäytön epäilyihin. Ratkaisuja tehdään prosessin aikana monilla eri tasoilla alkaen ensimmäisistä valinnoista, joita tehdään hyväksikäytön mahdollisuuteen viittaavien tietojen pohjalta, lopulliseen tuomioon saakka, jossa ihminen todetaan syylliseksi tai syyttömäksi ja ratkaistaan, onko hyväksikäyttöä tapahtunut. Nämä päätökset ovat vaikeita ja seurauksiltaan kauaskantoisia. On tehtävä arvioita ihmisistä, tilanteista, tapahtumista ja pääteltävä, mistä mikäkin johtuu ja miten eri ratkaisut vaikuttavat tulevaisuudessa.
Psykologi joutuu ehkä päättämään, hyväksyykö vai hylkääkö hän äidin väitteen, että kylvettäessään tytärtään tämän tultua yövierailulta isän luota – jota itseään oli lapsena hyväksikäytetty – hän huomasi tyttären sukupuolielinten alueen punottavan. Kun äiti kysyi ei-johdattelevan kysymyksen, tytär sanoi: ’Isä teki sen!’. Psykologi saattaa suositella hyväksikäytetyille lapsille tarkoitettua leikkiterapiaa, ennakoida tulevaisuutta ja neuvoa äitiä olemaan lähettämättä lasta keskiviikkoisille käynneille isän luo.
Virheitä voi tapahtua missä tahansa vaiheessa. Niitä voivat olla esimerkiksi: Virhe kuvauksessa, eli oli punotusta vaikka sitä ei ollutkaan; virhe määrittelyssä, eli satunnainen punehtuminen merkitsee hyväksikäyttöä, vaikka se ei välttämättä sitä merkitse; virhe syysuhteiden oletuksessa, eli lapsena hyväksikäytetyt aikuiset käyttävät hyväksi omia lapsiaan; virhe ennusteessa, eli ajatus että oivallukseen perustuva (insight-oriented), tunteita ilmaiseva leikkiterapia hyödyttää seksuaalisesti hyväksikäytettyä lasta. Jos hyväksikäyttöä on todella tapahtunut, tällaisesta terapiasta ei ole todistettu olevan hyötyä. Jos taas sitä ei ole tapahtunut, siitä on todennäköisesti lapselle enemmän haittaa kuin hyötyä.
Juuri ajattelutapa johtaa tarkkuuteen tai virheisiin. Päätöksenteon prosessi on luonteeltaan sellainen, että se tarjoaa monia mahdollisuuksia virheisiin. Voi olla, että tietoa ei ole riittävästi tai se on väärää tai sitä ei hyödynnetä. Aina ei ymmärretä, miten sosiaaliset syyt ja ihmisten väliset suhteet vaikuttavat. Virheitä voi tapahtua päätöksentekijän henkilökohtaisten ominaisuuksien takia: esimerkiksi hän sietää huonosti moniselitteisyyttä, on kunnianhimoinen, haluaa tulla hyväksytyksi jne.
Päätöksenteon tutkimus osoittaa kiistattomasti, että ihmisaivot eivät pysty käsittelemään tietoa kovin hyvin (Meehl, 1993). Jopa verrattain yksinkertaisissa suoraviivaisissa päätöksissä, joissa on rajallinen määrä tekijöitä mutta jotka vaativat ajatuksellisia valintoja, turvaudumme oikoteihin tai ennakko-olettamiin, joista monet tuottavat virheitä (Arkes, 1989; Crocker, 1981; Dawes, 1988; Einhorn & Hogarth, 1978; Kahneman & Tversky, 1979; Turk & Salovey, 1985). Yksinkertainen tosiasia on se, että kun tavallinen maalaisjärki apunaan 25 markan taskulaskin laskee empiirisesti hankittuja tietoja, tulos on paljon parempi kuin omat loistokkaan vaistonvaraiset, oivaltavat ja luovat subjektiiviset aavistuksemme. (Dawes, Faust & Meehl, 1989).
MIKÄ ON TIETEELLISTÄ?
Kun asianajaja arvioi tieteellistä tietoa, hän etsii ajamaansa ratkaisua tukevia tapauksia, tutkimuksia, kokeita ja mielipiteitä ja hän olettaa, että vastapuoli esittää vastakkaisia tapauksia, tutkimuksia, kokeita ja mielipiteitä. Sitten kiista ratkaistaan sen perusteella, kumman osapuolen asiantuntijat ovat arvostetumpia tai kuka osaa esitellä asian vakuuttavammin tuomioistuimelle.
Useimmat tiedemiehet ymmärtävät, että tieto on lisääntyvää. Keräämme kaiken aikaa uutta tietoa aikaisemman päälle, ennen kuin sen täsmällisyydestä on päästy yksimielisyyteen. Emme ehkä koskaan saa käsiimme täydellistä tietoa jostakin ilmiöstä, mutta meidän on tehtävä ratkaisumme kaikkein tinkimättömimpien tieteellisten todisteiden pohjalta. Se merkitsee sitä, ettemme luota sellaisiin tapausselostuksiin, fraaseihin, kokemuksiin ja hienoihin teorioihin, joiden pohjalla on vain vähän tai ei ollenkaan empiiristä tietoa.
Psykologian alueella käyttökelpoiset käytännön sovellutukset on johdettu testatuista ja toistettavista tieteellisistä tutkimuksista, joissa on käytetty tieteellisiä metodeja. Valitettavasti nykyään kukoistavat pseudotiede ja huonosti tehty tiede. Ihmiset ovat oppineet ajattelemaan psykologisesti ja uskovat siksi nykyajan muotihullutuksiin ja katteettomiin väitteisiin. Psykologian avulla kaikki luonnistuu, joten laihdu hypnoosinauhalla, opi kiinaa nukkuessasi ja toteuta itseäsi paukuttamalla rumpua metsässä.
Tieteellinen psykologia edistyy tekemällä systemaattisia havaintoja, jotka tukevat joitain käsityksiä ja joiden perusteella toisia käsityksiä hylätään. Tiede kehittyy kumulatiivisesti varmistamalla systemaattiset havainnot julkistamisen kautta. Löydökset esitellään siten, että muut voivat toistaa, arvostella tai laajentaa niitä tai hylätä ne. Tästä prosessista selviytyneitä käsityksiä voi pitää käyttökelpoisina. Jos yksikin tutkimustulos osoittaa käsityksen vääräksi, sille on annettava enemmän arvoa kuin niille, jotka ehkä tukevat sitä (Meehl, 1978). Kyse ei ole vain lukumääristä, minkä myös Yhdysvaltain Korkein oikeus myönsi Daubert vastaan Merrill Dow -oikeudenkäynnissä (61 U.S.L.W. 4805, 113, S Ct 2786, 1993). Tämä päätös on ensiarvoisen tärkeä kriteeri sen suhteen, mikä on tieteellistä vääräksi osoittamista ja mikä toistettavuutta.
Psykologia on sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten ainoa tieteenala. Psykiatreja ja sosiaalityöntekijöitä ei ole koulutettu tiedemiehiksi ja -naisiksi eikä psykiatrian ja sosiaalityön käytännön työ ole tiedettä (McHugh, 1994; Saari, 1994). Valitettavasti kliinikkojen käytännössä harjoittama psykologia on ottanut eron psykologiasta tieteenä, ja alan luotettava tieteellinen tutkimus vaikuttaa vain vähän tai ei ollenkaan käytännön työtä tekeviin (Campbell, 1994; Dawes, 1991; Stricker, 1992). Dawes (1989) kuvailee tämän eroamisen tulosta:
’APA:n (American Psychological Association) toiminnan tärkeä vaikutin on ollut saada suuri yleisö vakuuttuneeksi siitä, että sen ammattia harjoittavilla jäsenillä on aivan erityistä asiantuntemusta ja valtaa, mitä ei yksinkertaisesti ole olemassa… Psykologien ei tarvitse pelätä APA:n rangaistustoimia, kun he halukkaasti – ja kauhistuttavalla tavalla – esittävät oikeussaleissa olettamuksia lasten hyväksikäytöstä, fyysisten todisteiden puuttuessa pelkkien haastattelujen, epäpätevien testien ja puutteellisiksi osoittautuneiden testien perusteella. On aivan eri asia tavoitella ammatillista asemaa ja tuloja todellisen asiantuntemuksen pohjalta. Mutta jos niitä tavoitellaan todisteiden puuttuessakin – tai sellaiseen todistusaineistoon nojautuen, jota ei ole olemassa – tällainen asiantuntemus on yhteiskunnallisesti vilpillistä’ (s. 14–15).
Oikeusjärjestelmän luottamus asiantuntijalausuntoon perustuu olettamukselle, että on todellista asiantuntemusta ja asiantuntijalla on tietoa, joka voi auttaa tuomioistuinta tekemään mahdollisimman oikean ratkaisun. Ellei asiantuntemusta ole, oikeudelle tarjotaan tieteen viitan alla runsaat määrät epäpäteviä ja virheitä viliseviä mielipiteitä. Saattaa olla niin, että asianmukaisin ja hyödyllisin asiantuntijalausunto on se, joka osoittaa, ettei luotettavia todisteita ole kumpaankaan suuntaan (Meehl, 1989). Jos asiantuntijalta kysytään, onko tiedeyhteisö päässyt asiassa yksimielisyyteen, hän voi hyvällä omallatunnolla vastata myöntävästi: yleinen mielipide on olemassa, mutta se on väärä.
Samaan aikaan on välttämätöntä puolustaa sitä, mitä tieteellinen tieto vankasti tukee. Ei ole mitään hyötyä yrittää pitää yllä jonkinlaista tasapainoa, sanoa että toisaalta niin mutta toisaalta taas näin, jos on olemassa tietoa, joka osoittaa tiettyyn suuntaan. Lasten seksuaalisen hyväksikäytön käsittelyissä aletaan jo ottaa huomioon näkemykset vääristä positiivisista löydöksistä ja huoli vääristä syytöksistä.
LAPSI TODISTAJANA
Lapsesta puhuttaessa ei koskaan pidä puhua hänestä uhrina. Jos syytetyn puolustus lähtee siitä, ettei hyväksikäyttöä ole ollut, silloin ei myöskään ole ollut rikosta, ja ellei ole rikosta, ei ole myöskään uhria. Suostuminen siihen, että lapsi määritellään uhriksi, voi hienovaraisesti mutta vaikuttavasti saada oikeuden uskomaan, että rikos on tapahtunut.
Jos sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijä lausunnossaan tai muistiinpanoissaan puhuu lapsesta uhrina se osoittaa, että hänellä on ennakkokäsitys. Lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä arvioitaessa on välttämätöntä ymmärtää, millainen muisti on luonteeltaan. Tosiasia, että muisti on uudelleenrakentamista, rekonstruktiota, on yleisesti hyväksytty tiedeyhteisössä (Dawes, 1988; Goodman & Hahn, 1987; Loftus & Ketcham, 1991; Wakefield & Underwager, 1994b, 1994c).
Ihmiset saattavat uskoa, että heidän muistinsa toimii ikään kuin heidän aivoihinsa olisi varastoitu videonauha, joka esitetään uudelleen. Kuitenkin muistikuvamme määräytyvät suurelta osin tämänhetkisten uskomustemme ja tunteidemme mukaan. Tämän rekonstruktioprosessin vuoksi ihmiset voi saada uskomaan vankasti sellaiseen, mitä ei ole koskaan tapahtunut.
Seksuaalista hyväksikäyttöä epäiltäessä lasta voivat haastatella yhä uudelleen aikuiset, jotka uskovat että hyväksikäyttö on totta. He saattavat tehdä johdattelevia kysymyksiä ja tuottaa lapselle tietoa siitä, mitä olettavat tapahtuneen. He voivat jopa sanoa lapselle, että he tietävät hyväksikäytön tapahtuneen. Lapsi pannaan ehkä ’paljastusterapiaan’ (disclosure-based play therapy) ja häntä rohkaistaan työstämään yksityiskohtaisesti hyväksikäyttöä. Tämän vaikuttamisen avulla aikuiset voivat tahtomattaan rohkaista lasta kertomaan epätosia tarinoita hyväksikäytöstä, jotka voivat tulla osaksi lapsen muistia.
LASTEN HAASTATTELUT
Ammatillinen mielipide lasten alttiudesta suggestiivisille ja johdatteleville haastatteluille muuttui suuresti 1980-luvulla. Ensimmäisen kerran psykologi todisti asiantuntijana oikeudessa vuonna 1896, kun Schrenk-Notzing todisti Münchenissä, että todistajat olivat suggestion vaikutuksen alaisia ja tuottivat ’retroaktiivisia muistiväärennöksiä’ (Bartol & Bartol, 1987). Siitä lähtien viime aikoihin saakka tämä on ollut vallitseva käsitys lasten alttiudesta suggestiolle.
Sitten tapahtui käänne. Pienten lasten todistus hyväksyttiin yleisesti totuudenmukaisena, eikä vallitsevan käsityksen mukaan lapsia voinut johdatella tai ’valmentaa’ antamaan lausuntoja hyväksikäytöstä, jota ei ollut tapahtunut. Uskottiin, että vaikka suggestiivisilla haastatteluilla lapsia voitaisiin johdatella tekemään toisarvoisiin pikkuseikkoihin liittyviä merkityksettömiä virheitä, heitä ei voi johdatella antamaan lausuntoja keskeisen tärkeistä tapahtumista.
Kun tutkijat joutuivat tekemisiin aitojen tapausten kanssa ja tutkivat haastattelujen videonauhoja, he huomasivat, että tähän käsitykseen perustuva selvittelytyö ei vastannut reaalimaailman tapahtumia. Sen vuoksi on tehty uusia tutkimuksia, jotka ovat ravistelleet tieteellisen mielipiteen yksimielisyyttä. Monet kirjoittajat ovat tutkineet muistin kehitystä, lasten kognitiivista ja moraalista kehitystä ja lasten suggestioherkkyyttä aikuisten sosiaaliselle vaikutukselle (Doris, 1991; Garbarino & Stott, 1989; Lepore, 1991; Lindsay, 1990; Loftus & Ketcham, 1991; Underwager & Wakefield, 1990; Wakefield & Underwager, 1988a, 1994c).
Paras yhteenveto on Steven Cecin ja Maggie Bruckin artikkeleissa sekä Amicus Curiae -kirjeessä, jotka esitettiin New Jerseyn Korkeimmalle oikeudelle tapauksessa New Jersey vastaan Michaels (Bruck & Ceci, 1994; Ceci, 1994; Ceci & Bruck, 1993a, 1993b). Se että lapsia voi johdatella antamaan lausuntoja tapahtumista ja saada jopa uskomaan sellaiseen mitä ei ole tapahtunut, ei välttämättä tarkoita, että lapset valehtelevat. Kyse on lähinnä siitä, että heihin ovat vaikuttaneet aikuisen uskomukset. Tuoreet tutkimukset ovat tuottaneet dramaattista näyttöä siitä, missä määrin haastattelija pystyy johdattelemaan pieniä lapsia (Ceci, 1994; Ceci & Bruck, 1993a, 1993b; Ceci, Loftus, Leichtman & Bruck, 1994; Clarke-Stewart, Thompson & Lepore, 1989; Leichtman & Ceci, painossa; Thompson, Clarke-Stewart, Meyer, Pathak & Lepore, 1991).
Niissä tilanteissa, joissa lapsi lopulta todistaa, muisti on muodostunut muistamisen ja rekonstruktion yhdistelmästä ja siihen ovat vaikuttaneet kaikki haastattelut, keskustelut ja terapiaistunnot, joita on käyty ennen todistajanlausuntoa. Mitä enemmän asia pitkittyy, sitä suurempi on sosiaalisen vaikuttamisen mahdollisuus ja sitä enemmän muisti voi olla rekonstruktiota eikä muistamista.
Tarkassa ja huolellisessa katsauksessaan Ceci ja Bruck (1994a) toteavat, että on olemassa useita tiedeyhteisön hyväksymiä päätelmiä, jotka täyttävät ’perinteisen Fryen testin mittapuut’ (s. 431). Asianajajien tulisi olla perillä tämän artikkelin sisällöstä. Sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilainen, joka ei tunne ja ymmärrä tämän alan olennaista tutkimusta, on äärimmäisen heikossa asemassa. Cecin ja Bruckin (1993a) kolme tärkeintä päätelmää ovat: ’Ennen kaikkea on syytä todeta, että päinvastoin kuin jotkut ovat väittäneet… suggestioherkkyys vaihtelee huomattavasti iän mukana; alle kouluikäiset ovat huomattavan paljon alttiimpia suggestiolle kuin kouluikäiset lapset ja aikuiset’. (s. 432).
Ceci ja Bruck toteavat myös, ettei kirjallisuus tue väitettä, etteivät lapset olisi suggestioherkkiä keskeisten tapahtumien suhteen: ’Kirjallisuuskatsauksemme viittaa siihen, että lapsia todellakin voidaan johdatella kertomaan vääriä ja epätarkkoja tarinoita ratkaisevan tärkeistä ja omakohtaisesti koetuista tapahtumista.’ (s. 432). Seuraavaksi Ceci ja Bruck toteavat: ’Toinen tärkeä johtopäätös on se, että päinvastoin kuin on väitetty, lapset valehtelevat joskus, kun heillä on motivaatio siihen.’ (s. 433). Lopuksi he toteavat: ’Kahdesta yllämainitusta kohdasta huolimatta on selvää, että lapset – myös alle kouluikäiset – pystyvät muistamaan paljon sellaista, mikä on oikeudellisesti merkittävää.’ (s. 433).
He lisäävät, että on äärimmäisen tärkeää tutkia, missä olosuhteissa lapsi esitti ensimmäisen tarinansa: ’Jos lapsi tekee paljastuksen ei-uhkaavassa ja ei-suggestiivisessa ilmapiirissä ilman edeltäviä toistuvia haastatteluja; jos lasta ennen todistamista tavanneet aikuiset eivät ole motivoituneet vääristämään lapsen muistikuvia toistuvilla, voimakkailla suggestioilla, tai jopa suorastaan valmentamalla tätä, ja jos lapsen kertomus pysyy hyvin yhdenmukaisena tietyn ajan; silloin pientäkin lasta voidaan pitää kykenevänä esittämään paljonkin sellaista, jolla on oikeudellisesti merkitystä. Jonkin ehdon puuttuminen ei sinänsä tee lapsen todistusta oikeuskelvottomaksi, mutta sen pitäisi saada oikeusistuin varuilleen.’ (s. 433).
On tärkeä huomata, että vaikka pienet lapset voivat antaa oikeudellisesti käyttökelpoista tietoa, ongelmana on se, etteivät aikuiset osaa antaa heidän tehdä sitä (Garbarino & Stott, 1989). Lapset muistavat vähemmän kuin aikuiset (Lepore, 1991). Mitä vähemmän lapsen tuottama tieto on vapaata muistamista, sitä hanakammin haastattelija saattaa ryhtyä tekemään johdattelevia kysymyksiä, jotka voivat vääristää kertomusta.
Lisäksi pieni lapsi saattaa ymmärtää haastattelun eri tavoin kuin aikuiset ja yrittää kertoa sellaista, mitä hän uskoo haastattelijan haluavan kuulla (Ceci, Ross & Toglia, 1987; Cole & Loftus, 1987). Hän voi vastata kysymyksiin, joita hän ei ymmärrä ja joista hänellä ei ole tietoa (Hughes & Grieve, 1983). Haastattelijan on rohkaistava lasta kertomaan omin sanoin, mitä on tapahtunut. Monet alan ammattilaiset ovat antaneet suosituksia puolueettoman arvion ja ei-johdattelevan haastattelun tekemisestä (esim. Annon, 1994; Daly, 1991, 1992a, 1992b; Powell & Thompson, 1994; Quinn, White & Santilli, 1989; Raskin & Yuille, 1989; Slicner & Hanson, 1989; Wakefield & Underwager, 1988a, 1994c; White, 1990; Yuille, 1988).
Tiedeyhteisö on päässyt yksimielisyyteen siitä, miten haastattelut tulisi suorittaa. Haastattelijan tulisi kysyä avoimia kysymyksiä ja rohkaista lasta kertomaan vapaasti tarinansa. Häntä tulisi rohkaista kertomaan yksityiskohtia kysymällä esimerkiksi: ’No, mitä sitten tapahtui?’. Painostusta ja pakottamista, johdattelevia kysymyksiä, vastausten valikoivaa palkitsemista ei saa käyttää.
Lasta ei pidä panna vastaamaan kysymyksiin, joihin hän ei tiedä vastausta. Keskusteluja ’hyvästä’ ja ’pahasta’ kosketuksesta ei pidä käyttää, koska ne ovat hämmentäviä ja mahdollisesti johdattelevia. Kysymysten toistamista on vältettävä, koska se viestittää lapselle, että edelliset vastaukset eivät ole olleet hyväksyttäviä. Johdattelevat kysymykset ja painostukseen turvautuvat haastattelut vaikuttavat sitä voimakkaammin mitä enemmän aikaa tapahtumista on kulunut, mikä on tyypillistä aidoille tapauksille.
Poole ja White (1991, 1993) toteavat, että lapset vastasivat täsmällisesti, jos asianmukainen avoin kysymys toistettiin heti tai viikon päästä tapahtumasta. Mutta kun kysymykset esitettiin uudelleen kaksi vuotta myöhemmin, kysymyksen toistaminen lisäsi epätäsmällisyyttä. Lapset tuntuivat yksinkertaisesti sepittävän vastauksia, mistä kirjoittajat päättelivät, että vaikka lapset voi saada puhumaan kaukaisistakin tapahtumista, menettely ei ole riskitön. Ei myöskään pidä olettaa, että lyhyitä muistijaksoja käyttävien tutkimusten tuloksia voi yleistää todellisiin tapahtumiin, joissa aikavälit ovat pitkät.
Yksi menetelmä haastatella lasta ja analysoida haastattelua on ’kriteeriperusteinen sisällön analyysi’ / ’lausunnon pätevyysanalyysi’ (Criterion Based Content Analysis/Statement Validity Analysis, CBCA /SVA). Menetelmä perustuu olettamukselle, että jos kertomuksen pohjalla on muisto jostakin oikeasta tapahtumasta, se eroaa sisällöltään ja laadultaan kertomuksista, joiden pohjalla on keksittyjä, opittuja tai suggestion tuottamia muistoja.
Tämä menetelmä edellyttää, että lapselta saadaan suhteellisen täydellinen lausunto mahdollisimman pian sen jälkeen, kun hän on paljastanut jonkin tapahtuman, ja haastattelu tulee tehdä niin, että se sallii mahdollisimman paljon vapaata kerrontaa. Johdattelevia kysymyksiä ja ehdotuksia ei tule käyttää. Haastattelu nauhoitetaan ja kirjoitetaan puhtaaksi myöhempää analyysia varten (Honts, 1994; Köhnken & Steller, 1988; Raskin & Esplin, 1991a; Undeutsch, 1989).
Tätä menetelmää on tutkittu, mutta valtaosa tapaamistamme ammatti-ihmisistä ei ole käyttänyt sitä, ja todennetuissa tapauksissa haastattelut ovat harvoin sujuneet näiden ohjeiden mukaisesti. Suggestiivista haastattelua ei voi analysoida tällä menetelmällä. Jos on käytetty tätä menetelmää, asianajajan kannattaa perehtyä tehtyihin havaintoihin ja kritiikkiin. Wells ja Loftus (1991) pohtivat riittääkö menetelmän empiirinen perusta erottelemaan kielellisen kyvyn yksilölliset ja ikäkohtaiset poikkeamat sellaisista eroavuuksista, jotka ovat olennaisia oikeudellisen todistelun kannalta. Heitä huolestuttaa myös se, että oikeudet saattavat antaa menetelmälle liikaa painoarvoa.
Kaikki lapsen haastattelut tulisi videoida tai ainakin äänittää, sillä nauha on ainoa keino dokumentoida riittävän tarkasti käytetyt menetelmät ja haastattelun aikana saatu tieto (DeLipsey & James, 1988; Goodman & Helgeson, 1985; Herbert, Grams & Goranson, 1987; Jenkins & Howell, 1994; Lamb, 1994a, 1994b; Raskin & Yuille, 1989; Underwager & Wakefield, 1990; Wakefield & Underwager, 1988a, 1994c).
Myersin (1994) raportoimassa laajassa tutkimusprojektissa, jossa tutkittiin lasten todistuksia, päästiin selkeään yksimielisyyteen siitä, että lasten tutkimushaastattelut tulisi videoida. Videoinnin katsottiin saavan haastattelijat käyttämään asiallisia menetelmiä. Käytännössä videointi jää usein tekemättä. Monet syyttäjät eivät halua, että puolustus saa käsiinsä nauhoja, niin että se voisi arvostella haastattelijan menetelmiä oikeudessa (Stern, 1992). Ei ole hyviä perusteita olla vähintäinkin äänittämättä haastatteluja – on vain huonoja perusteita. Ilman nauhaa ei voida tietää, mitä lapsi tai haastattelija sanoi.
Vaikka tiedeyhteisö on hyväksynyt tutkimushaastattelujen ohjesäännöt, niitä ei aina noudateta. Haastattelujen ja arviointien puutteet voi tuoda esiin oikeudenkäynnissä. Oikeuden jäsenet ymmärtävät miksi tällaiset haastattelut ovat epäluotettavia, kun ongelmat heille selitetään.
Tapauksen eteneminen ja haastattelijoiden menetelmät tulee tutkia huolellisesti (Wakefield & Underwager, 1988a; White & Quinn, 1988). On ensiarvoisen tärkeätä analysoida kaikki ne tilanteet joissa lapsen kanssa on puhuttu hyväksikäytöstä. Kun lapsi on joutunut käymään läpi useita johdattelevia ja painostavia haastatteluja ja/tai ’paljastusterapiaa’, hänen muistikuvansa saattavat sekoittua niin, että on äärettömän vaikea varmistua siitä, mitä todennäköisesti on tapahtunut. New Jerseyn Korkein oikeus New Jersey vastaan Michaels (642 A. 2d 1372) toteaa:
’Akateemisissa, ammatillisissa ja lainkäytön piireissä sekä oikeusistuimissa vallitsevan riittävän suuren yksimielisyyden pohjalta, katsomme voivamme vetää sen johtopäätöksen, että painostusta käyttävien tai hyvin suggestiivisten kyselymenetelmien käyttö saattaa aiheuttaa merkittävän riskin siten, että kysely sellaisenaan vääristää lapsen muistikuvia tapahtumista ja turmelee täten näihin tapahtumiin liittyvien kertomusten ja todistajanlausuntojen luotettavuutta.’ (s. 1379).
Heuristiset menetelmät ovat tietynlaisia psyykkisiä strategioita, sääntöjä ja oikoteitä, joiden avulla voi ratkoa tiettyjä ongelmia. Esimerkki heuristiikasta on olettamus, että auton pieninumeroinen rekisteri osoittaa, että sisällä istujalla on paljon rahaa tai valtaa. Ihmiset käyttävät erilaista heuristiikkaa säännöllisesti, mutta siitä puuttuu usein empiirinen pohja ja se voi olla jopa täysin väärää.
Joitakin päätöksenteon teorian tutkimuksen paljastamia heuristisia menetelmiä, jotka todennäköisesti vaikuttavat tutkimus- ja haastatteluprosessiin, ovat: tieteellisen perustutkimuksen tulosten liian vähäinen käyttö, voimakas ennakkokäsitys, mahdollisten yhteyksien valikoiva muistaminen, soveltamisen harha ja esimerkkien harha. Myös korrelaatiot ja syy-seuraussuhteet saattavat mennä sekaisin (Arkes, 1989).
EPÄTIETEELLISISTÄ TUTKIMUSMENETELMISTÄ
Hyväksikäytön selvittelyissä lähdetään yleensä sellaisesta teoreettisesta viitekehyksestä, joka ei ole tieteellisesti pätevä. Tapaus tapauksen jälkeen asiantuntijatodistuksena esitetään spekulaatioita, joissa mikä tahansa todistaa tai tukee hyväksikäyttöväitettä, mutta mikään ei todista sitä vastaan. Se, että tällaista todistusta ja lähtökohtana olevaa teoriaa ei voida kumota, johtuu siitä, etteivät ne sisällä indikaattoreita, joilla voitaisiin osoittaa, että hyväksikäyttöä ei ole tapahtunut. Näin päädytään vain hyväksikäyttöä tukeviin johtopäätöksiin:
• Lapsi antaa lausunnon, jonka voidaan laajasti katsoen tulkita osoittavan hyväksikäyttöä. Ennakko-olettama on, että lapset eivät valehtele hyväksikäytöstä eivätkä voi puhua asioista, joista heillä ei ole suoraa kokemusta. Näin ollen kaikki lausumat tulee ottaa tosina riippumatta siitä, miten luotettavia ne ovat.
• Lapsi kieltää aluksi hyväksikäytön, mutta paljastaa sen ’paljastusterapian’ jälkeen. Lapsi kieltää aluksi, koska tarvitsee aikaa työstääkseen häpeän ja epävarmuuden tunteitaan ja luodakseen luottamuksellisen suhteen terapeuttiin, jonka jälkeen hän tuntee itsensä riittävän turvalliseksi paljastaakseen hyväksikäytön. Tänä aikana on täysin oikein käyttää johdattelevia ja suggestiivisia kysymyksiä, painostusta ja vakuuttelua ja muita vaikuttamisen keinoja, joilla autetaan lasta paljastamaan kauhea salaisuutensa.
• Lapsi kertoo aluksi jonkin verran hyväksikäytöstä, mutta myöhemmin kieltää sen. Vaikka lapsi on kieltänyt hyväksikäytön, se on silti totta, koska hyväksikäyttäjä ja perhe painostavat häntä ja hän on peloissaan. Kieltämisen sanotaan olevan tyypillistä hyväksikäytetyille lapsille, koska heitä on vaadittu osoittamaan hyväksikäyttö todeksi.
• Lapsi paljastaa hyväksikäytön vasta vuosien kuluttua hyväksikäyttöepäilyjen jälkeen. Vaikka voidaan osoittaa, että paljastukseen on johtanut aikuisen voimakas sosiaalinen vaikuttaminen, niin olettama on, että hyväksikäytetyille lapsille on tyypillistä olla paljastamatta asiaa, jopa pitkälle keski-ikään asti.
• Lapsi paljastaa hyväksikäytön välittömästi epäilyjen herättyä. Lapsen katsotaan olevan niin hyväksikäytön rasittama, tai niin peloissaan, tai nyt niin turvallisessa tilanteessa, että voi paljastaa asian.
• Lääketieteellisessä tutkimuksessa löydetään sukupuolielinten alueen trauma, joka osoittaa hyväksikäytön. Lääketieteellisissä tutkimuksissa ei oteta huomioon, että samanlaisia fyysisiä oireita on sekä hyväksikäytetyillä, että ei-hyväksikäytetyillä lapsilla.
• Lääketieteellisessä tutkimuksessa ei löydetä sukupuolielinten alueen traumaa. Kun hyväksikäyttö kuitenkin yleensä käsittää vain sukupuolielinten hyväilyä, eikä sisääntunkeutumista, on tällainen löydös osoitus hyväksikäytöstä.
• Lapsi on rauhallinen ja yhteistyöhaluinen sukupuolielinten tutkimisen aikana. Lapsen uskotaan tottuneen hyväksikäyttökokemuksissa siihen, että sukupuolielimiä kosketaan ja tutkitaan.
• Lapsi taistelee sukupuolielinten tutkimista vastaan tai joutuu pois tolaltaan. Tällainen lapsi on aikaisemmin traumatisoitunut hyväksikäytöstä ja sen vuoksi hän ei siedä, että kukaan koskee tai tutkii hänen genitaalejaan.
• Lääketieteellisessä tutkimuksessa ei tule esiin löydöksiä, mutta lasta tutkimukseen saattava henkilö kertoo lääkärille hyväksikäyttöhistorian. Tällöin lääkäri, vaikkei fyysisiä löydöksiä olekaan, antaa lausunnon ’hyväksikäyttö historian perusteella’ sen mukaan, mitä lasta saattava aikuinen kertoi.
LÄÄKETIETEELLISET TODISTEET
Syytteissä luotetaan huomattavan paljon väittämiin, joiden oletetaan olevan lääketieteellisiä todisteita. Usein sille, mitä esitetään lääketieteellisenä todistusaineistona tai lausuntona, annetaan perusteetonta arvoa. Hyväksikäytön selvittelijät eivät itse tutki lapsia fyysisesti eivätkä yleensä anna todistuksia näiltä osin, mutta lääkärin lausunto saattaa saada tulkitsemiseen tai terapiaan osallistuvan ammatti-ihmisen vakuuttuneeksi siitä, että lasta on todellakin käytetty hyväksi. Kun mieli on tällä tavalla altis, ovat haastattelu ja arviointi todennäköisesti vinoutuneita. Itse asiassa lääketieteellinen ’näyttö’ on paljolti vailla riittävää todistusvoimaa ja epäspesifi. Hyväksikäyttösyytteet voivat kohdistua exhibitionismiin, hyväilemiseen ja masturbointiin, jolloin fyysisiä todisteita ei oleteta olevankaan.
Kun syytetään anaalisesta tai vaginaalisesta penetraatiosta, lääkärin raportissa lukee usein ’löydökset viittaavat hyväksikäyttöön’ tai ’ovat tyypillisiä hyväksikäytölle’. Jos lääkäri esittää tällaisen väitteen, se on enemmän kuin mitä lääkärin pätevyydellä voidaan esittää. Lääkäreitä ei kouluteta syy-yhteyksien arviointiin, tilastollisiin päätelmiin eikä todennäköisyyden lakeihin. Jos näitä mielipiteitä esiintyy lääketieteellisissä lausunnoissa, ne eivät kuulu lääkärin, vaan koulutettujen tutkijoiden ammattiin.
Tieteelliset ja empiiriset tulokset eivät useinkaan tue niitä huomioita, joita lääkärinlausunnoissa esitetään. Cantwellin tutkimus vuodelta 1983 esitetään joskus vieläkin tukemaan väitettä, että yli neljän millimetrin laajuinen emättimen aukko osoittaa hyväksikäyttöä, vaikka väitteen paikkansapitävyyttä ei ole koskaan voitu empiirisesti osoittaa. Epämääräiset, moniselitteiset löydökset, kuten sukupuolielimien punotus, arvioidaan ’viitteiksi’ seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
Lääkäri saa usein taustatiedot ihmiseltä, joka tuo lapsen tutkimuksiin ja toteaa sitten ’tapaushistorian perusteella todettu seksuaalinen hyväksikäyttö’. Poliisi, sosiaalityöntekijät, syyttäjät, asianajajat ja terapeutit suhtautuvat näihin lausuntoihin vakavasti, ja niitä käytetään todisteina siitä, että lääketieteellinen tutkimus on vahvistanut epäilyt. Lääketieteelliset löydökset ovat usein vääriä (Coleman, 1989). Paradise (1989) arvioi, että penetraatiomäärittelyissä 65 % arvioista osuu harhaan positiivisissa löydöksissä ja sormipenetraatiossa määrä on 73 %. Tämä herättää vakavia kysymyksiä lääkärintutkimusten luotettavuudesta.
Viime aikoihin asti suurin vaikeus fyysisten löydösten arvioinnissa on ollut perustiedon puute, eli tieto siitä, miltä ei-hyväksikäytettyjen lasten sukupuolielimet näyttävät. Nyt McCann kumppaneineen on kuitenkin tutkinut 267 esipuberteetti-ikäistä lasta, joita ei ole käytetty seksuaalisesti hyväksi (McCann, Voris, Simon, ja Wells, 1989, 1990; McCann, Wells, Simon & Voris, 1990).
He raportoivat ei-hyväksikäytettyjen lasten otoksessaan lukuisista epäspesifeistä löydöksistä, punoituksesta, hankautumista, halkeamista, arvista, kiinniliimautumista, koloista, paksunnoksista ja anaalisista löystymistä. Raportissa on myös pysty- ja poikkisuoria immenkalvonmittauksia, jotka eivät vaihtele vain ikäryhmän vaan myös sen mukaan, millä menetelmällä ja missä asennossa mittaus on tehty.
Emans, Woods, Flagg ja Freeman (1987) raportoivat niin ikään, että immenkalvon aukon suuruus vaihteli suuresti tutkittujen lasten keskuudessa. He huomauttavat että sukupuolielinten löydökset hyväksikäytetyillä tytöillä olivat samanlaisia kuin niillä ei-hyväksikäytetyillä tytöillä, joilla oli emätintulehdusta, ulkosynnyttimien tulehdusta, verenpurkauksia ja virtsaamishäiriöitä.
Edes sukupuoliteitse tarttuvat taudit eivät ole kiistaton osoitus hyväksikäytöstä. Vaikka yhdyntä on yleisin tartuntatapa, sairauteen voi olla muukin selitys (Wakefield & Underwager, 1988a). Testi voi olla myös epätarkka tai sopimaton. Aikuisille tarkoitettu klamydiatesti voi lasta tutkittaessa tuottaa vääriä positiivisia tuloksia, koska se reagoi positiivisesti tiettyihin bakteereihin, joita normaalisti on lasten suolistossa (Fay, 1991). Ainoat spesifit ja selvät fyysiset löydökset, jotka osoittavat yhdynnän tapahtuneen, ovat raskaus ja siemenneste emättimen tai peräaukon alueella. Kuten Krugman (1989) huomauttaa:
’Lääketieteellistä diagnoosia seksuaalisesta hyväksikäytöstä ei voi tehdä pelkästään fyysisten löydösten perusteella. Lukuunottamatta tippuria, syfilistä tai oikeudellista näyttöä siemennesteestä, seksuaaliselle hyväksikäytölle ei ole patologisia oireita.’ (s. 165–166).
Seksuaaliselle hyväksikäytölle ei ole olemassa diagnoosia. Mikään tautioppi ja tautinimistö ei sisällä tällaista diagnoosiluokkaa. Seksuaalinen hyväksikäyttö on tapahtuma, ei sairaus. Puhuminen seksuaalisen hyväksikäytön diagnosoimisesta on yhtä typerää kuin jos teho-osastolle tulleen potilaan murtunut sääriluu tai aivotärähdys diagnosoitaisiin auto-onnettomuudeksi.
Lääkäri, joka käyttää käsitettä diagnoosi puhuessaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä, aiheuttaa sekaannusta; lääketieteellisen tutkimusprosessin aikana kerätään kaikki merkitykselliset tiedot ja pyritään sulkemaan pois kaikki muut mahdollisuudet paitsi yksi ainoa.
PSYKOLOGISET TUTKIMUSMENETELMÄT
Hyväksikäyttöä tutkivat käyttävät lasten haastatteluissa usein kestämättömiä menetelmiä. Anatomiset nuket ovat yleisimpiä, mutta niiden ohella käytetään kirjoja, käsinukkeja, piirustuksia, projektiivisia kuvakortteja, muovailuvahaa, pelejä ja leikkiterapiaa (Kendall-Tackett, 1992). Mikään näistä menetelmistä ei pysty todistamaan luotettavasti seksuaalista hyväksikäyttöä, eivätkä ne ole osoittautuneet riittävän päteviksi ja luotettaviksi, jotta niillä voisi tehdä minkäänlaisia tieteellisesti hyväksyttäviä arviointeja. Niiden käyttö on omiaan vääristämään lasten lausuntoja, varsinkin jos haastattelija rohkaisee lasta ’näyttelemään’. Näiden menetelmien käyttäjiltä tulisi vaatia tieteellistä todistusaineistoa, joka osoittaa niiden käytön oikeaksi ja asianmukaiseksi.
Anatomiset nuket
Vaikka eri ammattiryhmät käyttävät laajalti anatomisesti yksityiskohtaisia nukkeja (Boat & Everson, 1988; Conte, Sorenson, Fogarty & Rosa, 1991; Kendall-Tackett & Watson, 1992), ne ovat äärimmäisen kiistanalaisia, eivätkä tiedepiirit ole päässeet yksimielisyyteen siitä, pitäisikö niitä käyttää vai ei (esim. Koocher et al., painossa; Yates & Terr, 1988).
Hyväksikäytön tutkija on erityisen heikossa asemassa, jos mielipide tai johtopäätös seksuaalisesta hyväksikäytöstä pohjautuu lapsen tapaan käsitellä nukkeja. Jopa nekin ammattilaiset, jotka hyväksyvät nukkien käytön haastattelujen apuna, ovat ankaran kriittisiä käyttötapojen suhteen.
Esimerkiksi nukkien käyttöä puoltavat Everson ja Boat (1994) toteavat: ’Vaikka sekä maallikko- että ammattipiireissä näyttää olevan laajalle levinnyt käsitys, että lopullinen diagnoosi seksuaalisesta hyväksikäytöstä tehdään tavallisesti sen perusteella, miten pieni lapsi käyttäytyy nukkien kanssa (Diagnostic Test Use = diagnostinen testi), nukkien käyttöä tähän tarkoitukseen eivät tue mitkään tarkastelemamme ohjeistot, ja käyttöön tulee suhtautua erittäin kriittisesti.’ (s. 113).
Amerikan Psykologiliiton anatomisten nukkien työryhmä (Koocher et al., painossa) toteaa, että nukkien käyttö on hyväksyttävää tietyin varauksin: ’Anatomisilla nukeilla ei psykologisena testinä ole sinänsä ennustavaa (tai jälkikätistä) todistusvoimaa’. ’Diagnostisia lausuntoja lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ei voi tehdä spontaanin tai ohjatun nukkeleikin pohjalta. Kliininen haastattelu ei ole leikkiä’. ’Alle nelivuotiaiden lasten kertomuksia tulkittaessa on syytä olla erityisen varovainen ainakin jos lapsi kertoo, että häntä on kosketeltu, sekä silloin kun on käytetty toistuvia johdattelevia kysymyksiä’. ’Suosittelemme nykyisen tiedon valossa, että APA (Amerikan Psykologiliitto) harkitsee uudelleen, onko ylipäänsä päteviä nukkeihin perustuvia arviointimenetelmiä ja ovatko ne yhä ehkä paras mahdollinen käsillä oleva käytännön ratkaisu tutkittaessa ajankohtaista ja jatkuvasti esille tulevaa ongelmaa lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. ’Anatomisia nukkeja kliinisessä tutkimuksessa käyttäviä ammatti-ihmisiä tulisi kouluttaa tunnistamaan eri rotuja ja yhteiskuntaluokkia edustavien lasten välisiä normatiivisia eroja’.
Näitä ohjeita on noudatettu harvoin – jos koskaan – niissä sadoissa tapauksissa, jotka olemme tutkineet. Uskomme monien muiden tutkijoiden tavoin, ettei nukkeja pitäisi koskaan käyttää edes edellisillä varauksilla. Niiden käytöstä ei ole yhteisesti hyväksyttyjä standardeja eikä vaadittavaa perustietoa (APA Council of Representatives = Amerikan Psykologiliiton edustajisto, 1991). Nuket voivat toimia lapselle mallioppimisen välineenä (Wakefield & Underwager, 1988a; Underwager & Wakefield, 1990). Haastattelijoiden antama malli määrittelee nukkien käsittelyn lapselle, kun ehdotetaan niiden riisumista (tai ne riisutaan lapsen puolesta). He pyytävät lasta näyttämään nukeilla mitä syytetty teki ja voivat jopa asettaa nuket yksiselitteisiin seksuaalisiin asentoihin lasta varten.
Vaikka jotkut tutkijat väittävät, etteivät nuket ole johdattelevia (esim. Everson & Boat, 1994), tutkimukset osoittavat, että jotkut ei-hyväksikäytetyt lapset käyttävät nukkeja seksuaalisiin leikkeihin (Dawson & Geddie, 1991; Dawson, Vaughan & Wagner, 1992; Everson & Boat, 1990; Gabriel, 1985; Glaser & Collins, 1989; McIver, Wakefield, Underwager, 1989). Niissä tutkimuksissa, joissa väitetään näkyvän eroja seksuaalisesti hyväksikäytettyjen ja ei-hyväksikäytettyjen lasten tavassa käsitellä nukkeja, on perustavia metodologisia puutteita, jotka rajoittavat niistä tehtäviä johtopäätöksiä (Ceci & Bruck, 1993a; Skinner & Berry, 1993; Underwager & Wakefield, 1990; Wakefield & Underwager, 1988a, 1989, 1994c; Wolfner, Faust & Dawes, 1993).
DeLoache, joka on tutkinut symbolisen ilmaisun kehittymistä (1995) huomauttaa, että perussyy anatomisten nukkien käyttöön, on usko, että nuket antavat lapsesta tietoa, jota tämä ei osaa tai halua ilmaista sanallisesti. Hän huomauttaa, että sen lisäksi ettei ole kunnon todisteita siitä, että nuket auttavat hyvin pienten lasten (kolmevuotiaiden ja sitä nuorempien) haastattelussa, niiden mukanaolo saattaa saada pienimmät lapset tuottamaan jopa vähemmän tietoa. Pienet lapset eivät ymmärrä pohjalla olevaa minä-nukke -yhteyttä, josta nukkeja käyttävät haastattelijat lähtevät. Lapset eivät osaa hahmottaa nukkeja itsensä vertauskuvana, eivätkä siis kykene esittämään nukeilla omia kokemuksiaan. DeLoache kiteyttää: ’Tärkein löydös nukkien käytöstä pienten lasten tutkimisessa on, ettei ole hyviä todisteita siitä, että niistä on apua… Tutkimukseni… viittaa pikemminkin siihen, että nuken läsnäolo saattaa jopa häiritä kaikkein nuorimpien lasten kertomuksia…’(s. 178).
Levy (1989) on sitä mieltä, ettei mitään nukkeihin perustuvassa arvioinnissa olleen lapsen lausumia pidä kelpuuttaa todistusaineistoksi: ’Sananmukaisesti ei ole teoreettisia eikä empiirisiä perusteita vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä siitä, mitä tietyn lapsen nukkeleikki tarkoittaa. Lisäksi on mahdollista, että lasta arvioi ammatti-ihminen, joka toivoo hänen tunnustavan seksuaalisen hyväksikäytön; kun jotkut lapset tulevat käyttäneeksi nukkeja tietyllä tavalla, se saa havainnoijan liian herkästi uskomaan, että lasta on käytetty hyväksi. Mielenterveysalan ammattilaiset ovat esittäneet – ja jos tämä hyväksytään – todennäköisesti edelleen jatkavat kohtuuttomien ja perusteettomien väitteiden esittämistä lasten nukkeleikkien merkityksestä. Koska nukeilla on tarkoitus antaa sellainen tieteellinen näyttö, jota ympäröi ’erehtymättömyyden sädekehä’, nukkeleikkitodistukseen sisältyvä viesti vaikuttaa tuomioistuimeen todennäköisesti paljon enemmän, kuin mikään muu vahvistamaton kliininen asiantuntijalausunto.’ (s. 407).
Skinner ja Berry (1993) huomauttavat, ettei hyväksikäytettyjen ja ei-hyväksikäytettyjen lasten leikeissä ole pystytty tunnistamaan selviä piirteitä, ja normien puuttuminen tekee kyseenalaiseksi nukkien käytön oikeudessa: ’Koska ei ole riittävästi todisteita, jotka tukisivat psykologisten mittausten mahdollisuuksia anatomisilla nukeilla, tällaisten nukkien käyttö lapsen seksuaalisen hyväksikäytön todentamisessa on kyseenalaista… Lisäksi ottaen huomioon, että oikeuspätevyydessä on periaatteessa kysymys siitä, kelpuutetaanko psykologinen todistusaineisto oikeussaliin… Koska anatomisten nukkien avulla tehdyn testin rakenteesta ja luotettavuudesta ei ole riittävästi todisteita, nukkien avulla kerättyä todistusaineistoa ei pitäisi tuoda oikeussaliin käsiteltäessä lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä.’ (s. 418).
Wolfner ynnä muut (1993) huomauttavat, että ennen kuin nukkien arvo hyväksikäytön todentamisessa voitaisiin määritellä, olisi tutkittava lapsia, joita kaikkia epäiltäisiin hyväksikäytetyiksi ja jotka voitaisiin myöhemmin todistettavasti jakaa niihin, joita on käytetty hyväksi ja niihin joita ei ole. Nukkehaastattelut tulisi suorittaa ennen seksuaalisen hyväksikäytön standarditutkimuksia, sillä hyväksikäyttöä koskevat kysymykset saattavat vaikuttaa lasten tapaan suhtautua nukkeihin. Tällaista tutkimusta ei ole tehty. Tutkimuksissa, joiden väitetään tukevan nukkien käyttöä, vertaillaan keskenään vain hyväksikäytöstä epäiltyjä lapsia ja niitä, joita ei epäillä.
Wolfner kumppaneineen kiteyttää: ’Emme voi päätellä muuta kuin, että yksinkertaisesti ei ole sellaisia tieteellisiä todisteita, jotka oikeuttaisivat todentamaan hyväksikäytön nukkeleikkien perusteella kliinisesti tai oikeudessa. Yleinen ajatus on, että tällainen leikki on vain yksi osatekijä pyrittäessä diagnoosiin, joka perustuu koko kliiniseen kuvaan. Leikkiä anatomisilla nukeilla ei kuitenkaan voi pitää pätevänä osatekijänä, ellei se lisää todistusvoimaa, eikä tästä ole käytännöllisesti katsoen minkäänlaisia todisteita… Vaadimme, että suhtaudutaan hyvin vakavasti sekä nukkeleikkien kyvyttömyyteen lisätä todistusvoimaa hyväksikäytön tapaisissa diagnooseissa että tässä katsauksessa valotettuihin tulkinnallisiin ja tutkimuksellisiin ongelmiin. Se eettinen periaate, että sovellutuksen on seurattava tutkimustuloksista saatua tietoa eikä ehättää tiedon edelle, on selviö etenkin sellaisella alueella, jolla väärän diagnoosin vaikutukset ihmisten elämään saattavat olla hirvittävät. Sellaisen diagnoosimenetelmän käyttäminen, joka voi vain pahentaa virhettä, ei hyödytä ketään.’ (s. 9).
Ei ole todisteita siitä, että nukkehaastattelu olisi pätevä ja luotettava keino saada tarkkaa tietoa seksuaalisesta hyväksikäytöstä, eikä sen avulla liioin voi näyttää mitään toteen. Tiedeyhteisö ei ole yleisesti hyväksynyt nukkien käyttöä tutkimusmenetelmänä, eikä se läpäisisi Frye-testiä. Pikemminkin niiden käyttö on edelleen erittäin kiistanalaista, ja edellä siteeratut tiedemiehet ja -naiset, jotka ovat huolellisesti paneutuneet nukketutkimukseen, suosittelevat ettei niitä käytettäisi. Syistä, joita Skinner ja Berry (1993) sekä Wolfner kumppaneineen (1993) toivat esiin, ne eivät myöskään läpäisisi Daubert-testiä (ks. s. 126).
Piirrosten tulkinta
Lasten piirustukset, kuten talo-puu-ihminen (HPI) ja perhepiirrokset, samoin kuin vapaat piirustukset, joita usein käytetään arvioitaessa mahdollista seksuaalista hyväksikäyttöä, ovat samanlaisen kritiikin kohteina kuin nuketkin (Underwager & Wakefield, 1990; Wakefield & Underwager, 1988a, 1989, 1994c). Niiden lähtökohtana on, että hyväksikäytettyjen lasten piirustukset eroavat ei-hyväksikäytettyjen lasten piirustuksista. Piirustusten laadullisia ominaisuuksia, kuten värejä, ruumiinosien kokoa ja yksityiskohtia sekä muotoa saatetaan käyttää tukemaan hyväksikäyttöväitettä. Piirroksilla ei ole todistusvoimaa eikä luotettavuutta projektiivisen arvioinnin apuvälineinä. Tarkastellessaan ’Piirrä ihminen’ -testiä Seventh Mental Measurements Yearbook -julkaisussa Harris (Buros, 1972) toteaa, että on hyvin vähän todisteita siitä, että jotkut ’merkit’ ilmentäisivät pätevällä tavalla persoonallisuutta. Piirustukset ovat kaikki niin erilaisia, että jonkin tietyn piirustuksen tietyt piirteet ovat liian epäluotettavia, jotta niistä voisi sanoa yhtään mitään.
Cundickin ja Weinbergin raportit edellä mainitun julkaisun kymmenennessä vuosikirjassa (Buros, 1989, s. 433–25) tukevat sitä yhdenmukaista löydöstä, että piirustusten tulkinnalla (mikä oikeuden käyttöön tarkoitetuissa arvioissa usein on mukana) ei ole asiatiedollista perustetta. Molemmat tutkijat huomauttavat, ettei ole vaadittavaa perustietoa, jolla voitaisiin varmistaa piirrosjärjestelmän (Kinetic Drawing System) luotettavuus ja pätevyys.
Toisen tyyppinen piirros, jota usein käytetään, on pojan tai tytön etu- ja selkäpuolen ääriviivapiirros. Lapselle näytetään piirros ja häntä neuvotaan piirtämään X siihen, mihin häntä on kosketeltu. Menetelmää ei ole tutkittu tieteellisesti. Se voi antaa lapselle viestin ’Sinua on kosketeltu. Näytähän nyt minne.’ Tämä on ohjelmointia, joka opettaa lapsen suuntaamaan huomionsa sukupuolielimiin ja tuottamaan lausuntoja seksuaalisuudesta. Niissä harvoissa tutkimuksissa, joissa väitetään löydetyn eroja hyväksikäytettyjen ja ei-hyväksikäytettyjen lasten piirrosten välillä, on vakavia ongelmia.
Esimerkiksi Hibbard, Roghmann, ja Hoekelman (1987) esittävät, että heidän otoksessaan viidellä hyväksikäytetyllä, mutta vain yhdellä ei-hyväksikäytetyllä lapsella oli sukupuolielimiä piirroksissaan, joten sukupuolielinten esiintyminen piirroksissa on osoitus mahdollisesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Tutkimuksen ongelma on se, että hyväksikäytettyjen ja ei-hyväksikäytettyjen lapsi-ryhmien piirrokset teetti eri henkilö, eikä tutkimuksessa anneta tietoja siitä, miten usein hyväksikäytettyjä lapsia oli haastateltu hyväksikäytöstä. Tämän lisäksi ryhmien väliset erot eivät olleet tilastollisesti merkittäviä.
Yhteenvetona todettakoon, että kuten anatomisten nukkienkin suhteen, ei ole todistettua tietoa siitä, että piirroksia voi käyttää diagnostisesti todentamaan seksuaalista hyväksikäyttöä.
’Paljastus-terapia’ ja lapsen oireet
Saman arvostelun voi kohdistaa lasten seksuaalista hyväksikäyttöä käsitteleviin kirjoihin, kuten ’Red Flag Green Flag People’ (’Punainen lippu ja vihreä lippu -ihmiset’) (Rape and Crisis Abuse Center, 1985). Lasta johdatetaan ensin kirjan monen sivun läpi, joissa esitellään ’hyvää’ ja ’pahaa’ koskettamista, ja sitten häntä pyydetään värittämään kirjasta ne ruumiinosat, joihin häntä on kosketeltu. Tämä kirja sen enempää kuin muutkaan ei ole kyennyt osoittamaan pätevästi lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä.
Kaksi menetelmää on kehitetty saatananpalvonnan rituaalisen hyväksikäytön arviointiin, Projektiiviset kertomuskortit (Projective Story Telling Cards) (Northwest Psychological Publishers, 1990), ja ’Älä pakota minua menemään takaisin äiti': Lapsen kirja saatananpalvonnan rituaalisesta hyväksikäytöstä (Don’t Make Me Go Back Mommy: A Child’s Book About Satanic Ritual Abuse) (Sanford, 1990). Niissä on tarkkoja kuvia saatananpalvonnan rituaaleista, ja lasta rohkaistaan niiden avulla kuvailemaan hyväksikäyttöä. Menetelmät ovat täysin vailla todistusvoimaa.
Hyväksikäyttöä pyritään myös todentamaan seuraamalla lapsen käyttäytymistä leikkiterapiassa. Terapiaa kutsutaan joskus paljastavaksi (disclosure-based); istunnot tähtäävät siihen, että leikeissä esitetään jotain uudelleen, ilmaistaan tunteita ja puhutaan puhumasta päästyä väitetystä hyväksikäytöstä. Vaikkei leikkiterapian tehokkuudesta ole todisteita, (Campbell, 1992a; Underwager & Wakefield, 1990; Wakefield & Underwager, 1988a, 1994; Weisz & Weiss, 1993) lapsia terapoidaan usein seksuaalisen hyväksikäytön vuoksi jo ennen kuin tuomioistuin on todennut sen tapahtuneen.
Ei ole löytynyt todisteita siitä, että leikkiterapiassa käyttäytymisen perusteella voitaisiin todentaa menneitä tapahtumia. Leikkiterapia voi saada lapsen hyväksymään terapeutin uskomukset hyväksikäytöstä ja tätä käytetään lisäaineistona väärissä syytöksissä (Campbell, 1992b). Jones (1991) huomauttaa, että jo käsite ’paljastustyö’ (disclosure work) osoittaa, että haastattelijalla on määrätty ennakkokäsitys, eikä hän pysty ottamaan huomioon sitä vaihtoehtoa, ettei paljastettavaa olisikaan.
Hyväksikäytön selvittelijät saattavat todistaa oikeudessa, että lapsen käyttäytymisessä on seksuaalisesti hyväksikäytetyille lapsille tyypillisiä piirteitä. Näihin käytöksen indikaattoreihin kuuluu hyvin moninaisia oireita, kuten taantumista, syrjään vetäytymistä, hyökkäävyyttä, painajaisunia, vuoteenkastelua, pelkoja, itsetyydytystä ja raivokohtauksia, mutta ne ovat täysin epäspesifejä (Wakefield & Underwager, 1991b). Niitä esiintyy lapsilla eri tilanteissa, vanhempien riidoissa, avioeroissa, taloudellisissa vaikeuksissa, sodan aiheuttamissa erotilanteissa, isän puuttumisessa, luonnonkatastrofeissa, ja tilanteissa, joissa lasta käytetään hyväksi fyysisesti tai henkisesti joskaan ei seksuaalisesti (Emery, 1982; Hughes & Barad, 1983; Jaffe, Wolfe, Wilson & Zak, 1986; Porter & O’Leary, 1980; Wallerstein & Kelly, 1980; Wolman, 1983).
Ei ole sellaista käyttäytymistä, jota esiintyisi yksinomaan seksuaalisen hyväksikäytön yhteydessä. Seksualisoitunutta käyttäytymistä lukuunottamatta valtaosa hyväksikäytettyjen lasten oireista ovat luonteeltaan samanlaisia kuin oireet yleensä (Beitchman, Zucker, Hood, daCosta Akman, 1991). Edes seksualisoitunutta käyttäytymistä ei voi pitää todisteena seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Lasten normaali seksuaalinen käyttäytyminen on paljon mutkikkaampaa kuin uskotaan (Best, 1983; Gundersen, Melas & Skar, 1981; Langfeld, 1981; Leung & Robson, 1993; Martinson, 1981; Okami, 1992).
Friedrich, Grambsch, Broughton, Kuiper & Beilke (1991) raportoivat 880:lle 2–12-vuotiaan, ei-hyväksikäytetyn lapsen äidille tekemäänsä kyselyä lapsen seksuaalisesta käyttäytymisestä. Vaikka lapset harvoin matkivat aikuisten seksuaalista käyttäytymistä, heillä ilmeni hyvin laaja-alaista seksuaalista käyttäytymistä ja verrattain tiheästi.
Mannarino, Cohen, Smith, ja Moore-Motily (1991) eivät löytäneet eroja seksuaalisessa käyttäytymisessä hyväksikäytettyjen tyttöjen ja kliinisen vertailuryhmän välillä, vaikka molemmat saivat korkeampia pistemääriä kuin normaalit kontrolliryhmät. Gordo, Schroeder, ja Abrams (1990) eivät löytäneet eroja seksuaalisessa tietämyksessä ryhmissä, joissa oli ei-hyväksikäytettyjä ja hyväksikäytettyjä lapsia.
Haugaard ja Tilly (1988) totesivat, että noin 28 % mies- ja naisopiskelijoista kertoi leikkineensä lapsena seksileikkejä. Lamb ja Coakley (1993) raportoivat, että heidän otoksessaan naisopiskelijoista 85%:a kertoi lapsena leikkineensä seksileikkejä. Kolmasosaan näistä kokemuksista, joita vastaajat pitivät normaaleina, kuului sukupuolielinten hyväilyä joko vaatteet päällä tai ilman vaatteita, ja jotkut kuvailivat oraali – genitaalikontakteja ja sukupuoliyhdynnän yrityksiä.
Lisäksi monet seksuaalisesti hyväksikäytetyt lapset eivät kärsi merkittävästä traumasta (Browne & Finkelhor, 1986; Finkelhor, 1990; Gomes-Schwartz, Horowitz & Cardarelli, 1990; Kendall-Tackett, Williams & Finkelhor, 1993; Wakefield & Underwager, 1988a) eivätkä ehkä oirehdi käyttäytymisellään. Onkin virhe käyttää oireiden puuttumista tukemaan sitä, että syytös on ollut väärä. Jos käyttäytymistä käytetään osoittajana seksuaalisen hyväksikäytön arvioinneissa, saatetaan tehdä virhe molempiin suuntiin. Besharov (1990) huomauttaa, ettei käyttäytyminen ole riittävä syy rikosilmoituksen tekemiseen.
Levine ja Battastoni (1991) toteavat, että mikään käytösindikaattoreista, olipa yhdistelmä mikä tahansa, ei ole pätevä ilman lapsen suoraa lausumaa seksuaalisesta toiminnasta tai seksuaalisesta tiedosta. Kansainvälisen lasten seksuaalista hyväksikäyttöä tutkineen poikkitieteellisen asiantuntijaryhmän yhteinen kanta oli seuraava (Lamb, 1994b): ’Seksuaalisen hyväksikäytön uhrien käyttäytymiselle eivät ole ominaisia mitkään spesifit oireyhtymät. Seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyy hyvin paljon erilaista mahdollista käyttäytymistä ja se näyttää vaikuttavan uhriin hyvin vaihtelevin tavoin. Seksualisoituneen käyttäytymisen puuttuminen ei ole varma merkki siitä, ettei seksuaalista hyväksikäyttöä ole tapahtunut yhtä vähän kuin seksualisoitunut käyttäytyminen ilman muuta osoittaisi, että seksuaalista hyväksikäyttöä on tapahtunut; enemmänkin niin, että kumpikin informaatio vaikuttaa siihen, missä määrin lapsen mahdolliset kokemukset aiheuttavat epäilyjä, minkä pitäisi osaltaan edistää tarkkaa ja ei-johdattelevaa tutkimusta.’ (s. 154).
Mikään tieteellinen tieto ei tue näkemystä seksuaalisen hyväksikäytön oireista tai ’seksuaaliseen hyväksikäyttöön sopeutuneen lapsen oireyhtymästä’ (Child Sexual Abuse Accomodation syndrome) (CSAAS), (Summit, 1983). Nämä oireet ovat spekulatiivisia eivätkä läpäise Fryen tai Daubertin testiä. DSM-III:n (tautiluokitus) uudistuksessa niitä ei haluttu sisällyttää DSM-III-R:än, koska niiden tueksi ei ole mitään todisteita (Corvin, 1988).
Myers (1993) huomauttaa, että taudeilla ja oireilla on lääketieteellisesti ja oikeudellisesti yksi yhteinen diagnostisesti arvokas piirre. Molemmat viittaavat jokseenkin varmasti tiettyihin syihin. Kuitenkin siinä missä taudeissa oireiden ja etiologian välillä on usein selvä suhde, oireyhtymissä tämä suhde on usein epäselvä tai tuntematon. Se miten varmasti jokin oireyhtymä viittaa tiettyyn syyhyn vaihtelee oireyhtymän mukaan. Oireyhtymää, jotka usein esiintyvät lausunnoissa lasten hyväksikäyttösyytöksissä, ovat ’pahoinpidellyn lapsen oireyhtymä’ (battered child syndrome) ja ’seksuaaliseen hyväksikäyttöön sopeutuneen lapsen oireyhtymä’ (CSAAS). Pahoinpidellyn lapsen oireyhtymä antaa usein varmat takeet, koska lapsella on sellaisia vammoja, joita hän ei ole voinut saada tapaturmaisesti. Siksi sillä on korkea todistusarvo, ja se onkin kelpuutettu kaikissa valitustuomioistuimessa.
Vastakkaisena voi pitää ’seksuaaliseen hyväksikäyttöön sopeutuneen lapsen oireyhtymää’ (CSAAS), joka ei osoita minkäänlaisella varmuudella seksuaalista hyväksikäyttöä. Se että lapsella esiintyy käyttäytymistä, joka tuo mieleen CSAAS:in, ei auta selvittämään, onko lasta käytetty seksuaalisesti hyväksi vai ei. CSAAS ei ole diagnostinen menetelmä. Silloin kun sitä käytetään tukemaan hyväksikäyttöä, se ei läpäise falsifiabiliteetti-testiä, koska se ei sisällä mitään mahdollisuutta, jolla se voitaisiin kumota. Sen vuoksi Daubert päätyisi siihen ratkaisuun, ettei CSAAS kelpaa oikeudessa.
Pahoinpidellyn lapsen oireyhtymässä tutkimus voi antaa näytön siitä, että vamman laadun perusteella voi selkeästi erottaa ne vammat, jotka ovat mahdollisesti aiheutuneet tapaturmasta, niistä vammoista, joita tapaturma ei ole voinut aiheuttaa.
DAUBERT -TESTISTÄ
Yhdysvaltain Korkeimman oikeuden yksimielinen päätös tapauksessa Daubert vastaan Merrell Dow Pharmaceuticals (61 U.S.L.W. 4805, 113 S Ct 2786, 1993) kesäkuussa 1993 muuttaa dramaattisesti niitä kriteereitä, joiden perusteella tieteellinen todistusaineisto voidaan kelpuuttaa oikeudessa todistusaineistoksi.
Päätöksen mukaan teorian tieteellisen aseman pääkriteerejä ovat sen kumottavuus, vääräksi osoittaminen ja testattavuus (falsifiability, refutability, testability). Itse asiassa se korvaa Fryen testin (Frye vastaan Yhdysvallat, 293 F. 1013) Popperin periaatteella, jonka mukaan vääräksi osoitettavuus on tieteellisen tiedon määräävin tekijä. Tuomari Blackmun yksilöi neljä tekijää, jotka oikeuden olisi otettava huomioon päätettäessä, onko jonkun asiantuntijan mielipide pätevä säännön 702 mukaan:
1. Onko asiantuntijan teoria tai menetelmä testattu tai osoitettu vääräksi, ja voidaanko se testata tai osoittaa vääräksi.
2. Ovatko teorian tai menetelmän tarkastaneet muut samanvertaiset asiantuntijat ja/tai onko se julkistettu.
3. Mikä on käytettyjen tieteellisten menetelmien tunnettu tai mahdollinen virheaste.
4. Onko menetelmä yleisesti hyväksytty tiedeyhteisössä.
Tiedeyhteisön yleinen hyväksyntä (Fryen testi) on yksi huomioon otettava seikka, mutta sen puute ei sinänsä sulje pois esitettyä todistusaineistoa. Siksi voidaan kelpuuttaa sellaista uutta tieteellistä todistusaineistoa, mitä Fryen testi ei kelpuuttaisi. Samalla tämä päätös – oikein ymmärrettynä ja noudatettuna – merkitsee todennäköisesti sitä, ettei enää kelpuuteta todistajanlausuntoja, jotka perustuvat sellaisten käsitteiden varaan kuin ’seksuaaliseen hyväksikäyttöön sopeutuneen lapsen oireyhtymä’ (CSAAS) ja väitteisiin, että lapsuudenaikainen seksuaalinen hyväksikäyttö on ollut ’tukahdutettuna’. (Ks. Underwager & Wakefield, 1993 ja Stewart, 1993, joissa on pohdintoja Daubert päätöksestä.)
SYYTÖSTEN LUONNE
Vanhempien normaali käyttäytyminen, kuten kylvettäminen, vaipanvaihto, potta-askareet ja kutittaminen voidaan virheellisesti leimata seksuaaliseksi hyväksikäytöksi. Rosenfeld kollegoineen (Rosenfeld, Bailey, Siegel & Bailey, 1986; Rosenfeld, Siegel & Bailey, 1987) korostaa sitä, miten tärkeätä on hankkia normatiivista tietoa alastomuudesta, sukupuolielinten koskettamisesta ja kylvettämistavoista ennen kuin päätetään, tukeeko jokin näistä käyttäytymistavoista syytettä seksuaalisesta hyväksikäytöstä. He ovat todenneet, että normaaliperheissä tehdään paljon sellaista, mikä voisi laukaista epäilyt hyväksikäytöstä.
Monissa tapauksissa, kun on esitetty vääriä epäilyjä, perusteena olevat käyttäytymistavat ovat yksinkertaisesti epäuskottavia. Tällöin on tarpeen tutustua peruslukuihin. On olemassa tutkimuksia todennetuista seksuaalisista hyväksikäyttäjistä (esim. Erickson, Walbek & Seely, 1988; Kendall-Tackett & Simon, 1992; Wakefield & Underwager, 1994a, 1994b). Todennetuissa seksuaalisen hyväksikäytön tapauksissa väkivalta on harvinaista. Vaginaalinen ja anaalinen penetraatio on harvinaista pienten lasten kanssa, koska se on liian tuskallista. Lahjominen on yleisempää kuin uhkaaminen. Jos ei ole vankkoja todisteita ja esitetyt syytökset ovat hyvin epätodennäköisiä, on varsin luultavaa, että ne eivät ole tosia.
Syytöksiin saatananpalvontaan kuuluvasta rituaalisesta hyväksikäytöstä on suhtauduttava erittäin skeptisesti. Vaikka aihetta on esitelty ammattialan kongresseissa ja tiedotusvälineet ovat olleet kiinnostuneita tällaisista tapauksista, ei ole löytynyt konkreettisia todisteita, jotka vahvistaisivat väitteet saatanaa palvovista uskonlahkoista, ihmisuhreista ja laajamittaisesta salaliitosta. Huolimatta sadoista FBI:n ja poliisin tutkimuksista ei ole saatu todisteita siitä, että joissakin järjestäytyneissä lahkoissa ulkoisesti normaalit ihmiset harrastaisivat rituaalista hyväksikäyttöä, eläinten ja ihmisten uhraamista, murhia ja lasten syöntiä (Hicks, 1991; Lanning, 1992; Mulhearn, 1994; Richardson, Best & Bromley, 1991; Victor, 1993; Wakefield & Underwager, 1992, 1994b).
Häiriintyneet ihmiset saattavat joskus käyttää hyväkseen ja murhata lapsia, ja häiriintyneeseen käyttäytymiseen saattaa liittyä epätavallisia uskonnollisia loitsuja ja rituaaleja. Tällaisen ihmisen käytös saattaa muistuttaa saatananpalvonnan rituaalia. Lasta on myös saatettu käyttää jollain tavoin hyväksi, vaikka syytökset rituaalisesta hyväksikäytöstä eivät pitäisikään paikkaansa, mutta ei ole todisteita ulkoisesti normaalien ihmisten salaliitosta, jossa rituaalimenoin lapsia käytettäisiin hyväksi ja kidutettaisiin.
Eriskummallisten ja epätodennäköisten väitteiden todenperäisyyteen uskovilta hyväksikäytön selvittelijöiltä tulisi vaatia syytöksien tueksi selviä todisteita. Mitä eriskummallisempi kertomus on, sitä vähemmän tuomioistuimen tulisi uskoa siihen. Aina vähemmän uskottava on asiantuntija, joka myöntää uskovansa saatanaa palvovan lahkon salaliittoon. Samalla oikeuden on tarpeen ymmärtää, millä tavalla tutkimusprosessi voi saada lapsen antamaan lausumia epäuskottavasta hyväksikäytöstä ja jopa muistamaan sellaista, mitä ei ole tapahtunut.
POST-TRAUMAATTINEN STRESSIHÄIRIÖ
Seksuaalisen hyväksikäytön syytöksissä käytetään usein diagnoosia ’post-traumaattinen stressihäiriö’. Se tehdään usein virheellisesti ja sitä käytetään tukemaan väitteitä siitä, että hyväksikäyttöepäily on tosiasiassa aiheellinen ja hyväksikäyttö on totta.
DSM-III-R:n mukaan tämä diagnoosi tehdään traumaattisen tapahtuman jälkeen, joka: ’On yleisen inhimillisen kokemuspiirin ulkopuolella… (ja) olisi huomattavan ahdistava lähes jokaiselle, ja johon yleensä liittyy ankaraa pelkoa, kauhua ja avuttomuutta’ (American Psychiatric Association, 1987, s. 247). DSM-IV on samantapainen: ’Välittömästä omakohtaisesta kokemuksesta johtuva äärimmäisen traumaattinen stressi tapahtuman jälkeen, johon on liittynyt tosiasiallinen kuolema tai sen uhka, vakava loukkaantuminen tai jokin muu uhka omalle fyysiselle koskemattomuudelle… Ihmisen tulee olla äärimmäisen peloissaan, avuton tai kauhuissaan.’ (American Psychiatric Association, 1994, s. 424).
Uhriksi väitetyn henkilön oireiden perusteella ei kuitenkaan voi taannehtivasti todistaa, että väitetty tapahtuma on todellisuudessa tapahtunut. Tällaisia virheellisiä väittämiä ei pitäisi hyväksyä todisteiksi menneistä tapahtumista. American Psychiatric Associationin työryhmäraportti (Task Force Report) (Halleck, Hoge, Miller, Sadoff & Halleck, 1992) pitää kiinni kannasta, ettei DSM-III-R-diagnoosin avulla voi päätellä, että rikosoikeudenkäyntiin johtanutta toimintaa olisi tapahtunut: ’Sellaiset todistajanlausunnot, joiden mukaan ihmisen käyttäytymisen tai henkisen tilan voi sanoa johtuneen jostakin yksittäisestä menneestä tapahtumasta, pitäisi katsoa psykiatrisen asiantuntemuksen väärinkäytöksi, koska niille ei ole tieteellistä perustaa.’ (s. 495).
Kun hyväksikäyttösyytteiden yhteydessä käytetään diagnoosia post-traumaattinen stressihäiriö, tarkoitus on usein tukea syytettä yksinkertaisella viestillä ’Nämä ovat nykyisiä oireita, jotka on aiheuttanut aiemmin tapahtunut hyväksikäyttö’. Tämä on looginen virhe, joka tunnetaan nimellä ’seurauksella vahvistaminen’.
Väittämä vaikuttaa pätevältä, mutta siitä on jätetty pois ja väistetty tai vääristelty tärkeitä tietoja. Tämä looginen virhe sotkee myös yksi- ja kaksisuuntaiset johtopäätökset keskenään. Perustelu saattaa kuulua: ’Jos lasta on käytetty seksuaalisesti hyväksi, hänellä tulee olla painajaisia. Hän näkee painajaisia. Häntä on siis käytetty seksuaalisesti hyväksi’. Tässä väistettiin se, että painajaisuniin on monia syitä, jopa raakojen omenien syöminen voi aiheuttaa niitä.
Diagnoosin perustaksi on myös oltava riittävä dokumentoitu oireisto, jotta se täyttäisi DSM-III-R:n vaatimukset. Lisäksi tapahtuman on oltava traumaattinen ja kuuluttava tavallisen inhimillisen kokemuspiirin ulkopuolelle; siihen on liityttävä voimakasta pelkoa, avuttomuutta tai kauhua. Hyväilyt, jotka aiheuttavat tuskin huomattavaa ahdistusta, eivät sovi tähän määritelmään. Tästä huolimatta monissa tapauksissa annetaan diagnoosiksi post-traumaattinen stressihäiriö.
SYYTETYN TUTKIMINEN
Mikään psykologinen testi tai arviointimenetelmä ei pysty varmistamaan, onko aikuinen todella hyväksikäyttänyt lasta seksuaalisesti tai jollain muulla tavalla. Hall ja Crowther toteavat: ’Ei ole sellaista psykologista menetelmää, jonka avulla voidaan tunnistaa seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllistynyt ja ennustaa käyttäytymisen uusiutuminen niin, että menetelmällä olisi tarpeellinen empiirinen tuki.’ (s. 80).
Myers (1992) toteaa: ’Ei ole psykologista lakmus-testiä, joka paljastaisi seksuaalisen poikkeavuuden.’Erickson, Walbek ja Seely (1987) toteavat raportissaan, ettei ole olemassa tyypillistä seksuaalirikollisen MMPI-profiilia: ’Yrityksiä tunnistaa ihminen mahdolliseksi seksuaalirikolliseksi MMPI-profiilin perusteella ei voida hyväksyä.’ (s. 569). Käsitteitä käytetään usein sekaisin. Onkin tehtävä ero käsitteen ’alaikäiseen kohdistunut seksuaalirikos’ ja käsitteen ’pedofilia’ välillä. Edellinen on rikollista seksuaalista käyttäytymistä ja jälkimmäinen poikkeava seksuaalinen mieltymys. Monet pedofiilit eivät koskaan toimi yllykkeittensä mukaan.
DSM-IV (American Psychiatric Association, 1994) määrittelee pedofilian: ’Ajoittaisia ja voimakkaita seksuaalisesti kiihottavia mielikuvia, sukupuolista kiihottumista tai seksuaalista käyttäytymistä alaikäisen lapsen tai lasten kanssa. Edellytyksenä on, että koetut mielikuvat, kiihokkeet tai käyttäytymistavat tuottavat huomattavaa kliinistä ahdistusta tai heikentävät selviämistä yhteiskunnallisilla, ammatillisilla tai muilla tärkeillä toiminnan alueilla’.
On mahdollista, että ihminen johon nämä määritelmät sopivat, ei ole koskaan syyllistynyt hyväksikäyttöön; eivätkä myöskään kaikki seksuaalirikolliset ole pedofilejä. Jokaisen asiantuntijan tulee olla selvillä tästä erosta. Psykologit saattavat esittää epäillystä vaikka kuinka perusteettomia väitteitä. Jotkut ammatti-ihmiset tekevät esimerkiksi eron fiksoituneen ja regressiivisen pedofiilin välillä, mutta empiirinen tutkimus ei tue tällaista typologiaa (Conte, 1990; Knight, 1989; Knight, Carter & Prentky, 1989; Simon, Sales, Kaszniak & Kahn, 1992).
Toinen vahvistamaton väite on, että monet hyväksikäyttäjät ovat itse joutuneet lapsina hyväksikäytetyiksi. Joissain tapauksissa hyväksikäytön selvittelijä käyttää seksuaalisen hyväksikäytön historiaa tukemaan väitettä, että henkilöllä, joka kieltää lapsen hyväksikäytön, on hyväksikäyttäjän luonteenpiirteet. Empiirinen todistusaineisto ei tue väitettä, että hyväksikäyttäjät ovat usein itse olleet hyväksikäytettyjä (Garland & Dougher, 1990; Langevin & Lang, 1985; Murphy & Peters, 1992; Rivera & Widom, 1990; Widom, 1989a, 1989b, 1989c).
Vaikka DSM-III-R (American Psychiatric Association, 1987) totesi: ’Monet tällä tavalla häiriintyneet ovat itse olleet lapsena hyväksikäytön uhreja.’ (s. 285), tätä lausetta ei löydy DSM-IV:sta. Murphy ja Peters päättelevät: ’Ei ole selvästikään riittävää näyttöä siitä, että menneet tapahtumat voitaisiin seksuaalirikoksissa saattaa vastaavuussuhteeseen sellaisella tavalla, joka olisi tarpeeksi luotettava käytettäväksi oikeussalissa.’
Vaikka seksuaalirikollisilla on todennäköisesti psyykkisiä ongelmia, he ovat persoonallisuudeltaan heterogeenisiä. Ei ole olemassa tyypillistä lasten hyväksikäyttäjien MMPI-profiilia, vaikka heillä usein onkin eriasteista patologiaa, mikä näkyy heidän MMPI:ssaan. Merkittävällä vähemmistöllä seksuaalirikollisista on normaali MMPI. Erickson, Luxenberg, Walbek, ja Seeley (1987) havaitsivat, että 19 prosentilla tuomituista seksuaalirikollisista oli normaalin rajoissa kulkeva profiili.
Shealy, Kalichman, Henderson, Szymanovski ja McKee (1991) tutkivat vankiloissa lasten seksuaalisten hyväksikäyttäjien MMPI:t ja totesivat, että kahdella neljästä alaryhmästä oli matala MMPI-profiili, joka jäi normaalin rajoihin, (joskin kaikilla neljällä ryhmällä oli eri tyyppisiä ja asteisia persoonallisuuden häiriöitä). Siksi ’normaali’ persoonallisuus, joka perustuu MMPI:hin tai muihin persoonallisuuden arviointimenetelmiin, ei merkitse sitä, etteikö ihminen voisi olla hyväksikäyttäjä. Eivätkä psyykkiset ongelmat puolestaan merkitse sitä, että hyväksikäyttö on tapahtunut, koska valtaosa psyykkisistä ongelmista kärsivistä ihmisistä ei ole hyväksikäyttäjiä
On erityisen ongelmallista, jos arvioinnissa todetaan asianomaisen sopivan tai ei sopivan hyväksikäyttäjän ’profiiliin’. Psykologit ja psykiatrit eivät tunne profiileja; käsite on peräisin FBI:n käyttäytymistieteen yksiköstä (Behavioral Science Unit). Tyypillisen lasten hyväksikäyttäjän ’profiilia’ ei ole. Profiileja ei yleensä hyväksytä todistusaineistoksi oikeudessa, ja Myers (1992) huomauttaa, että monet oikeusistuimet pitävät seksuaalirikollisten profiileja uutena tieteellisenä todistusaineistona, mutta se ei ole saanut tiedeyhteisön yleistä hyväksyntää. Peters ja Murphy (1992) toteavat yhteenvedossaan valitustuomioistuinten ratkaisuista: ’Käytännöllisesti katsoen kaikki valitustuomioistuimet – merkittävänä poikkeuksena Kalifornia – ovat tehneet ratkaisun hyväksyäkö oikeuden todistusaineistoksi lapsenahdistelijan psykologiseen profiiliin perustuva asiantuntijan todistajanlausunto, ja ratkaisu on ollut kielteinen.’ (s. 39).
Silloin kun nainen on syytettynä seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ja häntä väitetään syylliseksi, on syytä ottaa huomioon perusluvut naisista seksuaalisina hyväksikäyttäjinä. Huolimatta useista suurta julkisuutta saaneista päiväkoti -tapauksista, joissa oli naisia mukana, ja joidenkin ammatti-ihmisten uskomuksista, että nainen seksuaalisena hyväksikäyttäjänä on vakava ja liian vähän esiin tullut ongelma, on se silti edelleen harvinaista (Wakefield & Underwager, 1991a).
Jos ammatti-ihmiset eivät tutki tarkasti todistusaineistoa naisen ollessa syytteessä seksuaalisesta hyväksikäytöstä, he saattavat siteerata David Finkelhorin ja hänen kollegojensa tutkimuksia (Finkelhor, Williams & Burns, 1988; Finkelhor, Williams, Burns & Kalinowski, 1988), joiden mukaan 270 päiväkotitapauksen tutkimuksessa 40 %:a tekijöistä oli naisia. Monet olivat älykkäitä, koulutettuja ja arvostettuja yhteisöissään, eikä heidän taustallaan tiedetty olevan poikkeavaa käyttäytymistä. Monien heistä väitettiin osallistuneen äärimmäisen poikkeaviin ja paheksuttaviin tekoihin, kuten oraali-genitaaliseen penetraatioon, urolagiaan ja koprofagiaan sekä ritualistisiin joukkoraiskauksiin.
Tutkimuksen metodologiassa on suuria ongelmia. Tutkijat edellyttivät hyväksikäytön ’todentamista’, mutta se tapahtui niin, että jos kuka tahansa ammattilaisista uskoi hyväksikäyttöön, tapaus oli ’todennettu’, vaikka joku muu piti ratkaisua vääränä. Tutkijat totesivat:’Meidän tapamme todentaa on vain yksi tapa päästä lähelle totuutta… Kun viittaamme tapauksiin, lukijan ei tulisi automaattisesti otaksua että me, tai joku muukaan, tiedämme ehdottoman varmasti, että kyseessä on hyväksikäyttö, eivätkä väärät syytökset.’ (Finkelhor, Williams & Burns, 1988, s. 14–16).
Heidän otoksessaan on epämääräinen määrä tapauksia, joissa kanne hylättiin, syytetty vapautettiin tai tuomio peruttiin myöhemmin. Tutkimuksessa on mukana esimerkiksi McMartinin tapaus, joka myöhemmin päättyi syytteiden hylkäämiseen ja vapauttavaan tuomioon. Siinä on myös Kelly Michaelsin tapaus New Jerseystä, mikä tuomio kumottiin valitustuomioistuimessa vuonna 1993. Kukaan vastuuntuntoinen ammatti-ihminen ei usko Kelly Michaelsin syyllisyyteen.
PSYKOLOGISET TESTIT
Asianajajien tulisi saada haltuunsa ja antaa oman asiantuntijansa tutkittaviksi kaikkien niiden testien raakatiedot, jotka ovat lausuntojen ja johtopäätösten pohjana. Usein raporteissa ja lausunnoissa esitetään väitteitä, joita testitulokset eivät yksinkertaisesti tue (Wakefield & Underwager, 1993). Lisäksi testit voivat olla väärin pisteytettyjä tai niissä on virheellisiä johtopäätöksiä.
Ziskin (1981) huomauttaa, että MMPI täyttää paremmin kuin muut arviointimenetelmät ne oikeudelliset vaatimukset jotka todistusaineiston luotettavuudelle on asetettava. Sen takana ovat vuosien pätevyystutkimukset, ja siitä on kertynyt objektiivista ja riittävää tietoa. Uudistuskomitean päämäärä oli kehittää MMPI-2 sellaiseksi, että MMPI:llä tehdyt testaukset olisivat edelleen päteviä ja käyttökelpoisia. Kuitenkin tällä hetkellä on erimielisyyttä siitä, onko päämäärä toteutunut.
MMPI:n ja MMPI-2:n suurin ongelma on se, että sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijät saattavat antaa todistajanlausuntoja, jotka ulottuvat arvioissaan paljon pidemmälle kuin mitä testi pystyy osoittamaan. Raporteissaan, kirjallisissa lausunnoissaan ja todistajalausunnoissaan nämä ammatti-ihmiset tulkitsevat ja tekevät johtopäätöksiä siitä, onko jonkun ihmisen MMPI jossain suhteessa tyypillinen tai ei-tyypillinen seksuaalirikollisille.
MMPI ja MMPI-2 eivät sisällä asteikkoja, jotka osoittaisivat, onko joku pedofiili tai seksuaalirikollinen. Seksuaalirikollisilla on korkeat arvot MMPI-asteikkolla, mutta tyypillistä seksuaalirikollisen MMPI-profiilia ei ole. Vaikka matalat profiilit usein ilmenevät asteikoilla 4 ja 8, niin joskus korkeita arvoja ilmenee asteikoilla 9 ja 2. Näiden asteikkojen korkeita arvoja on eräässä oikeuspsykiatrian yksikössä löydetty myös murhaajilta, tuhopolttajilta ja omaisuusrikoksiin syyllistyneiltä, (Quinsey, Arnold, Pruesse, 1980). Korkeat arvot asteikolla 4 ovat yleisiä vankien keskuudessa (Murphy & Peters, 1992), mutta MMPI ei kykene määrittämään, onko joku ihminen seksuaalirikollinen.
MMPI ja MMPI-2 voivat antaa persoonallisuuden piirteistä tietoja, jotka saattavat olla hyödyllisiä tapauksen kokonaisvaltaisessa analyysissa. Ne ovat erittäin käyttökelpoisia silloin, kun syytökset sisältävät hyvin poikkeavaa, harvinaista tai sadistista hyväksikäyttöä, jonka asianomainen kieltää, ja validi, normaalin puitteissa oleva MMPI ilmentää psykopatologian puuttumista. Tällaisissa tapauksissa kliinikon on huomioitava ristiriita.
Olemme huomanneet useita virheitä niissä tulkinnoissa, joissa MMPI:tä on käytetty epäiltäessä lasten seksuaalista hyväksikäyttöä. MMPI:tä on usein ylitulkittu ja tulkittu väärin. Nämä erheelliset tulkinnat eivät ole vain mielipide-eroja, vaan ne ovat vääriä, eikä kirjallisuus tue niitä. Jos psykologit tekevät tällaisia tulkintoja, heiltä on vaadittava tutkimuksia väitteittensä tueksi.
Törmäämme usein siihen, että MMPI tai MMPI-2 on normaali, mutta usein yksilöllisesti toteutettua ja luokitettua Rorschachia tai TAT:ia, joskus jopa Benderiä, on käytetty perusteena vaikean psykopatologian diagnoosille. Kaksi esimerkkiä:
• MMPI-2 oli normaalin rajoissa eikä defensiivinen (K = 56). Testaattori oli erittäin myötämielinen naiselle, joka syytti entistä miestään heidän yhteisen lapsensa hyväksikäytöstä. Hän totesi MMPI-2:n johtuvan siitä, että mies ’vähätteli elämänsä huolia’. Kliinisten vaikutelmien, joidenkin TAT-kertomusten ja ilman pisteytystä tulkitun Rorschachin perusteella hän diagnosoi miehen paranoidiksi skitsofreenikoksi ja ilmoitti tämän olevan uhkaava ja mahdollisesti vaarallinen. Mies oli menestyvä lääkäri, eikä hänellä ollut mielisairauksia tai vaarallista tai väkivaltaista käyttäytymistä, mutta hän toi esille suuttumuksensa siitä, että häntä syytettiin väärin lapsensa seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
• MMPI oli defensiivinen ja normaalin rajoissa, mutta Rorschachin ja talo-puu-ihminen -testin perusteella miehen sanottiin sitoneen poikansa pyörän kettingillä ja raiskanneen hänet. Rorschach, jossa ei ollut epätavallisia vastauksia, tulkittiin: ’…erittäin voimakas puolustuskanta, johon liittyy tunteiden tukahduttamista, sensurointia ja kieltämistä…. pohjavirtana ahdistusta, yksipuolista rakkautta ja verhottua seksuaalisuutta… vaikeuksia suhteuttaa itseä toisiin ihmisiin… piilevää polymorfista perverssiä asennoitumista ympäristöön… fantasioita (jotka saattavat sisältää) homoseksuaalisia, biseksuaalisia ja ekshibitionistisia tunteita… naisvihaa…’
Tällaisissa tapauksissa asianajaja voi vaatia psykologia lukemaan tulkinnan ääneen ja pyytää häneltä tieteellistä kirjallisuutta, joka tukee arviota, ja vastakkaista kirjallisuutta, joka ei tue. Näin tuomioistuimelle tulee selväksi, että tämä kaikki on merkityksetöntä siansaksaa.
VAHINGONKORVAUSKANTEET
Seksuaalista hyväksikäyttöä koskevissa korvauskanteissa hyväksikäyttö saatetaan myöntää, mutta riitaa käydään siitä, miten paljon hyväksikäyttö on vahingoittanut kantajaa. Joskus hyväksikäyttö myönnetään, mutta tungettelun ja laajuudesta riidellään. Sen vuoksi tulisi kiinnittää arvioinnissaan huomiota seuraaviin kysymyksiin:
1. Millaisia ovat kantajan persoonalliset ominaispiirteet ja tämänhetkinen psykologinen toiminta?
2. Mikä on tunneperäisten ongelmien todennäköinen syy?
3. Mikä on todennäköisyys, että tapaus tapahtui niin kuin on väitetty?
4. Mitä vaihtoehtoisia selityksiä kantajan lausunnoille on?
5. Milloin kantaja tajusi, että häntä on käytetty seksuaalisesti hyväksi (muistonpalautumissa, kun on kyse aikuisista)?
Suurimman virheen kantajan asiantuntija tekee esittäessään, että seksuaalinen hyväksikäyttö väistämättä aiheuttaa vakavia ja pitkäaikaisia psyykkisiä ongelmia. Lapsilla, joita on mahdollisesti vain hyväilty, diagnosoidaan post-traumaattinen stressihäiriö, joten he tarvitsevat terapiaa vuosiksi eteenpäin. Kaikilla hyväksikäytetyillä ei ilmene myöhemmin ongelmia. Finkelhor (1990) kirjoittaa: ’Melkein kaikissa seksuaalisen hyväksikäytön vaikutusten tutkimuksissa on löytynyt huomattavan paljon uhreja, joilla on ollut vähän tai ei lainkaan oireita.’ (s. 327).
Parker ja Parker (1991) huomauttavat: ’On kaikkea muuta kuin selvää, onko hyväksikäyttö sinänsä merkittävä syy myöhempään sopeutumattomuuteen.’ (s. 185). Berliner ja Conte (1993) toteavat:’Vaikka monissa hyväksikäyttötapauksissa saattaa esiintyä yhteisiä psykologisia piirteitä, ei ole todistettu väitettä, että ne esiintyisivät kaikissa tai edes suurimmassa osassa tapauksia.’ (s. 116).
Kouluarvosanojen lisäksi kaikki lääkäri- ja terveyskortit ja koulun tiedot tulisi tutkia huolellisesti. Koulun papereissa saattaa olla tietoja käytösongelmista, terveydestä tai konsultaatioista. Ne auttavat määrittämään mahdolliset ongelmat ennen hyväksikäyttöä. Aikuisilla taas saattaa olla MMPI tai muita arviointeja väitettyä hyväksikäyttöä edeltäviltä ajoilta.
Eräässä muistonpalautumistapauksessa nuori mies väitti, että hän alkoi lihoa huomattavasti viidennellä luokalla – hyväksikäytön tapahtumavuonna – ja muuttui onnellisesta ja normaalista pojasta lihavaksi ja onnettomaksi lapseksi, joka pysyi surkimuksena koulun loppuun asti. Kuitenkin hänen terveyskortissaan ja koulupapereissaan oli merkintöjä hänen painostaan eri-ikäisenä, ja pystyimme seuraamaan sen kehitystä varhaislapsuudesta lukion loppuun asti, ja osoittamaan vääräksi hänen väitteensä painon äkillisestä noususta viidennellä luokalla.
On äärimmäisen vaikea osoittaa suoraa syy-yhteyttä rikoksesta syytetyn henkilön ja kantajan oireiden välillä. Joskin joillakin lapsuudenaikaisen seksuaalisen hyväksikäytön uhreilla ilmoitetaan olevan monia oireita, esimerkiksi masennusta, ahdistusta, huonoa itsetuntoa, epäluuloa, sosiaalista eristäytyneisyyttä, seksuaalisia toimintahäiriöitä, syömishäiriöitä ja vaikeuksia kiinteissä ihmissuhteissa, nämä ongelmat eivät liity pelkästään hyväksikäytön tapaushistoriaan. Tällaisen käyttäytymisen taustalla on runsaasti muita syy-seurausketjuja kuin hyväksikäyttö. Ne käyttäytymistavat, joita usein tuodaan esiin osoittamaan, että hyväksikäyttö on tapahtunut, ovat epäspesifejä stressireaktioita, joita saattaa ilmetä missä tahansa stressaavissa kokemuksissa.
Beitchman kumppaneineen (1991) päättelee lasten lyhytaikaisen hyväksikäytön vaikutuksia käsittelevässä katsauksessaan, että lukuun ottamatta seksualisoitunutta käyttäytymistä valtaosa kirjallisuudessa mainituista lyhytaikaisista vaikutuksista ovat ongelmia, jotka edustavat lasten kliinistä otosta yleisesti. Kaksi tuoretta katsausta pitkäaikaisista vaikutuksista tulee samoihin johtopäätöksiin.
Beitchman kumppaneineen (1992) sekä Pope ja Hudson (1992) toteavat, että empiirisen tutkimuksen on vielä näytettävä toteen yhteys seksuaalisen hyväksikäytön ja niiden häiriöiden välillä, joiden usein väitetään johtuvan lapsuuden seksuaalisesta hyväksikäytöstä. On otettava huomioon, että todellinen seksuaalinen hyväksikäyttö aiheuttaa yleensä vakavampia seuraamuksia. Trauma näyttää olevan suurempi, jos tekijä on isä tai isäpuoli, jos on käytetty uhkailua, pakottamista tai väkivaltaa ja jos hyväksikäyttö on tapahtunut fyysisesti hyökkäävästi (Beitchman et al., 1991, 1992; Finkelhor & Browne, 1986; Finkelhor, 1990).
Tärkeänä seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyvänä tekijänä pidetään perheen toimintahäiriöitä. Ne harvat tutkimukset, joissa on vakioitu perhetekijät, osoittavat, että on äärimmäisen vaikeata erottaa hyväksikäytön vaikutuksia perheen toimintahäiriöiden vaikutuksista. Hyväksikäyttö perheen sisällä ja sen ulkopuolella liittyy läheisesti toimintahäiriöisiin ja patologisiin perheisiin (Alexander & Lupfer, 1987; Beitchman et al., 1991; Harter, Alexander & Neimeyer, 1988; Hoagwood & Stewart, 1989; Hulsey, Sexton, Harralso & Nash, 1989).
Esimerkiksi Hulsey kumppaneineen (1989) totesi, että vaikka lapsena seksuaalisesti hyväksikäytetyillä naisilla näkyy MMPI:ssä enemmän patologisia piirteitä kuin ei-hyväksikäytetyillä naisilla, erot vähenevät suuresti tai jopa häviävät, kun lapsuusajan perhetekijät otetaan huomioon (perheen kaoottisuus, ristiriitaisuus tai kieroutuneisuus). Siksi lapsena hyväksikäytetyssä aikuisessa todetut patologiset piirteet voivat olla pikemminkin seurausta patologisesta kotiympäristöstä kuin seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
Harter et al. (1988) raportoivat, että perhetekijät ja sosiaalinen eristäytyminen ennustivat paremmin sosiaalisia sopeutumisvaikeuksia kuin hyväksikäyttö itsessään. Kun perhetekijät vakioitiin, hyväksikäyttö ei liittynyt sosiaaliseen sopeutumiseen. Siksi perhetekijät on tarkoin tutkittava ja otettava huomioon. Toinen huomioon otettava seikka on se, että monet persoonallisuuden piirteet periytyvät herkästi (Lykken, McGue, Tellegen & Bouchard, 1992; Tesser, 1993).
Minnesotan yliopiston kaksostutkimukset ovat tuottaneet vankkaa todistusaineistoa siitä, että geenit vaikuttavat suuresti persoonallisuuteen. Se on syytä ottaa huomioon, kun tehdään johtopäätöksiä tunne-elämän ongelmien syistä. On epätodennäköistä, että kantajan kaikki tunne-elämän ongelmat ja häiriöt johtuvat yhdestä syystä. Väite suorasta, tietystä ja yhdestä ainoasta syystä mihin tahansa ihmisten käyttäytymiseen ylittää reippaasti tieteellisen psykologian tuottaman todistusaineiston (Einhorn & Hogarth, 1982; Faust, 1989; Gambrill, 1990; Meehl, 1977).
Eräässä esimerkissä kantaja, estoinen ja masentunut mies, joka eli epätyydyttävässä avioliitossa, haastoi oikeuteen nuoruudenseurakuntansa kirkkoherran. Hän kuvaili kolmea tilannetta. Ensimmäinen tapahtui kirkkoherran autossa, kun kantaja oli ollut 13 tai 14-vuotias. Kirkkoherra oli laittanut kätensä pojan reidelle ja kysynyt oliko poika ympärileikattu. Hän oli hieronut pojan säärtä, mutta ei ollut yrittänyt koskettaa sukupuolielimiä.
Toisella kerralla kirkkoherra oli taas hieronut pojan säärtä, mutta ei ollut koskenut sukupuolielimiin. Mies ei muista mistä he keskustelivat, mutta muistaa, olleensa peloissaan ja hämmentynyt. Kolmas tapahtuma sattui seurakunnan kesäleirillä. Kirkkoherra vei pojan tyhjään mökkiin, kosketti pojan genitaalialuetta vaatteiden päältä ja kysyi häneltä, leikkikö hän koskaan itsensä kanssa. Kantaja muisti pelästyneensä ja järkyttyneensä kokemusta, jota hän kuvasi kummalliseksi.
Näistä kolmesta tapahtumasta huolimatta mies oli jälkeenpäinkin pitänyt yhteyttä kirkkoherraan, koska tämä oli avulias ja luja ja hän itse oli ujo poika, jolla oli vähän itseluottamusta. Hän ei syyttänyt nykyisistä ongelmistaan tätä suhdetta ennen kuin kuuli, että kirkkoherra oli haastettu oikeuteen, jolloin hänkin päätti haastaa. Hänen asianajajansa lähetti hänet tutkimuksiin, joiden yhteydessä hänelle kerrottiin, että seksuaalinen hyväksikäyttö oli syynä hänen ongelmiinsa.
Kantajan psykologi päätteli: ’On täysin selvää, että kirkkoherran toimilla on ollut tungetteleva, traumatisoiva ja pitkäaikainen vaikutus kantajaan’, ja että kantajan tämänhetkinen kärsimys oli’melkein suora seuraus kirkkoherran toiminnasta’. Hän diagnosoi miehen kärsivän post-traumaattisesta stressihäiriöstä. Lapsuuden seksuaalisen hyväksikäytön vaikutuksista ei ole sellaista empiiristä tietoa, joka oikeuttaisi tällaiseen johtopäätökseen. Kun väitetään että hyväksikäyttö oli syypää kantajan kaikkiin tämän hetken ongelmiin, mennään reippaasti yli rajan, jossa voi vastuullisesti väittää jotain. Diagnoosi post-traumaattinen stressihäiriö on täysin epäasiallinen.
Kantajan kuvailemat tapahtumat, hänen silloiset reaktionsa ja nykyiset oireensa eivät sovi tähän diagnoosiin. Miehen taustassa oli monia muitakin, esimerkiksi julma alkoholisoitunut isä, vanhempien avioero, ankara isäpuoli, jonka kanssa hänellä oli ristiriitainen suhde, pienikokoisuus, myöhäinen kypsyminen ja hyväksikäyttöä edeltäneet kouluvaikeudet. Psykologi väitti, että kantajan kaikki vaikeudet johtuivat hyväksikäytöstä. Valitettavasti tämä ei ole epätavallinen esimerkki.
Miehellä oli vaikeita psyykkisiä ongelmia, eikä ole todisteita siitä, tekeytyikö hän testitilanteessa sairaaksi. Mutta olemme arvioinet useita kantajia, joiden suhteen todisteet ovat vahvasti puhuneet sairaaksi tekeytymisen puolesta. Sairaaksi tekeytymistä ei voi tyydyttävästi paljastaa kliinisissä haastatteluissa, mutta jotkut objektiiviset testit, etenkin MMPI-2:n F-K-indeksi antaa hyödyllistä tietoa.
Kalifornian psykologinen inventaario (California Psychological Inventory) ja myös Millonin kliininen moniakselinen inventaario-II (Millon Clinical Multiaxial Inventory-II) osoittavat, milloin vastaukset ovat teeskenneltyjä tai liioiteltuja. Näiden testien todelliset profiilit tulisi tutkia silloin, kun arvion tehnyttä psykologia kuullaan.
MUISTONPALAUTUMAT
Esitämme muutamia huomioita seksuaalisen hyväksikäytön syytöksistä ’muistonpalautumisen’ yhteydessä (ks. myös Wakefield & Underwager, 1992, 1994b). Muistojen palautumistapauksissa (recovered memories) asianomainen ei muista mitään monen vuoden ajalta, koska hyväksikäyttö oli täydellisesti ’tukahdutettua’ kunnes – tavallisesti terapeutin avulla – se ’palautetaan mieleen’. Tapaukset voivat johtaa oikeudenkäynteihin, ja niitä on käsitelty myös rikostapauksina. Monissa osavaltioissa siviilikanteiden vanhenemisaikaa on pidennetty useita vuosia, kun hyväksikäyttö on muistunut mieleen ja/tai kun ei aiemmin ollut tiedostettu, että hyväksikäyttö on tuottanut vahinkoa.
On ymmärrettävä väitteiden tieteellistä perustaa, ja muistonpalautumissa usein käytettäviä terapeuttisia menetelmiä. Alueeseen erikoistuneet terapeutit väittävät, että trauman ominaispiirteitä ovat muistivajaukset, amnesia ja muistin pirstoutuminen. Usein väitetään, että lukuisia naisia on hyväksikäytetty, mutta jopa puolet insestistä selviytyneistä ei muista hyväksikäyttöä.
Monet uskovat, että heitä on autettava palauttamaan muistojaan, jotta he voivat parantua. He palauttavat muistoja tunkeilevilla ja epäpätevillä menetelmillä, joihin liittyy suoria kysymyksiä, hypnoosia, kirjojen lukemista, osallistumista selviytymisryhmiin, ikätaantuman tuottamista, unien tulkintaa ja monia muita epäortodoksisia menetelmiä. Näiden ’tukahdutettujen’ tai ’pirstottujen’ muistojen uskotaan eroavan tavallisesta unohtamisesta ja siitä, että on yksinkertaisesti ajattelematta jotain epämiellyttävää mutta ei erityisen traumaattista asiaa. Kukaan psykologi ei kiistä sitä, että moni tapahtuma unohtuu ja voi palata mieleen vuosia myöhemmin.
Myös lasten amnesia on sitä, että useimpien ihmisten varhaisimmat muistot eivät ulotu kolmen tai neljän ikävuoden taakse (Fivush & Hamond, 1990; Howe & Courage, 1993; Loftus, 1993; Nelson, 1993). Mutta muistonpalautusterapiassa lähdetään olettamuksesta, että hyväksikäyttö on tukahdutettu tai pirstottu, koska se on liian traumaattinen muistettavaksi. Muistonpalautusterapeutit tukevat olettamuksiaan sellaisilla käsitteillä kuin tukahduttaminen, pirstominen, traumaattinen amnesia, ruumiinmuisti ja monipersoonallisuushäiriö (multiple personality disorder). Kuitenkaan tavalle käyttää näitä käsitteitä ei ole tieteellistä perustetta. Liioin ei ole todistusaineistoa siitä, että lapset yleisesti kokisivat traumaattista seksuaalista hyväksikäyttöä, mutta aikuisina heillä ei ole tietoisia muistikuvia siitä ennen kuin näissä asioissa ’taitava’ terapeutti paljastaa sen.
Tukahduttamista ei ole hyväksytty tiedeyhteisössä lukuunottamatta analyyttisesti suuntautuvia terapeutteja, jotka perustavat uskonsa anekdoottimaisiin raportteihin ja kliinisiin tapausselostuksiin. Traumaattista amnesiaa voi aiheutua jostakin yksittäisestä tapahtumasta, kuten raiskauksesta, mutta ei ole perusteita väitteelle, että on tavallista unohtaa täysin jatkuva seksuaalinen hyväksikäyttö. Ei ole todisteita siitä, että tällaiset tapahtumat tukahdutetaan täydellisesti moneksi vuodeksi ja palautetaan vuosien päästä tarkasti mieleen.
Muistonpalautustapauksissa tavallinen diagnoosi on monipersonallisuushäiriö (MPD) varsinkin silloin, kun väitetty hyväksikäyttö on ollut väkivaltaista ja sadistista. Monet väittävät, että useimpia näin diagnosoituja ihmisiä on lapsena käytetty hyväksi. Diagnoosi on kiistanalainen sinänsä, ja vaikka se on otettu mukaan DSM-III-R ja DSM-IV:ään, ei voida sanoa, että tiedeyhteisö olisi yleisesti hyväksynyt sen.